torstai 28. marraskuuta 2013

KULTA-AIKA, ANDALUSIALAINEN KOIRA JA PSYKO

"Taiteen on annettava tilaa mielikuvitukselle."

Kuten blogini lukijoille on jo tullut selväksi, itse inhoan tätä henkisesti laiskaa vaatimusta. Siksi Andalusialainen koira (1929) ja Kulta-aika (1930) tuntuvat varmasti niin raikkailta ja vapauttavilta teoksilta. Niiden surrealismi on kuin antiteesi tuolle vaatimukselle ja katsojan mielikuvitukselle. Ikään kuin ne vaatisivan mielikuvitukselta tilaa itselleen ja uhmakkaasti pakottaisivat katsojan kavahtamaan omaa pelottavaa ja arvaamatonta mielikuvitustaan. Ei siis vaipumaan surrealistiseen uneen vaan päinvastoin, havahtumaan keskipäiväiseen olemiseensa.

Mitkä teokset tähän nykyään pystyisivät kun kaikki on jos ei aivan nähty niin ainakin odotettavissa?

Psyko on ehkä nyt ensimmäisenä mieleeni tuleva surrealistisen perinteen moderni jatkaja, keskipäivään herättäjä. Kaikki Koirasta ja Kulta-ajasta tässä sanottu sopii siihen, sanaakaan muuttamatta. Se oli aikanaan jotain täysin uutta, eräänlaista goottilaisen kauhuromantiikan uudistamista, jopa nihiloimista, ja juuri siksi niin surrealistista. Mutta entä siis nyt, meidän päivinämme? Mahdolliset kommentoijat keksikööt ehdokkaita.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

torstai 14. marraskuuta 2013

RIKOSSEURAAMUSTYÖN PERIAATTEITA



1

"Entä se vapaa tahto? Sitä voidaan todistaa yhtä vähän olemattomaksi tai olevaksi kuin jumalaa. Mutta se on jumalaa välttämättömämpi usko. Jo pienet lapset toimivat sen mukaan, että erottavat tahallisen ja tahattoman teon. Vapaa tahto on todellakin syvin ja tärkein ja ainut kaikille yhteinen usko. Ilman sitä emme kykenisi rakentamaan oikeudenmukaista yhteiskuntaa emmekä mielekästä, luottamuksellista kommunikaatiota. Ehkä psykopaatit todellakin ovat parantumattomasti puutteensa determinoimia. Mutta silloinkin heidät on suljettava vapaan yhteiskunnan ulkopuolelle suojellaksemme heiltä muita. Ja tietenkin myös heitä muilta: ilman rangaistuskäytäntöä yhteiskuntamme hajoaisi uhrien hallitsemattomaan vihaan. Siihen kysymykseen, onko psykopaattia oikeutettua rangaista pahuudesta (tai muita oikeutettua kiittää heidän kyvystään valita hyvää!), emme kai saa koskaan vastausta."


Kirjoitin näin jutussani sarjamurhaajista ja nihilismin ylittämisestä pari kirjoitusta sitten. Silloin kysymättä jäi vielä tämä: Jos oletan ettei vapaata tahtoa ole, jääkö rikosseuraamustyöni ainoaksi tehtäväksi hyvien ja pahojen ihmisten suojeleminen toinen toisiltaan?

Ei. Kyllä vapaasta tahdosta piittaamatta yhä voisi yrittää vaikuttaa rikokseen syyllistyneen arvoihin ihan samoin kun nytkin teen. Toisin sanoen: hänen determinoitumisensa suuntaan. Arvoihin voi periaatteessa vaikuttaa ympäristön muutoksilla, esimerkiksi päihdetyöllä ja tuetulla asumisella tai sitoutuneella ja aidosti kiinnostuneella suhteella toiseen ihmiseen, eli hänen kanssaan harrastetulla ajattelemisella. Parasta tulosta voisi kuvitella saavanasa aikaan yhdistämällä näitä kaikkia.

Jos pitää kutinsa se nykytietämys, että valitsemme tietoisesti aina noin kuusi (todellakin: 6) sekuntia myöhässä sen mitä teemme, arvojen ja asenteiden rooli vain kasvaa. Jos näin ei olisi, ihminen olisi täysin arvaamaton olio eikä kenenkään voisi luottaa.  Ehkä kirurgi päättäisikin ensimmäisen osaavan viiltonsa jälkeen paloitella leikattavansa. Kyse on siis siitä, haluammeko ihmisen determinoituvan sellaisista arvoista ja olosuhteista, jotka saavat hänet tekemään muille ja lopulta myös itselleen julmia tai haitallisisa tekoja. Koska yhä 13 vuoden jälkeenkin valitsen joka päivä ja alati työn jota teen, tähän 6 sekuntin "tyhjiöön" uskon kykeneväni ainakin ajoittain ja joidenkin kohdalla jossain määrin vaikuttamaan. Ja mikäli oikein rikoksiin syyllistyneitä tai niistä epäiltyjä ihmisiä luen, myös aika moni heistä haluaa uskoa samoin. Siis että ympärillä tapahtuvat muutokset muuttavan mahdollisesti myös häntä itseään. 


2

"Aina voit toimia toisin."


Näin väittävä uskoo vakaasti vapaaseen tahtoon. Niin minäkin pystyäkseni toimimaan maailmassa pitkälti haluan uskoa, mutta uskoni loppuu juuri tuon lauseen kohdalla. Sana aina on se heikko paikka. Siinä vapaa tahto toteutuakseen vaatisi mielestäni ihan liikaa siltä toiselta ihmiseltä, jolle tuon väitteen sisältämän vaatimuksen kohdistaisin. Sana nimittäin tekee lauseesta automaattisesti epätoden, ellen vaadi tuota ihmistä uhraamaan tilanteessaan omaa tai jonkun muun vaarassa olijan henkeä niin tarvittaessa.  Toisin sanoen: vain kun sanan aina kohteeksi hyväksytään myös kuolema, se viittaa johonkin ja tarkoittaa jotakin ilman, että se täytyisi tulkita pelkäksi huolimattomaksi yleistykseksi (kuten siis nyt yleensä tehdään). Paitsi että lause on käytännöllisesti katsoen sopimaton käytettäväksi, se on siis myös moraaliton, koska vaattii kuulijalta jotain sellaista, jota lausuja voi vaatia vain itseltään, ei koskaan toiselta ihmiseltä: vaatimuksen potentiaalisesta itsensä tuhoamisesta. Siksi sitä ei saa ihmisten kanssa tehtävässä työssä koskaan käyttää.

Mitä sitten olisi sanottavissa ammatillisesti kestävässä muodossa? Tosia ovat lauseet ja teot, joilla yrittää saada toisen ihmisen näkemään enemmän mahdollisuuksia ja siksi jopa käyttäytymään niin, ettei hän joutuisi tilanteisiin joissa uskoo käyttäytyvänsä ainakin suurelta osin olosuhteiden pakosta. Tosia siis ovat lauseet, joilla ihminen saadaan edes uskomaan vapauteensa.

Ehkä vapaata tahtoa tässä kummallisessa kollektiivisessa ja vuorovaikutteisessa dialektiikassa todellakin tapahtuu. Tai ehkä vapaa tahto on tuota vuorovaikutusten ja tietämyksiemme lisääntymisen luomaa kollektiivista dialektiikkaa; suhdetta siihen todellisuuteen, joka osaltaan luo tietoisuutemme ja minuutemme. Mene ja tiedä.




maanantai 11. marraskuuta 2013

JUMALAN RAKASTAMISTA KOKKOLALAISITTAIN

Kävin katsomassa ja petyin. Raskaasti. Odotin vahvempaa näyttämön täyttämistä ja tilan latausta sen perusteella, mitä lihaisa ja vihaisakin aihe tuntui lupaavan. Ja tietenkin toisen käden tietämykseni alkuperäisestä Ryhmäteätterin lähestulkoon brutaalista esityksestä 80-luvulta. Tuttuni oli sen nähnyt ja kertoi voimakkaasta ja hämmentävästäkin kokemuksestaan. Melkein pelottavasta vaaran tunnusta näyttelijöiden (ja aidon podarin) vääntyessä voimiensa äärirajoille.

Nyt en mitään sellaista kokenut. Kaikki tehtiin puolitehoisesti, kuin varoen; imitoiden jotain voimaa jota olisi pitäyt tehdä läsnäolevaksi. Jos teatteritaide haluaa olla arvaamattomuuden ja läsnäolon taidetta, näin se ei toimi: varoen ja kohteliaisuutta noudattaen.

Toinen ongelma oli Parviaisen tekstin päivittämisessä. (Ellei sitten tuolloinkin parasta siinä ollut juuri tuo vahva sovitus näyttämölle, ei niinkään silloinkaan sisältö!?) 80-luvulla bodaajat olivat (ehkä) ajankohtaisia, eivät nyt. He ovat sittenkin marginaalissa eivätkä kyllin yleistettävissä kyetäksen draaman keskiöön. Twittauksella ja naamakirjalla he eivät kyllä samastuttaviksi päivity. Tai käsiaseen hankkimisella ja hätäisellä joukkomurhiin viittaamisella. Epäilemättä nuorta miestä ahdisti, mutta ei kyllin universaalissa määrin että olisin tuntenut jakavani mitään puutetta tai ahdistusta hänen kanssaan. Nyt tuntui kuin olisin ollut kauhistelemassa avuttoman raukan onnetonta kohtaloa; teeskentelemässä osallistumista taiteen avulla. (Aku Louhimiehen elokuvien äärellä tunnen samoin!)

Olisivat siis päivittäneet tarpeeksi! Vaikkapa medikalisaatioon saakka! Siihen että me terveet ihmiset koemme sisäistä vilua ja tyhjyyttä sekä syyllistä kuolemanpelkoa mitatessamme vyötäröä ja verenpainettamme. Eikä suinkaan julkkisbodarien vaan ihan lääketieteellisten faktojen pakottamina. Siinä päivitettyä Jumalan pelkoa ja rakastamista. Tiedettä. Että mittaako vai jättääkö mittansa mittaamatta? Siinäpä kysymys. Se olisi sellaista pelkoa ja rakastamista, joka olisi lähtenyt teatterista kotiin mukaan.

Mutta ei. Nyt ajattelin takkia päälle pukiessani, että onneksi olin maksanut tästä kliseiden paraatista vain runsaat puoli lippua kulttuurisetelien lisäksi.

P.S. Joskus pikkujutut ärsyttävät. Jos joku lukija tietää, lausuivatko näyttelijät Michelangelon tahallaan väärin (micelancelo kun pitäisi sanoa mikelancelo) korostaakseen hahmojen rahvaanomaisuutta, olisi kiva tietää.

lauantai 2. marraskuuta 2013

PUUTUNEEN KÄDEN ONTOLOGIAA

1
Lienee jo aiemmista kirjoituksista tullut selväksi, että ontologinen problematiikka on sen kysymistä, miten oleva on. Ihmisen kohdalla se tarkoittaa olevan ja olemisen tietämisen tapojen, laadun ja olemuksen kysymistä. Taide on tähän mainio väline (kuten edellisestä kirjoituksesta varmasti nyt kaikille tuli selväksi), mutta tietoisuuttani harhauttava aineellinen ja reaalisen "sanallistamaton" oleva, oma ontinen ruumiini, voi saada saman kummastuksen aikaan erinomaisen tehokkaasti.

2
Mitä yleisempää voi olla omassa kädessäni kuin että se on "vain" oma yksittäinen oleva, siis käteni? Tietenkin sitä, että siitä(kin) voi sanoa, että se on olemassa. Että se on niin kuin mikä tahansa oleva on. Nyt kysymys kuuluu: Voiko tätä yleisempää joka koskee kaikkea yksittäistä olevaa, mitenkään uskoa aistivansa tai ymmärtävänsä? (Lisäkysymys tietenkin kuuluisi että mitä helvetin väliä sillä muka on, mutta se jätettäköön tässä kysymättä.) Ja vastaus kuuluu: Jos lainkaan niin lähinnä vain sattumalta ja kummallisin kiertotein. 

3
Herään siihen uskomukseen, että pidän puolisoani kiinni kädestä. Käännän katseeni ja vuode on tyhjä. Pitelen kiinni omaa puutunutta kättäni. Ikään kuin ontinen fyysisyyteni kohtaisi ontologisen tietoisuuteni ja ajattelevuuteni. Minä aineellisena oliona ja samalla olevana ja omaa aineellisuuttani aistivana subjektina. Hämmentävä ja samalla melkeinpä puhdasta iloa tuottava kokemus!

Mutta pahus! Eikö sittenkään "samalla"? Onko ontologinen ero ontisen ja ontologisen välillä sittenkin ratkaisematon? Kyllä minusta. Mikään samanaikaisuus ei voi yhdistää kättäni jonka tiedän kädekseni käteen, joka on omani minun sitä tietämättä. Tämän eron voin ajatella vasta jo huomattuani mitä on tapahtunut, vasta kun voin kokemustani hämmästellä (vaikkapa tyyliin "tuolta siis tunnut toisen ihmisen käteen!"); vasta kun voin muistillani luoda puutuneesta kädestäni ontisen, tietoisuuttani edeltävän vieraan osan itseäni. Olen luonut siis idean; ajatellun olion, joka mielessäni edustaa jotain ajattelematonta. Ajateltuna olevana puhdas ontinen on silkka mahdottomuus.

Aika siis jakaa kokemukseni heti kahtia. Mikään ei ilmene samanaikaisesti. Siksi myös se, miten olen olemassa, ei koskaan ilmene jakamattomana, vaan jää metafysiikan hämärään.