VANTAAN TRAGEDIASTA

Tässä tragediassa olisi kiusaaminen pidettävä keskiössä. Lastensuojelun ja nuorisotyön tärkeydestä jauhaminen vie asiasta sivuun. Poliisin työ, tutkinta, korostuu nyt tärkeällä tavalla. Onko kiusattu ja millä tavalla? Siihen(kin) toivon paneuduttavan. Nyt kun epäilty on nimennyt motiivikseen kiusaamisen, sitä ei saa eikä voi ohittaa. Tärkeää se on kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että annetaan kiusaajille, yleensäkin, vahva viesti seurauksista, joihin kiusaaminen voi johtaa; että he ovat osa syyn ja seurauksen ketjua.  Toiseksi siksi, että hekin, elleivät ole  patologisesti tunnekylmiä, tarvitsevat nyt aikuista vierelleen. Oletan tässä siis, että uhrit eivät olleet kiusaajia.

Poliisin rooli on tässä oleellinen, että pysytään oleellisessa; ettei heti eksytä liian yleiselle tasolle. Ja juuri poliisi on nyt se, joka epäillyn ottaa tosissaan. Lastensuojelulla, nuorisotyöllä ja psykiatrialla on paikkansa. Niidenkin aika koittaa.

MIKROAGGRESSIOSTA

Mikroaggressioksi nimitetään esimerkiksi sitä, kun joku kysyy vierasmaalaiselta vaikuttavalta ihmiseltä, mistä tämä on kotoisin.

Mikroaggressio on hierarkkisesti ihmistä määrittävä ja olemuksellistava sana. Melkeinpa nojatuolidiagnostiikkaa. Siksi se on myös ideologinen sana. Sillä määritellään ja ylitulkitaan ihmistä, joka ei ole "meitä". Ihmiset voivat olla tilannetajuttomia ja vaivaannuttavan uteliaita, mutta eivät välttämättä aggressiota osoittavia. Mikroaggressiolla siis otetaan oikeudeksi tulkita ajattelemattomuus  tiedostamattomaksi vihaksi. 

Sivistyneistöllä on kummallinen taipumus ylitulkita asioita. "Syvällistää" niitä. Välitön ei voi olla totta. Kotimaan kysyjä ei voi olla vain ajattelematon ja utelias. Aggressio ilmeisen takaa on löydettävä, koska miniaggressio viittaa tiedostamattomaan rasismiin, joka on  paljastettava.

Tässä on myös pohjaa sille, miksi nk. wokelaiset koetaan ärsyttäviksi. Termi luo efektin ylemmästä tietoisuudesta, jota ei tietenkään voi väittelyssä voittaa vaikka itsessään ei aggressiota tuntisi: "Et vain osaa sitä itsessäsi tunnistaa toisin kuin minä, joka tunnen sinut paremmin." Tiedostamatonta käytetään retorisena siirtona, vaikka juuri sen suhteen olisi käytettävä Occamin partaveistä ja tarkennettava empiriaan. Siihen, miten ihmiset näyttävät käyttäytyvän. Ehkä tiedostamaton on useammin tarpeeton ja haitallinen kuin tarpeellinen käsite; retoriikan ja vallankäytön varasto, jokin, jonka kanssa voi käydä monologia toisen ohi; ohittaa se yhteinen tila, jossa havainnoisimme toisiamme suoraan.

Tuntuu, että yhteisen tilan löytäminen vaatii rohkeutta, valppautta ja ankaraa oman diskurssinsa havainnointia. Mikä on se "yksityinen diskurssimme",  jolla ohitamme toisen ihmisen silloin kun hänen käyttäytymisensä ei soi yhteen omamme kanssa...

Jos kieltä käytettäisiin reflektoiden, vastakkainasettelua ei niin välittömästi syntyisi. Nyt jokainen kotimaan kysyjä määritellään aggressiiviseksi piilorasistiksi. Mitä muuta kuin vastakkaisuuksia ja vihamielisyyttä tästä voi seurata?

VÄESTÖSTÄ

 https://open.spotify.com/episode/3mFjeplsK9oNf29W85BNgd

GODARDIN VIIKONLOPPU PÄHKINÄNKUORESSA

 "Porvariston kauhun voi voitta vain lisäkauhulla." Viikonloppu, Jean-Luc Godard, 1967

Elokuva utopiasta luoda autistinen status, josta kaiken voisi alkaa uudelleen. Tietenkin se siinä epäonnistuu, koska edes taide ei voi olla kyllin vahvaa eikä puhdasta tähän tarkoitukseen niin kauan kuin se pitää yleisöään otteessaan. Pelkkää vilpillistä tietoisuutta. Ei viihdykettä kummempaa. On vapauduttava taiteesta.

RUNO PITKÄSTÄ AIKAA

En ole pitkään aikaan saanut kirjoitettua mielekästä runoa. 

Se kiusaa aina kun luen jonkun hyvän. 

Herää turhauttava tai paremminkin turhamainen motivaatio.

Istun ulkona koska sisällä ei saa polttaa ja tuulee mutta on niin lämmintä, että voin helposti näpytellä tämänkin ilman käsieni kylmettymistä.

Ikään kuin luonto lohduttaisi ettei hätää. Kyllä tämä tästä.

OLEMUKSELLINEN ELÄMÄ

Kuva on Reijo Työrinojan vätöskirjasta Uskon kielioppi, s. 215.

...

Kyse on ikään kuin elämän olemuksesta. Ja "olemus on ilmaistu kieliopissa", kuten saman teoksen edellisellä sivulla Töyrinoja Wittgesteiniin viittaa. Olemusajattelu tai paremminkin -asenne tai olemuksellinen eläytyminen on väistämätön ontologinen, ontinenkin, rakenne. Eikä kyse ole vain ihmisistä. Siihen kuuluu tietenkin myös vaikkapa kokemus siitä, miten eläimet mahdollisesti ilmaisevat kärsimystä ja miten siihen reagoimme vaikkapa lopettamalla (tai edes vähentämällä) eläinperäisten tuotteiden syömistä. Kärsimystä imitoiva robotti ei saa sitä aikaan (muuta kuin muistuttamalla meitä aidosta kärsimyksestä). Olemassaolomme ilman olemusajattelua on mahdotonta. "Oleminen ennen olemusta..." Minulle Wittgenstein voittaa Sartren, vaikka tuo Sartren ajatus hyvä metodilause onkin. Sama koskee minun luennassani Derridaa, toista hienon metodin kehittäjää. Olemusajattelua ei voi dekonstruoida ontoligisesti eikä onttisesti. Mutta mikä tärkeää, sen tietenkin voi haastaa ideologisesti. On tärkeää tutkia sitä, missä kulkee olemuksellisuutemme ideologinen eli arvottava raja.

GODARD JA NAISVIHA

 https://photos.app.goo.gl/hqsaQzCQ9XL8W8nt5

Yllä olevassa linkissä syytöksiä Godardin naisvihasta (FH 6/23). Herätti kiinnostavia kysymyksiä. Tämän kommentin lähetin Filmihullun ryhmään: 

"Godard-numero herättää paljon ajatuksia. Välillä Jean-Luc tuntuu turhauttavalta ja muodolla kikkailijalta. Silti kiinnostavalta. (Laittomat on ylivoimainen suosikkini, josta kirjoitin Laajakuvaan: https://laajakuva.com/ohi-katsomisen-taito-godardin-laittomat/.) Monimutkainen muoto ei lisää mitään sisältöön, niin nykyään ajattelen. Muodon helppous voi yhtä hyvin tehdä katsojasta ristiriitaisen. Kaiken voi sanoa selvästi ja yksinkertaisesti. Muu on emmänkin taiteilijan subjektiivista nautintoa. 

Sitten artikkeliin Godardin sirpaleita. Se, että Godardia kutsutaan naisvihaajaksi, herättää minussa kysymyksen tuon sanan ongelmallisuudesta. Ks. sivu 29 kohdasta "eniten on kuitenkin kuultu syytöksiä misogyniasta" kohtaan "mies onkin kahleista vapaa tulevaa elokuvaa mainostamaan". Peittääkö syytös misogyniasta tässä enemmän kuin paljastaa? Onko kysymys eräänlaisesta herran ja rengin dialektiikan asettamasta mahdottomuudesta, paradoksistakin? Pystyykö herra, mies, asettumaan rengin, naisen, asemaan edes kritisoidessaan omaa välinettään eli tässä elokuvakameraa ja -kerronnan historiaa? Leikin ajatuksella, että nuo kohdat olisi ohjannut nainen. Efekti on toinen kun renki puhuu. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että tekijä ei todellakaan ole kuollut. Luemme tekstiä hänen lävitseen, halusimmepa tai emme. Naisvihan kanssa on oltava tarkkana. Kumminkin puolin."