maanantai 27. heinäkuuta 2015

ÄÄNI JA VIMMA: Amy

Kävin katsomassa Amyn.

Ihan ok, mutta jo myöhemmin samana iltana tuli jotenkin semmoinen olo, että lähtikö tästä sittenkään mitään kotiin mukaan?

Amy Winehouse oli helvetin hyvä laulaja ja jostakin syystä altis addiktoitumaan. Ja kyllä. Isä vaikutti huomiota ja mainetta hakevalta mulkulta mutta hänestä sai tietää niin vähän, että lopullista tuomiota en sittenkään tämän elokuvan perusteella haluaisi antaa. No. Ehkä hän todella välitti enemmän itsestään kuin tyttärestään. Jotenkin oli gestiikaltaan etäistä hänen suhteensa Amyyn. Kuin hyvästä tuotteesta huolehtimista.

Sitten tämä narkkaava aviomies jonka nimeä en muista enkä kyllä jaksa edes tarkistaa.

Ehkä ne sitten rakastikin toisiaan, aluksi, jotenkin. Mene ja tiedä. Mutta kun Amy lopun aikoina puhui rakkaudesta, mitä kemiaa hän mahtoi tarkoittaa? Enkä taida sulhastakaan tikun nokkaan pistää. Työssäni tällaisen parin kummaltakaan osapuolelta en odottaisi mitään. Sanoisin vain että erotkaa hyvät ihmiset ja jos vieroituksen jälkeen näette toisissanne vielä jotain niin sitten. Jos sittenkään.

Menestys antoi liikaa vauhtia Amylle. Se oli tuhoisaa ihmiselle, joka addiktoitui helposti kaikkeen ja jolle elämä ei ollutkaan parasta huumetta. Ja sitten oli pysäytettävä hallitsematon vauhti sillä ainoalla tavalla minkä hän vielä osasi, enkä nyt tarkoita laulamista.

"Mut mikä siinä on että jotenkin nää taiteilijoiden syöksykierteet saadaan aina näyttämään tärkeemmiltä ku levyseppähitsaajien tai parturiakampaajien... Et niissä on aina niin ku pikkusen enemmän uhriutta kuin muilla ihmisillä..."

(Näin kysyi ilkeä sisäinen ääneni.)

Se mikä tässä lopulta melko tylsässä ja pinnallisessa dokumentissa oli hyvää niin se, että se herätti halun tietää lisää. Että mistäkö? Tai kenestäkö? No siitä isästä tieteski.






6 kommenttia:

  1. Tuo uhrijuttu taiteen yhteydessä on hyvä ajatus. Useinhan meidän pitämämme kuolleet ja kärsineet taiteilijat, pop-taiteilijat ainakin, ovat olleet sittenkin elinaikanaan monin tavoin nimenomaan etuoikeutettuja. Ei tarvinnut Hendrixin, Joplinin ja Cobainin miettiä miten ihmeessä saisi tässä kuussa laskut maksettua, Tai edes Fasbinderin. Tai Pasolinin. Ja niin edelleen. Poikkeuksiakin tietysti on.

    Ehkä olisi oikeampaa ajatella että me olemme uhreja kaikki. Sodan- ja rauhanajan.
    Elämän hinta on sen sisältämä tuhoava elementti. Jokainen laiva törmää loppujen lopuksi jäävuoreen, koska se on jo alkuasetuksissa sillä kursilla. Itse näen että ihmisen omassa voimassa on aina enemmän tuhoavaa kuin luovaa. Me olemme eräänlainen liikkuva heartattack-machine, millä lailla se isku sitten kenellekin tulee.

    Silti, tänään näyttää vielä olevan valoisa, lämminkin päivä.

    jope

    VastaaPoista
  2. Päivä kerrallaan.
    Huomenna hän (kyllä) tulee.
    Mutta tänään ei vain vielä näy.

    jope

    VastaaPoista
  3. Ai tää Winehouse? Blogistanin alkuvaiheessa jossain oli joku ihminen, joka tykkäsi sekä Nietzschestä että Amy Winehousesta. En muista yhtään enää nimeä, mutta sillä ihmisellä oli pitkiä monologeja vähän kaikesta.

    Miten jonkun nimi voi olla Winehouse? Vai oliko se?

    En välitä hirveästi senkaltaisesta musiikista. Sen sijaan Janis Joplin ja Jimi Hendrix olivat musiikin uudistajia, kumpikin. Vähemmän ehkä The Doors, vaikka oli niilläkin yksi hyvä biisi, se Alabama-laulu, mutta sekin oli sitten Brechtin ja Eislerin (vai Kurt Weillin?) tuotantoa. Ja ehkä se pitkä biisi nimeltä The End. Hendrixin huippu oli se Tähtilippulaulu ja nimenomaisesti pitkänä aamuesityksenä, kun ihmiset alkoivat jo valua paikalta ulos, siis Woodstockista.

    Mutta siis The End on ilmeisesti sen tyyppinen itsereflektio, ehkä Jim Morrisonin itsensä, että sopii kaikenlaisiin freudilaisiin tulkintoihin. Ehkä vähän lapsellinen, mutta ihmiset ovat lapsellisia suurimman osan elämäänsä oli sitten lapsia tai ei. Ei mikään vulgaarifreudilainen, koska tonikänen kaveri on vielä hirveän tosissaan ja kamalan pateettinen, ja toivottavasti olisi sitä myöhemminkin eläessään.

    Telkkarista tulisi Watergate-dokkari (näytelty sellainen, ehkä se on fiktio) mutta en kestä edes ajatella Richard Nixonia jota on ehdottomasti kiittäminen noiden jenkkimuusikoiden nuorena kuolemista. Sota on taustalla niin voimakkaasti.

    Päivä oli kyllä valoisa ja aurinko paistoi, mutta se on keväästä asti tullut jonkunmoisen harson läpi se paiste kaiken aikaa. Mun huonekasvini voivat aika huonosti. Kiinanruusussa on ollut vasta kaksi kukkaa, kohtalonköynnös alkoi mädäntyä, kunnes vaihdoin mullan kesken kesän ja posliinikukka sai aikaan vain yhden tertun.

    Sen sijaan joulukaktus kukki kuin hullu sekä jouluna että pääsiäisenä. Ilmasto on muuttumassa.

    VastaaPoista
  4. Juha, kysymys: oletko lukenut John Deweyn opuksen Art as Experience (1924, muistaakseni)? En tiedä onko sitä missään vaiheessa suomennettu. Kun tein 1990-luvulla gradua Tampereen yliopistolla kiinnostuin Deweystä, sitä ehkä oli ilmassa silloin, mutta joka tapauksessa se oli gradun kannalta oleellinen tyyppi, vaikka en kirjoittanutkaan reseptioestetiikasta (opuksen nimi oli Elämää näyttämöltä ja siitä tuli ulos myös yliopiston julkaisu kansanpainoksena, yksi nide muistaakseni 1995). Tuli vain mieleeni, koska siinä kirjassa voisi olla jotakin myös näiden muusikoiden elämästä ja työstä, siis jonkinmoista osviittaa. Ei, mulla ei ole sitä kirjaa, se oli yliopiston kirjastossa.

    VastaaPoista
  5. On se winehouse joo. Oliko nimi enne? Ja se muuten oli parhaimmillaan jazzlaulajana tyyliin sarah waughan ja billie holiday. Itsekään en hirveesti sen popimmasta syttynyt, mutta hyvä se oli laulaan.

    Mulla on tuo dewey, se on vuodelta -34. Suom. nimellä Taide kokemuksena. Mulle dewey on yks suurista, wittgensteinin rinnalla. Dewey-tunnisteella löytyy kirjoitusta siitä. Kuuntelen juuri kuulokkeilla cecil tayloria ja kun kirjoitin täällä siitä, lainasin tuota deweyn opusta kun se auttoi jotenkin hahmottamaan tayloria. Ks. Juttu Kuinka puhua maallikkona Cecil Taylorista? Taylor on kummallinen mutta kiehtova. Ihan ku se kokisi musiikin ihan eri tavalla kuin tavikset. Niin ku sillä ois joku "vamma" tonaalisuuden ja sävelasteikon suhteen... Niin ku se olisi sillä tavoin käsittämätön että luulemme vain jakavamme sen kanssa jotain vaikka oikeasti se elää rinnakkaisella sävelasteikolla. Tavoittamattomissa.

    Käyppä Ripsa kattoon se mun teatterin ja yleisön suhdetta ja siihen liittyvää kohtaamisen ja läsnäolon klisettä tökkivä kirjoitus Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa. Sulla vois olla siihdn jotain sanottavaa.

    Pakko taas kirjoittaa ihan vähän omaksi jutuksi taylorista.

    VastaaPoista