TAIDE KOMMUNIKAATIONA (Taide 5/14)

En ole taiteen ammattilainen enkä kriitikko, mutta "kulutan" taidetta ja pohdin sen olemusta mielelläni. Itselleni taide ja taiteen filosofia tarkoittavat tärkeältä osin eläytymistä ja siitä kommunikoimista, siis yhteisöllistä toimintaa.

Tämän yleisö - johon siis itse kuulun - kyllä aika hyvin ymmärtää jo asemastaan käsin. Taiteilijalle asia tuntuu olevan usein ongelmallisempi. Jossain vaiheessa prosessia hän ikään kuin näyttää irtaantuvan tästä yhteisestä ja jaetusta oliosta, teoksestaan, ja jättää sen yleisönsä vapaasti määriteltäväksi olematta enää itse osa tuota yhteisöä. Tekemisiinsä kyllääntyminen tietenkin on ymmärrettävää, mutta kyllä usein selitteeksi niistä vetäytymiseen kuulee haluttomuuden selittää teoksiaan.

Ja kyllä: teos puhuu puolestaan. Mutta miksi siitä pitäisi vetää se johtopäätös, että tekijän kuuluisi vaieta (ja sillä tavoin paradoksaalisesti jopa korostaa ja mystifoida tekijyyttään)? Eikö juuri teoksen alkaessa puhua itsenäisesti ja tekijän vieraannuttua siitä myös tekijästä tule osa kommunikoivaa yhteisöä? Eikö teoksesta tule juuri tuolloin myös hänelle yhteisönsä kanssa jaettava yhteinen ja vieras olio, jota hän ei selittämällä pysty tukahduttamaan? Siitäkin huolimatta, että juuri hän tuolla oliolla on pyrkinyt jotain viestimään ja siksi ehkä siitä jotain enemmän kokee tietävänsä? Sillä miksi tekijän sisäisen tiedon pitäisi olla enemmän teosta typistävä kuin yhteisöä rikastuttava seikka?

Vai käyttääkö tekijä itsekään sitä huomaamatta ehkä valtaa vaikenemalla, irtisanoutumalla vuorovaikutuksesta? Nousee sillä tavoin yhteisöllisen toiminnan yläpuolelle saaden siitä jotain määrittelemätöntä nautintoa? Ikään kuin taiteilija olisi raivostuttavan vaatimaton illan isäntä, joka vähättelee tarjoiluaan siinä toivossa, että juuri vaatimattomuus tekee hänestä ylittämättömän kaikessa etevyydessään.

Itseä ja muita kuunteleva ja korjaava puhe on uutta luovaa ja olemista avaavaa toimintaa. Ilman sitä edes niissä heideggerilaisissa talonpojan kengissä ei ole totuuden tapahtumista. Väitän, että ajatellaksemme enemmän meidän kaikkien on puhuttava enemmän mutta tietenkin aina vain terkemmin ja eläytyvämmin. Tähän taide ja sen filosofia antaa tilaisuuden jos mikään. Toisin sanoen se luo elämyksellisen tilan, jossa kohdata itsensä muiden ja muut itsensä kautta. Taide on elämyksellistä minuuden jakamista ja vaihtoa siinä määrin, kuin se ehkä yleensäkään on mahdollista.

John Deweyta mukaillen väitän lopuksi seuraavaa: Vasta taiteen ajatteleminen ja siitä puhuminen tekee taiteesta sitä, mitä siitä mielestäni pohjimmiltaan haemme: elämäntuntoa tihentävää yhteisöllistä toimintaa.*
-
*John Dewey: Taide kokemuksena, s.15

KOTIMAISTEN KLASSIKKOJEN AJATTOMUUDESTA

Minua on aina häirinnyt vanhan (raja kulkee kai jossain 40-luvulla) suomalaisen kirjallisuuden teatraalinen ja ylevöitetty kieli, ikään kuin halu erottautua taiteella aikansa kansankielestä. Esimerkiksi Juhani Ahon Juhaa en voi lukea muutamaa sivua enempää kun heti alkaa häiritä kauno(!)kirjalliset koukerot jotka pilaavat sinänsä hyvän ja suoraviivaisen tragedian. Tai ellei esimerkiksi Pentti Haanpään Noitaympyrä ehdottomuudessaan ja illuusiottomuudessaan olisi niin ajaton ja vaikuttava, en sen kieltä jaksaisi muutamaa sivua enempää.  

Ja tämähän on tämä ajassa kuluminen siis juuri proosan ongelma: Kalevalaa ja Kanteletarta ihailen ja Kiven Sydämeni laulua, mutta Seitsemää veljestä en enää oikein tahdo jaksaa: tyypit huutavat kuin teatterilavalta yleisöön kääntyen että varmasti perällekkin kuuluu, eivät siis tunnu puhuvan romaanitodellisuudessa toisilleen. Kivikään ei siis enää pelasta kiistattomista kansallisista ansiostaan huolimatta minulle suomalaista klassikkoutta. Alastalon salissa taitaa olla niitä ainoita... ja tuo Noitaympyrä siis ajankohtaisessa ja tylyssä ehdottomuudessaan muttei sekään kielessään. (Siitä että pidän valtavasti Salista kuten jokainen blogini lukija tietää*, ei tässä synny ristiriitaa. Salissa kun koko avantgardistinen kakku on kirjoitettu tietoisesti liioitellen metakirjallisuudeksi jonnekin Kantelettaren ja yli hypättävine lukuineen Tristram Shandyn väliin ja siksi aikakautensa ohittaen... tai ainakin aikakauden kielelliset koukerot ja kliseet on hyvin tuohon tietoiseen meta-asenteeseen ja tyylittelyyn hukutettu; kyllä Kilpikin muissa teksteissään ärsyttävältä hienostelijalta tuntuu.)

Tämä suomalaisten klassikkojen kaunosieluisuus ja rahvaskielen killottaminen nousi jälleen mieleeni kun selailin Aune Tudeerin vuoden 1917 käännöstä Londonin Lumikenttien tyttärestä. Ihan toimivaa kieltä vieläkin, ei vihiäkään kaunoilusta. Luetutin sitä kohta täysi-ikäisillä tyttärilläni ja ihmettelivät hekin käännöksen ajattomuutta. Toinen käännös mikä sai miettimään moisia, oli nyt ilmestynyt painos Jalmari Finnen suomentamasta Monte Criston Kreivistä vuodelta 1911. (Laitoin Otavalle kyselyn sen kieliasusta, siis että onko suomennosta päivitetty vai onko se alkuperäismuodossaan. Sain vastauksen, että vain joitain oikeikirjoituksia on muutettu nykykieleen mutta siinä kaikki.) Myös Coloniuksen ja Krankin Kotiruoka vuodelta 1908 on ihan käypää kieltä nykyiselläänkin. Asiatekstin kun ei tarvinnut kaunoilla kansalle.

Selatessani näitä kirjoja ja ihmetellessäni niiden käännöksen ajattomuutta mietin, pitikö kääntäjiä aisoissa "liian" maltillinen alkuteksti, jotta kaunoiluun olisi syntynyt edes houkutusta. Kääntäjä ei siis ehkä päässyt toteuttamaan suomalaisen aikalaiskirjailijan tavoin taiteellista turhamaista itseään, mikä juuri oli tuhoisaa tuona aikana tekstin ajattomuuden kannalta. Kun vaikkapa tuota Ahon Juhaa lukee, niin muuhun johtopäätökseen en voi tulla kuin että liian paljon vapautta oli kirjoittaa puhutun rahvaskielen tai liian suoran proosaviihteen rinnalle jotain ajattomampaa, ikuista (ja kuinkas sitten kävikään). Murrosikäinen kaunokirjallisuutemme ei luottanut vielä kylliksi itseensä kirjoittaakseen rohkeasti suoraan ja rahvaasti.**

Sitten kaikesta tästä tuumailusta heräsi vielä vihoviimeinen kysymysten kysymys: miksi kukaan ei puhu suomalaisten klassikkojen kääntämisestä nykysuomelle? Kun kerran ulkomaan klassikkojenkin kohdalla siitä niin tärkeänä välttämättömyytenä puhutaan. Joku kumma tabuisuus tähän liittyy. Eikä alkuperäisten katoaminen kirjallisuushistorian uumeniin ole ongelma. Julkaistaisiin sitä vanhaakin vain uuden rinnalla. Ahon Juhan haluaisin lukea nykysuomella ja maistella tylyn eleetöntä parisuhdetragediaa. Ja kyllä ne veljeksetkin varmasti taas ainakin ihan uteliaisuudesta minullekin kelpaisivat.

Kyllä! Jos olisin yläasteen tai lukion opettaja, pistäisin oppilaat suomentamaan ilmeeltään auttamattoman vanhentuneita kotimaisia klassikkoja.
_

*Ks. Kirjoittamisen kopeus ja Milloin teatterin näyttämö ja valistuksen katedeeri muuttuivat mielen maisemaksi suomalaisessa kirjallisuudessa?

**Olen kysynyt ranskalaisia klassikkoja alkukielellä lukevalta blogistilta, ovatko ne nykylukijalle todellakin yhä ns. käypää kamaa ja hän piti niitä täysin kurantteina vielä nytkin. Vaikuttaa siis siltä, että tässä kotimaisten klassikkojen kielellisessä hienostelussa on siis kyse kulttuurimme nuoruudesta, puberteetista. Asiatekstit kyllä olivat suhteellisen ajatonta kirjoittamista.

MYÖTÄTUNNON TUOLLA PUOLEN

Rikosseuraamustyön periaatteena on usko ihmisen muutokseen. Siksi olisi tuomittava vain ihmisen teot eikä häntä itseään. Mutta myönnettävä on että kummasti se helpottaa, jos tekijä uskottavasti katuu ja sillä tavoin ilmaisee tuota tuomitsematonta ihmistä. Senkin olen kokenut onneksi suhteellisen monta kertaa.

Itse en osaa uskoa tekojen tuolla puolen ilmenevään olemukselliseen ihmisyyteen. Sadisti joka ei koskaan ilmaise katuvansa ja kärsivänsä teoistaan (muuta kuin sosiaalisena uskottavuuden ongelmana), tekee minulle vaikeaksi subjektin ja teon välisen erottelun. Mutta koska peilisoluni mitä ilmeisemmin toimivat suhteellisen moitteettomasti ja siksi kykenen tuntemaan myötätuntoa toista ihmistä kohtaan ja samastumaan häneen lähestulkoon painovoiman kaltaisella luonnonlain voimalla, julminkin sosiopaatti on liiaksi kaltaisensi jotta voisin nähdä hänet absoluuttisena toiseutena.

Miten siis reagoisin, jos ihmisvihainen rikoksiin syyllistynyt nihilisti, selkeä psyko- tai sosiopaatti, vaatisi tulla erotetuksi ihmisyydestä ja tekojensa ohella myös itsensä tuomitsemista? Vaatisi että pahuus olisi osa häntä? Ihan vain uhmatakseen hyväntahtoisuuteen perustuvaa humanistista maailmankuvaani. Pitäisikö minun olla kuulematta tätä osaa hänen ihmisyydestään? Tai määriteltävä hänen olemuksensa sairaudeksi tai traumaksi tai vaikkapa sitten niiden peilisolujen toimimattomuudeksi? Määriteltävä siis paha jonkinlaiseksi hyvän alakäsitteeksi sekä hylättävä vapaan tahdon merkitys hänen toiminnastaan? (Tosin silloin vapaa tahto on kyseenalaistettava myös itseni suhteen; peilisolujeni efektoima hyvyyteni kun ei tee tahtoani välttämättä sen vapaammaksi kuin pahuus hänen tahtoaan.) Pitäisikö minun tehdä siis toisesta ihmisestä hyvyyteni tahdoton objekti ja vapautua sillä tavoin hänestä ja samalla sisäisestä eettisestä ristiriidastani?

Nämä kysymykset ovat mainitussa kovin teoreettisessa mutta mahdollisessa esimerkissä väistämättömiä. Ne kuuluvat tietoisen ja jaettavaa kieltä käyttävän olennon kohtaamiseen ammattiin katsomatta. Omassani tuo tilanne vain voisi olla todennäköisempi kuin vaikkapa linja-autonkuljettajalla.

Missä määrin siis voin olla tuomitsematta ihmistä hänen tekojensa, tai tarkemmin, hänen omiin tekoihinsa suhtautumisen perusteella? Siinäpä kysymys, johon minulla ammatillisen etiikkani pohjalta kuuluisi olla suhteellisen valmis vastaus. Ja olenkin sen pystynyt itselleni antamaan. Nimittäin Ajan kiertotietä myöten. Se kun on hyväntahtoisia peilisolujammekin toimivampi luonnonlaki kun kysymme, mikä meissä kaikissa, taustoihimme ja patologioihimme katsomatta, on yhteisintä. Kun uskon ihmisen muutokseen, uskon hänen muutokseensa ajassa eikä missään muussa. Mitään muuta ihmisyyttä ei ennen tätä tarvitse olettaa.

Satunnaisesti meitä epäilemättä yhdistää ja erottaa perimä, onnettomuudet, lähimmäistemme julmuus, persoonallisuutemme tyyppi, viivästymiset kehityksessämme, sairaudet ja sattuma. Tähän kaikkeen voi suhtautua myötätunnon, ammatillisuuden tai jopa säälin rekistereillä, mutta aika on niistä vapaa. Sen koen jaettavaksi vähiten satunnaisella ja "moraalittomalla" tasolla. Tulevaisuutemme on yhteisintä apriori. Sen kautta jaamme muutkin inhimilliset omanaisuutemme; juuri aika tekee niiden jakamisen välttämättömäksi. Kaikki muu on toissijaista. Ihminen jota jopa vihaisin ja inhoaisin nyt siksi, että hän siekailematta nauttii tuottamastaan pahasta katumatta sitä, voi tietämättömässä yhteisessä tulevaisuudessamme saada odottamatonta apua neurologialta ja kokea äkillistä myötätuntoa ja katumusta - nähdä kuin sokea joka saa näkönsä takaisin. Tätä mahdollisuutta ei keneltäkään kukaan toinen ihminen saa (kuolemantuomion kannattajien tavoin) riistää.

Koska on siis mahdotonta tietää todennäköissyyttä tarkemmin edes omaa tulevaisuuttaan, koska siis ajassa olemme itsekin itsellemme vieraita, tulevaisuutta ei vain saa vaan ei myöskään voi määritellä toiselle. Siinä se ontologinen paikka ja aika, jossa jokaisen ihmisen kohtaaminen - jopa hänen itse sitä tahtomatta - on mahdollista.

JOTAIN MÄTÄÄ TANSKANMAALLA; Pusher II on Nicolas Winding Refnin paras elokuva (Filmihullu 5/14)

"Kaikki esteettinen havaitseminen on intohimoista havaitsemista."
John Dewey

1
Sinänsä tasokkaan trilogian keskelle unohdettu Nicolas Winding Refnin Pusher II on eräänlainen antropologinen* tutkielma rikollisesta alakulttuurista, sen orgaanisista liikkeistä. Mieleeni nousee aina tätä katsoessani, voiko näin uskottavaa ja hermoherkkää kulttuurin kuvausta tehdä ilman kyseiseen kulttuuriin kuuluvan asiantuntijan antamaa konsultaatiota tai omaa kokemusta? Voiko tätä oppia elokuvaa opiskellessa? Voiko näin uskottavaan reflektiiviseen leikkiin kyetä pelkän taiteen taitamisella? Edes Mads Mikkelsenin ja muun näyttelijäkunnan suvereenilla avustuksella.

2
Se, mikä tässä on elokuvan välineeseen ja taiteeseen kuuluvaa tekijän taitoa ja oivaltamista, on mielestäni kamerasilmän käyttäminen inhimillisten reaktioiden ja kulttuuristen sääntöjen kuvaajana hämmästyttävän luontevalla tavalla. Toisin sanoen se, miten tämä elokuva on saatu näyttämän toden impulsseilta puhtaasta fiktiostaan huolimatta. Minusta tuntuu, että tässä fiktion ja dokumentin rajalla ei ole enää edes merkitystä. Ja jos elokuvataiteesta puhutaan, dokumentissa saisimme jopa jotain vähemmän kun menettäisimme ohjaaja Refnin ja näyttelijöiden kyvyn luoda illuusiota ihmisen reaktioista ja käyttäytymisestä. Ja sitähän me fiktiossa juuri ihailemme, illuusiota todesta ja tuon illuusion luomaa runollista tilaa, eräänlaista intuitiivista ontologista eroa todellisuuden ja sen ajattelemisen välillä. Deweyn sanoin: intohimoista havaitsemista, sitä me kaipaamme taiteelta. Sitä on fiktio kauneimmillaan. Että taideteos hengittää fiktiivisellä ihollaan jotain itseään voimallisempaa. Tällä tavoin Pusher II on vahvasti teoreettinen, elokuvan ontologiaa käsittelevä teos, joka kaiken muun ohella kysyy, mikä on fiktion lisäarvo dokumenttiin verrattuna. Runoilevan kollektiivin intohimoinen äänikö?**

3
Refnin elokuvassa etualalla ei ole tarina vaan ihmisen käyttäytyminen siinä todellisuudessa, jossa hän elää ja on olemassa. Tätä elokuvaa on katsottava kuin kuuntelisi kummallista musiikkia. Tietenkin päähenkilön tilanteen voi halutessaan nähdä shakespearilaisena draamana elämisestä prinssin heikkoutta halveksivan ja vaimoja murhaavan hullun kuningasisän varjossa. (Ja minähän haluan kuten kohta tulette näkemään; ketä nyt edes hitunen Shakespearea ei koristaisi!) Mutta kyse ei silti ole tarinasta, jonka voisi jossain kohdassa odottaa lähtevän vetävästi käyntiin ja vievän matkaajansa alun ja keskikohdan kautta vihoviimeiseen loppuun. Tällaista tarinaa odottaessa katsoja väistämättä lähtee väärään suuntaan. Mutta omanlaisensa tarinan tämäkin olemisen summaus lopulta muodostaa. Sellaisen, joka jatkuu kuvien taakse joko orastavaan valoon tai yhä syvempään pimeyteen.

4
Valoon tai pimeyteen tässä sittenkin on jatkettava vaikka kirjoituksen pitikin loppua kauniisti tuohon edelliseen osaan. Ystäväni kanssa käydyt loputtomat keskustelut tästä elokuvasta inspiroivat jatkamaan. On nimittäin vielä ihan välttämättä kysyttävä, oliko halveksutulla ja kieltämättä hieman heikkolahjaiselta tuntuvalla osattomalla - ja tästä edes en nyt sitten malta olla käyttämättä niitä kuninkaallisia termejä - prinssillä (jonka takaraivoon kirjoitettu kunnioituksen vaatimuskin saattaa olla vain Refnin metaelokuvallista julmaa ironiaa) muita vaihtoehtoja kuin tappaa pelätty kuningasisänsä? Ottaen huomioon hänen henkisen ja kognitiivisen tasonsa: ehkei. Häntä ei millään osaa kuvitella vaikkapa poistuvaksi tanskanmaasta isänsä ulottuvilta ja luomassa jossain kaukomaassa omaa itsenäistä elämää ennen jotain ratkaisevaa muutosta. Impulsiivinen väkivallanteko tuntui ainoalta ulospääsyltä tästä hullun kuninkaan hovista. Ja vielä: Isän hulluus ja julmuus taisi olla hyljeksityn prinssin pelastus. Hän kun mitä ilmeisimmin teki palveluksen koko pelokkaalle hoviväelle.

5
Entä miten prinssimme itsensä käy? Aivan ensiksi hänen on elokuvan viimeisten (400 kepposta kumartavien?) otosten päättyessä mentävä viranomaisten luo ja tunnustettava tekonsa sekä luovutettava näille hänen omakseen väitetty huumehoureiselta äidiltä sieppaamansa lapsi. Ja miksi uskon hänen tekevän juuri näin? Siksi, että hänen suhteensa lapseen on koko elokuvan ajan ollut liian lämmin ja inhimillinen, jotta hän tekisi mitään muuta. Hänen herkistynyt käyttäytymisensä lapsen kanssa on muutospuhetta*** jonka voin ainakin uskoa ennustavan hyvää. Minulle Pusher II jatkuu näkymättömään mutta ehkä sittenkin enemmän valoisaan horisonttiin.
___

*Antropologia, eli ihmistutkimus, on ihmislajille ominaisia piirteitä ja ihmisen kulttuuria tutkivan tieteen yleisnimi.

**Moderni elokuva, tai osa siitä, on jo 50-luvusta lähtien pyrkinyt tahallaan tai tahattomasti dokumentin imitointiin (Kubrickin Killer's kiss tulee nyt ensimmäisenä mieleen). Sille todempaa voi ajatella olevan fiktion ja dokumentin raja kuin kumpikaan puhtaana ilmiönä. Siis se, että juuri illuusio vapauttaa meidät kokemaan ja tuntemaan faktisia kuvia enemmän. Sanoisin, että tällä tavoin taide elävänä itseilmaisuna, runoilijan äänenä, on elokuvalle (ja taiteelle yleensä) jopa tärkeämpää kuin dokumenttielokuvan totuus.

***Rikosseuraamustyössäni käytän paljon motivoivan haastattelun metodeita ja sen yhteydessä puhutaan mm. muutospuheesta. Se tarkoittaa sellaista ihmisen käyttäytymistä ja puhetta, josta voi olettaa sisäistä mutta vasta orastavaa halua muuttaa käyttäytymistään ja jota sitten kaikella ammatillisella osaamisellani yritän kannatella ja vahvistaa jos mahdollista; kyse ei siis niinkään ole jo muutetun käyttäytymisen kuvailusta jota sitäkin tietysti kuuntelen positiivisella ja aktiivisella korvalla

P.S. Katso myös blogistin 10+1 parasta elokuvaa

SCIENCE FICTION

Ei ne anna vastauksia.
Ne tulee kattoon painia Nurmoon.
Tähtien takaa.

TARKOITUKSEN IKUINEN PALUU (kirjoitettu Jani Kaaron Helsingin Sanomien 2.4.2014 kolumnin ja sitä blogissaan kommentoivan Putte Wilhelmssonin inspiroimana)

"Yritän lukea Beckettiä, tällä kertaa Molloyta, mutta se vaatii minulta liikaa uskonnollista mieltä; tämä turhuuden apostolius, lannistunut maahan tuijottelu, jumalan ja tarkoituksen katoamisen romantiikka; absurdius uskonnon korvikkeena; totisuuteen verhottu hengellinen pettymys... Kuvittelen Nietzschen lukemassa Beckettiä ja uskon, että hän olisi nähnyt tässä liikaa kristillistä reaktiivisuutta; kaunaa tyhjyyttä kohtaan. Mutta siihenhän synkkyyden ja tarkoituksettomuuden apostolius aina perustuu, pettymyksestä viriävään kaunasn tyhjyyttä kohtaan. Kyllä. Nietzschen mielestä Beckettin tyhjyys olisi ollut itsetarkoituksellisen pimeää, eikä siinä hänen mielestään olisi ollut vähäisintäkään vetovoimaa ilman uskonnollista kaikupohjaa.

Sitä vastoin Salingerin Siepparia hän olisi rakastanut. Caulfieldin vapauttavaa epäluotettavuutta vailla kaunaista vakavuutta." 

Noin kirjoitin tämän blogin jutussa  Nietzsche, Beckett ja Sieppari ruispellossa. Pettymys liian satunnaiseen ja tarkoituksettomaan olemassaoloon on minulle uskonnottomana ihmisenä kummallinen pakkomielle, johon jatkuvasti tunnun törmäävän muuten ihan järjellisissäkin asiayhteyksissä. Sitä haudotaan aina vain, viimeksi tuossa otsikossa mainitussa Helsingin Sanomien Jani Kaaron kolumnissa 2.4.2014

Että ensin ikään kuin halutaan uskoa johonkin joka on sitten menetetty tieteen seurauksena ja sitten kaivataan sitä takaisin... Uskonnottomana minulle tuota poissaolon kohdetta ei vain ole ja siksi se ei aiheuta myöskään tyhjää paikkaa sen enempää ulkoisessa kuin sisäisessäkään todellisuudessani. Joulupukkiinkin olen joskus uskonut mutta kun huijaus paljastui, en ole loppuelämääni ollut joulupukin poissaoloon pettynyt... Tosin joulupukin olemassaoloa tai olemattomuuttahan ei voi todistaa jumalaa paremmin. Kaikki kerrat jotka paljastuivat isiksi ja veljiksi, voivat vain olla sen oikean pukin korvaavia kertoja; juuri samaan aikaan oikea pukki saattoi olla vaikkapa naapurissamme. Eli Hyvää Joulua siis kaikille jo nyt: Joulupukki voikin olla olemassa!

Jokainen joulu ilman pukkia ei siis ole minulle pettymys. Ei myöskään elämä ilman jumalaa ja turhinta mitä voisin tietää, olisi olemassaolonsa tarkoituksettomuuteen pettynyt itseni kaltainen ateisti. Jo hänen ajattelemisensa tuntuu neliön tunkemiselta ympyrään