Ei emotionaalista liikettä kohti yleisöä. Näin tiivistää David Foster Wallace kirjallisen isähahmonsa Thomas Pynchonin puutteen. Ainakin Huuto 49 kohdalla olen Wallacen kanssa eri mieltä. Sitä luonnehtii eräänlainen melankolinen kaipuu johonkin elämyksellisempään...(kuten Against happinessin kijoittaja Eric G. Wilson melankolian käsitteen määrittelee; hänen mukaansa melankolia on olennaista maailman ymmärtämisessä). Oedipan tilanteeseen on helppo samastua, tai tarkemmin: siihen semanttisesti äärettömään maisemaan johon Pynchon Oedipan on heittänyt. Esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani on tuon melankolisen efektin radikaalia pakottamista takaisin lukijan pakkomielteeseen ja turhautuneeseen uteliaisuuteen; se tekee lukijastaan entistäkin turhautuneemman Oedipan. Huudossa melankolia Oedipan neuvottomuuden mutta eritoten lopulta myös aika yllättävänkin satorisen vapautumisen kautta virittyy ikään kuin jonkinlaiseksi postromanttiseksi tyhjyyden maisemaksi ja Oedipa eräänlaiseksi Caspar David Friedrichin Vaeltajan postromanttiseksi vastineeksi (enemmän kuin nimensä mukaisesti aisteihinsa julmalla tavalla pettyneeksi Oidipukseksi). Tässä mielessä postmoderni ei koskaan ollut aikaansa sen todemmin kuvaava kuin edeltäjänsäkään. Se vain löysi uuden muodon jonkin saavuttamattoman kuvaamiseksi, kuten myös Huuto 49 tekee.
-
Ks. tekstini Lukemispakon äärellä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti