torstai 28. huhtikuuta 2016

KÄVIN TAAS TEATTERISSA

1
Ei auta. Minulla kuulkaa on ongelma teatterin kanssa. Koen sen liian usein suorittamiseksi. Kuin olisin tullut katsomaan ammattilaisia työssään enkä kokemaan jotain merkityksellistä. Eikä niin tarvitsisi olla. Vaikkapa Reko Lundanin Kom-teatterille ohjaama Teillä ei ollut nimiä joskus 2000-luvun alussa oli vaikuttava kokemus, jossa etäisyys näyttämölle katosi täydellisesti.

Mikä myös häiritsee, on halpa huumori. Kun näyttelijät ja yleisö ovat samassa intiimissä tilassa, jokainen pyllynkeikautus ja pikkutuhmuus tuntuu yhteiseltä sopimukselta, meidän jutulta, jolle nauretaan kyllä ehdottomasti enemmän jonkin muun kuin hauskuuden vuoksi. Elokuvassa sama taso ei menisi missään tapauksessa edes samalta yleisöltä läpi. Ehkä yhteinen suljettu tila luo itseänsä vahvistavaa laumakäyttäytymistä ja kriittisyys laskee.*

2
"Näytelmä on päätön komedia täynnä vimmaa, ajatusta ja tarkoitusta." 

Näin Seinäjoen kaupunginteatterin sivuilla lausutaan Jouko Turkan näytelmästä Rakkaita pettymyksiä rakkaudesta. Minusta tunne ja vimma jäi imitaation tasolle ja inspiroivampaa ajatustakin jäin kaipaamaan. Aina vain tuhkasta nouseva "himasjulkisuus" ja vakavan taiteilijan toivoton taistelu sitä vastaan ei aiheena oikein riittänyt. Ainakaan minulle. Idea oli kuluneena syntynyt. 

Kyseessä tietysti oli muokattu versio alkuperäisestä, mutta uskallan kuintenkin väittää, että Turkan tapa yleistää yksityiskohtia kiinnostavasti mutta lyhytkestoisesti ja sittenkin pinnallisesti, kertautui tässä versiossa. Olen blogissani puolustanut olkinukkeja tapana puristaa ihmiset ulos valikoivasta puheestaan, mutta nyt tuntuu, että Turkka tai hänen seuraajansa on tehnyt Himasesta olkinuken, jonka käyttämistä en voi puolustaa. Näytelmää katsoessa tuntui, että sivistyneistö tarvitsee näitä olkinukkeja vaikuttaakseen syvälliseltä ja näyttääkseen huolestuneelta rahvaan tähden. (Sympatiani ovat siis rahvaan ja Himasen puolella.)  

Vaan mitä tapahtuu kun tulemme teatteriin? Koemme kuuluvamme juuri tuohon sivistyneistöön ja nielemme olkinuket sirkkoineen päivineen. Alamme nähdä latteudet tai vähintäinkin itsestäänselvyydet poikkeuksellisina viisauksina. Ehkä juuri siksi naurammekin kritiikittä latteuksille, koska nauramme silloin sille moraalisesti itseämme alhaisemmalle, jota teatterin koemme älyllisessä farssiudessaan meille parodioivan. Yleisö ja tekijät eläytyvät oppositioon pinnalliseksi koettua enemmistöä vastaan. Passiivinen kriittisyyteen eläytyminen korvaa aktiivisen inspiroitumisen.  Tätä kai voisi kutsua älylliseksi eskapismiksi.

3
Taide ei enää hätkähdytä eikä provosoi tunteitamme. 

Tämä oli jo Turkan väite ja nytkin sitä toistettiin. Tuohan on se yleinen hokema, jota taiteilijat toistavat kun haluavat korostaa korvaamatonta rooliaan arvotyhjiössä. Kyse on kuitenkin vain siitä, ettei taiteessa tehdä tarpeeksi provosoivia tekoja. Ei etsitä kyllin kipeitä kohtia yleisöstä vaan halutaan pitää se siinä illuusiossa, että se kuuluu samalle puolelle taidetta. Taide ei hätkähdytä koska yleisö ja taiteilijat haluavat pitää yhtä, lyödä humanismin lämmintä kättä. (Tässä viihde on ehdottomasti rehellisempää. Eikä se selitä myöskään omaa saamattomuuttaan todellisuuden syyksi.) 

Se näytelmässä toki myönnettiin, että ihmisestä itsestään provosoituminen ei ole mihinkään kadonnut. Maahanmuuttokeskusteluhan tämän on todistanut. Tästä tietenkin pitää tehdä vain yksi johtopäätös. Kun kerran provosoitumaan kykenevät ihmiset tulevat teatteriin, teatterin pitää uskaltaa heitä provosoida. Tai sitten tyytyä viihdyttämään, mikä sekään ei ole hullumpi vaihtoehto.

-

*Ks. myös Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa

28 kommenttia:

  1. Jokaiselta työssäkävijältä tahtoisin kysyä: Hätkähdytätkö työyhteisössäsi? - No me tiedämme niin ei käy. Saadakseen kuukausipalkkansa ihmiset ovat sovinnaisia. Eivät he mitään uskalla.

    Teatteri on eräille ihmisille toimeentulo. Ei laitosteatterissa kovinkaan paljon mitään uskalleta. Elämme taloudellisesti vaikeita aikoja ja se näkyy mielistelynä teattereiden ohjelmistossa.

    Mutta tosiaan miksi katsoja joka ei mitään uskalla omassa työelämässään odottaisi, että leipätyökseen teatteria tekevät uskaltaisivat jotain erityistä havahduttavaa.

    Ja nyt on vielä niinkin, että useimmat katsojat haluavat, että teatterin näyttämö vahvistaa heidän rutiinejaan, heidän naivistista elämänkäsitystään ja itseytensä käsitystä.

    Sama koskee elokuvaa.

    Rutiini-ihmiseltä ja oman elämänsä varmistajalta on suurta tekopyhyyttä asettautua teatterin yläpuolelle.

    J----

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taide on tapa fiilistellä ymmärryksellä. Vähin mitä taiteelta, estetiikalta ja filosofialta haen, on inspiroituminen. Parhaimmillaan jokin asenteessa ja käyttäytymisessä jopa muuttuu. Sartre on osaltaan tehnyt minusta sen mitä olen. Tuossa näytelmässä kaikki oli vain niin kulunutta ja valmiiksi ymmärrettyä etten inspiroitunut missään vaiheessa.

      Tuossa olisi muuten hyvä aihe teatteriin: "Mutta tosiaan miksi katsoja joka ei mitään uskalla omassa työelämässään odottaisi, että leipätyökseen teatteria tekevät uskaltaisivat jotain erityistä havahduttavaa."

      Totta, mutta se ero siinä on, että teatteri todistelee mielellään tekevänsä jotain havahduttavaa.

      Poista
  2. Aivan. Se on fakta. Teatteri on ominut havahduttavuuden ydinkäsitteekseen. Tällä käsitteellä pelataan peliä, joka useimpiin uppoaa. Katsojien on katsomansa jälkeen hauskaa fiilistellä "nyt minä havahduin". - Minä olen parhaillaan havahtumassa omaan elämääni ja se on tuskaa ja hämmennystä, kuvaamatonta kipua.

    Jos jokin käsite ajassamme on pelleytetty niin se on juuri HAVAHTUMINEN. - Tämä käsite, jonka teatteri on huorauttanut.

    J----

    VastaaPoista
  3. Minä erottelen kaksi asiaa. Ne ovat: HAVAHTUMINEN ja NÄENNÄISHAVAHTUMINEN. - Jos pystyt luomaan näennäishavahtumisen taiteen piirissä niin saat palkinnon. Se voi olla Oscar tai mitä vaan. - Elokuvan historia on näennäishavahtumisen historiaa. Teatterista puhumattakaan.

    Ihmiset rakastavat näennäishavahtumista. Sillä tavoin voidaan epäilyksettä sanoa: suurimman osan ihmiskunnasta elämä on näennäiselämää. Vain harva on joskus elänyt.

    J----

    VastaaPoista
  4. Lisään vielä jos blogisti sallii:

    Ihmiset rakastavat näennäishavahtumista. Eri toten itseään taideihmisinä pitävät.

    Havahtuminen on heille aivan liian rankka juttu..

    J----

    VastaaPoista
  5. Taiteen tavoittelijat pyrkivät ymmärtämään tuskaa. Eivätkä he ymmärrä. Levollisuudessaan.

    J----

    VastaaPoista
  6. "Alamme nähdä latteudet tai vähintäinkin itsestäänselvyydet poikkeuksellisina viisauksina. Ehkä juuri siksi naurammekin kritiikittä latteuksille, koska nauramme silloin sille moraalisesti itseämme alhaisemmalle, jota teatterin koemme älyllisessä farssiudessaan meille parodioivan. Yleisö ja tekijät eläytyvät oppositioon pinnalliseksi koettua enemmistöä vastaan. Passiivinen kriittisyyteen eläytyminen korvaa aktiivisen inspiroitumisen. Tätä kai voisi kutsua älylliseksi eskapismiksi."

    Yeess!!

    Ja miten suoraan sovellettavissa vale/leikkiälyllisiin keskusteluihin asioista x tai y. Niitähän käydään juuri "pinnalliseksi koettua enemmistö" vastaan oman kuvitteellisen kriittisen oppositioaseman psta, ja mikä hassuinta, usein myös silloin kun itse ei olla muuta kuin syvästi sitä enemmistöä ja mainstreamia.

    Teatteriin mulla on melkein samanlainen suhde. En oikein usko itseeni teatterinkuluttujana. Istun siinä ja mietin että mitä mä muka täällä olen nyt esittämässä: teatterissa käyvääkö? Näytelmästä tulee sillä tavalla jotenkin esine.
    Teatteria olen harrastanutlukemalla näytelmiä. Varsinkin Augustia ja Williamia. Se on mulle sopiva tapa näytelmien suhteen. Godot myös on aivan tavattoman hauska(kin) luettuna. Näytelmien lukemisessa ei muuten ole mitään kylddyrelliä ja vieressä ei istu ketään. Mulle sopivin teatteritaiteen muoto.


    jope

    VastaaPoista
  7. Loistava rytmitys pelastaa huonotkin jutut. Mutta tuossa Turkassa ei ollut edes sitä. Kokkolalainen kaverini joka tekee dokumentteja, lähinnä henkilökuvia, sanoo ettei pidä teatterista kun siinä ei ole lähikuvia. Jotenkin just toi liittyy siihen rytmittömyyteen, joka pahimmillaan tyrittää teatteritaiteen. Muistatteko milloin syntyi tämä rajuilu teatterissa jossa hukataan meditaatio (jota tossa Komin jutussa siis oli TOOOOSI paljon)? Oliko se just Turkan aikaan?

    Olen aina hermostunut hokemasta, että teatteri on läsnäoloa. Ei ne näyttelijät ole läsnä jos ei idea toimi. Liha ei pelasta tässä henkeä. Tossa alaviitteen jutussani jauhan just tota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukijani: mitkä teokset teitä ovat joko havahduttaneet tai inspiroineet aidosti? Mikä teitä siis on muuttanut tai muokannut tai mikä on aiheuttanut valtavan ilon tunteen tai saanut näkemään jonkin asian tai idean toisin? (Se on iloa myös.) Tai ollut muuten unohtumaton kokemus? Musiikin voi jättää pois että ei mene listat ihan mahdottomiks.

      Voi itse aloittaa:

      Sartren Inho ja Muuri (ja Saarisen Sartre-kirja, ihan tosi, se on hyvä)

      Markku Lahtelan tuotanto (tämä muutti minua niin kuin Sarten nihilistinen eksistentialismikin)

      PSYKO

      Pasolinin Salo

      Capran Ihmeellinen on elämä

      Suspiria

      Godardin Laittomat

      Lilja 4-ever

      BADLANDS

      Alastalon salissa

      Naisia

      Syvä joki

      Rambo IV (pääsinpäs kirjoittamaan siitä filmihulluun).

      Muodonmuutos (paras ikinä lukemani novelli; suoraan ontologiseen ytimeen osuvaa ajattelua ja kieltä; avaa sosiaalisen, psyykkisen ja ontologisen reaalista rakennetta huimaavalla tavalla - kunhan unohdatte ne kivettyneet isä-tulkinnat)

      Olkikoirat

      Siepparin uusi käännös

      Derridan osin ärsyttävä filosofia

      Lacan

      Wittgensteinin Varmuudesta

      8 surmanluotia

      Nauttikaa köyhyydestä (vaikuttavin näkemäni dokum. Juttu löytyy blogistani)

      PUSHER 2

      Melankolia ja Breaking the waves

      Kalevala (Kullervo ja Aino)

      KANTELETAR

      Ja jos yksi näytelmä niin toi Kom.

      Ja monia muita joita en muista...












      Poista
    2. Beckettin Millaista on on pakko lisätä. Se näyttää maailman toisin.

      Poista
  8. En ala listaa tekemään, totean vain tässä kohtaa että Kahdeksan surmaluotia mullakin sillä listalla olisi ilman muuta. Mikko Niskanen on yksi sankareistani aina.
    Ja hei, surmanluodit eivät ole listallani siksi että pitäisin leffaa rakenteellisen yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden vuoksi tärkeänä, vaan koska leffan isässä on jotain hyvin hyvin syvää siitä miten elämän koen ja näen, ripaus omaakin isää ja paljon enemmän ja koen sen kaikki kuvat totta todemmaksi totuuselokuvaksi mutta silti maagisiksi.
    Pilaan tämän hauskan tee-lista-elämäsi- taideteoksista (omalta osaltani) toteamalla että Tervon White Trashiin se surmanluodin perhe ilman muuta nykyään kuuluisi, eli uudelleen koulutettaviin valhemeteorologeja seuraaviin. Hankea pitkin tulossa Yle ja Hesari siinä lopussa? Kielletty viinanpoltto olisikin itse asiassa ollut....keksitte kyllä itse.

    Elokuva muutenkin todellakin muutti minut perinpohjin 1979/1980. Telkussa näytettiin italialaisen neorealismin sarjaa tuolloin ja mm. Milanon ihme oli sellainen pommi, että mussa muuttui kaikki. Ihan kaikki, paitsi elämää ylläpitävät elintoiminnot. Kuoriuduin kokonaan toiseen todellisuuteen. Aloin ahmia taidetta eri muodoissa vaikka myöhemmin yritin palata perusjätkyyteeni epätoivoisesti monta kertaa, ja ehkä vähän vieläkin.
    Joskus olen ajatellut että jos tuota täysmurrosta ei olisi tullut pelkästään katsomalla (elo)kuvaa, saattaisin olla tiilitalossa Kymenlaaksossa asuva ex-paperityöläinen, katsoisin illat La Ligaa typerä Barce-paita ylläni, lukisin kirjan vuodessa (Hotakaisen) ja tuon taivaallista välittäisin niistä asioista joista olen täälläkin vyöryttänyt. Olisin varmasti mukavampi mies. Mies joka tykkää uppoutua naisten kutoman villapaidan sisään ja muuttua yhtä pehmoiseksi, kaikelle, eli aika hyväksi ihmisille. Iltauutisten aikaan olisin pyöritellyt päätäni että kaikkea ne jaksaa. Ihmiset. Minun käy ihmistä sääli(Strindberg).
    Niskanen ja de Sica, olisittepa jättäneet minut rauhaan! En olisi halunnut "herätä" ja huomata muuttuneeni jättiläismäiseksi kerrosten kuorijaksi. Eikä se jäänyt noihin. Pian tulivat Rintala, Tikkanen, Strindberg, Pulkkinen, Tarkovski jne. jne.

    Onneksi myöhemmin tuli se toinen murros, josta en tällä kertaa ala saarnaamaan. Taide kuitenkin jäi, tietenkin. Monet järisyttävistä teoksista ovat olleet entistä järisyttävämpiä.

    jope

    VastaaPoista
  9. Itselleni Frii-kanavan mikä tahansa päivä on tärkeämpi kuin edellä mainitut tuotannot.

    J----

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Frii on hyvä. Mulla oli ennakkoluuloja ensin mutta pakko tykätä. Se koukuttaa.

      Mutta nyt tajuan mikä jäi pois! Tarzanin pedot. En ikinä unohda sitä hetkeä kun joululahjapaketista tuli se! Olin vähän vanhempi kuin tuossa profiilikuvassa.

      Poista
    2. Ja tietysti: kun Tien äiti lähtee... mikään fiktiivinen kolme sivua ei ole pakahduttanut minua koskaan niin paljon.

      Poista
  10. Viimeksi minua sykähdytti Yle Femin torstai-illan dokkari
    "Kaikilla kasvoilla on nimi". Ruotsalaiset uutiskuvaajat olivat kuvanneet filmille Malmön satamaan 1945 keskitysleireiltä saapuvia, ja nyt heistä joitain etsittiin ja pyydettiin katsomaan ja kommentoimaan vanhaa filmiä, mitä he näkevät siinä, mitä se kuvassa näkyvä ihminen silloin mahtoi ajatella ja tuntea. Dokkarissa oli myös välillä kuvaa meidän aikamme pakolaislaivasta, jolla tuli äskettäin afrikkalaisia Italiaan, osa ruumiina ruumassa. 1945-ihmiset heiluttivat ja 2000-luvun ihmiset näyttivät voitonmerkkiä takaisin. Oli sykähdyttävä hetki, kun filmin katsoja hoksasi itsensä väkijoukossa. Joku ei oikein tunnistanut itseään, kaverinsa kyllä. Hän ei ollut nähnyt itseään peilistä silloin moneen vuoteen, ihmmetteli oliko hänellä kaljuksi ajettuun päähän kasvanut jo noin paljon hiusta. Aion katsoa tämän uudestaan Yle Areenalta mieheni kanssa. Haluan nähdä, miten hän kokee sen. Siinä onkin jo moninkertaista näkemistä.
    Joillakin näistä etsityistä ihmisyyden vieminen oli jättänyt liian pahat arvet, joillain ne olivat haalenneet.

    Olen lukenut J---- blogiasi. Se on koskettanut. En vain ole voinut kommentoida, kun en facebuukkaa enkä twiittaa. Sinulle tämä dokkari voisi antaa jonkinblaista vertaiskokemusta.
    Suosittelen tietysti myös muille keskustelijoille ja blogin lukijoille.

    Jopen muutos tai muutokset ovat hienoja. Hyvä, ettet ole myukava ex-paperimies!
    Itse en löydä mitään tuollaisia selkeitä heräämisiä. Minussa on ollut aina tarve suojata kärsiviä. Koulutyössäkin puhuin hiljaisten puolesta ja vänkäsin käyttäytymisnumeron ja muiden arvosanojen perusteista, kun jotkut halusivat antaa kiitettäviä arvosanoja vain supersosiaalisille supliikkioppilaille. Minusta nuoruuteen kuuluu monella ahdistus ja jännitys, eikä sitä saa pitää huonona käyttäytymisenä, eikä aktiivisuuden tarvitse ilmetä hölötyksenä.

    Teatterissa olen pitänyt ainakin kaikista Kom-teatterin ja Juha Hurmeen töistä.
    Elokuvista Lars von Trierin leffat, varsinkin Dancer in the Dark ja Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever ja Mammutti sekä tanskalaisen Thomas Vinterbergin Juhlat ja Jahti. Haneken leffat myös. Niistä olemme täällä keskustelleetkin. Ja viimeksi se unkarilainen Saulin poika, Son of Saul. Nimi olisi niin hyvä suomalaisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Juhlat! Sain sen juuri kaverilta kun se oli tallentanut sen kovalevylle joltain kanavalta. HIENO ELOKUVA!!!

      Poista
    2. Tuo doku pitää kattoo. Kommenttisi muuten sopis tohon mun valokuvan julkaisuun... periaatteessa me katsomme ihmisen kuvia aina noin, "hengen" puolelta. Joku nykytaiteilija on kuvannut kuolleita muotokuvina saadaksen esiin sen mikä on kadonnut rumiista. Idea on sama kuin noissa mun kirjoituksissa Rakkaus, halu ja kuolema sekä Kuollutta katsellessa. Mielikuvituksen voimattomuus ja siitä kumpuava esteettinen puhuu valokuvissa ja kuolleiden liikumattomuudessa. "Kuolleiden liikkumattomuus on peiliäkin tarkempaa." Tuo voisi lukea oikeuslääketieteellisen oven yläpuolella.

      Poista
  11. Kiitos Marjatta blogini lukemisesta. - Yritän nyt pidellä itseäni kiinni, etten ajautuisi suohon. - Ennen transsukupuolisuuden kokemuksen ilmituloa en nähnyt sen kytkeytymistä kohdallani traumaperustaan. - Minä häpäisin itseni miehenä höpöttelemällä transsukupuolisuudesta. - Kävin tosiaan TAYSin diagnostisen vaiheen läpi ja jos siitä olisi seurannut sukupuolenkorjaus niin olisin ollut oikein elämänsä väärinymmärtämisen kävelevä monumentti!

    Mutta aitoja transsukupuolisia on. Se on kiistämätöntä. - Tänne joskus pari riviä heittävä Kaijakatariina käsittääkseni on sitä. Siis translady. Tai lary på eteläpohjanmaa. Lähetän täältä omilta kulmiltani sinulle virtuaalisuukon (en koskaan voisi suudella miestä).

    Tällä hetkellä suunnittelen väitöskirjaa. - Jään huomenna vappuna osatyökyvyttömyyseläkkeelle, joka perustuu pitkälti tramatisoitumiseen. (Minullekin saa lähettää haleja ja vaikka mitä juuri tähän hetkeen!)

    Väitöskirja edellyttää sitä, että pääsisin tohttorikoulutettavaksi ja se edellyttää myös muuttoa toiseen kaupunkiin.

    Mikä on väitoskirjani aihepiiri. Se on:

    KIDUTUKSEN SOSIOLOGIA.

    J----

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haleja - paljon ja suukkoja, J----! Olenko minä voinut olla niin pöljä, etten ole aiemmin lähettänyt.
      Sinulla on hienoja voimaannuttavia suunnitelmia!

      Onneksi tajusit traumasi etkä lähtenyt väärälle tielle. Voin kuvitella, miten TAYSin vaihe on ollut iso kokemus.
      Eihän sinun tarvitse niistä vanhoista höpöttelyistä välittää. Moni meistä on välillä sekaisin.

      Vielä elokuvista vähän.
      Timo Koivusalolle nauretaan ja vähätellään, mutta hänen Sibelius-elokuvassaan on kohtaus, jota katsoessa minä vapisin ja nyyhkytin, se missä vanha Sibelius katsoo köykkyistä Ainoa ja siirtyy muistoissaan kesäiseen pihaan, jossa he nuorina keinahtavat nurmikolle rakastelemaan. Kaikki joille olen tästä puhunut, ovat pitäneet kohtausta sentimentaalisena ja yliromanttisena. Se oli unenomaisen utuinen ja harras, haikea näky. Sitten jossain lehtijutussa Claes Andersson kertoi, että tämä kohtaus oli yllättänyt hänet ja saanut vollottamaan ääneen. Hän koki siis jotain samaa surua kuin minä.

      Kohtalokas syrjähyppy on hyvä draamatrilleri syyllisyydestä ja siinä muutoin aika keskinkertainen näyttelijä Richard Gere tekee hyvän roolin. Diane Lane on ihana ja hyvä pakkomielteen viemänä naisena.

      Poista
    2. Mikä on J---:n blogi nimeltään ?

      Poista
  12. Ja nyt pulpahti mieleeni yksi iki-ihana elokuva, Wim Wendersin Berliinin taivaan alla. Kaksi ihan tavallisen pukumiehen näköistä enkeliä kulkee kalseassa Berliinissä auttaen masentuneita. Toinen heistä haluaa muuttua ihmiseksi, koska rakstuu trapetsitaiteilijaan. Muistaakseni tämä on mustavalkoinen, ainakin sen oloinen.

    VastaaPoista
  13. Kiitos, Marjatta. Olen onnellinen, että tässä vaikeassa todellisuudessa Sinä olet olemassa.

    J----

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. J----, huomasitko, että anonyymi kysyy tuolla edellä sinun blogisi nimeä. Jos haluat, niin kerro tai laita linkki sinne.

      Poista
  14. Blogini on Aspects and Awareness - näkökulmia maailmanlopussa.

    J----

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. J----, nyt olit poistanut ne iki-ihanat blogikirjoituksesi, jotka viittasivat ilmeisesti liian kipeisiin asioihin etkä halunnut niistä kyseltävän.
      Muista - olet tärkeä. Minä olen ymmärtänyt paljon asioita Sinun kauttasi.

      Poista
  15. Kävin lukemassa minäkin J---n blogia ja siellähän oli sitä aiemmista keskusteluistamme tuttua puhetta ihmistsunamista, siis monen muun asian ohella. Kommentoin nyt kuitenkin vain ihmistsunami asiaa.

    Jos joku muistaa yhtään mitä olen kirjoittanut niin muistaa ehkä sen, että toin kerta toisen jälkeen esiin sen, että puheet väestöräjähdyksestä ovat lähes kokonaan kadonneet, vaikka väestö kasvaa voimakkaimmin kuin koskaan
    (vain etniset eurooppalaiset eivät kasva määrältään !. Huimimpana esimerkkinä tietysti Afrikan väestönkasvu meidän syntymämme ajoista ( 500 miljoonaa), tämän vuosisadan lopun 3000 miljoonaan. Se vetää hiljaiseksi. Tiedämme myös mihin ja miten se 2 miljardin väestön paine tulee purkautumaan.
    (Linkolalta Sarastuksessa kaksiosainen ihan tuore haastattelu tästäkin asiasta)

    J--mielestäni pohtimisen arvoista jos mikä juuri nyt on:
    -miksi vihreät tai ylipäätään "ympäristöihmiset" eivät puhu enää väestönkasvun uhista vanhaan malliin
    -miksi YK ei puhu enää siitä samalla lailla kuin pari vuosikymmentä sitten
    -miksi tilalle on tullut ilmaston lämpeneminen vaikka tiedämme että väestönkasvu on monia kertoja rajumpi uhka
    -miksi sivistyneistökään ei enää puhu väestönkasvun uhasta
    -jne. jne.
    -miksi maapallon merkittävin uhkatekijä, se minkä sinäkin näet, on kuin poispyyhitty??

    Tämä hiljaisuus on juuri se Hiljainen kevät.
    Minä tiedän miksi se puhe väestökasvusta on loppunut, mutta koska ette ole minua ennenkään uskoneet (hyvää vappua!), saatte selvittää sen ihan itse. Olen varma että ellette tiedä, te aavistelette.

    Hienoa J--- että pidät asiaa esillä.
    Maapallo eikä ihmiskunta eivät tule tuhoutumaan ilmaston lämpenemiseen (kuten ei aiempiinkaan ilmastonmuutoksiin)
    mutta 10 miljardinen väestö, saattaa olla se viimeinen niitti. Siinä olet ikävän oikeassa.

    VastaaPoista
  16. Kiitos sekä Marjatalle että Jopelle. Keskustelumme jatkukoon erilaisia näkökulmia esiin tuoden. - Mietin miten voisin käsitellä dissosiaatiohäiriötä menemättä itse pelkotiloihin. Te olette hyviä ihmisiä mutta aikaisemman transjulkisuuteni puitteissa opin jotain ilkeilystä... Jopen napakkaan ilmaisuun ei tälläkään kertaa ole lisäämistä.

    Kiitos että voin lukea ajatuksianne!

    J----

    VastaaPoista