MISTÄ HOUELLEBECQ KANTAA HUOLTA?

Vastaan otsikon kysymykseen, että melestäni vapaudesta jota emme osaa vaalia oikein ja arvostaa kylliksi. Houellebecq kysyy, kykenemmekö arvoliberalismissa, aistikkuutemme imussa ja vasinkin nyt monikulttuurisuuden paineessa kysymään ilman eklektisyyttä vapautemme merkitystä ja laatua. Mutta älyllisestä saamattomuudesta hän ei kanna huolta, sitä hän inhoaa, ehkä jopa vihaa.

Kirjoitukseni Naisasiaa, Runous haastaa relativistin sekä Eklektoivia lauseita kysyvät pitkälti samaa. Käsitykseni vapaudesta tuntuu kuin kivenä sydämessä. Monikulttuurisuus vaatii määrittelemään vapautta koko ajan uudelleen: kuuluuko se myös heille, jotka eivät omaksumassaan arvomaailmassa koe sitä laillani tarvitsevan? Tässä ollaan jo kulttuurirelativismin kynnyksellä. Tuntuu kuin se alkaisi ajattelemaan minua. (Eikö tämä ole se tunne joka saa meidät epävarmoiksi muutoksissamme? Että todellisuus alkaa ajattelemaan meitä?) 

Mutta ei hätää, juha pieni. Koska arvoista ei pääse osalliseksi tasa-arvoisesti, arvorelativismi on mahdotonta. Arvot ovat tässä maailmassa hegemoituja, eivät platonilaisia ideaaleja, joita voi ajatella ja arvioida ilman niitä kantavia ihmisyksilöitä. Tästä syystä puhtaat aatteet ja utopiat -kuten juuri arvorelativismi - ovat haitallisia. Ne hylkäävät ihmisen hänen vapauteensa. Ideaalit aatteet pitävät sisällään ajatuksen vapaasti valittavista arvoista an sich, jotka sitten voimme sallia ja hyväksyä ilman yksilön tasolla tapahtuvaa filosofista kiistaa. Kulttuurirelativismissa tämä ilmenee vaikkapa ajatuksena itsestämme poikkeavan kansakunnan tai kulttuurin oikeutena juuri heille sopivaan vapauteen. (Anarkisteilla tämä takoittaa myös kulttuurin sisäistä asennetta.) Tätä kaunista ajatusta häiritsevät vain ne yksilöt, jotka elävät tuossa toisessa kulttuurissa enemmän tai vähemmän vapaasti (anarkistien kohdalla vaikkapa päihdeongelmaiset taparikolliset tai vammaiset jotka tarvitsevat instituutioita toteuttaakseen vapauttaan). 

Relativismi hyväksyy (huomaamatta) latentin vallankäytön jo jaetun vallan ehdoilla - vapaus kun ei ole tasaisesti jaettua vaikka kuinka niin haluaisimme. Mielestäni tätä tuskaa paljolti koemme monikulttuurisuuden kysymyksessä, se kun juuri kärjistää ongelman. Omiamme on helppo kritsoida arvojensa suhteen mutta kulttuurisen vierauden kohdalla jo tarvitaan voimaa, uskallusta ja rehellisyyttä. (Rikosseuraamustyössä tämä konkretisoituu väistämättä.)

Vaikeat kysymykset siis kuuluvat: Arastelemmeko toiseutta niin paljon, ettemme rohkene haastaa sitä yksilön näkökulmasta oman kulttuurimme tavoin? Onko toiseuden edustaman yksilön vapaus vähemmän arvokasta kuin omamme? Onko niin että hyväksymme vapauden kyllä helpostikin osana vallankumousta ja pakolaisuutta, mutta tuon ilmiön sisään on kipeää katsoa yksilöiden tasolla, koska näkemämme saattaa haastaa arvomme tai ehkä toimimaan vieraan hegemonian vastaisesti ja siten ottamaan sosiaalisia riskejä? Ja kun se pitää tehdä vielä niin ettei loukkaa toiseutta edustavaa hegemoniaa. Noissa mainitsemissani kirjoituksissani olen yrittänyt hahmottaa tätä eettistä ongelmaa. Yleinen kulttuurinen toiseus on helppo hyväksyä, mutta sen sisäiset ristiriidat on toinen juttu. Politiikka joka tukee vain hegemoniseen toiseuteen suhtautumisemme humaaniutta, ei oikeastaan ole hirveän kiinnostavaa ja lisäksi se voi olla toiseuden hegemoniaa vahvistavaa. Olemmeko siis monikulttuurisuuden haasteessa huolestuneita voimattomuudestamme olla aidosti kriittisiä toiseuden suhteen? Tästäkin kaikesta Houellebecq mielestäni kirjoittaa.

Tässä vain pitää olla tarkkana eikä mielestäni Houellebecq ihan ole. Minä maistan hänen asenteessaan metafyysisen pettymyksen. On hirveän helppoa alkaa niin sanotusti samoilla tulilla puolustamaan kulttuurin metafyysisiä jäämiä. Vaikkapa Houellebecqin tavoin vapautuneen seksuaalisuuden tai aina vain politiikassamme niin ajankohtaisen avioliittoinstituution muutoksen suhteen. Minusta niistä kumpikaan ei uhkaa kenenkään vapautta ja arvoja. Ne kuuluvat vapauden kriittiseen piiriin. 

Missä määrin olemme itse kukin ideoihimme pettyneitä platonisteja? Sitä meidän on hyvä itseltämme kysyä.

MIESASIAA

Katselen televisiota.

Uutisissa kerrotaan että julkisilla aloilla naiset häviävät palkkakehityksessä iän karttuessa. Kuusikymppiset naiset tienaavat jopa 1000 euroa miehiä vähemmän. Ero selittyy lastenhoidollisilla tekijöillä. Edistyminen uralla jumittuu. Mutta parikymppisenä naiset tienaavat viitisensataa enemmän. Parempi pohjakoulutus ja siksi myös asema nuorilla naisilla? Ehkä. Mutta miksi toimittaja ei kysynyt selitystä tähän?

Julkisella alalla maksetaan samasta työstä sama peruspalkka. Muu tilanne olisi laiton ja siitä naisten olisi nostettava oikeusjuttuja kuntaa ja valtiota vastaan. Mutta miksi ei oltu edes kiinnostuneita tuosta erosta naisten hyväksi kun sitä ei edes perhe selitä? Mietin siis sitä, että jos tilanne olisi ollut se, että miehet tienaavat nuorina enemmän ja sitten lastenhoidollinen tai muu laillinen syy olisi jätättänyt heitä urakehityksessä, olisiko jutussa keskitytty tuohon naisten pienempään palkkaan alkutilanteessa, sen selittämättömyyteen ja mahdolliseen laittomuuteen? Nyt siitä ei puhuttu sanaakaan. Haloo toimittajat! Nyt tarkkana.

NAISASIAA

Kun kritisoi länsimaista vapauskäsitystä ja sen tarjoamista muihin kulttuureihin sanomalla että subjektius ja siten myös yksilönvapaus on suhteellista ja kulttuuriusidonnaista, puhuu jo mahdollisesti tuon vieraan kulttuurin arvoja määrittävän hegemonian äänellä. Vahvistaa sitä.

Jokaisessa kulttuurissa joku toinen on aina jotain toista vapaampi ja pyrkii pitämään asemansa. Kun sanoo, ettei tähän pidä ulkopuolisen puuttua, se on jo tuon vähemmän vapaan hylkäämistä. Ikään kuin hänen määrittelemistään vähemmän tuon vieraan kulttuurin luonnolliseksi osaksi.

Kulttuurirelativisti siis yleistää - ja mikä pahinta myös neutralisoi - hegemonisen enemmistön määrittelemän todellisuus- ja vapauskäsityksen myös jokaista alistettua yksilöä koskevaksi luonnollisuudeksi. Vasta vallankumousten puhjetessa uskallamme mekin sitten ajatella toisin. Silloin yksilönvapaudet ja jokainen niitä edustava yksilö ovat meille ainakin hetken aikaa universaaleja arvoja.

On tietenkin totta, ettei vapauden ulkopuolinen tarjoaja voi ehkä lunastaa lupaustaan, mutta se onkin sitten jo toinen juttu. Ja ehkäpä juuri tuo epäonnistumisen pelko eikä niinkään eettinen puolueettomuus saa meidät olemaan relativisteja; kirjailemaan voimattomuutemme älylliseen ideologiaan. (Puolueettomuudesta tyhjänä käsitteenä pitäisi kirjoittaa oma tekstinsä.)



Noin kirjoitin otsikossa Runous haastaa relativismin. Tuo kohtelias realtivismi on asia, joka itsepintaisesti nousee esiin länsimaisella eritoten sivistyneellä ihmisellä hänen sitä itse aina edes huomaamatta. 

Ylen Aamu-tv:ssä puhuttiin tänään Helsingin moskeijoista. Toimittaja oli tehnyt juttua niistä useista joita jo on pääkaupungissamme. Eikä siinä mitään. Minun  puolestani niitä saa tulla Suomeen siinä kuin muidenkin uskontojen temppeleitä. Toimittaja kertoi, että joissain moskeijoissa naisten kätteleminen oli kiellettyä. Koraani siis mitä ilmeisimmin ei kättelyä kiellä, koska se ei ollut kiellettyä kaikissa moskeijoissa. Kyse lienee siis tällä kertaa maallisesta sisäistetyn herruuden muodosta eli patriarkaalisesta hegemoniasta. Ja koska se on metafyysisesti ja historiallisesti sisäistettyä, se tulee huomaamattomasti hyväksytyksi luonnollisena identiteettiä rakentavana ominaisuutena. Näinhän kai länsimaisen huomaamattaan alistetun naisen kohdalla naisasialiike olisi tämän ilmaissut jo aikaa sitten.

Mikä tässä sitten mieltäni lopulta kiusaa? Kun Aamu-tv:n haastattelussa tämä moskeijoista juttua tehnyt toimittaja sanoi, että olisi hyvä oppia meidänkin noita sääntöjä ymmärtämään että osaamme sitten toimia oikein (lainaus on epätarkka, mutta ymmärtääkseni ajatus oli tämä*), tuli mieleeni tuo itseltäni lainaamani teksti. En tiedä ulottuuko kättelykielto tai kielto tehdä kohteliasta tuttavuutta musliminaisen kanssa moskeijan ulkopuolelle, mutta joudun olemaan tässä asiassa epäkorrekti. Tulen puhuttelemaan kohteliaasti myös musliminaisia heitä kohdattaessani ja ojennan jopa käteni tervehtiäseni heitä. Jos he eivät halua tai voi vastata samoin, ymmärrän kyllä heitä vallan hyvin. Vaaraan tai vaikeaan tilanteeseen en halua ihmistä asettaa enkä myöskään provosoida ketään (minusta siis tulisi huono pilapiirtäjä), mutta itse en halua osallistua sen enempää uskonnollisen kuin maallisen hegemonian ylläpitoon jos suinkin kykenen sen välttämään. Siinä pisteessä kun itse olen hegemonian toteuttamisessa aktiivinen, kulkee oma rajani. Sellaiseen en halua minkäänlaista asennekasvatusta.
-
*Toimittajan tekemässä A-studion ohjelmassa kyllä tarkasteltiin tätä asiaa kohteliaan kriittisesti.


 

KARIKATYYRI KANSAKUNNAN MENTALITEETISTA: vetoomus suurelle taiteilijalle

Ruotsin ja Venäjän naapurina elämme niiden syyllisyydelle immuunien sosiaalisen jaloudentunnon ja ortodoksisen hallitsijauskon välissä. Kummallakin puolella näemme jotain mitä me emme katso vaan joka tuntuu katsovan meitä näkemättä mitään. Nihiloi meitä. Ja me tietenkin nautimme joka hetkestä koska nautimme nihiloinnistamme tyhjyyttä enemmän. Ja niin kauan kuin nihilointi määrittelee tyhjyyden, se tekee siitä tuhkaa eikä tyhjyys voi täyttyä elämällä eikä olla sitä mitä sen kuuluisi: välineistä puhtain. Kansankielellä tätä tietenkin kutsutaan miksikäs muuksi kuin huonoksi itsetunnoksi ja niin kauan kun annamme muiden nihiloida nihiloimatta itse, kansa onkin oikeassa: emme ole mitään itsellemme. 

Hyvä Kristian Smeds. Tee meistä se tragedia, jossa tyhjyytemme vihdoinkin saisi muodon ja satunnaisuutemme mielen. Että näkisimme itse katsomatta heti toiseen. Me kun olisimme jo valmiita siihen. Katarttiseen tragediaan kahden suuren ja itsensä eheyttävän kertomuksen välissä. Ohjaa meitä tekemään tyhjyydestä omamme ettemme täyttäisi sitä tuhkalla.

Tuossa ensimmäisessä kappaleessa tarjoan jo ehdotuksen näytelmäsi ytimeksi.

SANANVAPAUSVIIKOLLA ESITTÄMÄTTÄ JÄÄNYT KLASSIKKO: Sheriffi

Sheriffin eli High Noonin ohjasi Fred Zinnemann 1952. Mutta pointtini suhteen tärkeämpää on nyt ajatella käsikirjoittaja Carl Foremania. Hän oli mustalla listalla ja se näkyy elokuvasta, jota myös syytettiin epäamerikkalaisuudesta.

Kun joskus vuosia sitten katsoin elokuvan uudelleen, huomasin todellakin sen poikkeuksellisuuden sankarimyytin käsittelyssä. Kun Gary Cooperin näyttelemä pulassaan yksin jäävä päähenkilö Grace Kellyn näyttelemän ainoana häntä puolustaneen ihmisen kanssa poistuu kaupungista, tämä sankari ei pelasta amerikkalaista unelmaa eikä henkilöi ideaa rohkeudesta. Hän on pelastanut itsensä ja tullut hylätyksi. Vapaus on tässä elokuvassa subjektiivista ja satunnaista, ei kansakunnan yhteinen entiteetti. Sankari hylkää sananvapauteen ja sen toteuttamiseen kykenemättömän yhteisön ja heittää virkamerkkinsä halveksivasti heidän eteensä. Ja mikä tärkeintä, sankarin halveksunnan kohde ei ole vaikkapa Likaisen Harryn tavoin tomintaan kykenemätön byrokraatti vaan yhteisön jokamies.

Mikä Sheriffissä myös poikkeaa muista kaltaisistaan, on se, ettei yksikään apuun kykenemätön kaupunkilainen katso sankarinsa perään syyllisin tai haikailevin mielin idealisoiden tätä elokuvan katsojalle. Viimeinen otos kuvaa ennemminkin arvollisesti jäsentymätöntä yhteisöä sankariparin jättässä kaupungin. Kohtauksesta jää se tunne, ettei yhteisö ole ehkä oppinut mitään (sitä yhtä innokasta mutta liian nuorta lukuun ottamatta). Yhteisö jää vapautensa kanssa yksin eikä kenenkään toisen sankaruus voi heille sitä lunastaa. Samalla käy niin, ettei myöskään katsoja voi samastua sankariin. Katsoja voi vain kysyä itseltään, kuuluisiko moraalisesti heikkoon yhteisöön vai nousisiko sankariparin kanssa kieseihin?

Näiden tuntemuksien jälkeen oli tietenkin tarkistettava tekijöiden taustaa. Että olenko ihan harhateillä. Vaikutelma poliittisuudesta kun oli niin vahva. Foremanin kohdalla siis osui ja upposi.

Sheriffi olisi ollut mainio esimerkki lännenelokuvan poliittisuudesta näin sananvapausviikon päätteeksi. Mutta tämä on lajityyppi, jonka yhteydessä ei ohjelmien valitsijakaan sananvapautta heti tule ajatelleeksi.

AIHE JUHA HURMEELLE: Ruotsi on teflonia

Nyt siellä Ruottissa puukotti, poliisin tietojen mukaan, vihainen uus-natsi koulussa. Tunnusteleppa nyt omaa sisimpääs sinäkin siellä. Saakko Ruottista syyllisyyentuntosta junttilaa sitten millään. Meillä kun typerys askarteli klaanivaatteensa niin jo tunnettiin ihan kaikki ittemme yhtä syyllisiksi tuosta hölmöilystä, tai ainaski ois kai pitäny tuntee. Oikein niin ku kerjättiin ja nautittiin taas että miten me kärsitään ittestämme - ja salaa, ihan pikkusen vaan, taietaan nytki harmitella että meni naapurille tällä kertaa hyvät synkistely- ja syyllisyyspisteet. Että nyt ei voija enää sillä rakkaalla oikein oikein oikein huonolla ittetunnollamme (jonka aina tietenki valittemme tyhjyyttä mieluummin) tai sotiemme miesten perityillä traumoilla selittää sitäkään. Veivät meiltä neki! Meijän koulusurmissa kansakunta oli yhteisen huonoutensa ja historiansa takia syyllinen ja se tuntu niiiiin hyvältä. Mut nyt ruottalainen on uhri, se ei ole syyllinen! Ei ikinä. Jokainen ruottalainen on tuon hyökkääjän uhri ihan yhtä paljo ku oikeesti kuolleet. Ei niihin tartu syyllisyys jotenki ei sitten millään. Niitten kaupankäynti natsienki kanssa aikoinaan sulaa historiaan ja sitä niitten puolueettomuutta vaan toistellaan kateudesta ja ihailusta mykkyrällään. Mutta oikeenhan ne ruotsalaiset tään tekee. Meijän vain pitäis ottaa niistä oppia. Nyt pitäis tietenki kyllä kattoo paljon Ruotsin televisiota ja lukea niien lehtiä että luullaanko me vaan että niihin ei tartu mikään huonous ja syyllisyys vai onko ihan oikeesti niin... Että onko tämäkin vain sitä samaa alemmuutta  ja huonommuutta mitä minäkin nyt jurputan?

Ja mitähän muuten amerikkalaiset nyt ruottalaisista ajattelee? Ehkä ei mitään ku tekijällä ei ollu sitä etelävaltiolaisten kansallispukua päällä.


Näin se jotenki menee. Niin ja tietenkin jos Ruottin natseilija paljastuu ruottinsuomalaiseks, tämä kaikki vyörytys on tietenki ollu turhaa. Soatki saahaan taas takasin ittellemme.

Juha hurme: teeppä tästä hyvä farssi!

VIELÄ EKLEKTISMISTÄ: Naisen ja miehen vanhemmuudesta

Minun on nyt ihan pakko käyttää sananvapauttani arassa aiheessa. Ärsyttää niin kauheasti.

Kuulin nimittäin televisiosta taas väitteen, että nainen ei voi valittaa äitiytensä uuvuttavuutta.

Mutta minusta kun voi - ja vieläpä helpommin kuin mies ikinä isyyttään. Jo tuo hokema naisen mahdottomuudesta valittaa kuuluu siihen diskurssiin, että naisen kuuluukin valittaa rohkeasti ja se sitten sallitaan traagisen uhrin ja orjan itsensä ilmaisuna. Huono äiti on uhrin kuva.

Mutta kuvitelkaapa mielessänne, oikein tarkkaan ja avoimin mielin, että mies julkisessa keskustelussa valittaisi lapsistaan.

Ettekö kuulekin ylimielisen ja välinpitämättömän herran puhuvan?

SANANVAPAUDEN VIIKOLLA

Sananvapautta on helppoa puolustaa, mutta paljonko sitä siedämme häneltä, jolta odotamme kiitollisuutta?

ERÄÄN RUNON SELITTÄMINEN

Kun jonkin sanotaan taideteoksessa olevan sanallisesti määrittelemätöntä, viitataanko silloin lausujan subjektiiviseen epätietoisuuteen vai teoksen laatuun? Voihan olla että joku muu pystyy antamaan teokselle hyväksyttävän sanallisen tulkinnan ja silloin kyse on ensimmäisestä vaihtoehdosta. Sanallisen määrittelemättömyyden ongelma on siinä, että tuon määritelmän antajan pitäisi tuntea kaikki mahdolliset tulkinnat teoksesta ja sehän on mahdotonta. Myös taiteilijaa selittämässä teosta pidetään kielteisena ajatuksena. Se rajoittaa teosta. Miksi sanallista määrittelemättömyyttä halutaan oikeastaan varjella? Siksikö että samalla varjellaan omaa mielikuvitusta ja sen ainutlaatuisuutta?

Voiko omaa runoaan selittää typistämättä sen sanallista määrittelemättömyyttä tai lukijani mielikuvitusta? Entä jos runo johdattaa jokaisen lukijan siihen samaan päätepisteeseen joka samalla on kaiken alku? Entä jos runolla vieläpä pyritään siihen? Typistyykö silloin jotain? Filosofiassahan tämä on sääntö. Kirjaimellinen merkitysten karsiminen johtaa juuri sanalliseen määrittelemättömyyteen ja rajattomaan mielikuvitukseen.

Kun taide lisää niin filosofia poistaa. Noin kai niiden metodit pelaavat niiden pyrkiessä samaan eli tuntemattomaan tunnetun kustannuksella. Voiko näitä ominaisuuksia yhdistää? Kirjoittaa vaikkapa runoa niin että ne toteutuisivat yhtä aikaa? Että runo lisää poistaessaan ja päinvastoin?

Ainoassa kirjassani eli Täydellisyyden mittakaavoissa yritän tätä kirjoittamalla runon, joka ohjaisi ihmisen luovaan ansaan; paikkaan, jossa poistaminen ja lisääminen tulisivat yhdeksi ja mielikuvitus kohtaisi mahdottomuutensa. Yritin myös kirjoittaa runon, joka ei sulkeudu edes selittyessään ja myös sitä aion nyt testata tässä kirjoituksessani. Runo on tällainen:

                                           Kuvailu vailla
                                           runoutta
                                           saa unohtamaan
                                           alun

                                           sillä
                                           runous on
                                           mielikuvituksen
                                           palauttamista
                                           alkuperäänsä:


                                           olosuhteiden
                                           pakottamaan
                                           äärimmäisyyden
                                           aistiin.


Runo on kuin hyökkäys Wittgensteinin vaikenemisen vaatimusta vastaan. Siitä mistä ei voi puhua, on pidettävä ääntä, siis kirjoitettava runoutta. Toisaalta tämä runo voisi olla Derridan fundamentalistisille oppilapsille maukas kohde. Alkuperän käsite kun on jo läsnäolon metafysiikkaa, väärin käytettyä kieltä. Tämän tietäen yritän runossani määritellä alkuperän situaatioksi eikä entiteetiksi. Äärimmäisyyden aisti on  jotain mikä ei enää aisti selkeää rakennetta vaan valintojen pakottavuuden; on siis osa rakennetta eikä sen havainnoija.

Onko sitten mielikuvitus sama kuin tuo äärimmäisyyden aisti? Runoni ei ainakaan niitä täysin yhdistä. Kuitenkaan ei voi myöskään sanoa, että mielikuvitus olisi jotain tuosta äärimmäisyyden aistimisesta erillistä. Mielikuvitus ikään kuin yhta aikaa lisää jotain johonkin mutta se myös lisätään johonkin. Se on poissa ja läsnä yhtä aikaa. Omintamme se on siinä mielessä, että se ilmaisee ominta paikkaamme olemisen koordinaatistossa. Sen omuus on siis enemmän määrällistä kuin laadullista. Ellemme sitten ajattele myös paikkaa ja asemaa ladullisena määreenä. Luovaa mielikuvituksestamme taas tulee siinä mitassa kun osaamme ratkaista olosuhteiden asettamia ongelmia.

Kun Pier Paolo Pasolini sanoi, ettei hänen Salossaan ole sijaa perustelemattomalle mielikuvitukselle, hän ehkä osuu johonkin, jota haen. Olosuhteet pakottavat mielikuvituksemme toimimaan, jotta selviytyisimme niistä. Mutta suurelta osin mielikuvituksemme on älyllisen itsepetoksen ja henkisen laiskuuden palveluksessa. Se on ehkä juuri tuota Pasolinin mainitsemaa perustelematonta mielikuvitusta. Uskotaan esimerkiksi annetusti, että kirja on elokuvaa parempi koska elokuva on jonkun toisen kuin minun mielikuvitustani. Ikään kuin omat mielikuvat olisivat älyllisesti merkityksellisempiä kuin jonkun toisen. Lovuudessakin olemme narsisteja. Kiinnostavinta on aina se mikä on välittömimmin omaamne. Tästä pinttymyksestä taiteen ja filosofian on mielemme vapautettava. Sitä runoni tahtoo sanoa. Kyse ei siis ole metafysiikasta vaan mitä ankarimmasta käytännöstä.

JEAN EUSTACHEN ÄITI JA HUORA (La Maman et la putain, 1973)

1
1981 itsemurhan tehneen Jean Eustachen noin kolme ja puoli tuntia kestävä Äiti ja huora (La Maman et la Putain,1973) vaikuttaa Liken 1996 julkaiseman ja Kristina Haatajan suomentaman käsikirjoituksen perusteella juuri sellaiselta loputtomasti lörpöttelevältä ranskalaiselta taide-elokuvalta, joksi kadunmies ne kuvittelee.

Mutta sen lisäksi, että henkilöt puhuvat loputtomasti, heissä on toinenkin aikakautensa älylliseen ja ehkäpä juuri ranskalaiseen taide-elokuvaan kuuluva piirre. He tuntuvat puhuvan enemmän ohjaaja-käsikirjoittajan suulla kuin todellisen ihmisen tavoin; tavalla joka todellisuudessa tekisi ihmisestä kummallisen ja oudoksuttavan; he tuntuvat puhuvan aina muusta kuin mitä heidän pitäisi tuntevina ja järkevinä ihmisinä juuri siinä tilanteessa sanoa; puhuvat leikitellen ja improvisoiden; (pseudo)filosofisin sävyin; jotenkin teennäisesti; jotain muuta kaivaten ja hetkestä ohi.

Onko tämä tapa kirjoittaa henkilöitä sitten vain ja ainoastaan tahattoman teennäinen? Tyyliä johon "piireissä" tuolloin uskottiin ja jonka ajateltiin ihan tosissaan ilmaisevan jotain todempaa kuin rahvas puhe? Toisin sanoen: luoko Eustache (erityisesti) Alexandressa narsistisen efektin tahtoen vai tahtomattaan? Onko henkilöhahmon narsismi tietoista ironiaa aikaudesta, eli Pariisin -68 kevään jälkeisistä tunnelmista, vai syntyykö efekti tahattomasta ja "tyylilajiin" kuuluvasta tavasta kirjoittaa hahmoja?

Kaurismäkien Valehtelija valottaa mielestäni mainiosti Eustachen elokuvaa. Valehtelijan narsistisen päähenkilön voisi halutessaan ajatella karikatyyriksi Äidin ja huoran Alexandresta, jolle vähäiset viittaukset Ranskan poliittiseen lähihistoriaan ja naisten vapautumiseen tuntuvat olevan vain tyylikeino, small talkia, sekä ihmissuhteet pitkälti välineitä nautinnolle ja manipulaatiolle. Mitä Pariisin keväästä on jäänyt käteen? Millainen vapautuminen? Ehkä Eustache kysyy tätä.

Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja kai pitää Eustachen inspiroimana vihdoinkin lukea. Jotenkin tässä on myös maistavinaan, ehkä, aikalaisversion houellebecqilaisesta moralismista, jossa poliittinen turhautuminen tai välinpitämättömyys kaiken vuoden -68 kevään jälkeen nähdään tienä itsetarkoitukselliseen seksuaaliseen vapautumiseen ja sen kautta arvotyhjiöön. Itse en ainakaan ihan heti osta tuota hoellebecqilaista näkemystä, mutta tässä elokuvassa sen voi halutessaan nähdä ja varsinkin tuntea.*

Entä mitä naiset tästä elokuvasta mahtavat ajattella? Varsinkin Veronikan turhautunutta ja tuskaista loppumetrien vuodatusta seksuaalisuuden kipeydestä ja aidon rakkauden täydellistymisestä lopulta lapsessa voi pitää hämmentävänä ja ristiriitaisena, siis ihan näin miehenkin mielestä: "Täytyy naida vain silloin kun todella rakastaa. Enkä minä ole humalassa... jos itken... itken vain mennyttä seksielämääni, joka on niin lyhyt. (---) Niin monet miehet ovat naineet minua. He ovat halunneet minua, tiedätkö. (---) Minua naitiin kuin huoraa, mutta tiedätkö, jonain päivänä tulee mies joka rakastaa minua ja tekee minulle lapsen siksi että rakastaa minua."

Jossain kohtaa Veronika myös kieltää huoruuden käsitteen. On vain seksiä eikä huoruutta. Mutta lapsi siis todistaa rakkautta melkeinpä metafyysisesti, on puhtauden metafora. Miten tämä Veronikan monologi olisi tulkittava? Pitääkö lapsi nyt ajatella ikään kuin Eustachen sarkastisena lapsimetafysiikan kritiikkinä vai Veronikan turhautuneen mielen romanttisena hölynpölynä vai todella Euctachen banaalina ehdotuksena palata johonkin aidompaan seksuaalisen vapautumisen tyhjästä eetoksesta? Kun ihminen vapautuu ja "huoruuden synti" katoaa, tyhjyys tulee tilalle ja se taas täyttyy vasta lapsen metafysiikalla. Näinkö? En tiedä.

Ja kyllä tässä Kierkegaard jotenkin kummittelee: siirtyvätkö nämä ihmiset koskaan esteettiseltä tasolta eettiselle? Missä määrin he itse tiedostavat tasonsa vai lilluvatko vain ikuisesti "taiteellisessa kaukokaipuussaan"? Etenevätkö koskaan melankoliseen epätoivoon ja kuolemansairauteen? Ehkä Veronika tuossa lopun purkauksessaan etenee, ainakin rajalle? Muista en tiedä. Ovatko nämä ihmiset pinnallisia vai pettyneitä? Tai haluavatko edes tehdä tässä eroa? En ole ihan varma.


2
Noin kirjoitin luettuani käsikirjoituksen. Nyt olen katsonut elokuvan. Se löytyy You Tubesta englantilaisin tekstein.

Näyttelijöiden puhumana dialogi tuntuu elokuvassa uskottavammalta ja luontevammalta, osalta sitä todellisuutta, jossa he elävät.**  (Mutta yhä luonnottomalta taidepuheelta.) Erityisesti tulkintani Veronikan purkauksesta vahvistuu. Koen sen aitona tuskana rakkaudettomuudesta. Huolettomuus ja välinpitämättömyys varsinkin Alexandren kohdalla korostuu myös. Tuntuu juuri hänen persoonalliselta asenteeltaan. Elokuva lataa voiman tekstiin ja luo ihmisistä erilaisia kuin pelkkä teksti. Elokuvan loppua kohti tummuvassa elegisyydessä korostuu jonkinlainen melankolia, tunteiden yö, kaipuu, tyhjyys ja kierkegaardilaisen esteettisen tason riittämättömyys ihmiselle. Toden kaipuu. Kyllä tässä jotain kuolemansairautta sairastetaan. Ainakin Veronikan osa on tuoda se esiin.

-
*Ks. tunnisteesta Houellebecq erityisesti kirjoitukset Houellebecq 1, 2 ja 3.

**Ensin minua suomalaisena vaivasi Kristina Haatajan käännöksessä henkilöiden runsas teitittely intiimeissä tilanteissa. Käytyäni lyhyen kirjeenvaihdon puhuttelusta ranskalaisessa fiktiossa väitöskirjan tehneen Johanna Isosäivän kanssa selvisi (Isosäivä siis myös katsoi YouTubesta mainitsemani kohdat), että ihmiset tosiaan teitittelevät toisiaan ihmettelemissäni kohtauksissa. Kyllä helpotti.  Nyt voi lukea käsikirjoitusta ja katsoa elokuvaa rentoutuneesti. Kiitos hänelle.

PUUTTEEN EVANKELIUMI: Derridan lahja (päivitys*)

1

Mikäli olen ymmärtänyt Jacques Derridan käsityksen lahjasta oikein**, se tarkoittaa hänelle ideaalisena käsitteenä taloudellisen kehän raja-arvoa tai oikeastaan raja-arvon lausumatonta ja mahdotonta merkkiä, jälkeä, jakamatonta tyhjää, jonka kuitenkin ajattelemme. Lahjan ideaali voisi siis toteutua vain taloudellisen kehän unohtamisen kautta. Puhdas pyyteetön lahja on - ja tämä on omaa laveuttani nyt - eräänlainen arkkityyppi sekä olemisen että ei-olemisen ajattelemisen mahdottomuudesta. Se on mahdoton, korkeintaan jaettua mahdottomuutta. Puhtaan ja pyyteettömän lahjan idea katoaa oliona, koska lahjaa antaessamme ja saadessamme ajattelemme antamisen ja saamisen "taloudellista" kehää aina liikaa, kykeneme unohtamaan liian vähän; asetamme mielekkään olemisen kognition mahdollistavan ehdon aina uudelleen. (Ensin voisin uskonnottomana kuvitella puhtaaksi lahjaksi olemassaolon ilman jumalaa, mutta koska lahjan käsite vaatii subjektien välistä vaihtoa, sitä ei voi sittenkään täysin satunnaisen olemassaolon yhteydessä käyttää. Sillä jos käyttää, olettaa heti lahjaa jakavan subjektin, suuremman transsendentin Toisen, jonkinlaisen transsendentin agentin.)

Entä mitä olisi puhtaan lahjan mahdollistamiseksi välttämättä unohdettava? Tietenkin tyytyväisyytemme lahjan antamisesta ja kiitollisuutemme sen saamisesta. Toisin sanoen: yhtäältä olisi koettava lahja niin absoluuttiseksi, että saajan on mahdotonta osoittaa kiitollisuuden kohdetta, toisaalta täytyisi olla mahdollista kokea lahjan antaja täysin pyyteettömäksi. Puhtaalta lahjalta siis vaaditaan käytännössä sitä, että sen on toteuduttava tahtomatta ja sattumalta, siis hyvästä tahdosta riippumatta ja tiedostamatta. Eikö tämä jo tunnu mahdottomalta? Mitä lahja voi enää tarkoittaa? Onko se edes jälki mistään, mitä voimme arvostaa lahjana? Nähdäkseni taloudellisesta kehästä vapaata lahjaa on mahdotonta edes ajatella ilman, että se muuttuu joksikin sellaiseksi, jolla ei ole nimeä. Ehkä lahjan käsite olisikin hylättävä tutussa muodossaan ja kysyttävä, mitä tapahtuu kun saan lahjan? Kuka sen luuli antavansa ja kuka saavansa? Ehkä lahja on ajateltava uudelleen juuri puutteen ideaalina merkkinä, kohtaamisen tyhjänä paikkana. Eli kun katsot lahjaasi, katsot tyhjyyteen.

2
Pyyteetön rakkaus yhdistetään länsimaissa tietenkin Jeesuksen sanomaan ja sanoihin. Mutta silloinkin joku puhuu rakkaudesta (ja siis lahjasta) liian kehämäisessä yhteydessä. Joku puhuu rakkaudesa evankeliumien kirjoituksissa, joiden yhteydessä rakkaudella on palkitseva lähde. Se konnotoi Toiseutta. Evankeliumia ja muita uskonnollisia tekstejä luettaessa metafyysistä puhetta mielellään korostetaan epävarman kirjoituksen kustannuksella; toisen posken kääntäminen tehdään aina lopullisen palkinnon valossa. 

Vuorisaarnassa Jeesus sanoo: "Jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, minkä palkan te siitä saatte? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista te siinä teette? Eivätkö pakanatkin tee samoin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin taivaallinen Isänne on täydellinen." 

Sitä en kiistä, etteikö tuo ole hyvä pohja ja motiivi vihasta, katkeruudesta ja voiton tavoittelusta vapautumiselle. Koston, vihan ja ahneuden energia ikään kuin kääntyy ympäri, hyödyksi itselle transsendenttia vasten. Subjekti laajentuu transsendenttiin ja negatiiviset tunteet ikään kuin voi sijoittaa "itsensä ulkopuolelle". (Kyse on vähän samasta efektistä kuin itselle nauramisessa, jossa nauramme jo vähemmän tärkeille ominaisuuksille itsessämme ja odotamme tietenkin myös muiden nauravan mukanamme.) Kuitenkin talouden kehä yhäkin perustaa Jeesuksen sanoja: hän puhuu jumalallisesta täydellisyydestä ja palkkiosta, transsendentista, sekä valitun joukkonsa erottautumisesta pyyteellisesti rakastavista pakanoista ja publikaaneista. Jeesus myös puhuu Vuorisaarnassa niin taivasten valtakunnan tarjoamasta palkkiosta kuin kadotuksen kauheasta rangaistuksestakin. Päätös siis jätetään korkeimman käsiin niin, että hyvyydestä ja rakkaudesta voidaan puhua universaalein ja transsendentein sävyin mutta samalla meisyyttä vahvistaen. (En ole koskaan nähnyt perustelluksi sitä armon sanoman pyöristelyä, että evankeliumien kadotuksella pelottelu ja taivasten valtakunnalla palkitseminen olisi "vain" ihmisen siihen lisäämää ja että Jeesus itse olisi tarkoittanut aina absoluuttisen pyyteetöntä rakkautta.***)

3

Toisaalta voi kysyä, miksi Jeesuksen olisi pitänyt olla jotain muuta kuin älykäs pragmaatikko vahvistaessaan transsendentin efektillä kuulijoidensa myötätuntoa toisiaan kohtaa ja antaessaan subjektille siihen vapauttavaa tilaa? Samaan lopputulokseenhan hän pääsee ilman todellista Jumalaakin, kunhan kuulijat vain ottavat hänet todesta; kokevat transsendentin todeksi. Ehkä Jeesuksen suuruus olikin hänen käytännöllisyydessään ja siinä myöskin hänen tärkein opetuksensa: ymmärtää ja hyväksyä (rakkauden) lahjan suhteellisuus; että  sen kuuluukin olla juuri puutteen ideaali merkki ja kohtaamisemme tyhjä paikka. Yhteisimmässä tyhjyydessä kohtaamista. Mutta koska Jeesus ymmärsi ihmisten kykenemättömyyden sisäistää tätä ilman "palkitsevaa agenttia",  hän käytti sitä lempeyden työssään. Saattoiko siis vasta Derrida perille Jeesus Nasaretilaisen sanoman ja filosofian?

Ehkä nyt olen tullut siihen kohtaan, jossa on - ehdottoman levollisin mielin - vaiettava siitä, mistä ei voi puhua.

_

*Päivitys tehty Versoja-blogin Päivänavaus-kirjoituksessa käymäni keskustelun innoittamana. Kiitos siitä jopelle ja blogisti Vesalle.
** Nuori Voima 4/95, Kuninkaan aika, Jacques Derrida
***Edvard Westermarckin Kristinusko ja moraali on suositeltavaa luettavaa aiheesta kiinnostuneille; tätä aihetta käsittelevät erityisesti luvut III ja IV.

PISTÄN HYVÄN KIERTÄMÄÄN

Käykääpäs lukemassa blogien Pahkasikaa, Sinistä zeppeliiniä. Tai ehkä se on teille jo vanha tuttu. Minä kuitenkin löysin sen vasta nyt.

AIKAMME EETTISIN LAUSE (päivitetty 9.10.)

"Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava."

Tämä Wittgensteinin Tractatus logico-philosophicuksen viimeinen lause on kummankin osapuolen nyt sisäistettävä. Tehtävä siitä ajattelunsa ensimmäinen sääntö. Tuon lauseen reaaliseen "sisältöön" olen tässä blogissani pyrkinyt ja tulen edelleen pyrkimään.

"Olioita voi vain nimittää. (---). Voin ainoastaan puhua niistä, en voi ilmaista niitä. Lause voi sanoa vain, miten olio on, ei mitä se on."

Eikö tuo miten ja mitä tunnu tässä ajassa sekoittuvan kovin helposti keskenään? Uskomme havaintomme olion ilmenemisestä välittömästi todistavan sen sisäistä olemusta? Vaikkapa että puurosta valittava pakolainen ei ole kokenut aitoa puutetta ja uhkaa kotimaassaan. Päätäni vaivaakin pakottava lisäkysymys: Missä määrin mitä on havaintomme piiriin kuulumaton miten?

On siis hyvä edes kysyä: Jos vain miten yhdistäisi meitä, kuinka kokisimme toinen toisemme?

Eikä kysymys ole retorinen vaan meditatiivisuuteen houkutteleva.

Suosittelen tutustumaan mainittuun teokseen kokonaisuudessaan. Se on ajankohtainen juuri nyt.

JÄLKIHUOMAUTUS ZERO DARK THIRTYYN: CIA

Pidän noin neljän ja ehkä puolenkin pisteen verran Kathryn Bigelowin otsikossa mainitusta toteavan tyylikkäästä elokuvasta ja olen sen tarvittaessa tuonut ilmi. Siksi katson että minun on informoitava myös sen kyseenalaisesta propagandistisuudesta. Katsokaa Yle Teemalta ohjelma CIA kiduttajana? Se on siellä nähtävissä vielä 28 päivän ajan. Jutussa viitataan Bigelowin elokuvaan kriittisesti. Elokuvan ongelma on siinä, että se esittää kidutuksen auttaneen bin Ladenin löytämisessä ja tukee siis CIA:n tarinaa metodin hyödyllisyydestä. Tämä ansa tekijöiden olisi pitänyt tajuta. Tai jos he alistuivat agendaan tai hyväksyivät sen, sitä pahempi. Jään miettimään pudotanko tuon puoli pistettä arviosta.

VIRKAMIES VAPAALLA

Tässä pakolaisten aiheuttamassa neuvottomuudessa lipsuu helposti yhtäältä luomaan kauhukuvia ja toisaalta kaunistelemaan asioita. Pakolaiset tulevat ja menevät ja me luomme ideologisia visioita. Tämä on aikaa jossa tuntee olevansa tavallista enemmän vastuussa epävarmoista sanoistaan, mikä tarkoittaa tietenkin heti myös itsesensuuria siinä mielessä, ettei vahvista huomaamattaan mitään mitä pitää vääränä. Viha on raja jota minä en salli itseltäni enkä muilta. Vihassa unohdamme ajattelun ja ajattelua haluan blogini edustavan. 

Nyt monet asiat nostattavat tunteita joiden taustan välittömästi haluaisi punnita (siis niitä episteemisiä tiivistymiä, joiksi tunteet olen päättänyt määritellä jotta niiden suhteellisuuden paremmin huomaisi). Esimerkiksi irakilaisten mielenilmaus toiminnan hitaudesta ja ruuasta herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta ymmärsin ja toisaalta ärsyynnyin, mutta en myöskään ole sitä mieltä että pakolaisten olisi osoitettava vain kiitollisuutta. Kyse on ehkä myös tavasta ilmaista mieltä jollain oman kotimaan tilanteesta kumpuavalla skeemalla. Ehkä. Oikaiskaa joku joka taas tietää paremmin. Ja koska en ole ollut paikalla, niin joudun turvautumaan mihinkäs muuhun kuin siihen mielikuvitukseeni. Mutta  myönnän, että jokin ummikko vitutus minussa sikisi tuosta uutisesta. 

Toisaalta tuo kaikki sisäinen neuvottomuuteni sai minut leikkimään hupaisalla ajatuksella työkaverini kanssa. Ottaisin muka virkavapaata ja perustaisin hänen kanssaan tähän kriisiaikaan sopivan ad hoc -projektin. Otamme vastaan ihmisiä jotka luottamuksellisesti saisivat purkaa ja huutaa ulos "väärän tietoisuutensa" jotta jaksaisivat mennä salaisten ja itselleenkin ristiriitaisten tunteiden kanssa pahimman yli viljelemättä vihaa ympärilleen. (Siihen asti kunnes taas tulee aika että näitäkin blogiuttuja ja -keskusteluja luetaan ylireagoivana aikalaisilmiöinä.) Ja tietenkin olisimme aloittaneet itsestämme. Terapoineet ensin toisemme. Hetken tuo idea tuntui jopa todelta ja erittäin hyvältä. Kuvittelin mainoksen netissä tai bussipysäkin katoksessa:

"Etkö tiedä mitä ajattelisit pakolaisista? Tunnetko sisälläsi epätietoisuutta, pelkoa, ahdistusta, katkeruutta, kaunaa ja petetyksi tulemisen tunnetta mutta et kuitenkaan halua osaltasi lisätä vihan ilmapiiriä? Tunnetko ettei sinulla ole paikkaa mihin ihmisyydessäsi tämän kaiken ja siitä kumpuavan syyllisyytesi laskisit? Ota yhteyttä meihin! Meillä voit vihata intiimisti ja turvallisesti."

Pitäisiköhän se virkavapaa sittenkin ottaa?