Olin katsomassa Seinäjoen Marilynissä ukrainalaisen Miroslav Slaboshpitskyn viittomakielistä elokuvaa Heimo (Premya, 2014). Olin ensimmäinen katsoja. Edellisiin näytöksiin ei ollut tullut ketään ja mikä hauskinta, nytkin olin yksin salissa. Sitä en tiedä jäinkö myös ainoaksi. Vielä yksi näytös kun oli jäljellä tämän jälkeen.
Seinäjoen vaihtoehtoisen ohjelmiston ja yrittäjän kannalta ainuuteni ei tietenkään ollut hyväksi vaikka itse tilanteesta nautinkin, niin kuin aina kun siihen onnistun joutumaan. Edellinen kerta taisi olla Takeshi Kitanon Violent cop 90-luvun alussa (ja kun kävin katsomassa sen seuraavana päivänä uudelleen, meitä oli neljä). Eli harvinaista herkkua tämä elokuvien yksin katsominen on. Yleisön taputtaminen vaikuttavan elokuvan päätyttyä on kieltämättä upea kokemus, myönnetään. Oman voimakkaan elokuvakokemuksen jakamista, todentumista ja vahvistumista. Mutta elokuvan kuluessa muilla ei ole merkitystä. Vain sillä on, mitä näkyy kankaalla. (Teatterissa, siis näytelmää katsoessa, ainuus saattaisi olla kyllä hurja kokemus! Kerrankin teatteriväen hokema näyttelijän ja yleisön välisestä vuorovaikutuksesta ehkä voisi pitää paikkansa myös katsojan näkökulmasta eikä vain lavalla olijan.*)
Entä Slaboshpitskyn elokuva? Se oli runsaan 2 tunnin kestonsa yli puoliväliin maaginen. Ihan rautaa ehdottomasti. Sitten dramaturginen fokus mielestäni hukattiin. Mutta sittenkin se olisi ansainnut itseäni suuremman yleisön. Ja vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden.
-
*Ks. kirjoitus Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti