tiistai 2. helmikuuta 2016

KYSYMYKSIÄ RIKOKSESTA JA RANGAISTUKSESTA YLEN KULTTUURICOCKTAILISSA

Kuuntelin työpöytäni ääressä Ylen Areenasta, siis radion puolelta, mahdottoman kiinnostavaa Kulttuuricocktailin jaksoa rikoksesta ja rangaistuksesta, tai tarkemmin rangaistusten merkityksestä. Piti oikein välillä lopettaa työnteko kun tuli tarve paneutua kuuntelemiseen. Äänessä olivat toimittajan lisäksi Tommy Uschanov ja historioitsija Teemu Keskisarja. Puhuttiin mm. kuolemanrangaistuksesta erittäin kiinnostavasti sekä yleisemminkin asioista joita joudun pohtimaan työssäni päivittäin, toki tuota kuolemanrangaistusta lukuun ottamatta.

Kokoavana teemana oli mihin vankilaa tarvitaan, mikä on rangaistuksen tehtävä ja mitä kansalaiset rangaistuksilta odottavat. Kun ihan ohjelman lopussa vierailijoilta kysyttiin, mikä on rangaistusten tarkoitus (en käy tarkistamassa ihan sanatarkkaa kysymystä Areenasta) Uschanov vastasi, että asiasta on saatava tutkimuksellista lisätietoa. Siinä minulla heräsi tarve tarkentavaan lisäkysymykseen, johon toimittajalla ei ollut aikaa enkä tiedä olisiko hän kysymystä edes huomannut esittää. Minusta Uschanov nimittäin ohitti, vaikka nero ehkä onkin, sen oleellisen kysymyksen jota tiede eikä lainsäädäntö voi ratkaista: missä määrin olemme valmiita luopumaan sovituksen vaatimuksesta määritellessämme rangaistusten tarkoitusta? Tähän kysymykseen kuntoutus, hoito, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, eristämisen pakko tai edes se, missä määrin ihminen todella muuttuu rangaistuksensa ansiosta, eivät vastaa. (Tuo viimeinenhän on ehkä tyypillisin ja jopa ammattilaisten tarjoama yritys  ratkaista tätä vaikeaa kysymystä.) Kysymys kun kuuluu eri kategoriaan. Olen itse pohtinut pääni puhki täällä blogissanikin* tätä kysymystä ja jo siinä määrin, että syyllistyn nyt väkisinkin tässä kirjoituksessa itseni toistamiseen.

Vastaus kysymykseen ei siis voi olla hoitavuus, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, vankeuden vaikutuksesta muuttumisen aste eikä vaarallisten yksilöiden eristettävyys*. Pelkästään ne eivät voi vetää rajoja rangaistuksen funktion määrittelemisessä. Siihen liittyy väkisinkin vielä siis sovittavuus, jossa uhrien (usein mutta ei aina irrationaalinenkin) kokemus pakostakin tulee kyseeseen. Siitä emme tässä todellisuudessa pääse irti. Voin kuvitella scifitodellisuuden, jossa rikollisuus on karsittavissa lääkkeillä tai geeniteknologialla, mutta se uusi mutta on heti tämä: kuuluuko meidän silloin poistaa myös kostonhalu ja sovituksen vaatimus*** tunne-elämyksenä? Eli kuinka olemme asiantuntijoina vastuussa uhrien kokemuksesta ja tunteista?

Uhrit elävät joukossamme - ainakin ylimenoajan siihen asti, kun heitä ei enää jossain kuvitteellisessa todellisuudessa ole (mihin tosin vaaditaan rikosten etukäteen estämistä ja siihen tuskin demokraattisessa yhteiskunnassa halutaan mennä). Jos yleinen mielipide on 200 vuoden kuluttua sellainen, että rangaistuksen hoitavuus riittää koska jopa vaarallisuus - siis rangaistuksen eristämisfunktio - voidaan hoitaa  lääkkeillä, jääkö kuolleisiin kulmiin vielä uhreja tai mikä haastavampaa, lapsiuhrien omaisia? Siis heitä, jotka joutuvat odottamaan lapsensa ymmärryksen kypsymistä anteeksiantoon ja jotka, siis sekä lapset että omaiset, siksi katkeroituvat ja muodostavat näin rikollisuuden "uuden" profiilin? Voin vielä kuvitella että minä itse ymmärtäisin sovituksen ongelmatiikan ja hoitavuuden tärkeyden jos teko kohdistuu minuun; voin ehkä antaa anteeksi ja ymmärtää jopa tekijän vapaan tahdon suhteellisuuden ja siksi vapaaseen tahtoon vetoavan koston ja sovituksen mahdollisen perusteettomuuden. Mutta jos vaikkapa lastani käytetään hyväksi, voinko velvoittaa häntä ymmärtämään samaa? Odottamaan hämmennyksessään ja rikkoutuneisuudessaan sitä, että on kognitiivisesti valmis asian lopullisesti ymmärtämään ja sovituksen vaatimuksestaan luopumaan? Kenelle hän lopulta on katkera ymmärtäessään tilanteen kauheuden, tekijälle vai omaiselleen? Uskon että kummallekin.

Voidaan myös kysyä, että jos vankilaa ei ole, onko myöskään yhdyskuntaseuraamuksilla nyt tuntemaamme funktiota? Ja miten niitäkään voi enää perustella vankilaa kummemmin? Pitäisikö pelotteena olla vaikkapa pakkohoito vankilan sijaan? Silloin tämä uusi pakko hoitaisi samalla myös tuon sovituksen ongelman. Tosin jos hoitoon ei ole tarvetta tai sekään ei tehoa, pakon ja rangaistuksen ongelma ei edelleenkään ratkea.

Kuten aiemmissa kirjoituksissani on tullut hyvin ilmi, kosto on vaikea sana edustamallani rikosseuraamuksen alalla. Mutta ei se oikeasti ole vaikea. Kuten tästä pohdinnastanikin jo huomaatte, työssäni on pitkälti kysymys kostoenergian hyväksyttävään muotoon ohjaamisesta ja sen asiallisesta hallinnasta. Onko yhteiskunnalla siis ennemminkin velvollisuus hoitaa rangaistukäytäntöä kuin oikeus siihen?


-


*Ks. tämän tekstin tunnisteet

**Pelkän eristämisen ajatuksessa on myös se ongelma, että missä ja kenen kohdalla teemme päätöksen: montako rikosta on tehtävä että eristäminen on perusteltua, ja montako uhria tarvitaan? Entä jos asiantuntioiden välillä syntyy erimielisyyttä? Toisin sanoen mitä tarkoittaa sanoa, että vankilan tehtävä on eristää? Mitä ennen sitä on tapahduttava? Onko kyseessä pelkästään määrällinen vai myös moraalinen ongelma?

***Ehkä voisi sanoa niin  että jos sovitusta ei ole miltään taholta odotettavissa, se tuottaa kostonhalua. Tämä sovituksen lupaus juuri on virallisen rikosseuraamustyön tehtävä.



14 kommenttia:

  1. Rikos on se teko, joka on rikos. - Rikos on oikeudessa toteen näytetty paha, julma, väärä teko. Tavallinen ihminen haluaa, että rikoksen tekijä ei jatka tuomion jälkeen iloista elämää ja tämä iloisen elämän jatkamisen pysäyttäminen merkitsee yhtä kuin tuomiota. Ei voi olla niin, että raiskaaja jatkaa raiskaamisen nautintoa toistamalla raiskaamista. - Rangaistus merkitsee aina pysäyttämistä ja kuinka sitten vankila kykenee toimimaan uusintarikollisuutta ehkäisevänä havahduttamislaitoksena on kiinnostava kysymys.

    Jos on rikos niin on rangaistus. Nämähän muodostavat parin.

    Jos tulevaisuudessa on olemassa rikokseton utopistinen yhteiskunta niin eihän siellä tarvita rangaistuksia.

    Sellainen ajatus, että joku haluaisi kostaa rikoksentekijälle on kummallinen. Kostaminen on jo taas sitten rikos, josta kostajia pitäisi rangaista.

    Ymmärrän itse hyvin pitkälle Yhdysvaltain rangaistuspolitiikkaa. Ilman sen rajuutta tuo yhteiskunta hajoaisi kaaokseen.

    Ihminen on sellainen eläin, että hän tarvitsee pelotteita. Tilanteita, jossa hän joutuu pohtimaan rikoksenteon saavutettavia hyötyjä suhteessa haittoihin.

    Rikosseuraamuksista eivät oikeastaan saisi puhua humanistiset lässyttäjät, jotka eivät osaa analysoida PAHUUTTA.

    Oletan että Suomen Rikosseuraamuslaitoksessa on paljonkin humanistisia lässyttäjiä.

    Pahuus ja petomaisuus on osa ihmispopulaatiota. Valitettavasti. Ihmispopulaatioon kuuluu psykopaatteja, jotka eivät koskaan lopeta julmuuttaan ellei heitä eristetä. Kirjoitan nykypäivästä - enkä sotke tähän mitään scifiteollisuuden fantasiaa.

    Vankila pitää olla. Eristämö siis täytyy olla.

    Mutta ketään ei saa vankilassa kohdella kostavasti ja alle ihmisarvon.

    Psykopaatit eivät koskaan muutu ja siksi meillä tarvittaisiin todellisia elinkautistuomioita Yhdysvaltain tapaan.

    Rikosseuraamusten alkupään - ehdollisten tuomioiden ja yhdyskuntapalvelun - näiden valtion toimijoiden pitäisi tehdä hyvin tiivistä yhteistyötä perusopetuksen kanssa kunnissa. En havaitse sitä! Olisi mentävä peruskouluun oivalluttamaan oppilaita seuraamusjärjestelmästä. Se olisi todellista ennaltaehkäisevää työtä. - Mutta Rikosseuraamuslaitos ilmeisesti tahtoo pysyä omassa siilossaan käsitteineen tekemättä kummemmin yhteistyötä...

    J ----

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo yhteistyö koulujen kanssa herättää uteliaisuuteni. Heitä jotain! Tyyliin yhteiskuntaoppi ja rikosseuraamus?

      Poista
  2. Pidän ensisijaisena vankilan tehtävänä eristämistä. Hyvä, jos voidaan järjestää terapiaa, työtä ym. kuntouttavaa.

    Kostoa en ymmärrä. Se ymmärtämättömyys kulkee varmaan suvussa. Kun veljeni joutui mopollaan onnettomuuteen, jossa syyllinen oli toinen osapuoli, autoilija, isäni yllätti oikeudessa kieltäytyessään korvauksista. Hän sanoi vain, ettei poikaa kuitenkaan takaisin saa.

    J----:n ehdottamat kouluvierailut kuulostavat hyvältä idealta. Poliiseja kouluissa kyllä käy, mutta aiheena taitaa olla yleensä liikenteessä käyttäytyminen.
    Nuoret olisivat todella kiinnostuneita keskustelemaan rikoksista ja rangaistuksista. Vierailuja voisi tehdä mm. katsomusaineiden, uskonnon ja ET:n tunneille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja yhteiskuntaopin. Inkeroisissa historianope tarjosi valinnaisaineena Rikos ja arngaistus -nimistä kurssia, jossa vierailtin vankilassa ym. konkreettista. Kyllä oli suosittu aine! Yläkouluissa tehtiin suuri virhe siinä, että opetussuunitelmasta tiputettiin vapaasti suunniteltavat valinnaisaineat ja yleensä valinnaisten määrää, siinä samalla pudotettiin myös oppilaiden (ja opettajien) motivaatiota.

      Poista
    2. Kiinnostavia pointteja koulusta!

      Ehkä mun on tarpeen tarkentaa tuota kostoa. Kyse on siis siitä, että rikosseuraamuksen tehtävänä on turvata yhteiskuntarauhaa omankäden oikeudelta. Isäsi on harvinainen tapaus mutta on myös oleellista, kuinka syyllinen suhtautui tekoonsa ja miten törkeä ja tahallinen teko on. Uskon että rikoksellaan kerskaileva ihminen, jota mikään virallinen taho ei rankaisisi, herättäisi vihaamme. Tätä tarkoittaa kosto tuossa kirjoituksessani, sovituksen ärimmäistä vaatimusta silloin, kun sitä ei ole institutionaalisesti organisoitu. Uskallan jopa sanoa, että jos kukaan ei lainkaan piittaisi sovituksesta, se olisi rikokseen syyllistyvän kanssa liittoutumista ja uhrin hylkäämistä. Se olisi kestämätön tilanne. Tiivistän näin: koska meillä on rikosseuraamuskäytäntö, voimme rauhaantuneesti paheksua kostoa. "Unohtaa" sen.

      Poista
    3. Kiinnostavia pointteja koulusta!

      Ehkä mun on tarpeen tarkentaa tuota kostoa. Kyse on siis siitä, että rikosseuraamuksen tehtävänä on turvata yhteiskuntarauhaa omankäden oikeudelta. Isäsi on harvinainen tapaus mutta on myös oleellista, kuinka syyllinen suhtautui tekoonsa ja miten törkeä ja tahallinen teko on. Uskon että rikoksellaan kerskaileva ihminen, jota mikään virallinen taho ei rankaisisi, herättäisi vihaamme. Tätä tarkoittaa kosto tuossa kirjoituksessani, sovituksen ärimmäistä vaatimusta silloin, kun sitä ei ole institutionaalisesti organisoitu. Uskallan jopa sanoa, että jos kukaan ei lainkaan piittaisi sovituksesta, se olisi rikokseen syyllistyvän kanssa liittoutumista ja uhrin hylkäämistä. Se olisi kestämätön tilanne. Tiivistän näin: koska meillä on rikosseuraamuskäytäntö, voimme rauhaantuneesti paheksua kostoa. "Unohtaa" sen.

      Poista
    4. Uskon kyllä että paljolti sovituksen vaatimus joka ei toteudu yhteiskunnassa, ilmenisi syvänä voimattomana vihana ja katkeruutena eikä toteutuvina kostoina. Mutta tajuat pointtini. Kosto on ruma sana mutta ruma on asiakin.

      Poista
  3. Kosto on esim. lynkkausmentaliteetti ja sivistysvaltion täytyy suojella rikoksentekijää siltä kyllä.

    Marjatta opettajana jo käsitteli hyvin kouluteemaa.

    Myös oppilashuollon koulupsykologit ja koulukuraattorit voisivat lyöttäytyä yhteen. - Voisi olla semmoisiakin "havahdutustunteja" koulussa, että läsnä on opettaja, koulukuraattori ja rikosseuraamustyöntekijä.

    Suklaapatukan näpistäminen on rajan ylitys ja jos sitä ei oivalla niin myöhemmin elämässä voi tulla suurempiakin rajojen ylityksiä.

    Toisen lyöminen koulussa on rajan ylitys, josta voi seurata suurempia rajojen ylityksiä myöhemmin elämässä - jos sitä ei oivalla.

    Voitaisiin käsitellä rajojen ylitysten alkuefektejä ja mihin ne voivat johtaa.

    Tiedän! Jotkut vanhemmat pitäisivät tätä pelotteluna. He sanoisivat "lasta ei saa pelotella". - Mutta olisikin löydettävä sellainen toimintaprosessi, joka olisi pelottelematon. - Minusta tosiasioista voidaan kertoa asiallisesti lapsille jo heidän varhaisvaiheissaan.

    Esimerkiksi Seinäjoella Rikosseuraamuslaitos voisi ehdottaa tällaista kouluihin jalkautuvaa projektia.

    Ehdotan esimerkiksi, että senioririkosseuraamustyöntekijä Juha Saarelle myönnettäisiin tätä projektia varten palkallista virkavapautta ja taas hänen paikalleen toimistolle palkattaisiin joku sijaistamaan.

    Mutta hyvä projektisuunnitelma täytyisi olla. - Täytyy tietää mitä tekee heti kun astuu luokkaan. Projektista tulisi tiedottaa etukäteen vanhemmillekin.

    Jos ja kun projektista saataisiin hyviä kokemuksia niin sitä lähdettäisiin viemään toimintamuotona läpi valtakunnan.

    Kaikissa Rikosseuraamuslaitoksen toimistoissa olisi jatkossa yksi koulurikosseuraamustyöntekijä, joka käyttäisi osan työajastaan yhteistyöhön opettajien, oppilashuollon ja oppilaiten kanssa.

    Minusta tällainen toiminta ei olisi liioittelua eikä paisuttelua vaan aikakauden oikeanlaista haltuunottoa.

    Mielestäni virkapukuinen poliisi ei koskaan pääsisi siihen mihin koulurikosseuraamustyöntekijä. JS:n tapauksessa hän voisi nyt sitten olla se koulufilosofikin. Siis heitän pallon sinulle. - Voit lähteä tätä ideaa työstämään organisaatioissasi.

    Jos puhumme yhteiskunnan parantamisesta niin kyllähän peruskoulut ovat siinä hyvin tärkeässä asemassa!

    J ----

    VastaaPoista
  4. J----:n ehdotus kuulostaa minusta hyvältä.

    Mietin vielä tuota kostoa. Jos teko on äärimmäinen, tekijä esim. kerskuu, kuten kai Breivik edelleen (missä lienee, jaksetaanko häntä enää missään?), niin koston ajatus häipyy, koska tekijä on niin kaukana "normaalista", että häntä ei voi pitää itsensä kaltaisena. Jää vain se toive, että hänet pidettäisiin poissa tekemästä enempää pahaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toimiiko moinen toiseus vain syyntakeettomissa tai vain silloin, jos tekijä edes periaatteessa on seuraamuskäytännön piirissä, välinpitämätön tekojensa suhteen joko sen sisä- tai ulkopuolella? Mutta että instituutio on olemassa, on ehto sille, että voi hyväksyä hänet toiseutena rauhaantunesti?


      Kykenemmekö oikeastaan näkemään omaa kostoenergiaamme seuraamuskäytännön läpi? Tunnistammeko sitä? Hetkittäin ehkä, mutta onko seuraamuskäytäntö jo niin osa mielemme järjestystä ja rakennetta, että emme oikeastaan osaa kunnolla kuvitella, millainen maailma olisi ilman organisoitua oikeutta. Ja pelastaako se myös meidät kohtaamasta pimeintä itseämme? Valuttaako institutionaalinen seuraamuskäytäntö "pahan veremme" meistä pois?

      Tällä hetkellä ajatus maailmasta ilman sovituksen instituutiota on kuin ajatus maailmasta ilman kieltä.

      Kostoa ilmenee myös muilla korkeammilla kädellisillä, eli oikeudentunto on syvällä meissä. Kun ajattelemme että vankila eristää, se ehkä jo samalla palvelee meissä paljon syvempiä energioita kuin tajuammekaan. En tiedä...

      Pelkän eristämisen ajatuksessa on myös se ongelma, että missä ja kenen kohdalla teemme päätöksen: montako rikosta on tehtävä että eristäminen on perusteltua, ja montako uhria tarvitaan? Entä jos asiantuntioiden välillä syntyy erimielisyyttä? Toisin sanoen: mitä tarkoittaa sanoa, että vankilan tehtävä on eristää? Mitä ennen sitä on tapahduttava? Onko kyseessä pelkästään määrällinen vai myös moraalinen ongelma?

      Poista
  5. Mielestäni vankila on suojelulaitos. - Vankila suojelee sen ulkopuolella olevia. Vankila myös suojelee vankia tekemästä uusintarikoksia. - Tässä on nyt tietysti se, että minä olen amerikkalaisen oikeuskäytännön hyväksyjä. Elinkautinen tarkoittaa silloin elinkautista. Se merkitsee sitä että psykopaattinen murhaaja ei enää milloinkaan pääse vapaaksi. Hyväksyn tämän ja pidän sitä oikeana. Suomalaiset rikosseuraamukset ovat siis liian lieviä minulle.

    Vankilan tehtävänä on eristää. Sitä ennen on tapahduttava rikos. Jos rikos on murha niin vankilan tehtävänä on eristää rikollinen loppuiäkseen muusta yhteiskunnasta. Tämä on tavoitteeni. Tässä ajan amerikkalaista juridiikkaa, jos se minusta on kiinni.

    En siis hyväksy suomalaista rikosseuraamusjärjestelmää, joka on aivan liian kevyt.

    J ----

    VastaaPoista
  6. Nämä ovat vaikeita asioita. Olen melkolailla samaa mieltä kuin J----, mutta tietysti tulee pohtimista nyansseista: kuka vankilaan ja miten pitkäksi aikaa yms. En haluaisi olla se vankilapsykiatri, joka on todennut vangin vaarattomaksi ja suosittaa lomalle päästämistä tai vaaputtamista ja tämä menee ja tekee heti ensihetkinään vapaudessa henkirikoksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, vaaputtamista :) - siis vapauttamista.

      Ja onhan meidän järjestelmä kyllä kevyt. Osin varmaan siksikin, että vankilat tulevat kalliiksi. Vai mitä?

      Poista
    2. Kyllä joo, kalliimmaksi tulee vankila kuin ykp esim. Mutta talous, julkinen mielipide ja sovituksen psykologia ja etiikka ovat pääsemätön yhtälö.

      Yhdyskuntaseuraamukset kuitenkin ovat lähtökohta ja hyvä niin.

      Poista