lauantai 30. huhtikuuta 2016

EHDOTUS NÄYTELMÄKSI ILOSTA, NIHILISMIN YLITTÄMISESTÄ JA NIIDEN JÄLKEISESTÄ ETIIKASTA* (versio 3)

1

Eletään vuotta 2200. 


Mielenluku, tulevan näkeminen ja tuntemukset elämisestä kuolleiden ihmisten elämissä ovat joillekin yksilöille mahdollista kvanttisella hiukkastasolla. Tai paremminkin heidän hiukkasjärjestyksensä vastaa siihen. Ja tiedekin sen jo myöntää. Paranormaalista on tullut materiaa. Transsendentti merkitystä antavana entiteettinä on suhteellistunut entisestään. Se voi hyvinkin olla vain sitä samaa olemassaolon tasoa, jota kohtaan on jo tähänkin asti tunnettu tympeää pettymystä. 

Näytelmä koostuisi kahdesta tasosta. Ulkoisesta tieteellisestä informaatiosta, joka virittää katsojaa siihen sisäiseen laadullisuuteen, jota tuonpuoleisuuden kokemusta (jo kuolleena?) elävä päähenkilö edustaa. Tiede kykenee välittämään sisäisen kokemuksen ulkoiselle, päähenkilöltä yleisölle. Tiede välittäjänä on kirjoitettava, koska transsendentille mysteerille ei pidä antaa tilaa. Näytelmän ainut mysteeri olisi elämä itse ja siihen ajatukseen katsoja tekstin logiikalla ohjattaisiin. Elämän absoluuttiin eli nihilismin ylittämiseen. Mikäli transsendentti hyväksyttäisiin, nihilismiä ei olisi mahdollista ylittää sen itsensä logiikalla. Se ei voisi kumota itseään. Transsendentin vaatimus ja siitä seuraava metafyysinen pettymys vain tuottaisi toiveisen ylätason, jossa nihilismi palautuisi jälleen edustamaan pettymystä. Puhdas nihilismin ylittäminen vaatii sen säilyttämista validina loppuun asti. Ulkopuoleltaan kieltämättömänä. Nihilismin on, kieltäessään ensin mielekkyyttä sinänsä, lopulta kumottava itse itsensä, jotta se ylitettäisiin aidosti. Silloin se on elämään itseensä johtava voima. 

Mihin kvanttista miellettä kantava "sisäinen sankarimme" sitten mielensä ja halunsa kohdistaisi? Mihin pettymyksensä asettaisi? Haikailisiko takaisin maailman iloon; takaisin elämään itseensä? Rakentuisiko hänellä halu takaisin elämään ikään kuin käänteisenä tuonpuoleisen kaipuuna? Siis sellaisena, jona elämä nytkin pitäisi pettymyksettä mieltää? Ikään kuin kyläilynä omaan olemassaoloonsa. Vai syntyisikö vain uusi metafysiikka ja katse kääntyisi uudelleen pois elämämästä johonkin uuteen transsendenttiin? Pois ilosta uuteen pettymykseen. 

Päivitetty Orfeus manalassa.

2
Kommentoijani Marjatta Mentula mainitsi  Platonin ja Ripsa odotti selkeyttä. Koska on tärkeää tulla ymmärretyksi, teen tämän lisäyksen.

Orfeus, jonka jo mainitsen ja tuo Mentulan mainitsema Platon. Siinä nimet, jotka näytelmässä ovat keskeisiä. 

Orfeus siis hukkaa armaansa manalaan ja saisi hänet takaisin sillä ehdolla, että malttaisi olla katsomatta tätä niin kauan kuin on manalan puolella. Ei malta. Halu voittaa. Samoin näytelmäni päähenkilö elää tilassa, missä halu palata aina vain metafysiikkaan ja transsendenttiin ja katsoa pois elämästä konkretisoituu tieteen ansiosta. Hän joutuu käänteiseen tilaan, jossa elämästä tulee "transsendentti" kohde. Metafysiikka dekonstruoituu tieteessä ja elämä itsessään transsendentoituu eräänlaiseksi absoluuttiseksi "kyläpaikaksi", hyviksi bilejatkoiksi, johon kukaan ei ihmistä heitä vaan johon hän sattuman voimasta livahtaa. Hänen suhteellisuutensa siis jo kuuluu välttämättömyyden piiriin.

Halu palata "manalasta" ja kokea elämä varjoitta ja suoraan vaiko kääntää katse kvanttiuttakin kauemmas selittämättömään ja taas pettyen johonkin määrittelemättömään (ja antaen jälleen nihilismille pettymyksen funktion ylittämättä sitä)? Eli Nietzsche kummittelee - Tractatusta unohtamatta.**

Sitten se Platonin luola tosiaan, kuten Mentula huomaa. Meille on myyty sen varjo(i)lla totuuden ohessa tiedostamatonta tyytymättömyyttä ja pettymystä olemassaoloon. Varjovertaus on syyn vaatimusta seurauksille. Ja siihenkös me aina vaistollamme tartumme, syyhyn ja seuraukseen, eikä mikään olemassaoleva silloin riitä. Pois pettymyksen luolasta sanomaan kyllä elämälle! Pois ainaisesta välitilasta. Siinä näytelmän ydin. Platon, Orfeus, Nietzsche ja Wittgenstein. Nietzsche ehdottomasti ensimmäisenä ja viimeisenä. Ja Mentulan kaipaama kuoro tieteen äänenä. 

Jos huumoria niin sen tulee olla EHDOTTOMAN hymytöntä.

Entä se etiikka? Aidosti ylitettyä nihilismiä ei voi valjastaa pahan palvelukseen. Tässä Nietzsche itsekään, hyvän ja pahan retoriikassaan, ei kylläkään kyennyt olemaan täysin johdonmukainen. (Ks. Nietzsche-tunnisteita.)

Vaikka tätä ei koskaan kukaan tekisi näyttämölle, hyvä että voitte lukijoina edes tässä kuvitella sen. 

-

*Kirjoitus syntyi Kieferjuttuni kommentoinnin ja teatterissakäyntini innoittamana. 
**Erityisesti kirjoitus Olemassaolon kutsu mutta myös muutkin Wittgenstein-tunnisteen alla  olevat jutut käsittelevät aihetta

7 kommenttia:

  1. Juha, tuntuu kyllä vähän teoreettiselta näyttämöteokseksi.

    Mutta ehkä sinä saat aiheeseen punotuksi jonkun konkreettisen tarinan, joka sitten tekisi ektoplasmasta mahdollisen eliö- tai oliomuodon. Sana tuli mieleeni, koska sillä selitettiin opiskeluaikoina kaikkien vähän koukeroisempien proffien ajatuskuviot.

    Tulivat elävästi mieleen Draamastudion taukokeskustelut anno Dazumal.

    Se tietenkin oli mahdoton ajatus, että vika olisi ollut meissä opiskelijoissa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos joku jossain haluaisi yrittää, luovutan aiheeni ilomielin. Itse olen liian laiska moiseen konkretisointiin.

      Poista
    2. Juha, sulla olisi todella hauskaa näytelmänkirjoittajana! Luulen että se on niitä mukavimpia duuneja mitä on.

      Siis voit säätää kaiken: lavastuksen, valaistuksen, musiikin, liikkeen (esim. tanssin), puheen, ja sitten tietysti tekstin siis kielellisen tason ja siitä sitten johtuvan roolituksen, johon saat (tai ainakin olisit saanut) esim. Ykspihlajan Työväennäyttämöltä kaikki mahdolliset ihmiset!

      Seurasin kauan sitten Ryhmiksessä Arto Mellerin Sopimus Mr. Evergreenin kanssa etenemistä, mutta sitten lähdin itse sinne ja notkuin katsomossa kaksi viikkoa, kunnes sitten ensi-ilta tuli. Melleri oli asunut kirjoittamisen ajan suunnilleen siellä teatterin sivuhuoneessa ja mm. katkaissut kompuroidessaan käsivartensa ja jatkanut sitten kirjoittamista yhdellä kädellä.

      Puhuin monien teatterin ihmisten kanssa siitä, että millaista on ollut, kuuntelin esim. Pekka Reckhardtin musiikkia, ihmettelin tietysti mihin ylipäänsä koko juttu tähtää, mutta kyllä se sitten naksahti kohdalleen ensi-illassa aika hyvin.

      Siis se on prosessi. Mulla oli kerran Hesan matkalla aivan joskus lähiaikoina mukana Wittgensteinin "Varmuudesta", matka oli hyvä ja kaikinpuolin hieno prosessi sekin, mutta en pysty kuvaamaan sitä lainkaan.

      Todennäköisesti ei just siinä ole kyse täydellisestä kyvyttömyydestäni, vaan siitä, että se pahuksen Wittgenstein sanoi kaiken ihan tyhjentävästi eikä siihen voi lisätä yhtikäs mitään!

      Poista
    3. Muuten olen kyllä aivan samaa mieltä kanssasi teatterin surkeasta tilasta ainakin täällä Pohjanmaan suunnalla. Ehkä joskus joku on ollut jotenkin sinne päin, mutta varmaan vahingossa.

      Poista
  2. Minulle nousee mieleen Platonin luolavertaus? Tyypit elävät tyytyväisenä hämärässään, siellä, mikä toisten "valaistuneiden" mielestä on vain varjoelämää. Sitten heille tulee tietoa muusta, joku väittää, että he elävät väärin.

    Jos edes koskaan olisi tilaisuutta, jossa voisi valita paljon mitään. Yleensä me ajelehdimme ja meille sattuu. Jos ihminen palautettaisin väärän valinnan kohtaan, hän valitsisi samoin - niillä tiedoilla ja silloisella olemuksellaan.

    J--- on korostanut tuolla edellä keskusteluissa, ettei hän ole valinnut, vaan hän on joutunut siihen, myös paranormaaliin, mitä hänelle on tapahtunut.

    Entä, jos siihen elokuvaan laittaisi Platonin luolan! Joku tulee luolaan osoittamaan, että te katsotte täällä varjokuvia ja elämä on muualla. Muutama vapaaehtoinen raahataan päivänvaloon ja kuinka heille käy..."Kotiin", he parkuvat täyttä kurkkua. Vertausta voisi uudistaa niin, että joukossa joku viihtyy valossa, vetää taskustaan symboliset aurinkolasit, ja se on siinä.

    Tämä on nyt taas ihan kömpelö alkuidea, mutta ehkä tästä voisi kehitellä jotain.
    Siinä näytelmässä saisi olla kertoja ja antiikin kuoro.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muokkaan Marjatan ja Ripsan kommenttien vuoksi tekstiä. Yritän tehdä itseni ymmärrettävämmäksi.

      Poista
    2. Noh, missäs Kreikan draamassa oli Raivotarten kuoro? Mulla ei tietenkään ole juurikaan noita näytelmiä, enkä ole ehtinyt kirjastoon vähään aikaan. Yks duuni pitää tehdä alta poies ensin.

      Kyllä toi Platonin luolakin vois olla hyvä juttu. Pitää vain ruveta nyt miettimään mitä kaikkea vois olla. Ja Juha pitää kirjaa ja lankoja käsissään muutenkin?

      Hmm. Voisi olla mielenkiintoista. Shakespearelta pitäis lainata jotain kun on sen 400-vuotisjuhla vai mikä se nyt oli. Sitten oli myös monimutkainen Strindbergin Uninäytelmä, jossa Indran tytär lausui että De bli synd av mänskor.

      Poista