Hyvien juttujen kanssa käy aina näin. Tulee ratkaisematon halu sulautua niihin. Näin olen kirjoittanut. Ja elämä on juuri sellainen juttu. Tai siis se, miten elämä ilmenee osissaan.
Olen kaksi kertaa katsonut kuollutta sukulaistani, isoäitiäni* ja isääni. Isoäitini kohdalla muistan tunteneeni häivähdyksen kateutta. Jostakin perille tulemisestako? Ehkä. Mikään ei enää näyttäydy hänelle osissaan... Tunsin myös jonkinlaista huimausta. Jokin oli enemmän poissa kuin mitä koskaan olin minkään nähnyt olevan. Ja kuitenkin juuri tuossa poissaolossaan totaalisesti läsnä. Välttämätön ja satunnainen yhtä aikaa. Jokin oli kuolleessa ihmisessä niin totaalista, ettei se enää sopinut mihinkään. Tai sitten ei ollut mitään mitä mihinkään sovittaa, mikä kuolleessa oli tietenkin sama asia. Kuollut oli luhistunut itseensä ja muodostanut jonkinlaisen semanttisen mustan aukon, jota voimaton mielikuvitukseni yritti ymmärtää vielä jollain läsnäolevan metafysiikan rippeellä. "Hän" ei enää viitannut mihinkään kaltaisuuteen vaan ruumiseen "itseensä". Halu ymmärtää oli kohteeton. Mielikuvituksen valo ei tuntunut heijastuvan enää mistään takaisin.
Ranskalaiset kutsuvat orgasmia pieneksi kuolemaksi. La petite mort. Minulle se tässä tarkoittaa sitä, että orgasmi täyttää sen tyhjän paikan sisällämme, jonka rakastamamme ja (tai sitten vain) haluamamme ihminen meihin pelkkien kuvitelmiemme ja toiveittemme tasolla jättää. Mutta itsensä tyydyttäjä tulee raskaasti pettymään. Pieneksi kuolemaksi kutsun tässä orgasmia vain siinä tapauksessa, jos sen toteuttaa juuri tuon haluamansa ihmisen kanssa. Mikään muu ei riitä. Vain silloin mikään ei ilmene osissaan. Kaikki vähempi jättää halun yhä kohteettomaksi ja sen ratkaisemattoman halun sulautua hyviin juttuihin yhä ratkaisemattomaksi.
Kiihkeinkään kuvitelma halutusta ei ontologisesti eroa kuolleen katselemisesta. Eikö toteutumattomassa ja voimattaomassa kuvitelmassakin ole jotain niin totaalista, ettei se tunnu sopivan mihinkään; ettei sen kokoista paikkaa ole olemassa?
-
* Ks. Kuollutta katsellessa
Katson tätä kirjoittaessa Ylen Ykköseltä hienoa dokumenttia Kohti taivasten valtakuntaa. Se kertoo 92-vuotiaasta Erik Ekströmistä. Hän on (tai sitten oli kun dokumentti oli vuodelta 2006) harrastelijavalokuvaaja ja pelastusarmeijalainen. Hänen valokuvansa syvänpunaisista kasteisista ruusuista olivat täydellisiä totaalisia odjekteja, mikä vielä korostui dokumentin rauhaantunutta arjen kuvausta ja Erikin persoonaa vasten. Hienoja kuvia ja hieno elokuva. Hieno elämä. Katsokaa Areenasta.
VastaaPoistaKatsoin. - Eilen tuli toinenkin vaikuttava vanhan miehen dokumentti. Se oli Teemalla esitetty dokumentti kitaristi ja laulaja Glen Campbellistä, joka antoi kasvonsa Alzheimerille. - Tuntui suorastaan pelottavalta seurata hänen viimeistä keikkakiertuettaan. Mies ei monin hetkin muistanut mitään ennen esiintymistä. Lavalla hän luki tekstit teleprompterista. - Mutta ääni oli taianomaisen loistava ja kitarointi ällistyttävää. Hän myös vitsaili muistamattomuudellaan. Mutta dokumentissa näytettiin kaikki kiukunpuuskat jotka tuohon kauheaan sairauteen littyvät. - Viimeisen keikan aikana Campbell oli lavalla kyllä täysin sippi ja tinttaili siellä. Mutta dokumentissa oli siis ällistyttäviä hetkiä ja lääkäri selitti, että Campbellillä musiikkiin liittävät aivoalueet ovat ylikorostuneita niin sen käsitin. J Saaren yllä mainitsema dokumentti on hyvin katsomisen arvoinen. Mutta tämä Campbell dokkari kuuluu sellaisiin mistä sanoisin "tuon otan mukaan autiolle saarelle". - Campbellin bändi oli tyhjän kauhussa ennen keikkaa. Oma tyttö soitti banjoa ja tässä dokkarissa kuullaan myös upea veto Syvän joen teemasta, missä tosiaan Glen C. soittaa kitaraa ja tytär banjoa. Dementiaukko ei muista mitään, tuskin sitä, että kitara on kaulassa ja heti kun sormet löytävät kitaran otelaudan niin ne alkavat vilistää. Järkyttävää!
VastaaPoistaJ----
Pitää katsoa netistä! Mitä pidit niistä ruusuista kerronnan keskellä?
Poista(Päivitin eli parantelin muuten tuota kirjoitustani tuosta lopusta.)
Hieno huomio sinulta ne ruusut! - Muuten joskus tapahtuu tosiaan kolahduksia. Aina kun jatkossa näen Syvän joen niin tuskinpa voin unohtaa Glen Campbellia tyttärensä kanssa. - Glen C. on minulle aina ollut suuri lauluääniä. - Taidanpa kohta minäkin katsoa uudelleen tuon dokumentin.
VastaaPoistaMitä me olisimme ilman televisiota? - Yksinäisyydessäni eilinen päiväni oli suurenmoinen ohjelmavalintoineen. Kutosen dokumentti Colosseumista oli kiehtova... Jazz siellä ongelmoi poikasuhteitaan Friillä jne. Sexyjä nuoria naisia pelaamassa koripalloa ja käsipalloa... semmoista.
J----
Lentopalloilijat on mun suosikkeja.
PoistaKieferin kävin tyttären kans kattomassa. Juttu tulos ja marjatta saa vihdoin kuvansa...
Katsoin Areenan kautta tokan kerran Glenin Muistin Syvän Joen. - Toivottavasti muutkin malttaisivat katsoa sen ihan alusta loppuun. Edes kerran.
VastaaPoistaJ----
Lisään vielä kun olen dokumentista tohkeissani. - Glenillä on aivan ihana vaimo. Ymmärtävä ja kaiken kestävä namunen. - Mutta tämä dokumentti on täydellisen loistava isä-tytär -juttu myös. Jotenkin aivan parasta sillä rintamalla.
VastaaPoistaNo joo... toivottavasti tää löytyy jostain myynnistä että saan sen hankittua itselleni.
J----
En ole nähnyt mitään noista, mistä puhutte, paitsi Jazzin. Silti kiva lukea niistä, ja kaikki alkoi houkuttaa katsoa.
VastaaPoistaMutta tiiättekö mitä, minäpä olin katsomassa koripallo-ottelun, Kouvot - BC Nokia. Se oli hienoa katsottavaa: hyvä kösikirjoitus tällä näytelmällä, jännitystä ja hyvät roolisuoritukset. Rakastuin kahteen jättiläiseen, Kouvojen sulavaliikkeiseen Gipson III:een ja Nokian köntykseen Dragan Laboviciin. (Jos Jope tulee tänne, niin en heidän ulkomaalaisuutensa takia, vaan rooli eli pelisuoritustensa!)
Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää, että urheilukin on kulttuuria.
Juha, onpa hauska nähdä, oletko sennäköinen, mitä kuvittelen.