AINEEN HUOMAAMATON SUJUVUUS OSA 2: Duchamp nauraa

Kuten tiedämme, konkretismi oli yritys hävittää taiteesta kaikki viittaus taiteen ulkopuoliseen todellisuuteen. Värin ja muodon piti riittää. Ranskan Uusi romaani yritti tavallaan samaa kirjallisuuden puolella ja jossain vaiheessa modernismi ja nykymusiikki sävellystaiteessa. Kaikenlainen "tuonpuoleisuus" piti karsia taideobjektista. Siitä ei saanut nousta metafysiikan eikä taiteen ulkopuolisen perustelun lemua. Teoksen piti perustella itse itsensä. No. Jo tuo pyrkimys oli tietenkin metafyysinen, koska todellisuus haluttiin kokea puhtaana ja se jos mikä on juuri metafyysinen pyrkimys. 

Kun kävin amerikkalaisten autojen näyttelyssä ihailemassa täydelliseksi tuunattuja muskeliautoja, tulin tuosta hurmioituneesta kokemuksestani kirjoittaneeksi edellisessä tekstissäni seuraavaa: "Halu johonkin enempään muuttui tyhjäksi paikaksi sisälläni. Puutteen täyseys objektissa... Tämän likemmäksi "henkeä" eli tyhjyyden ajattelemista teollisesti muotoiltu aine ei enää voi tulla. Hyvien juttujen kanssa käy aina näin. Tulee ratkaisematon halu sulautua niihin."

Tulee ratkaisematon halu sulautua niihin... Mikäli konkretistinen taiteilija tosissaan (yhä vieläkin) haluaisi puhdistaa metafysiikan ja muun sälän teoksistaan, hänen olisi pysäytettävä ihmisen mielikuvitus tuohon ratkaisemattomaan. Haluni sulautua aistittuun olisi jäätävä aina ratkaisemattomaksi. Halun ei pitäisi edetä etsimään vastauksia objektin yli vaan sen pitäisi jäädä nauttimaan voimattomana sen vaikuttavuudesta. Objekti ei saisi viitata edes puhtautensa pyrkimykseen mikä sekin siis jo olisi metafysiikkaa objektin yli ja sitä ulkopuolista sälää. Todella radikaali metafysiikkaa dekonstruoiva teos johdattaisi halun turhautumaan nautinnossaan.

Tähän taide ei pysty, koska se on taidetta. Taiteessa idea on aina käsitteellinen koska taide ei tuota käyttöesineitä. Taide herättää aina (asiayhteydestään) päättymättömän ketjun kysymyksiä ja siksi aina, loputtomasti, uusia intentionaalisia abstraktioita. Taideteos ei palauta halua haluun itseensä vaan antaa äärettömiin tilaa ihmisen mielikuvitukselle. Sen vuoksi se ei myöskään johdata ihmistä kohteettoman ja turhautuneen halun umpikujaan. Halu ratkaista puhtaan kokemuksen metafysiikka taiteella, suuntaan tai toiseen, on siten jo lähtökohdiltaan mahdoton. (Duchampin pisuaarin tulkitsen, kaiken muun tulkittavuutensa ohessa, juuri tämän taiteen paradoksaalisen "epätarkkuusperiaatteen" ironiseksi arkkityypiksi.)

Edellisessä kirjoituksessani muskeliautoista kirjoitin myös totaalisesta ilmaisusta. Ehkä siihen vaadittava totaalinen objekti on sekin metafysiikkaa, mutta noiden autojen kohdalla se mielestäni toteutui siinä määrin, että objektin ylittämiseen pyrkivän halun dekonstruktio toteutui. Halusin noita autoja katsoessani vielä jotain enemmän, niiden kauneus ei tuntunut riittävän jollekin itsessäni; halusin tosiaankin jotakin mahdotonta eli sulautua niihin. Törmäsin kaikkein abstrakteimpaan eli "tyhjään haluun" koska törmäsin samalla kaikkein konkreettisimpaan eli totaaliseen esteettiseen objektiin, joka ei sisällä minulle minkäänlaista tulkinnallista arvoitusta, vain läpitunkematonta kauneutta. Jokin tuntui samalla täydelliseltä ja hyödyttömältä; ikään kuin ontologiselta kaksoissidokselta, joka dekonstruoi metafysiikan mahdollisuuden. Halustani tuli différancea. Kuljin subjektiivisen haluni ansaan, jossa halusta itsestään tuli lopulta "liian"  totaalista. Totaalinen objekti pysyi itsepintaisesti tämänpuolisessa. Halun ontologinen paradoksi kirjaimellistui täydellisen kauniissa teollisessa sarjatuotteessa tavalla, joka taideteoksen kohdalla olisi ollut mahdotonta. Taideteoksen "avulla" olisin voinut tekijyyden agenttiin eläytymällä loputtomasti ideoida arvoituksellisia ja kumoamattomia "tuonpuoleisuuksia" ja intentioita ja pelastua niihin omalta kohteettomalta halultani. Taiteella voi loputtomasti ohittaa halunsa.

Jos haluaa roikkua metafysiikassa ja muinaisten konkretistien tavoin yhäkin poistaa metafysiikan, tai tarkemmin, dekonstruoida juuri tuon pyrkimyksen itsessään turhana ja taidetta abstrahoivana ja mystifioivana pyrkimyksenä, on siis lopetettava taide. Se tietenkin on mahdotonta, koska taide ei lopettamalla lopu. On turvauduttava taiteen filosofiaan (mitä nyt juuri yritän) ja, yhä edelleen, itse taiteeseen. Taide on haastettava omalla mahdottomuudellaan.

Minulla onkin nyt ehdotus uskaliaalle taiteilijalle. Tai ei! Mieluummin amerikkalaisten autojen aidolle harrastajalle, koska jos taiteilija ideani toteuttaa, kysytään heti jatkokysymys, mitä hän todella tarkoittaa. Merkityksen agentin on tässä oltava mahdollisimman läpinäkyvä. Ehdotukseni on seuraava: tarjotkaa Dodge Chargeria  (mielellään vuosimallia -68) Kiasmaan. Olisi kiinnostavaa nähdä kumpi voittaa: Chargerin totaalisuus vai Kiasman metafysiikka?