tiistai 24. helmikuuta 2015

BERTRAND RUSSELL JA REAALISEN HAASTE: Muistan, siis olen


Viihdyttävässä esseekokoelmassa Muotokuvia muistista Bertrand Russell omistaa kirjoituksen hengen ja aineen ongelmalle. Russell lähtee liikkeelle Descartesista, jonka minä-nimisen olion olemassa olemisen asettamista "virtaavan ajatussarjan" perustaksi hän kritisoi. Emme Russellin mukaan todellakaan tarvitse ajattelevaa oliota ajatusten perustaksi. Sarja ajatuksia muodosti Descartesille hengen mutta Russellin mukaan henkeä tarvitaan tässä erillisenä entiteettinä yhtä vähän kuin New Yorkin asukkaiden yläpuolelle tarvitaan asujaimiston entiteettiä erillisenä oliona. Descartes ei ole siis olio joka ajattelee vaan ajatussarjan nimi, eli "Descartes". Russellin mukaan Descartes siis olettaa turhaan olion joka ajattelee, eli pysyvän oliollisen entiteetin - ja juuri tästä sitten seuraa se hengen ja aineen kuuluisa erotteluRussellin mukaan kielioppi turhaan uskottelee "että te ja minä olemme enemmän tai vähemmän pysyviä entiteettejä muuttuvine tiloineen, mutta pysyvät entiteetit ovat  tarpeettomia ja muuttuvat tilat riittävät sanoaksemme kaiken, mitä tiedämme aineesta".
         
No, jokin tässä ainakin minua sittenkin häiritsee: sarjan (joka vieläpä on oltava jollekin se sarja) ajatuksia ja muistoja kokee mielestäni newyorkilaista asujaimistoa välittömämmin omakseen ja vielä aikojenkin päästä - ja vieläpä siitäkin huolimatta, että samuus on Russellin mielestä täysin kadonnut kvanttifysiikan myötä ja vaikka jopa tiedämme, että organismin solut muuttuvat jatkuvasti eikä meissä oliko se nyt seitsemän vuoden kuluttua enää ole mitään samaa - paitsi tietenkin ne muistot.

Kokkola 1968
         

Kun Russell kieltää oliot entiteetteinä, täytyy tietenkin muistaa, että oikeastaan se on retoriikkaa jolla filosofit kyseenalaistavat olioiden epäilemättömän perustelun mahdollisuuden, haluavat siis tietää mistä he voivat vielä puhua nolaamatta itseään  - ennen kuin sitten taas elävät niin kuin muutkin ja juovat mieluummin lasin viiniä kuin rikkihappoa. Filosofit kun tavallisten kuolevaisten tapaan ovat hekin "sitoutuneita" lausumattomaan reaaliseen ollakseen ymmärrettäviä ja välttyäkseen tapaturmaiselta äkkikuolemalta. 
         
Kun Russell todistellessaan kokemuksemme ulkoisen olion epäilemätöntä todistamista mahdottomaksi - mitä se periaatteessa onkin metakielen puuttuessa - viittaa aistimuksen ketjuun ja puhuu silmästä, hermostosta ja aivoista* joiden ansiosta näemme vaikkapa kylläkin puun mutta jonain ihan muuna kuin se oikeasti on (ja olettaa puun sen tähden sisäiseksi unen kaltaiseksi kokemukseksemme vaikka ainakaan minä en tiedä, missä kohtaa aistimusten ja niitä mahdollistavien elimien kausaaliketjua puu yhtäältä hiukkastanssina ja toisaalta meille siitä ilmenevänä efektinä voidaan sisäiseksi ja ulkoiseksi tarkasti erottaa - ja kumpi "pääty" on enemmän totta ja millä kriteerillä**), hän puhuu reaalisen tukemana. Hänen on lyötävä jotain tästä todellisuuden hedelmäpelistä lukkoon. Juuri tuolloin reaalinen "ilmenee"; jotain jää yli symbolisesta ja imaginaarisesta vaikka filosofi yrittäisi olla kuinka tarkka ja vaieta ihan kaikesta siitä, mistä ei voi puhua. Ehkä reaalista voisi paremman puutteessa nimittää siksi ontologiseksi tasoksi, jossa se iänikuinen henki ja aine lankeavat yhteen***. Jos nyt vain sallitte minun käyttää ainakin retorisesti tuota erottelua.
         

Modernilla fysiikalla ja filosofialla hämärretty elämä todellakin jaksaa aina vain ihmetyttää minua. Mutta ainakin pahat unet erotan epätosiksi todesta valveesta siksi, että niistä herätessä tunnen pääsääntöisesti helpotusta. Niiden pahimmistakaan kammottavuuksista kun ei koskaan seuraa mitään peruuttamatonta.
  

_

Kuva: Hilkka Eklund (1945-2013)  


*Tästä välttämättömästä viittaamisesta aistimuselimiin kirjoittaa Rudolf Steiner kiinnostavasti mm. Kantin tieto-oppia kritisoivassa Vapauden filosofiassa (HUOM: jolla siis ei vielä ole mitään tekemistä antroposofian kanssa).
** Ks. Onko efektiivisyys oikeasti olemassa?
***Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin; myös hänen kirjoituksensa Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta on löydettävissä klikkaamalla tätä osoitetta www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm. Ks. myös tekstini Filosofia hengen pakkomielteenä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti