HUOMIOITA TERRENCE MALICKIN ELOKUVASTA UUSI MAAILMA

1. Uusi maailma (New World, 2005) on poeettisen leikkauksen taidetta, joka kutsuu suorien otosten tilaan, siihen maailmaan, jota katsojan kuuluu tarkastella ja kuunnella ja josta tehdä oletuksia ja johtopäätöksiä. Sitä katsoessa keksin ikään kuin uudelleen, tuoreesti ja konkreettisesti sen kohtalon, joka syntyy eurooppalaisten uudisasukkaiden ja alkuperäisväestön kohtaamisessa. Huomaan jopa toivovani sen onnistumista todellista ja julmaa historiaa onnellisemmin. Ikään kuin mikään tuntemamme historia tässä elokuvassa ei olisikaan  vielä tuntemaame ja tietämäämme. 

2. "Emme koskaan löydä asian (inhimillisen, biologisen tai jopa fysikaalisen ilmiön) mieltä, ellemme tiedä, mikä voima on ominut sen itselleen, käyttää sitä hyväkseen, on vallannut sen tai ilmaisee siinä itseään." Näin Deleuze kirjoittaessaan Nietzschestä.

Minusta Malick tässä elokuvassaan kutsuu meidät tarkastelemaan maailmaa Deleuzen tavoin. Ja Malickin voisi ajatella lisäävän tähän vielä, että kyetäksemme siihen tarvitsemme enemmän hitautta. (Vaikkakin tänä terrorismin ja sen utooppisen ja välittömän kitkemisen aikakautena tätä epätietoisuuden ja hitauden yhdistelmää on vaikea hyväksyä.)

3. Uudessa maailmassa ihmisen "viaton" kauheus ja julmuus ei tunnu romanttiselta ajatukselta vaan sen tosiseikan havaitsemiselta, että me luomme ja löydämme hyvän ja pahan kulkiessamme maailmassa. Että ihminen on ensin juuri viattomuudessaan kauhea. Malickin elokuvan voi kokea kuvauksena Hannah Arendtin banaalista pahuudesta; tai pahuudesta joka luulee vielä itseään hyväksi.

4. Sotaelokuvat olisi tehtävä juuri näin! Uusi maailma tarjoaa niille loistavan rakenteen. Edes Malick itse ei kyennyt tähän vielä sodasta itsestäänselvyyksiä hokevassa Veteen piirretyssä viivassa, jossa oli aivan liikaa valmista ja mieltämme turvaavaa moraalia ja pasifismia.

5. Malick on romatikko ja sen huomaa myös tästä elokuvasta. Vaikka alkuperäisväestön romantisoitu viattomuus lausutaankin ääneen vain Smithin aikalaissuulla, tuntuu, että Malick tässä puhuu hänen lävitseen. Malickin romanttisuuden huomaa siitä, miten hän ohjaa "intiaaneille" lapsekasta leikkisyyttä ja eläimellistä tarkkaavaisuutta.

6. Lukiessani Blaken Tiikeriä ajattelen aina hänen tarkoittaneen ihmisen ja maailman valotonta järjestystä. Sitä, mikä asettuu teon ja tapahtumisen väliin. Uusi maailma on Malickin tiikeri.

7. Esa Kirkkopelto on jossain maininnut, että suuri taide näyttää muotonsa. Juuri sen Malickin elokuva mielestäni tekee.
-
*Kirjoitus perustuu 2005 julkaistuun 2t10min pitkään ensimmäiseen versioon. 2011 ilmestyi 2t40min pitkä versio. En tiedä... se lyhyempi olisi riittäyt joskaan ei pitempikään teosta pilannut. Mutta ehkei se ollut tarpeen...

HEIDEGGER, WITTGENSTEIN JA KRISHNAMURTI

1
"Miksi ylipäänsä on olemassa jotain eikä pikemminkin ei mitään?" 

Näin alkaa Martin Heideggerin Johdatus metafysiikkaan. Kysymys on metafyysinen eikä siihen voi tietenkään saada vastausta. Kysymys onkin Heideggerille "vain" lähtökohta ymmärtää kysyjän eli - Heideggerin omaa termiä mukaillakseni - täälläolijan perustoja. Tarkoitus ei ole saada kirjaimellista vastausta kysymykseen.

Kysymys on siis nyt muotoiltava ontologisesti, ei metafyysisesti. On kysyttävä olemisen (käsitteen) mielekkyyden merkitystä täälläolijalle, siis olemisen käsitteen käyttäjälle:

"Oletetaan,  ettei  olemisen epämääräistä merkitystä olisi ja ettemme myöskään ymmärtäisi, mitä tämä merkitys tarkoittaa. Mitä silloin olisi? Olisiko kielemme vain yhden nimisanan ja teonsanan verran köyhempi?" (s. 83)

Sitaatti jatkuu vastauksella:

"Ei. Kieltä ei silloin ylipäätään olisi. Oleva ei ylipäänsä aukenisi sanoissa sellaisenaan. Sitä ei voisi ottaa puheeksi eikä siitä voisi puhua. Olevan sanominen sellaisenaan näet tarkoittaa, että oleva olevana, siis olevan oleminen, ymmärretään edeltä. Ellemme ymmärtäisi olemista ylipäätään, ellei sanalla "oleminen" olisi edes tuota häilyvää merkitystä - juuri silloin ei ainuttakaan sanaa ylipäätään olisi. Me itse ylipäätään emme milloinkaan voisi olla sanovia." (lihavointi minun)

Toisin sanoen: olemisen käsitteellä on ihmiselle elementaarinen merkitys. Se kuuluu tietoisuuden rakenteeseen eikä sen mielekkyys ole vastauksissa vaan siinä, että se mahdollistaa merkitysten ymmärtämisen ja olemassaolon kokemuksen ylipäänsä.

Heideggerin voi nähdä rasittavana jankkaajana joka ei osaa lopettaa. Tai sitten meditaatiotaan jatkavana "zen-mestarina", joka saa jankkauksellaan olemisen lopulta "näkymään"  ja siten paradoksaalisesti lukijansa vapautumaan kehästä. Jotta jälkimmäinen vaihtoehto toteutusi, on kuitenkin lopetettava Heideggerin lukeminen ajoissa.

2
Jos Heideggerin metodi olemisen "kuvaamiseen" on jankkaava kohteeseen tarkentaminen, Ludwig Wittgensteinilla se on olemisen "ohitse" tähtääminen. Hänellä olemiskysymys ikään kuin ilmenee episteemisen ohella eikä sitä siksi tarvitse kirjaimellisesti mainita. Ikään kuin olemisen kysyminen ja tuntu nousisivat veden paineesta kuplan lailla itsestään pintaan. 

"Jos joku epäilisi, onko maata ollut olemassa sata vuotta sitten, en ymmärtäisi tätä siksi, että en tietäisi, mitä tämä henkilö enää myöntäisi todisteiksi ja mitä ei." (Varmuudesta, kohta 231)

Jos Heidegger on olemisen suhteen pakkomielteinen niin Wittgenstein omaa Aspergerin syndrooman. Wittgenstein tuntuu melkeinpä välinpitämättömältä olemisen suhteen. Ehkä juuri siksi minun on helpompi hengittää hänen rinnallaan.

3
Itselleni Wittgenstein avautui lopullisesti ystävällisen vinkin avulla lähes kolmekymmentä vuotta sitten: " Lue Varmuutta rinnakkain Krishnamurtin kanssa." Ihmettelin mutta luin ja annan nyt hyvän kiertää. Ja on aivan sama, mitä ajattelet Krishnamurtista: efekti toimii.

Heideggerin jankkaavaan ja raskaaseen sävyyn vastaava rinnastus ei ehkä sovi, mutta kuka kieltää yrittämästä.

VÄKIVALLAN MUUTTUVAT KAAVAT*

Henkirikoksille, varsinkin Jokelan ja Kauhajoen jälkeen, on etsitty pohjaa Suomen kansallisesta historiasta: käymistämme sodista, puukkojunkkariudesta, väitetystä vaikenemisen kulttuurista, korttipelipöytien viinanhuuruisista kiistoista, (metsästys)aseiden paljoudesta jne. Kaiken kaikkiaan: on välittömästi siirrytty kansalliseen itseruoskintaan ja katsottu itseä niin läheltä, että mielestäni kokonaiskuva on hämärtynyt. Kouluampumisista vaikuttaa muodostuneen lähestulkoon kansallistunteen ja siihen saumattomasti kuuluvien kotoisten traumojemme viimeinen ranta. 

Tuntuu kuin huomiota herättävän henkirikoksen tapahtuessa unohtaisimme maamme rajojen ulkopuolisen maailman. Populaarikulttuurin luovutamme ongelmitta muille kansallisiin rajoihin katsomatta, puhumme siitä universaalina ilmiönä, mutta henkirikos (sen tekotapaan ja verkkoutuneeseen vaikutekollektiiviin katsomatta) tuntuu olevan jotakin aivan liian omaa luovutettavaksi muille. Melkein kuin tahtoisimme heittäytyä ahdistuksen hetkellä johonkin lohduttavan tuttuun, melkeinpä destruktiiviseen nationalismiin.

Yksi selittävä piirre sotiemme suhteen heränneestä mielestäni korostuneesta kiinnostuksesta henkirikosten yhteydessä voisi olla se, että kouluampumisten vuosikymmenenä heräsi kiihkeänä myös keskustelu sisällis- ja jatkosodasta. Niistä tuntui tulevan eräänlaista akateemisen innovatiivisuuden kilpakenttää, jossa sotien sisintä laatua innokkaasti ja aiheestakin alettiin kysyä ja kyseenalaistaa. Ehkä kouluampumiset tulivat tähän maisemaan kuin tilauksesta, eikä tilaisuutta maltettu jättää käyttämättä. 

Vaan entäpä jos edes hetkeksi heittäytyisimme vähemmän kansallisiksi ja katsoisimme, miltä taannoiset kouluampumiset näyttivät ?  Eikö niissä ollut vähemmän Isotalon Anttia tai Rokkaa ja enemmän Sergio Leonen tulkintaa lännenelokuvasta tai Terminator-elokuvien tuomiopäivää tai Travis Bicklen pakkomielteisyyttä? Siitä, miltä jokin näyttää, on joskus kiintoisinta lähteä liikkeelle.

Uskon että kouluampumiset paljastivat nykytodellisuuteen huonosti istuvat kansallisia traumojamme korostavat lukutapamme, jotka vain etäännyttivät meidät näistä veriteoista ja estivät ymmärtämästä niitä. Tuntuu kuin niiden tekijät olisivat itse kokeneet toimivansa jossain toisaalla, meille ja uhreilleen vieraassa kulttuurissa.**

-

*Alunperin tämän kirjoituksen idea esitetty Nuorisotutkimusyhdistyksen nettijulkaisussa Kauhajoen jälkipaini (löydät googlettamalla tuolla nimellä). Laajempi kirjoitukseni Autistinen status löytyy sieltä.

**Kiinnostava yksityiskohta väkivallan kansallisen selittelymme suhteen on se, että Suomi on kuulunut väkivaltaisiin maihin jo 1700-luvulta lähtien. Siis kauan ennen Isotaloa, Rokkaa ja Lehtoa. Jos jotain ikiomaa halutaan löytää, niin on siis etsittävä vieläkin kauempaa.

YHTEISÖLLISYYDESTÄ*

1

Jokelan ja Kauhajoen jälkeen yhteisöllisyydestä on tullut pysyvä aihe. Mutta tapa jolla puhutaan, johtaa helposti uudistamaan sitä, mistä halutaan pois. Aiheen perusongelma on se, että ajattelemme yhteisön tavallisesti yksilöistä koostuvaksi joukoksi, eikä satunnaisten kohtaamisten ja eroamisten mahdollisuudeksi. Juuri jälkimmäistä olisi syytä korostaa. Perinteisen yhteisöllisyyden ulkopuolelle on liian helppoa jäädä. Jo yhteisöllisyyden perinteinen käsite lataa tuntemuksen liian tyydytetystä meisyydestä, jonka ulkopuolelle yksilön on liian vaivatonta rajautua. Meitä painaa ylimitoitetun yhteisöllisyyden idea. Silloinkin kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö on huolissaan luokattomien oppilaitosten kyvystä ylläpitää yhteisöllisyyttä.

2

Yhteisöllisyyden tärkein tehtävä kuulostaa paradoksilta: auttaa meitä kohtaamaan sivullisuutemme laadukkaasti. Siihen tarvitsemme satunnaisia kohtaamisia ja aikaa niihin, emme teemallisia oppilaitoksia tai muita itseään luoviksi yhteisöiksi kutsuvia ja markkinoivia organisaatioita tai kerhoja. Niissä laadulliset jaot on jo tehty ja niiden suhteen joku jälleen voi tuntea sivullisuutta, jota yhteisöön kuuluessaan ei tarvitse eikä useinkaan ehdi huomata. Yhteisöllisissä organisaatioissa   - niiden ideologioihin ja tavoitteisiin katsomatta - on liian helppoa unohtaa sivullisuus.  Ja mikä pahinta, lopulta tässä yhteisöllisyyden kilpatarjonnassa paljon pelätty vihayhteisö voittaa aina. Vihaan kun ei tarvita laadullista osaamista tai lahjakkuutta, vain pelkkää tunnetta, johon joku yhtä vahvasti tunteva on aina valmis vastaamaan.

3

Mikäli 9.11.2008 Helsingin Sanomiin oli uskomista, Pekka-Eric Auvinen oli toivonut opettajalta yhteistä aikaa Nietzschen pohdiskeluun, mutta valitettavasti tähän ei koskaan tullut mahdollisuutta. Oli syntyä satunnainen ja epämääräisen ajan kestävä kahden ihmisen luova yhteisö. Se miten tämä olisi voinut tapahtumiin vaikuttaa, jää tietenkin ratkaisemattomaksi kysymykseksi. Enkä oleta siihen edes olevan yhtä vastausta. Haluan vain kaikille tutun ja tärkeän esimerkin avulla  nostaa esiin sen, mihin yhteisöjä ajatellessamme olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota.

Ehkä on liikaa vaadittu, ettei yhteisön pitäisi koskaan syntyä. Mutta ainakaan sen ei pitäisi tulla liian valmiiksi, vastakohtiensa tilaan.

_

*Tämän kirjoituksen lajemman version voit lukea nimellä Autistinen status, joka löytyy Tommi Hoikkalan ja Leena Suurpään toimittamasta Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisusta Kauhajoen jälkipaini.  Suosittelen myös Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen yliopettaja Matti Laineen kirjoitusta Amok! Haaste-lehden numerossa 3/2009. Siinä kyseenalaistetaan yhteisöllisyyden itsestään selvyytenä pidetty merkitys koulusurmien ratkaisussa.

BREAKING THE WAVES: TRIERIN TUHOAVA MIELIKUVITUS?

Lars von Trieriä on hänen kirjoittamiensa naismarttyyrien perusteella on syytetty naisvihasta. Naisvihaajana en Trieriä osaa pitää (onko sitten jokainen kertomus miesmarttyyristä miesvihaa?). Mutta naisen romanisointi joksikin "aidommaksi olemiseksi" minua hänessä kiusaa. 1996 valmistunut Breaking the Waves on tästä kaunis ja kauhea esimerkki. Se on elokuva maailmankuvien ja todellisuuksien yhteensovittamattomuudesta ja kertomus huolimattoman mielikuvituksen tuhoavuudesta. Mutta sopii kysyä, onko se sitä tahattomasti?

Anteeksiantoa ja -saamista ei ole mielestäni kuvattu missään paremmin kuin juuri  Trierin Breaking the Wavesin loppukohtauksessa, jossa Jan nousee öljynporauslautan kannelle auringonpaisteeseen ja kokee kirkonkellojen soidessa tapetun Bessin ilmestyksen. Mitä Jan saa anteeksi? Hän saa anteeksi ymmärtämättömyytensä toista ihmistä kohtaan, sen että hän on tehnyt Bessistä fetissin. Sehän lopulta aiheutti Bessin tuhon: että Jan (ja ehkä Trier itsekin) näki Bessin outona ja ihanana naismenninkäisenä, enemmän mielikuvitusolentona kuin elävänä ihmisenä. Bessin lapsekas välittömyys kiihotti Janin mielikuvitusta niin, ettei hän ymmärtänyt tämän traagista ydintä eikä osannut siksi ennakoida toimintansa seurauksia. Se oli Bessin kohtalo: mielikuvituksen voitto ymmärryksestä; että hänestä tuli mielikuvitusolento toiselle ihmiselle. Breaking the Waves on elokuva todellisuuksien kohtaamattomuudesta, kunnes ihme yhdistää ne. Tuossa pakahduttavasa kohtauksesa Jan ymmärtää kaiken. 

Tämä kaikki näkyy kognitiivisella voimalla yhdessä otoksessa heti elokuvan alkupuolella. Siinä Jan Ja Bess häävuoteessaan katselevat ja tutkivat toisiaan. Mitä Janin olemus ja ruumiinkieli tässä kuvassa minulle kertoo? Ainakin kuva herättää kysymyksen, mitä Jan Bessissä näkee? Aikuisen naisen vai lapsekkaan viattomuuden fetissin?

Vaikka taidetta ei voikaan käyttää todistusaineistona tekijää vastaan, kysyn silti, mikä on ollut tässä Trierin oma lähtökohta: onko Bess myös hänen fetissinsä vai näyttääkö Trier Janin katsovan väärin? Toisin sanoen: haluaako Trier näyttää hätäisen mielikuvituksemme seuraukset vai pelkästään eläytyä niihin?

Onko Trier siis itseään ja katsojaa reflektoiva vai elämykseensä ja epäkypsiin intohimoihinsa meidät mukaansa vetävä taiteilija?

En tiedä. Siksi Waves tuntuukin niin todelta. Kuin epätäydellinen ihminen.

REINDEERSPOTTING: Tule ja katso, miten monta kertaa välinpitämättömän on sinun mielestäsi lupa yrittää (päivitetty 18.7.15 Hannu Björkbackan kommentilla)

1

En enää voi sietää kotimaisia dokumentteja. Ne kun eivät tunnu luottavan tarpeeksi sisältöönsä ja siksi retkahtavan tarpeettomaan taiteeseen staattisin otoksin ja meihin liian kauan tuijottavin, kohtaamista tavoittelevin ihmisin. Ikään kuin se mitä he sanovat ei olisi kyllin kiinnostavaa. Tekijät haluavat olla liikaa taiteilijoita. Pari poikkeusta on, oikeastaan kolme. Joonas Neuvosen dokumentti Reindeerspotting on niistä yksi. Keskivaiheen hienoisesta joutokäynnistä huolimatta se on vaikuttava kokemus. Erityinen kiitos kuuluu leikkaaja Sadri Cetinkayalle (esimerkiksi todella hidas siirtymä Espanjan lämmöstä Suomen tylyyn kylmyyteen ja paljon puhuvaan otokseen vankilan muurista aivan elokuvan lopussa on hykerryttävä ja ennen kaikkea surullista ironiaa huokuva). Mutta elokuvan hyvyydestä tai huonoudesta lienee turha kirjoittaa enempää. Menkää, katsokaa ja tehkää omat johtopäätöksenne elokuvan laadusta ihan itse.

2

Jokaisen itseään vastuullisena pitävän kriitikon on tietenkin saatava jokaiseen narkomaaneista kertovan elokuvan arviointiinsa yhteiskunnallinen kommentti, yleensä sellainen, jossa päihderiippuvuuden syyt ja seuraukset ovat menneet iloisesti sekaisin ja jossa narkomaani suotaisiin nähtävän yhteisönsä syrjäyttämänä uhrina.*

En kiistä uhriutta, mutta ehkä epäkorrektisti kysyn sitä, onko uhrius hyvinkin usein enemmän päihdeongelman seuraus kuin syy? Tähän Reindeerspotting ei ota kantaa, mutta sen kautta voi kysyä tärkeän sosiaalipoliittisen kysymyksen itseltään ja samalla ymmärtää uhriutta seurauksena.

Kysymys kuuluu: Soisitko tälle pojalle valtion ja kuntien nykyisessä taloudellisessa tilanteessa mahdollisuuden päihdehoitoon hänen subjektiiviseen motivoitumiseensa katsomatta? Ja erityisesti: montako kertaa olisit valmis tekemään sen? Erityisesti tarkastele itsessäsi sitä, paljonko ajattelet taloutta vaatiessasi häneltä asenteen muuttumista, siis enemmän motivoitumista? Miksi huolettomuus hänessä kiusaa sinua?**

Uskon, että Marx olisi saanut jotain kiintoisaa irti tästä motivoitumisen vaatimuksen ja julkisen talouden erottamattomuudesta.

_

* Ks. esim. Filmihullun 3/10 arvio. Tässä Filmihullun arviossa heräsi myös hieman yleisempi kysymys kritiikeistä: miksi viitata aina, kuin varmuuden vuoksi, johonkin vanhempaan esikuvaan tai samaa aihetta käsittelevään teokseen? Tässä artikkelissa se oli ruotsalainen ja 70-luvulta: Huumeinen elämä. Ymmärrän valistavan peruskritiikin yhden oleellisen tehtävän olevan viittaamisen siihen, mihin aikaisempaan ideaan ja sen toteutukseen jokin uusi perustuu. Mutta esimerkiksi Reindeerspottingin kohdalla tämä ei mielestäni ole lainkaan oleellista: suora yhteys katsojan ja kuvatun välillä ja tämän "kohtaamisen" herättämät moralistisetkin tunnot ovat perustavampia kysymyksiä. Estetiikan voi joskus perustellusti ohittaa nopeasti, kuten itse kirjoituksessani teen.

Tämä periaate, siis teos filosofisena tai eettisenä kohteena, ja tietenkin silloin myös yhdenlaisen valistamisen välineenä, on ainakin itselleni usein tärkeämpää kuin elokuvataiteen ymmärtäminen ja oppiminen ja oikeastaan koko sen kysymyksen ajatteleminen, mikä on taiteen kannalta on hyvää. Tästä näkökulmasta elokuvan historiasta mitään tietämätön saattaa esittää näkemästään ja kokemastaan kiinnostavampia ja tärkeämpiä kysymyksiä, kuin koulutetuinkaan kriitikko. (Juuri tässä mielestäni on blogien tärkein merkitys.)

Lisäys 18.7.2015: Keskipohjanmaa-lehden elokuvakriitikko Hannu Björkbacka kysyy kuitenkin tärkeitä taiteen etiikkaa koskevia kysymyksiä kirjoituksissaan tästä elokuvasta (esim. kolumni 24.1.2011 Jussi-palkinto huumedoggarille?). Hänen pohdintansa voi tiivistää seuraavasti: Kuuluuko tekijän puuttua kuvattavansa itsetuhoon ja unohtaa taide jolla tuo ehkä sittenkin vain (eksploitatiivisesti) omaa tosiuttaan esiin? Eli "täytyykö kissan kuolla taiteilijan vuoksi"? Mielestäni Björkbacka on tässä kohtaa osuvasti moralisti.

** ks. Zizekin kirjoitus Reaalisen kierre teoksessa Pehmeä vallankumous, Gaudeamus 2009.  Eikö pojan kiusaava huolettomuus ole juuri hämmentävä ja sovittamaton reaalisen kierre, joka on "käsiteltävissä" vain motivoitumisen vaatimuksella (siis näkökulmalla, jolla pyritään ratkaisemaan ideologinen, taloudellinen ja eettinen ristiriita itsessämme projisoimalla se yksilön oletettuihin sisäisiin ominaisuuksiin)?

JUHA JOKELAN ESITYSTALOUS

1

Juha Jokelan "Esitystalouden toteutus on niin vahvasti visuaalisuuteen ja tekniikkaan nojaavaa, että pelkän tekstin voimin on vaikea tehdä sille oikeutta." Näin kirjoittaa Turun Sanomien kirjoituksessaan Ilona Kangas (löytyy netistä nimellä Aikamme esitys on narsismin riemujuhla). 

Olen eri mieltä. En ole Jokelan näytelmää nähnyt, mutta jo sen lukeminen herättää lähes "metafyysisiä" tuntoja siitä tyhjyydestä ja voimattomuudesta, joka pistää ihmisen esittämään totuutta sen tietämisen tai epäilemisen sijaan. Juha Jokelan Esitystalous on kiinnostava ja innostava kirja. Suosittelen erityisesti alaviiteosaa sekä Jaana Sallinen ja Hanna Krohn nimisten henkilöiden osuuksia (mielestäni kaikki muu tuntuu kiinnostavalta vain heidän valossaan).

Minua on nyt jo kuopatussa ainemmaasa blogissani kritisoitu tiukastikin siitä, että arvioin näytelmää televisioesityksen perusteella. Olen yhä sitä mieltä, että jos näytelmän (ja minkä tahansa taideteoksen) tärkein anti on sen sisältämä väite tai ajatus, ei siitä mahdollisesti rakentuvaa ja sinänsä ehkä vaikuttavaakin rytmistä spektaakkelia ole välttämätöntä nähdä. En kiistä, etteikö näyttämösovitus toisi tekstiin elämyksellistä ja esityksen toteuttajien taidoista todistavaa lisäarvoa, mutta varsinkin Esitystalouden kaltaisen ideakeskeisen eikä niinkään esteettiseen elämykseen pyrkivän teoksen merkittävyyden kannalta se ei ole välttämätöntä. En siis kaipaa Esitystalouden näkemistä.  

2 

Jokela on valinnut näytelmänsä kohteeksi SDP:n. Ymmärrän valinnan hyvin. Se on luonnollisin vaihtoehto, koska SDP, ja vasemmisto yleensä, erottuu tapetista niin silmiinpistävästi. Se paljastaa esitystalouden parhaimmin, luonnollisimmin. Vasemmisto on kriisissä, koska maailma ei näytä enää vasemmistolta. Vasemmiston ideologia on tässä voimaton, siis esitystalouteen väistämättä johtava. 

Tässä lähes luonnontieteelliseksi muuttuneessa reaalitalouden todellisuudessa vasemmiston solidaarisuuden vaatimukset kuulostavat armotta vääränlaiselta, liian idealistiselta populismilta, johon ihmiset eivät enää ilman vahvaa henkilökohtaista ideologiaa jaksa sitoutua. Ja tarpeeksi moni ei tätä kyllin vahvaa ideologiaa omaa. On turvallisempaa ja helpompaa pysyä pragmaattiselta ja julmaltakin kuulostavan taloustieteen nosteessa ja "myöntää" olevansa realisti.

2

Teen villin tulkinnan. Jutta Urpilainen - tai tarkemmin: hänen paljon kommentoitu keinotekoisen tuntuinen, vakuuttavuutta korostava esiintymisensä - on mielestäni tämän vasemmiston paradoksin konkretisoituma. Vai kuinka Urpilainen voisi olla meille vakuuttavampi, eheämpi ja taustaan sulautuvampi ilman, että hän hylkäisi kokonaan aatteensa tässä reaalitalouden maailmassa? Minä näen hänen "kömpelyytensä" ennemminkin vasemmiston mahdottoman tilanteen efektoitumisena yksittäisessä ihmisruumiissa. Urpilaisessa esitystalous näkyy mutta näkyvyydestä ei pidä tuomita yksilöä. Esitystalouden on nimenomaan tultava näkyväksi ja jonkun se on aina tehtävä.

Oikeiston tilanne on toinen, yksinkertaisen luonteva: heidän ideologiansa sulautuu talouden logiikkaan niin luonnollisen tuntuisesti, ettei sitä edustaessa tarvitse syyllistyä kaikkein falskimmalta tuntuvaan esitystalouteen. Riittää että elää sitä, puhuu maailman kieltä korostamatta itseään. Oikeiston vain tarvitsee näyttää hieman pahoittelevalta maailman ollessa epäreilu. Oikeisto on vaivattoman luontevasti olemassa peesatessaan sitä, mitä pidetään käytännöllisenä ja välttämättömänä. Kun Jyrki Katainen television vaalikeskusteluissa puhuu Euroopan kriisirahastosta ja vastuuttomasti tuhlailevien maiden tukemisesta suurempia vahinkoja parempana vaihtoehtona, hän ikään kuin puhuu luonnollista pragmaatikon kieltä. Vasemmisto taas tuntuu tuhlailevien pankkien kritiikissään palaavan lähestulkoon romanttisen marxilaiseen retoriikkaan (vaikka sisimmässään kuulija olisikin samaa mieltä).

Ja miksi vasemmistolainen retoriikka tuntuu sitten liian romanttiselta? Siksi, että kyllin hyvinvoivalla keskiluokalla on varaa kokea se sellaiseksi. Köyhillä ja syrjäytyneillä on enää symboliarvoa, ja pelkän symbolin voimasta hyvinvoiva matemaattis-luonnontieteellinen ihminen ei tee konkreettisia tekoja. "Myötätunnossa olkoon kylliksi!" 

Hyvinvoivalle keskiluokalle kotimaan köyhä ei ole afrikkalaista lähempänä. Eikä etäisyydellä tässä oikeastaan ole edes merkitystä, kun kukaan ei kuitenkaan halua eläytyä köyhimpiin ja tuntea kuuluvansa heihin. Köyhät edustavat sitä huonoa ja epäkuntoista todellisuutta, josta mielen on heti päästävä niin kauas kuin ajatus vain ikinä sallii. Ja kun vasemmisto tässä ajassa väistämättä edustaa tätä mielen torjumaa huonoutta, lopputulos  on arvattu.

Kuka siis enää haluaisi jakaa hävinneiden yhteistä huolta? Miksei vain pysyä yksityisessä laadukkuudessaan? Huoli ei koskaan kuulu meille jos ei se meille kuulu. Sata-komitean kohtalo - viimeisimmän luokkajaon virstanpylväs - on tästä hyvä esimerkki. Jossakin näkyy kirjoitettavan ja sanottavan, että vasemmisto on pettänyt äänestäjänsä. Minusta äänestäjät ovat vähintäinkin yhtä paljon pettäneet vasemmiston.                                                     

3

Vain niillä, jotka voivat hyvin, on varaa puhua kärsivällisyydestä, siis muistuttaa muutosten hitaudesta. Siinäpä kyydistä pudonneet sitten näyttävät väistämättömyyttä vastaan pyristelijöiltä, muutosvastarintaisilta. Ei siis enempää eikä vähempää kuin että vasemmiston olisi muutettava ajan suunta. Ja sehän jos mikä vaikuttaa liian huvittavalta puuhastelulta ollakseen ollenkaan uskottavaa ainakaan niiden silmissä, jotka jo uskovat olevansa ajan matkassa. Esitystalouden sivulla 77 Jokela tiivistää tämän hienosti demaripoliitikko Jaana Sallisen suulla: "Hitaus ei ollut ongelma niin kauan kun yhteiskunta tasa-arvostu..."  

4

Ja lopuksi, ollakseni rehellinen itselleni ja muille: Mitä voisi olla toimeliaisuuden voimaton esittäminen, siis esitystalous, edustamallani sosiaali- ja  rikosseuraamusalalla? Kun auttamistyön virkamiehenä (tai verkostokokouksissa neuvoton joukko meitä) arvioi asiakkaan motivaatiota, käyttää siinä varmasti enemmän pääoman kuin olettamansa psykologian tai humanismin kieltä, vaikka toisin haluaisikin uskoa. Mitä vähemmän  minulla tuntuu olevan välineitä ja rakenteita asiakkaan motivaation tukemiseen, sitä enemmän tulee ajateltua ja arvioitua hänen motivaatiotaan. Motivaation käsite korreloi välineiden ja rakenteiden laadun kanssa ja oikein huonossa tilanteessa se on auttamistyön turvasana ammatillisen paniikin ja hyperventilaation uhatessa; ongelmien siirtämistä asiakkaan huonoon motivaatioon. 

Siinä esimerkkiä sosiaalityön esitystaloudesta. Marx olisi epäilemättä nähnyt motivaation käsitteessä paljon luokkataistelua.

SURREALISTINEN NOSFERATU

Surrealismi ei ole romanttista kaipuuta uneen tai kuolemaan vaan havahtumista ulos romattisesta minästä takaisin arvaamattomaan maailmaan. Surrealismi on juuri sitä, mitä runouden kuuluu olla: ei katsomista haluamme palvelevaan peiliin vaan kuolleen liikkumattomuuteen, joka palauttaa olemassolon takaisin meihin. Bunuelin ja Dalin Kulta Aika ja Andalusialainen koira tai vähemmän ilmeisesti vaikkapa Hitchcockin Psyko ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Mutta elokuvasta ja kuolemasta puhuttaessa erityisesti Murnaun Nosferatu on minulle tärkeä teos. Ikään kuin elokuva pyrkisi siinä esittelemään itse kuoleman; muistuttamaan "kuolleen katselemisesta". Dokumentaarisen aidolta kuolleelta vaikuttavan ruorimiehen avoimet silmät jäävät mieleen. Haluan uskoa, että kuoleman mahdollisimman aitoon vaikutelmaan on tässä otoksessa tietoisesti pyritty; rikkomaan elokuvan kauhuromattinen sävy ja ehkä muistuttamaan jostain sen syvemmästä pyrkimyksestä. Nosferatun romanttisuus on pettävää. Surrealistin hyväntahtoisuuteen ei koskaan voi luottaa.*
-
*Saman havainnon voi mielestäni tehdä Hitchcockin 50-luvun tuotannosta. Siinä romanttisuus on pettävää, jotenkin "kylmää", muotoa palvelevaa. 

JAMES DICKEYN SYVÄSTÄ JOESTA

1
On selviydyttävä oikein että pelastuisi itseltään. Onko tämä psykologista inhorealismia vai fasismia? Ja miten humanismi tähän asettuu? Tämän kysymyksen otsikon romaani pakottaa minut itseltäni kysymään. Se on siis romaani, joka pistää humanismini lujille.

2

Tulkintani Nietzschen yli-ihmisestä voisi tiivistää seuraavasti: ihminen ylittää kaunattoman aktiivisesti valmiiin olemuksensa. Reaktiivista kaunaisuutta voisi taas pitää jonkinlaisena yli-ihmisyyden irvikuvana. Reaktiivisesti kaunainen "yli-ihminen" pyrkii ylittämään ensin muita ja perustelee sitten sillä itseään. Reaktiivisuudessa ihminen ikään kuin perustaa olemisensa toimintansa jäljentämiseen ja mallintamiseen, toimii valmiin olemuksensa perusteella.

3

Ollakseni aidosti aktiivinen tarvitsen sitä, mikä haastaa olemukseni, edustaa itselleni vierasta ja jopa inhoa herättävää. Samuus, esimerkiksi kaikki sellainen mikä tarjoaa humanismia heti lisää, vain vahvistaa reaktiivisuuttani.  

(Humanistis-kristillisen) taideromaanin ominaisuus - ja  myös ongelma - on, että sen sisään on kirjoitettu valmiiksi "eteeni tekevä" aktiivinen henkilö, muoto, etiikka, asenne tai perinne, joka vahvistaa reaktiivisuutta; taideromaanissa reaktiivinen olemusautomaatti syö aktiivisuuteni liikkeen. Ja taidanpa jopa huomaamattani kiittää sitä tästä ominaisuudesta. Humanistista taideromaania lukiessa on mahdotonta pelätä itseään.*

4

James Dickeyn Syvän joen voi kokea asenteiltaan jopa fasistiseksi romaaniksi. Humanistille se ei siis ole reaktiivinen olemusautomaatti (mitä se tietenkin ei-humanistille juuri voi olla; kysehän ei ole vain teoksesta vaan yhtä lailla lukijan ihmiskäsityksestä). Humanistille Dickey ei tarjoa turvallisesti etäännyttävää, valmiiksi reagoitua näkökulmaa psykologisen inhorealismin ja vastemielisen voimafilosofian väliin. Eleettömällä kauneudellaan Dickeyn romaani vetää minut mukaan johonkin, missä humanistinen reaktiivisuuteni ei enää saa  vastakaukua.

Erityisesti romaanin kertojan torjuva asenne raiskattua Bobbya kohtaan romaanin lopussa, lähes Dickeyn ohjelmallisuudelta tuntuva "halpamainen takinkääntäminen" Bobbyn ja Lewisin välillä, kärjistää humanismini ja romaanin välisen ristiriidan. Romaanin alussa kertoja kun myöntää naureskelevansa Lewisin voimafilosofialle Bobbyn kanssa, mutta lopussa juuri Bobby edustaa kertojalle "kirkuvaa" alistumista eikä hän halua olla tämän kanssa enää tekemisissä. **

Onko tämä fasismia vai - myös humanistin sielusta löytyvää - psykologista inhorealismia? Tähän kysymykseen Dickey ei vastaa, ja onneksi, koska juuri tämä kirkkaan piittaamaton asenne moraaliseen kipuiluuni tekee Syvästä joesta - ainakin siis humanistin näkökulmasta - reaktiivista mallintamista suurempaa. Ehkä taide, koston tavoin, on parasta kylmänä. 

_

*Populaarikulttuurin puolella (pelottava) aktiivisuus yllättää helpommin kuin taiteen korkealla puolella (Syvä joki kulkee loistavasti siinä rajalla). Kauhugenre parhaimmillaan myös käyköön tästä hyvänä esimerkkinä.

**Elokuvassa kertojan asenne ei näy tällä tavoin julmana.

KOSTOSTA JA SOVITUKSESTA ORWELLIN VALOSSA

1
Moderni oikeusvaltio pyrkii puuttumaan mahdollisimman  vähän kansalaisen subjektiin.  Siksi minun tämän oikeusjärjestelmän virallisena edustajana on sopivampaa puhua valtion tuomitseman rangaistuksen yhteydessä sen suorittamisesta kuin kärsimisestä.  
(Rikoksen uhrin kohdalla kärsimys ei tietenkään tuota valtiojärjestelmälle ongelmaa, koska se ei haasta edellä mainittua pyrkimystä.)

Kuitenkin - ollakseni johdonmukainen - rangaistuksen suorittamisesta ja kärsimisestä on edettävä sovituksen ongelmaan ja kysyttävä: jos ei ole mahdollista puhua kärsimyksestä, onko edes puhe sovituksesta mahdollinen? Toisin sanoen: liittyykö jo sovituksen käsitteeseen kärsimyksen oletus?

2
Epäilemättä vanki kärsii vapautensa rajoittamisesta, vaikka sitä ei kuuluisikaan mainita. Mutta kuuluisiko hänen sivistyneessä yhteiskunnassa enää tuntea niin?  Esseessään Kosto on karvas* George Orwell kirjoittaa: "Kosto on teko, jonka haluat tehdä (...) siksi, että olet voimaton: samalla kun voimattomuuden tunne väistyy, kostonhalu väistyy."  Orwell ei esseessään kirjoita katumuksesta, mutta uskon, että sillä on tässä oleellinen tehtävä: niin kauan kuin rikoksen tekijä ei ilmaise lainkaan katumusta ja jopa kerskailee teollaan, uhrin voimattomuuden tunne säilyy eikä sovitus ole mahdollinen.

Ajattelen siis, että uskottavaksi koettu katumus vähentää uhrin voimattomuuden tunnetta ja siksi - jos hyväksyy Orwellin näkemyksen - myös kostonhalua. Vain tekijän uskottavasti katuessa uhri voi kokea moraalista ylemmyydentunnetta tai neutraaliutta ja sitten anteeksiantoa tekijää kohtaan. (Tätä voisi kutsua "leikatuksi" koston energiaksi). Kostonhalu on sovituksen perusta ja valtio toteuttaa - sovitukseksi nimitettävää - kostoa hallitussa ja strukturoidussa muodossa. Se on yksi rangaistuskäytännön tehtävistä. (Julkisuudessa käyty keskustelu seksuaalirikosten liian kevyestä rangaistuskäytännöstä osoittaa tämän käsityksen olevan voimissaan.) Tällä tavoin kostonhalusta viriävä ongelma, oikeuden ottaminen omiin käsiin, on oikeusvaltiossa ratkaistu.

3
Ei edes Orwell kirkkaassa ajattelussaan ja tyylissään esitä koston turhuudesta ja mahdottomuudesta väistämättä seuraavaa kysymystä: jos kostonhalu on mieletön, onko siis myös kostonhalusta kumpuava sovituksen vaatimus mieletön? Sillä eikö sovitus perustu juuri vääryyden kokemuksesta kumpuavaan koston ja hyvityksen tuntemuksiin? Pitäisikö siis myös uhreja jossain tieteiskuvitelman todellisuudessa hoitaa kostonhaluttomiksi, kun rikoksiin syyllistyvät on jo hoidoilla, yhteiskunnallisella tasa-arvolla ja raskaalla lääkityksellä hoidettu uusintariskittömiksi ja vankilat käyneet tarpeettomiksi (sillä sitähän valtio pohjimmiltaan vain haluaa: tuloksellisuutta, ja jos sovitusta, niin korkeintaan yhteisöä kohtaan)? Olisiko tuollaisessa fiktiivisessä tulevaisuudessa rikosseuraamustyön ainoa funktio se, että kostonhalu on hoidettavissa pois uhrista? Onko uhri tulevaisuudessa täydellisesti toeteutuvan rikosseuraamustyön viimeinen este? 


5
Itse olen sitä mieltä, että - ainakin kulttuurievoluutiomme tässä vaiheessa - sovituksen mahdollisuus, ja siis samalla pitkälti vankilalaitos, on välttämätön. Näin rikokseen syyllistynyt ja uhri kykenevät rakentamaan itseään uudelleen. Ilman yhteisesti sovittua ja järjestettyä kärsimyksen mittaa ja sovitusta yhteiskuntamme näyttäisi ja myöskin tuntuisi liian julmalta ja arvaamattomalta. Ja eikö rangaistuksia täytäntöönpaneva organisaatiomme juuri ole se yhteiskuntaelin, joka Orwellin tarkoittamalla tavalla helpottaa kansalaisen, tarkemmin siis uhrin, voimattomuuden tunnetta ja vähentää tarvetta kostaa? Jos kukaan ei tekisi elettäkään rangaistakseen ketään mistään, olisiko maailma täynnä kostonhaluista voimattomuutta? Uskon niin. 


Matka sellaiseen kädelliseen, joka ei tunne kostonhalua, on vielä pitkä. En tiedä millaiselta sellainen maailma näyttää tai onko se edes mahdollinen. Mutta vasta silloin voimme puhua yhteiskunnasta, joka ei lainkaan rankaise vaan pekästään kuntouttaa. Ainakin siihen asti voi aiheellisesti kysyä, syyllistämmekö huomaamattamme uhria puhuessamme rangaistuksen tai sovituksen turhuudesta ja korostaessamme "parantumista" (kun vankila ei hyvin yleisen käsityksen mukaan muuta ihmistä paremmaksi, vaikka se sitäkin kiistatta myös tekee). Vain rikoksen uhriko siis enää kylmäävässä yksinäisyydessään ja naiiviudessaan odottaa sovitusta ja tuntee vanhanaikaista kostonhalua?

"Jotenkin näiden hirviöiden rankaiseminen lakkaa viehättämästä kun se on tullut mahdolliseksi; oikeastaan he melkein lakkaavat olemasta hirviöitä, kun he ovat nyt lukkojen takana."  Näin Orwell esseessään. Hän on ehdottomasti oikeassa  ja määrittelee huomaamattaan yhden niistä oleellisista tehtävistä, joita vankilalla on.

_
*Kokoelmassa Kun ammuin norsun.

FILOSOFIA HENGEN PAKKOMIELTEENÄ: Hume, Kant ja Kierkegaard (päivitetty 14.5.15)

1

Esitän seuraavaa: Kantin reaktio Humen syyn ja seurauksen aiheuttamaan neuvottomuuteen oli reaktio lacanilaisen reaalisen mahdottomuuteen. Kantille Humen neuvottomuus oli huonoutta, liian reaalista. Siinä aineen tympeä ylijäämä tuntui huolestuttavasti vievän voiton kaikkeen sulautuvasta järjestä ja hengestä. Siksi hänen oli rakennettava mahdottomuus, eli kyllin symbolinen reaalinen, kategoriseen järkeen; ratkaistava ulkoinen arvoitus tuomalla se subjektiin, sisäisyydeksi (kykenemättä yhäkään ongelmaa selittävään kokoavaan funktioon). Oireellista on, että kun Kant uskoi pystyneensä tähän, hän kykeni puhumaan levollisesti olioiden itsensä mahdottomuudesta. Toisin sanoen: Humen villiyttämä reaalinen ei tehnyt häntä enää levottomaksi. (Sitä vastoin Hume myönsi neuvottomuutensa ratkaisemattomaksi ja oman kertomansa mukaan hän sovitti ongelman pitämällä hauskaa ystävien ja viinin kera. Viini, laulu (ja naiset?) oli hänen tapansa "ratkaista" reaalisen ongelma.)

Palataanpa takaisin huonoon. Se, mikä itseään laadukkaampana (henkenä) pitävän mielestä menee väärin, on huonoa (ylijäävää ainetta) ja aina poistettavaa tai uudelleen muokattavaa; siinä reaalinen tuntuu liikaa. Tällä on tietenkin eettisiä seurauksia, ja mikä pahinta, ne ovat melkeinpä huomaamattomia, koska (järjellisen) hengen ylemmyys tuntuu olevan evolutiivisen tietoisuutemme lähes automaattiselta vaikuttava seuraus. Henkeen verhottu fasismi on meissä pelottavan "luonnollista". Fiktioiden ylivoimaiset sarjamurhaajatkaan eivät taida olla sattumaa. Ehkä meitä julmuuttakin enemmän kiusaa reaalisesta muistuttava typeryys.

Hyvä (ja epäilemättä provokatiivinen) esimerkki "hengen huomaamattomasta fasismista" on liian helposti alentuva suhtautumisemme henkisesti kehitysvammaisiin ihmisiin: he ovat kyllä iloisia, onnellisia, rakastavia, spontaaneja ja aggressiivisiakin, mutta eivät koskaan tarpeeksi henkisiä. Heissä on aina häiritsevää reaalisen ylijäämää, jonka luota haluaisi pois. Huonon suhteen olemme siis valitettavasti vähemmän Humen kuin Kantin perillisiä. Se, mikä meissä "unohtaa" reaalisuutensa, yrittää muuttaa "huonoa" "hyväksi" illuusionkin uhalla, ja jos edes se ei onnistu, yrittää alentua siihen*. Juuri siksi huonoa onkin ajateltava hyvää paremmin. 

2

Paradoksaalisesti henkeä häiritsevä reaalinen voi ilmetä myös siinä, mitä kutsumme lopulliseksi totuudeksi. Se on yksi muoto reaalisen poissa-läsnä leikistä (fort-dasta**). Sören Kierkegaard pelkäsi uskonsa latistuvan todistuessaan historialliseksi totuudeksi. Ikään kuin se olisi livennyt hänen käsistään aineen tympeäksi ylijäämäksi: "Jos ---jatkettaisiin todistelua --- kristinuskon totuudelle, päädyttäisiin lopulta siihen kummallisuuteen, että juuri kun kristinuskon totuus saataisiin todistetuksi, sen ilmiö läsnäolevana ilmiönä olisi päättynyt."***

Mitä vikaa tässä argumentissa on? Sitä, että Kierkegaard tuntuu ajattelevan luvattoman huonosti vain siksi, että ei halua luopua uskostaan vaan kiintyy liikaa uskovan subjektin vapauteen; uskova sanoisi varmaan että siitä tulee hänen epäjumalansa. Tai (zizekiläisittäin) kääntäen: että hän luulee tietävänsä mitä haluaa. Mistä ihmeestä Kierkegaard nimittäin voi tietää, millaista läsnäoloa tuon mainitsemansa ilmestyksen (mitä muuta se voisi olla?) ja nykyisen maailmankuvan hajoamisen jälkeen olisi olemassa, jopa luvassa? Kaipaisimmeko (tai siis haluaisimmeko) enää vapaata hengen subjektia, joka paremman puutteessa yrittää uskoa tuonpuoleiseen? Kaipaisimmeko subjektia ollenkaan? Ikään kuin Kierkegaard yrittäisi vastata näihin vastaamattomissa oleviin kysymyksiin palauttamalla ne subjektin kannalta päättyneeksi läsnäoloksi, eräänlaiseksi kesytetyksi reaaliseksi.

Kierkegaardille uskon tuleminen liian reaaliseksi  ja sen pursuaminen uskonnollisen symbolisaation ylitse, on symbolisen itseyden katoamista ja siksi niin vastustettavaa. Reaalista ei siis ole ilmestyksen kuvitelma sinänsä (sehän voidaan jo kuvitella ja ajatella), vaan sen herättämä levottomuus; ettei sitä voi (edes mahdottomanakaan!) haluta, koska se uhkaa subjektin järjestystä. Jos Humen neuvottomuus oli Kantille levottomuutta herättävää filosofista huonoutta, Kierkegaardille uskon absoluuttinen ja historialliseksi tapahtumiseksi todistuminen on uskonnollista huonoutta, niin ikään levottomuutta herättävää. 

Kierkegaard kritisoi Hegelin kokonaisfilosofiaa. Eikö hän kuitenkin itse yritä perustaa sellaista vapaan subjektin systemaatiota, jota mikään ulkopuolinen, ei edes liian reaalinen uskon kohde, voi uhata? Kierkegaard on sisäisesti ristiriitainen vapaata uskon subjektiuttaan korostaessaan, koska hän haluaa ennen kaikkea kamppailla uskovaa subjektiaan uhkaavaa ilmestyksellistä reaalista vastaan****

_

* Rikosseuraamustyössäni kohtaan ihmisiä, jotka ovat valinneet rikollisen uran katumatta sitä lainkaan. Miksi se voi tuntua niin vapauttavalta? Tietenkin yksi syy on se, ettei heihin tarvitse panostaa yhtä paljon kuin esimerkiksi päihdeongelmaiseen taparikolliseen. Mutta toinen syy on se, ettei heihin voi suhtautua alentuvasti (mistä herääkin kysymys, vaatiiko sitten työskentely päihdeongelmaisen taparikollisen kanssa aina alentumista?). Esimerkiksi heidän itsetuntonsa ei ole aina lainkaan huono, mutta se kylläkin ammattietiikkani - ja koska olen yhä pysynyt tässä työssä, myös henkilökohtaisen etiikkani - rajoissa on väärä. Ja vain huonoon voin suhtautua alentuvasti, en väärään.

 Ks. Žižekin kirjoitus Reaalisen kierre kirjassa Pehmeä vallankumous. Kirjoitus alkaa tavallisesta poikkeavasta tulkinnasta ford-da- leikistä. Žižekin Lacaniin nojaavassa tulkinnassa langan päässä oleva puupuola, jota lapsi vierittää pois (fort) ja vetää takaisin (da), ei tarkoitakaan poissa ja läsnäolevaa äitiä, vaan Lacanin objekti a:ta, jotain jonka äiti näkee minussa ja samalla tekee minusta (siis puolaa vierittävästä lapsesta) objektin, äidin halun kohteen. Leikkiminen jonkin poissa- ja läsnäololla on siis oman ristiriitaisuutensa kanssa leikkimistä: sen turvallista koettelemista ja "säilyttämistä", minkä haluaa ja tuntee itseydelleen (Lacan ei tietenkään käytä ilmaisua itseys) sisimmäksi, mutta mikä "ilmenee" aina jonkin toisen kautta eikä siksi saa kunnolla nimeä eikä hahmoa. Ehdotan, että Kierkegaardille idea historiallisesti todeksi aineellistuvasta uskosta oli tällainen sisintä eheyttä toisaalta koetteleva ja yhtäältä rakentava Asia, "äiti", joka katsoikin takaisin hänen sisimpäänsä; palautti hänelle vieraana kaikkein tutuimman ja halutuimman eli puhtaan uskon, eheän uskovan subjektin, jota hän halusi olla. Ja se on tietenkin mahdoton toive eli objekti a. Kierkegaard ikään kuin pelkää menettävänsä ilmestyksellisen kristinuskon varmuuden seurauksena sisimpänsä, objekti aansa eli puhtaan uskon subjektin. 

(P.S. Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin; myös hänen kirjoituksensaPsykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta on löydettävissä osoitteesta www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm)
***Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus s. 49
****Kantille apriori on kokemuksen välttämättömyyttä, sitä että kokemus kyllä voi opettaa millaisia ominaisuuksia olioilla on mutta ei sitä, että toisin ei voisi olla. Jos siis jokin mielletään välttämättömäksi, sen on oltava apriorinen. Koska objektiksi avaruuden välttämättömään ideaan kuitenkin on aina jäätävä tuo ideoiva subjekti kuten tässä kirjoituksessa väitän, apriori voi olla apriori vain käytännöllisesti, ikään kuin absoluuttina kokemuksena. Apriori on siis eräänlaista jakamattoman reaalisen "mahdotonta" kokemista, jossa jako sisäisiin kategorioihin ja ulkoiseen empiriaan käy mielettömäksi.

Suosittelen myös Werner Heisenbergin teosta Fysiikka ja filosofia, jossa hän sivuilla 95-102 arvioi Kantia modernin fysiikan näkökulmasta.

LARS HULDÉNIN HAUTAKIRJOITUKSET JA HUUHKAJARUNO

Sen lisäksi, että Huldénin Hautakirjoitukset ovat kaipauksessaan lohduttavia tai mellolaisen havahduttavia, jotkut niistä ovat melkeinpä ärsyttäviä yksinkertaistuksia. Esimerkiksi tämä: Minä kaaduin jonkun aatteen puolesta. Mutta eikö vain kuollut voi sanoa näin välinpitämättömästi? Unohtaa aatteen tällä tavoin? Eikö tämä "puhuva kuollut" provokatiivisesti vaikene siitä, mitä piti tärkeänä aatteessaan vielä silloin, kun oli vastuussa muista? Tai ehkä hän vain viattomasti unohtaa kaiken. Kannattaako aatteista siis kysyä kuolleelta yhtään mitään? Onko kuolleelta mitään opittavaa, kun kuolema ei kuitenkaan voi ratkaista elämän ristiriitaisuutta? Ainakin tässä elämä on kuolemaa suurempaa. Näin tämän aforistisen runon ympärillä syntyy ääretön tila, jota mielikuvitus ei osaa täyttää. Samoin toimii Huldénin runo Minä olen huuhkaja, jossa kuin salaa lukija johdatetaan mahdottoman ajatuksen äärelle. Selvästikään mielikuvitustamme radikaalisti haastava runous ei vaadi radikaalia muotoa. Hautakirjoitukset ja huuhkajaruno löytyvät kokoelmasta Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus.

KATSOJAA TODEMPI BENNY: Haneken elokuva kouluampumisien valossa (ja jälkikirjoitus YHTEISÖLLISYYDESTÄ)*

1

Ihmisvihasta tuli Jokelan ja Kauhajoen jälkeen joksikin aikaa - yhteisöllisyyden rinnalle - päivän sana. Mutta heti huomasi sen hankaluuden. Siinä kuuli nimitettävän vain ihmisystävän vastakohdan, jotakin ehdottomasti vahingollista, mitä itse ei halunnut olla. Ihmisvihassa ei voinut eikä saanut olla mitään rakentavaa tai muutokseen pakottavaa. Ihmisvihaaja ei voinut olla kuunneltava subjekti. Häntä kuului, ja kuuluu yhä, hoitaa. Itsenään hän oli hyödytön.

On tietenkin luonollista, että sosiaalisessa todellisuudessa ihmisviha tai siksi vähänkin tulkittavat ilmiöt aiheuttavat torjuvan reaktion. Onneksi meillä kuitenkin on fiktio, jossa mille tahansa käsitteelle tai ilmiölle  voi antaa enemmän tilaa ja tehdä siitä mielestämme vähemmän hyödyttömän. Fiktiossa mistä tahansa voi tulla kulttuurisen evoluution rakentava funktio.

2

Michael Haneken elokuvassa Bennyn video poika tappaa tytön, videoi tekonsa ja näyttää sen vanhemmilleen, jotka eivät paljasta poikaansa vaan aikovat hävittää ruumiin. Lopulta poika tunnustaa ja paljastaa samalla vanhempiensa kanssarikollisuuden.

Jos Haneken elokuvasta on edes löydettävissä vihaa, se on sana etiikan patologiselle evoluutiolle, ei yksilölliselle tunteelle ja siitä seuraavalle käytökselle. Benny ei nähdäkseni tunne vihaa ketään kohtaan, jos nyt tuntee yleensäkään mitään. Tai ainakin hän tekee tekonsa ilman vihan (vastarintaa herättäviä) eleitä. Ennemminkin hän kadottaa lähimmäisensä ja itsensä eettiseen hämärään, tai ehkäpä juuri löytää heidät ja itsensä sieltä. Ja mikä tärkeää, vasta rikoksensa kautta. Vasta sen jälkeen Benny alkaa havainnoida itseään luokkansa ja sen moraalin edustajana. Fiktiossa voimme siis rauhaantua myöntämään sen kiusallisen tosiasian, että väärillä teoillaan ihminen voi kuitenkin vieraantua oikein. 

...tai sitten ei:

Ehkä Benny narsisimissaan vain havahtuu siihen, etteivät vanhemmat suhtaudu hänen tekoonsa tarpeeksi vakavasti. Tähän asti  hän on saanut olla kokonaan rauhassa itsensä kanssa ja vanhemmat ovat etäisyydessään antaneet siihen hyvän mahdollisuuden. Bennyn näkökulmasta vanhemmat ovat huomanneet hänet siten. Mutta kun he nyt yrittävät peittää Bennyn rikosta, hän kokee tulevansa mitätöidyksi toimivana yksilönä, olevansa näkymätön. Ennen niin hyödyllinen näkymättömyys kääntyy nyt häntä vastaan. Ehkä Benny tunnustaessaan ja paljastaessaan vanhempansa vain kostaa heille, nousee lain avulla heidän yläpuolelleen, näkyy taas? Tässäkö Benny sittenkin tuntee vihaa? Silloin hän ei sittenkään ole ymmärtänyt itsestään ja muista mitään uutta ja enempää.

Mutta miksi oikeastaan puhua mitään fiktiivisestä Bennystä? Miksi hänen olisikaan opittava mistään mitään? Meidän puolestamme? Tai lakattava vihaamasta - jos siis sitä lainkaan tekee - meidän takiamme? Eikö hän juuri silloin olisi vähemmän todellinen hahmo meille? Hoidettavaksi kirjoitettu? Samaa itseemme lisäävä? Eikö juuri meidän kuulu vieraantua oikein?

3

Bennyn video ei selitä, miksi Benny tekee tekonsa. Hänen patologista kylmyyttään ei selitetä, tai jos Haneke haluaisikin selittää**, minusta se ei millään elokuvassa näytetyllä selity. Oikeastaan se, mikä elokuvassa on tärkeää, alkaa vasta Bennyn reflektoimattoman ja selittämättömän julmuuden jälkeen. Vasta se minun on tarkoituskin huomata.

JÄLKIKIRJOITUS YHTEISÖLLISYYDESTÄ

Jokelan ja Kauhajoen jälkeen yhteisöllisyydestä on tullut paljon puhuttu aihe. Mutta tapa jolla puhutaan, johtaa helposti uudistamaan sitä, mistä halutaan pois. Aiheen perusongelma on se, että ajattelemme yhteisön tavallisesti yksilöistä koostuvaksi joukoksi (jonka ulkopuolelle on mahdollista jäädä) eikä satunnaisten kohtaamisten ja eroamisten mahdollisuudeksi. Juuri jälkimmäistä olisi syytä korostaa. Nyt meitä painaa ylimitoitetun yhteisöllisyyden idea.

Yhteisöllisyyden tärkein tehtävä olisi auttaa meitä kohtaamaan sivullisuutemme laadukkaasti. Siihen tarvitsemme satunnaisia kohtaamisia ja aikaa niihin, emme teemallisia oppilaitoksia tai muita itseään luoviksi yhteisöiksi kutsuvia ja markkinoivia organisaatioita tai kerhoja. Niissä laadulliset jaot on jo tehty ja niiden suhteen joku jälleen voi tuntea sivullisuutta, jota yhteisöön kuuluessaan ei tarvitse eikä useinkaan ehdi huomata. Yhteisöllisissä organisaatioissa   - niiden ideologioihin ja tavoitteisiin katsomatta - on liian helppoa unohtaa sivullisuus.  Ja mikä pahinta, lopulta tässä yhteisöllisyyden kilpatarjonnassa paljon pelätty vihayhteisö voittaa aina. Vihaan ei tarvita laadullista osaamista, vain pelkkää tunnetta, johon joku yhtä vahvasti tunteva on aina valmis vastaamaan.

Mikäli sunnuntain 9.11.2008 Helsingin Sanomiin oli uskomista, Pekka-Eric Auvinen oli toivonut opettajalta yhteistä aikaa Nietzschen pohdiskeluun, mutta valitettavasti tähän ei koskaan tullut mahdollisuutta. Oli syntyä satunnainen ja epämääräisen ajan kestävä kahden ihmisen yhteisö. Se, miten tämä olisi voinut tapahtumiin vaikuttaa, jää tietenkin ratkaisemattomaksi kysymykseksi. Enkä oleta siihen edes olevan yhtä vastausta. Haluan vain kaikille tutun ja tärkeän esimerkin avulla  nostaa esiin sen, mihin yhteisöjä ajatellessamme olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota.

Ehkä on liikaa vaadittu, ettei yhteisön pitäisi koskaan syntyä. Mutta ainakaan sen ei pitäisi tulla liian valmiiksi, vastakohtiensa tilaan.
_
* Tämän kirjoituksen laajemman version voit lukea nimellä Autistinen status, joka löytyy Tommi Hoikkalan ja Leena Suurpään toimittamasta Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisusta Kauhajoen jälkipaini.  Suosittelen myös Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen yliopettaja Matti Laineen kirjoitusta Amok! Haaste-lehden numerossa 3/2009. Siinä kyseenalaistetaan yhteisöllisyyden itsestään selvyytenä pidetty merkitys koulusurmien ratkaisussa.

**Haneke painottaa haastatteluissaan sitä, ettei halua antaa selityksiä, mutta minusta hänen lähestymistapansa on kaikissa elokuvissa aika selkeästi ylemmän keskiluokan liiankin ilmeistä kritiikkiä ja sillä selittämistä. Elokuvien haastavuutta ja ankaruutta se ei silti lainkaan vähennä.

HANEKE JÄLKIJUNASSA: Valkoinen nauha

Olen nyt katsonut Michael Haneken Valkoisen nauhan (2009) kolme kertaa. Yhä tunnen oloni hämmentyneeksi. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Kävin lukemassa muiden kirjoituksia ja katsoin Haneken haastattelun, että josko minulta olisi jäänyt jotain huomaamatta tai ymmärtämättä. Mutta ei, vaikutelma säilyi: Haneke takoo kylmää rautaa.


Tarkoitan: onnistuuko Valkoinen nauha kertomaan nykymaailmasta mitään kiinnostavaa? Uutta on tietenkin aika vaikeaa - muttei toki mahdotonta - enää löytää. Heti WTC-iskujen jälkeisessä moralismissa ja suuttumuksessa tämä olisi ollut hätkähdyttävää eleettömässä länsimaiseen fundamentalismiin viittauksessaan, mutta nyt tämä vallan, vastarinnan ja pahuuden runoelma tuntuu ponnettomalta toistolta: ikään kuin se olisi jo kuultu ja nähty aiemmin, muita teitä, ehkäpä television uutislähetyksiä katsellessa ja - joskus jo kauan sitten - Alice Milleriä lukiessa.


Fundamentaalit arvomme ja niihin perustuva kulttuuri ja kasvatus ovat itsessään luoneet - ja luovat yhä - hallitsemattomia ja pelottavia tapoja vastustaa niitä. Ja kun systeemi näin on luonut omat vihollisensa, se niitä vastustaessaan pyrkii - tahtoen tai tahtomattaan - kätkemään julmat rakenteensa. Luomme oman tuhoisan historiamme hyvin aikomuksin. Tämä on tietenkin se yhteisesti jaettu intellektuaalinen kertomus, ja toki paljolti tosikin sellainen, jota voi aina tarvittaessa käyttää selittämään julmuuden kehää, siis sitä, mistä ei saa kunnolla otetta mutta mistä silti on periaatteessa puhuttava. 

Haneken elokuva on mielestäni toki huikean taitavasti tehty ja kaunis ja siinä kiistatta arvokas, mutta tätä jo tuttua julmuuden kehän kertomusta se mielestäni melko tylsästi ja alleviivastikin toistaa. Minua se ei saanut minkäänalisen havahtumisen tilaan, edes hetkeksi. Ja mitä ilmeisimmin sen pyrkimys oli juuri katsojan havahduttaminen "kulttuurisiin kerroksiin". Hanekelle pelkkä muoto ei ole koskaan riittänyt.


Haneke siis käsittelee mielestäni aihetta, mistä on äärimmäisen vaikeaa puhua tarkasti, ja jos jokin tässä elokuvassa on kiinnostavaa, niin juuri se, miten tämän ongelman voi hämärtää kirkkaaseen muotoon, kuinka sen voi sanoa sanomatta oikeastaan mitään, edes kunnolla sitä, "etten tiedä". Kadunmies puki saman hämmentyneen epätietoisuutensa ja voimattomuutensa WTC-iskujen tapahtuessa yhtäaikaisen kauhistuksen ja vahingonilon rehelliseksi puuskaksi (oikeastaan voi leikitellä ajatuksella, että hän pukee suoriksi ajatuksiksi Haneken kysymykset): "Kamalaa! Siellä on eläviä ihmisiä! Mutta kyllä sittenkin halitsematon (tuho)kapitalismi saa tuossa juuri sen, mitä ansaitseekin! Ja mitä muita keinoja Amerikan alistamilla muka olisi? Sotiako supervaltaa vastaan?"  Älymystöllä on neuvottomuuteensa tietenkin aina paremmat välineet, joilla ei niin välittömästi paljasta neuvottomuuttaan ja "tyhmyyttään". Ja vielä kun muistaa mainita, ettei haluakaan antaa selkeitä vastauksia (mikä usein tarkoittaa myös epäselvää kysymistä), voi nostaa itsensä liian helposti. Tältä minusta Valkoista nauhaa katsellessa pitkälti tuntuu.


Ensimmäisen maailmansodan aloittava terroriteko kruununprinssi Ferdinandia vastaan sopii tietenkin päättämään elokuvan. Voimattomat lapset ja serbialainen terroristijärjestö asettuvat hyvin Haneken sommitelmaan, josta voi sitten edelleen assosioida nykyterroristeihin länsimaiden kurittomina lapsina. Samoin tuleva (lähestulkoon kaikkien elokuvasta kirjoittavien mainitsema, muttei sen enempää tarkentama) kansallissosialismi, joka antaa alistetuille - ehkä juuri näille lapsille, jotka ovat tuolloin kansallissosialismiin kypsiä aikuisia - mahdollisuuden kokea kontrolloimatonta valtaa, ylittää vanhempansa. Sodan alkaessa myös opettajan vaarallien intervenytioyritys sopivasti unohtuu. Sota yhteisenä vihollisena kokoaa ristiriitaisetkin nimittäjät yhteen.

Valkoinen nauha on tyylikästä älyllistä viihdettä. Se on loistavasti tehty ja sisältää tärkeitä, mutta jo valmiiksi jossain toisaalla pureskeltuja kysymyksiä. Kenenkään älyllistä turvallisuudentunnetta se tuskin tulee koettelemaan, paremminkin vahvistaa sitä.

_

Jälkihuomatus:Tommi Melenderin blogissa Jukka Sjöstedt antaa hieman toisen näkökulman elokuvaan:

"Valkoisesta nauhasta sanoisin että paroni ottaa halpaa kylän ulkopuolista hakkuutyövoimaa, eikä siis kykene vastaamaan väestään eikä kantamaan perinteistä vastuutaan. Lääkäri tuo taitonsa eikä väen itse sovi kantaa sairaitaan ja riutuviaan. Joku profeetta ymmärtää virittää tälle terroriansan. Kaalinpäät hakataan maahan, kun työ koituisi kylpylänarsismille eikä vakuutukseksi leivänantajaloordin laariin. Pappi potkii tutkainta vastaan ja itseään repien yrittää pitää kylää ja hommaa kasassa"

Paralleeli luokkaerojen ja vieraantumisen teemoihin nykyisyydessämme avaa Nauhaa hieman eri näkökulmasta kuin minun tekstini. Pappi ei mielestäni kuitenkaan ollut eheyttäjä vaan edusti nähdäkseni samaa kasvatuksen (neuvotonta?) valtaa kuin muukin ylempi luokka. Perustan näkemykseni kohtaukseen, jossa ainut todenpuhuja, opettaja, yrittää kertoa papille näkemyksiään lasten outoudesta. Tarttua toden hetkeen.

Jukka kirjoittaa kommentissaan myös neuvottomista kasvattajista. Tämä on mielestäni kiinnostavampi näkökulma elokuvaan. Mutta tähän ei tarvitaisi historiallista maisemaa koska ongelman voi mielestäni kuvata ravistelevammin ja vastuuttavammin sijoittamalla se omaan aikaamme. Nyt esteettinen suvereenisuus epookissa tuntuu etäännyttävän aihetta liikaa, tekee siitä opettavaista kuvakirjaa yksityisen ja yleisen historian risteymistä. Valkoinen Nauha tuntuu tekevän aika villejäkin yleistyksiä, alicemillerismejä, joilla historian säikeitä solmitaan yhteen kuin tyhjää vain. 

Itseasiassa neuvottomasta kasvatuksesta on Suomessa jo tehty hieno hanekenilainen tv-sarja: JP Siilin 0-toleranssi. Sen syvällisempään provokaatioon aiheesta ei kukaan vielä taide-elämässämme, ehkei ulkomaillakaan, ole mielestäni pystynyt. Siili ei myöskään sorru Haneken (ja pikkuisen myös Aku Louhimiehen) helmasyntiin: alentuvaan sormenheristelyyn ikään kuin näytetyt ongelmat eivät sttenkään koskisi tekijää. Se voi olla hyvä tehokeino, tämä etäännytys. Mutta jos siis tehdään ikään kuin opettavaista kuvakirjaa historiasta, se kääntyy itseään vastaan. Siilin teoksessa neuvottomuus tuntuu maistuvan myös tekijän suussa.