Edellisen kirjoitukseni keskustelussa kommentoitiin mm. vanhempien vastuusta tunnistaa masennuksensa (ja samalla tietysti kaiken muunkin haittaavan käytöksen) vaikutus lapsiinsa. Haluan kirjoittaa tästä. Se kun on ehkä tärkeintä, mitä yksittäinen lasten läheisyydessä ja heihin vastuullisessa suhteessa elävä ihminen voi tehdä. Samalla se on myös pelottavinta mitä hän voi tietää. Siinä hän saa tai menettää kaiken. Onnellisuutensa tai onnettomuutensa. Saa tai sitten on saamatta osansa ei minkään metafyysisen itseensä suhteutumattoman olennon, vaan toisen elävän ihmisen mahdollistamasta armosta tai armottomuudesta. (Jotkin teot kun vain voivat olla liian anteeksiantamattomia.)
Mitä virheensä tunnistavalla ja tunnustavalla sitten on enää tehtävissä lasten(sa) kanssa niin, että turvaa näiden kyvyn tuntea, kokea ja ajatella mahdollisimman vapaasti? Mikä on vanhemmanrakkauden viimeisintä rantaa? Vastaus on helppo mutta sen toteuttaminen vaikeinta mahdollista laatua; sitä huonointa, mitä on hyväksyttävä tullakseen paremmaksi ja jos hyvin käy, onnellisemmaksi vanhemmaksi.
Ensin on hylättävä kaikki käsitykset yksityiskohtien totuudesta ja annettava lapselle ehdoton oikeus rakastaa tai olla rakastamatta vanhempiaan minkä tahansa heistä tekemänsä johtopäätöksen perusteella. Lapselle on annettava oikeus syyttää ja tuntea ilman järjen väliintuloa tai että aikuinen vetäytyy lapsen ulottuvilta uhriuteen ja sieltä sitten syyllistää lasta. Hänestä on tultava suhteessa vanhempiinsa armon tai armottomuuden absoluutti, mikä on tietenkin aikuisen tiedostettava ja hyväksyttävä vain sisimmässään velvoittamatta sillä lasta. Lapsen on siis oltava tiedostamattaan aikuiselle jotain inhimillisellä (eikä siis yliluonnollisella) tarkkuudella osuvaa pyhää kaikissa niissä johtopäätöksissä, joihin hän päätyy vanhemmistaan (tai niistä muista aikuisista ihmisistä, joista hän on riippuvainen). Vain lapsen inhimillisellä mitalla aikuinen voi punnita tekojensa laadun. On myös tajuttava, ettei anteeksipyytäminen tai avoimuus sinänsä ole ratkaisu. Pyrkimys hätäiseen anteeksipyyntöön voi tuntua toisen silmissä anteeksiantamisen vaatimukselta tai pyrkiminen avoimeen ja vuorovaikutteiseen yhteisyyteen yritykseltä luonnollistaa haitallisia tekojaan. Eikä vain tuntua. Joskus juuri siitä miltä tuntuu, on kysymys.
Ihminen voi kokea olevansa aidosti vapaa ja onnellinen vain siinä, missä ehdottomimmin kohtaa ja hyväksyy toisen ihmisen vapauden ja onnellisuuden. Lapsissa(mme) tämä toteutuu arkipäiväisesti ja erityisesti juuri silloin, kun heitä vastaan on tehnyt väärin. Silloin vapauden ja onnellisuuden kysymys ei enää ole käsite tai ideaalinen objekti vaan jokin, mikä tuntuu osalta itseä. Vaatii jotain sisällämme. Siitä tulee ontologisuutemme reaalinen elementti.
Olen kirjoittanut paljon lacanilaisesta reaalisesta eli siitä lausumattomimmasta, jota sanat ja kaltaisuudet eivät tavoita, mutta joka kuitenkin on sanojen ja kaltaisuuksien ehto ja jonka kanssa on elettävä, jos ei päätä kuolla. Lapsemme ja suhteemme heihin, heidän sulkeistamaton olemassaolonsa, on tällainen reaalinen.*
Vaikka tämä väistämättä tuntuukin juuri siltä itsensä uhriuttamiselta ja vastuuttomalta vetoamiselta, josta äsken varoitin, sanon tämän silti: jos minun on joskus mahdollista uskoa, että olen vähänkin onnistunut tässä kaikessa, voin sanoa olevani äärettömän onnellinen ihminen.
Kirjoitus on omistettu tyttärilleni.
-
*Janne Kurjen hyvä opastus Lacanin teoriaan löytyy tästä linkistä: www.psykoterapialehti.fi/tekstit/kurki408.htm. Myös Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin. Kurjen teosta Lapsi - Toinen en ole itse lukeut, mutta sopii varmaan tähän yhteyteen tärkeällä tavalla.
*Janne Kurjen hyvä opastus Lacanin teoriaan löytyy tästä linkistä: www.psykoterapialehti.fi/tekstit/kurki408.htm. Myös Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin. Kurjen teosta Lapsi - Toinen en ole itse lukeut, mutta sopii varmaan tähän yhteyteen tärkeällä tavalla.
Onpa hienoa, että omistat tämän tyttärillesi.
VastaaPoistaVanhempana oleminen on asia, jossa varmaan kukaan ei voi sanoa onnistuneensa täydellisesti tai edes käyttää sanaa onnistua. Lapsen kanssa eläminen on vastavuoroisuutta, jossa tarvitaan ja tarvittaisiin tuntosarvia, herkkyyttä lapsen tarpeille ja ominaislaadulle. Monesti kuuluu päiviteltävän, että joku lapsista kukoistaa ja joku ei, vaikka heillä on niin sama kohtelu. Mutta siinäpäs se onkin, pitäisi olla eri kohtelu.
On rakastettava, mutta oltava myös halveksunnan ja kritiikin kohde, koska lapsenhan pitää pystyä taistelemaan itsensä irti vanhemmasta. Minä luulen, että tämä kalistelu koskee enemmän toisen sukupuolen vanhempaa. Siinä suhteessa me olemme Juha onnekkaita, sinulla tyttäriä, minulla poikia.
Lapsen kehitykselle on pahasta, jos hän kokee, että vanhempi särkyy pienestäkin epäluottamuksen osoituksesta tai että tämä on täysin välinpitämätön hänen kritiikilleen. Liian ankara seinä, mikä myö son pahasta, vanhemman ylivoima ja suu kiinni -tyyli, on nykyajan vanhemmilla kai harvinaista.
Voisiko vetää sellaisen johtopäätöksen, että voimattomasti räyhäävä ihminen ei ole tullut - tavalla tai toisella - kuulluksi lapsena?
Ei varmaan myöskään järkähtämätön oikeassa olija.
Osut oikeaan. Tottahan se on että tyttöjen kanssa äidillä on vaikeampaa. Mutta sehän se aikuista miestä nolottaa ja hävettää kun itse on mennyt lapsen ja teinin tasolle kun on periaatekiistoja tullut tyyliin "eipäsjuupasjanytperkelemenethuoneeseesikunMINÄkäsken"... Ja kyllä lapset ovat ihan liikaa saaneet kuulla parisuhteen pomppuja kotonaan. Oleellista on, että asioihin tartutaan ja tylykin palaute otetaan lapsilta (ja muiltakin) vastaan. Se on meidän vanhempiemme velvollisuus jos aidosti rakastamme lapsiamme, se "vanhemmuuden viimeinen ranta" ellei venettä halua päästää merelle ilman airoja ja purjetta. Ja mikä tärkeintä, että otetaan vastaan kaikki mahdollinen apu, jota yhteiskunta pystyy tarjoamaan ja otetaan se vastaan ilman ylimielisyyttä, nöyrästi ja oppia ottaen.
PoistaTulimme vaimon kanssa jossain vaiheessa siihen tulokseen, että kasvatus ei enää ole vastaus vaan valtakamppailua. Ja että tyttärien argumentit kiistoissa eivät olleet aina kumottavissa ilman että alkaa vanhempana näyttämään tyrannilta. Kun huomasi, että se mistä jänkättiin (ja lopulta myös keskenämme) oli jo irrationaalista itsensä pönkittämistä, piti päästää irti. ja se on onnistunut suhteellisen hyvin. Ainakin tyttäremme ovat sitä mieltä. Toki huolestunut ja mestaroiva vanhemmuus matkan varrella on välillä ottanut minämme valtaansa, mutta osataan jo asiat paremmin. "Kasvatus ei ole vastaus". Kun on tarkkana sen suhteen, milloin tuo lause alkaa pelittämään, tietää missä kohtaan pitää herkistää otettaan.
Kotityöt on muuten yks tommonen suuri kertomus, jossa mennään helposti kasvatuksen ansaan. Tämä on nyt radikaalisti sanottu, mutta näin on. Kotitöiden velvollisuuttahan (lähinnä oman huoneen siivous tässä tapauksessa) perustellaan usein sillä, että ei omassa elämässä tule asioita hoidettua jos ei kotona kasvateta siihen. Kun toinen tytär jo asuu muualla, hyvinpä tuo on osannut kotinsa järjestää. Ja niin ku siitäki tapeltiin. Herranisä.
Judith Rich Harrisin Kavatuksen myytti on havahduttava teos. Sen kanssa ei tarvitse olla täysin samaa mieltä, mutta aika paljon olen.
Hyviä ja herätteleviä ajatuksia vanhemmuudesta. Mutta voisinko itse käyttää vanhemmuuden yhteydessä sanaa "onnellinen" (tai elämän, siis oman elämäni, kohdalla). Tietyssä mielessä voisin, tietyssä en. Tätä samaa vanhempana olemisen problematiikkaa pohdin koko ekan proosateokseni (joskaan se ei ole omakuva missään yksinkertaisessa merkityksessä).
VastaaPoistaMielestäni kiteytät koko vanhempana olemisen onnellisuuden problematiikan, kun yhdistät asian reaaliseen: "Lapsemme ja suhteemme heihin, heidän sulkeistamaton 'olemassaolonsa, on tällainen reaalinen.'"
Aivan samoin kuin suhteeni (oletettuun) reaaliseen, ei suhde lapsiin voi olla koskaan millään ilmeisellä tavalla sulkeistettu tai "onnellinen": asia vain on, niin kuin elämä on. Toki lapseni ovat minun ja vaimoni vastuulla, joten kysymys on myös ja ennen kaikkea yksi keskeisimmistä eksistenssini vastuukysymyksistä, mutta samaan tapaan kuin suhde reaaliseen, se ei ole pelkästään vastuukysymys.
Monessa merkityksessä suhde lapsiin on paljon konkreettisempi kuin suhde reaaliseen tai tiedostamattomaan siinä mielessä, että siihen kuuluu jatkuvia yksilöllisiä tekoja ja valintoja ja asennoitumisia, joilla voin vaikuttaa ainakin osin siihen, miten suhteemme muotoutuu.
Itse ajattelen suhdetta lapsiin usein uskonnollisena (ainakin kun olen kyllin herkistyneessä ja meditatiivisessa tilassa), mikä vastaa suunnilleen ajatustasi reaalisesta. Ehkä uskonnollisena siksi, että sitä kautta hahmottuvat paremmin vaillinaisuuden ja syyllisyyden kokemukset, samoin epäsymmetrian ja paradoksin kokemukset, jotka vanhemmuuteen väistämättä sisältyvät. Aivan kuten suhde Jumalaan, suhde on velvoittava ja paradoksaalinen, ja usein myös epäsymmetrinen. Samalla suhde on velvoittava sen suhteen, miten oma itse ja toinen (identiteetteinä) määrittyvät. Analogia on sikäli hankala, etten voi itse asettua "kasvattajana" Jumalan paikalle ja sijoittaa lastani omalle paikalleni tai sanoa suoraan kuka tässä lopulta kasvattaa ketäkin (jollakin reaalisella tasolla).
Vanhemmuus yksinkertaisesti muuttaa ihmisen, ei ehkä persoonaa kaikkineen, mutta kuitenkin tekee hänestä toisen ihmisen ja neuvottelu tämän toisen minän kanssa kuuluu sekin suhteeseen, joka on enemmän tai vähemmän kilvoittelua.
Vanhemmuus vaatii paljon, enemmän kuin mihin itse pystyn, siinä ajatus ja teko halkeavat jatkuvasti kahtaalle ja ainakin itse voin jäädä siinäkin suhteessa vain armollisuuden varaan. Ei niin että saisin jollain helpolla tavalla ja kertakaikkisesti väärät menettelyni anteeksi, vaan että saan elää siinä ymmärryksessä, että vaikka joltakin kantilta katsoen teen vanhempana virheitä, on koko yhdessä olemisemme osallisuutta toisiimme ja prosessi, jossa on mahdollisuuksia yhä uuteen luottamuksen rakentamiseen, uusiin aloituksiin jne. Emme vielä tiedä eikä ole minun määrättävissäni, mitä asiasta tulee, millaisina astumme tästä prosessista ulos.
Tällainen suhde kannustaa vastuuseen ja yhdessäoloon, mutta mitä tuo vastuu on, on itse asiassa monia käytännön tekoja (yrityksiä rakkauden tekoihin), mutta ainakaan yksinomaan ja rehellisesti en voi mitata sitä "onnellisuuden" käsitteellä, vaikka vanhemmuudessa on paljon iloakin.
Mutta siitä olen samaa mieltä, että kun vanhemmuudesta tai parisuhteesta tulee vallan näyttämö, on ydin jo kadoksissa. Valta-asema tappaa rakkauden, ja on yksi versio itsekkyydestä, joka varmasti on ihmisen sitkein vitsaus.
Kun te kaverit esittelette vaimojanne ja lapsianne ylpeydellä kuin saalisnahkoja niin kerronpa jotain. - Minulle ei siis ole vaimoa eikä lapsia. - Mutta Friillä menee tällä hetkellä monivaimoisuutta käsittelevä sarja. Koska elämäni on ollut dramaattinen risukasa niin olen ryhtynyt uneksimaan, että jos se sittenkin päättyy onneen.
VastaaPoistaNiin Friillä on amerikkalainen heppu, jolla on neljä vaimoa ja lukematon määrä lapsia. Kymmenittäin ilmeisesti.
Minäkin haluan neljä vaimoa! Sarjassa nämä neljä sisarvaimoa viettävät hauskaa elämää yhden miehensä ja lastensa kanssa. Aina on lähellä joku joka kuuntelee.
Lähden heti Amerikkaan, jos siellä on tiedossa minulle neljä vaimoa. Siitä on sekin hyöty, että jos saan sairauskohtauksen niin neljän naisen on huomattavasti helpompi raahata minua kuin yhden.
Siellä Amerikanmaassa parhaillaan rakennetaan neljää eri kotia ja näissä kodeissa jotka sijaitsevat lähekkäin tuo heppuli käy purkamassa siementään. - Luulisi kyllä, että käy voimille. Mutta ehkä hän antaisi minulle sopivia toimintaohjeita jos kerran vielä tapaamme.
Olisiko se sittenkin niin että kerran se päivä paistaa risukasaankin.
Enhän minä vanhemmuudesta tiedä, mutta kunhan ukkokultana kulkisin talosta taloon ja siittäisin lapsia enkä ikinä ajattelisi ihmistsunamia...
J----
Vesa sanoo tuossa mielestäni hyvin sen, että lapsen saatuaan ihminen muuttuu perustavanlaatuisesti.
VastaaPoistaLapset haastavat.
Lapset saavat tuntemaaan huolta, jota voi myös kutsua rakkaudeksi.
Minun mielestäni se, että vanhempi määrää ja käsittää asemansa oman laumansa johtajana ja suojelijana joskus vähän yläkanttiin ei ole niin paha kuin se, että vanhempi ei välitä mistään, mitä lapsi tekee, vaan ohittaa omaa mukavuuttaan, väsymistään, kiireiden vuoksi jne. lapsen kohtaamisen, ärsyttämisyritykset, kysymykset ja kipuilut.
Juhan kommentissa tunnistan tuon tunteen lapsen lähtiessä - apua en ole opettanut käytännön taitoja! - ja helpotuksen - mutta osaavathan ne. Yksi meidän pojista eli teininä aivan sotkussa ja mieheni (hän vastuullisena isänä, en siis minä "ihaileva äiti") komensi ja epäili, miten sitten omassa huushollissa. Poika vastasi, että oma onkin ihan eri asia, ei hän täällä teidän kotona viitsi välittää.
Lapsen kanssa oleminen on ainutkertaista, suoraa lähetystä. Joskus toivoo, että saisi uusinnan.
Vanhempi-lapsi -side on niin vahva, että se kestää paljon enemmän kuin muut siteet. Huolehtiminen on ensin pääosin yksisuuntaista - pitäisi ainakin olla, mutta lasten aikuistuessa se kääntyy myös toiseen suuntaan. Minua on huvittanut, kun vanhin poika on selvästi välillä meistä vanhoista huolissaan.
Toi poikas sano miehelles oleellisen totuuden.
PoistaVanhemmuus saa itsenkin tuntumaan Toiselta. Hyvässä ja pahassa. Ja aina tuntuu että vähän enemmän siinä pahassa...
Tuohon Marjatan hyvään kommenttiin vielä: vanhempi-lapsi-suhde on myös rakkaussuhde, joten valta-asetelmaksi sitä ei kannata päästää, siis sellaiseksi jossa kaksi osapuolta kinaa tasavertaisesti jostakin asiasta. Toki järkevät neuvottelut neuvoteltavissa olevista asioista ovat erikseen. Mutta rakastava rajojen asettaminen on varmasti tärkein ja vaikein juttu (ei tarvitse olla pikkutarkkaa sääntöjen asettamista), johon kuitenkin pitäisi pyrkiä, jotta lapsen olo on turvallinen ja hän tietää oman asemansa. Lapsi sitten aikanaan kasvaa näistä rajoista ulos mutta voi ehkä omaksua niistä jotain perustavaa ja turvallista.
VastaaPoistaPohjimmiltaan vanhemmuus on myös jotain biologista: se on sellaista lintuemon toimintaa, jossa sekä uros että naaras pitävät yhteistyössä poikaset elossa ja huolehtivat näistä. Siinä ei ole mahkuja pohtia, että mitenkäs se mun itsenikehittämisen projekti tässä voi, kun pitää huolehtia näistä muista. Jos miettii rinnastusta niihin lintuihin: Vanhempana ei voi lähteä mukaan kaikkiin itsensä toteuttamisen hössötyksiin tai kannattaa ainakin katsoa, milloin ja mihin lähtee, että pesässä kaikki hoituu ja poikaset oppivat lentämään.
"Pohjimmiltaan vanhemmuus on myös jotain biologista: se on sellaista lintuemon toimintaa, jossa sekä uros että naaras pitävät yhteistyössä poikaset elossa ja huolehtivat näistä. Siinä ei ole mahkuja pohtia, että mitenkäs se mun itsenikehittämisen projekti tässä voi, kun pitää huolehtia näistä muista. "
PoistaItse lisäännyin suht myöhäisessä iässä ja juuri noin se mullakin meni. Melkein kaikkien asioiden suhteet muuttuivat kun tuli tuo elossapidettävä. Reviiri-ajattelu vahvistui mulla voimakkkaasti, jokin biologis-ekologinen itsekkyys joka ei ole sinänsä hyvää eikä pahaa, vaan vaistonvaraista. Omista geeneistä tuskin on vain kysymys. Vastuu enemminkin siitä että on "syyllistynyt" ihmisen maailmaan heittämiseen häneltä mitään kysymättä. Ei-olemassaoleva ei ole olemassaolevan subjektiivinen oikeus jne. Olen kova huolenkantaja ja jonkinlainen survivalist-naurettavuus tuli saman tien luontevaksi osaksi minua isänä. Syntyi uhkia joille aiemmin olisin nauranut. Suvaitsevaisuuteni väheni (kuten olette huomanneet, hah ha). Vähemmin mitään alkoi tuntua paremmalta kuin enemmän kaikkea. Lintu-urokselle riittää risut ja madot ja haukoilta piiloutuminen, muu livertely on turhaa, enää. No, hieman ehkä kärjistän mutta jotenkin noin.
Jollakin lapsi tuottaa ehkä universaaliakin rakkautta kaikkeen ja kaikkiin, mussa ei se mennyt mulla ihan niin. Kun elää täällä tuhansien ja tuhansien ihmisten keskellä jo tällä neliökilometrin pläntillä, missä nyt pientä perhettä hengissä pidetään tässä viidennen kerroksen pesässä niin suhde maailmaan kääntyikin vähemmän kollektiiviseksi, vaikka juuri toisin päin sen kai pitäisi mennä. Omat kuviot alkavat riittää, niissä on tarpeeksi ja omat projektit suhteessa muihin käyvät entistä vähemmän tärkeiksi. Onneksi lapsilla on omat elämänsä ja ihmisensä. Sitten kun lähtevät yksin ensimmäisille retkille maailmaa niin tiedän olevani pulassa.
Se on kuitenkin tässä vaiheessa tullut jo selväksi että lapseni ei ole minun jatkeeni, minun geenini, minun yhtään mitään, hän on minulla jostakin käsittämättömästä sattuman oikusta, meille syntyy vakava suhde, mutta hän on toinen kuin minä, täysin toinen, en minä tai osa minua millään tapaa, VAIKKA JUURI SILTÄ SE TUNTUU. Tai ehkä olemmekin samaa lihaa, henkisesti? Siis noin vanhatestamentillisesti ajateltuna.
jope
J:n kuvaama elo siitossonnina utahilaisessa mormonikylässä voisi tulla kyseeseen, jos se olisi vaan sellainen välinäytös ja saisi kotoa luvan... Ja joku tv-kanava kustantaisi lystin. Jos puhutaan aviosta, niin yksiavioisuus on tässä suhteessa varmasti juttu, jossa jää aikaa muuhunkin kuin elatuksen huolien pohtimiseen. Elämä pidemmän päälle neljän naisen loukussa kuulostaa joko a) maanpäälliseltä paratiisilta, b) ikuiselta kadotukselta.
VastaaPoistaSe Friin näkymä on herkullinen ja leppoisa. Kaikilla on kivaa! Turvallista! Ympärillä on rakastava perheyhteisö! Sellainen kuin välinpitämätön yksinäisyys näyttäisi olevan mahdotonta.
VastaaPoistaTulee vaikutelma - olisi kivaa olla kunkku.
J----
Sitä olen vaan miettinyt, että mahtavat olla hyvätuloisia nuo Amerikan moniavioiset mormonimiehet, kun tavallinen amerikkalainen tekee kahta työtä pärjätäkseen. Mutta kyllähän sitä jaksaa töissä painaa, kun saa vapaa-ajat pitää neljän muijan rinkiä. Ainakin ikävuosille 30-60 sopiva järjestely.
VastaaPoistaHitsi että tuo J---- on hauska! Ja nuo Vesan kommentit myös!
VastaaPoistaMutta kun niitä on myös sellaisia matriarkaatteja, että frouvalla on oma koti ja miehet, nuo alamaiset, vierailevat siellä kutsuttaessa. Näin kerran eräässä dokkarissa tätä elämää. Miehillä oli kova homma koristautua ja tehdä itseään tykö.
Kirjailija Matti Mäkelällä oli sellainen kahden naisen tilanne monta vuotta ihan julkisedsti ja molempien naisten hyväksymänä, olikohan se tuossa Pyhtäällä asuessa. Hän marisi jossain pakinassa, miten raskasta on, kun pitää syödä jouluateriakin kahdessa paikassa.
Tästähän tuli hauska aihe!
PoistaYksi näistä sisarvaimoista oli kääntänyt sen näin, että hän haluaa muutakin kuin sen miehen. Että hän nimenomaan haluaa yhteisön. Hän tahtoi ne muutkin vaimot kuvioon mukaan ehdottomasti. ja katsokaapa kuin tämä giganttiperheen pää jakaa arvokkaalla tavalla huomiota kaikille vaimoilleen kun mies ja vaimot istuvat soffalla. - Tätä ohjelmaa suomalainen yhden naisen tavismies voisi katsoa nimenomaan osatakseen huomioida edes yhtä vaimoaan. - Sama koskee ilmeisesti lapsia. Vaikka jenkkikaverilla olisi niitä sata niin kukaan ei jää huomiotta.
VastaaPoistaKyllä minun pippelissäni virtaa piisaa, koska sitä on niin vähän pidetty hyvänä elämän aikana.
Mutta pelkään juuri sitä, että en ole riittävän huomiokykyinen giganttiperheen isäksi.
J----
J, tässäpä taas "oppia" "rakkauden" "tekoihin" "suomipojalle": ei enää iltoja Gigantti-tuoteperheen parissa sohvalla, vaan giganttiperhettä hellien, ei enää somessa heilumista vaan peiton heiluttamista, ei enää muukalais-mormoni-vihaa vaan lihaa ja hormonimyrskyjä, ja sitten kun aikanaan pili ei pelitä yhdeksi äidiksi tai jopa isoäidiksi neljän muun joukkoon. Onkohan muuten mormoniperheissä aikuisten välistä kimppakivaa, tulee heti "suomipojalle" maallisesti mieleen.
VastaaPoistaYhdessä jaksossa selvisi, että tämä perheen pää ei voi katsoa vähäpukeista naista, joka ei ole hänen vaimonsa.
VastaaPoistaOlen ymmärtänyt, että he ovat hyvin häveliäitä ja kurinalaisia ja se juuri tekeekin tästä minulle niin herkullisen vaihtoehdon. Ajatuskin ryhmäseksistä oksettaa. Minäkin tahtoisin olla yhdynnässä vaimojeni kanssa aina peräkkäin eikä rinnakkain.
J----
Juuri näin, J, pois ryhmäseksi pyhästä aviosta, tässä olemme samoilla mormonieettisillä linjoilla.
VastaaPoistaSuunnitelma alkaa siis tekeytyä: on viriiliyttä, on malttia, on apajat... Ajatuskoe alkaa hahmottua.
Vitsit sikseen. Tämä järjestely vetoaa niin ihmisen hengellisiin kuin primitiivisiin päämääriin (ollapa haaremin herra...). Tosin luulen, ettei minusta olisi tällaiseen. Olen ehkä liian länsimainen. Sellainen järjestely tosin sopisi introvertimmälle tyypille, että saisin vapaana kaikista maallisista huolista kirjoittaa päivät pitkät ja talous pyörisi, kiitos neljän ihanan vaimon ja hyvin suunniteltujen sijoitusbisnesten. Elämää antiikin Kreikan malliin...
Työskentelen naisvaltaisessa työyhteisössä. Olen muutamalle naistyökaverilleni selitellyt olevani neljän vaimon kuumeessa. He erinomaisen hyvin tietävät toki, ettei minulla ole ollut vielä yhtäkään.
VastaaPoistaEräs työkaverini kimahti: "Ei! Minä en jaa miestäni kenenkään naisen kanssa!"
Olinkin pyytänyt tarkastelemaan tilannetta hänen itsensä kannalta.
Saattaa olla että teen aihepiiristä laajemman sähköpostikyselyn töissä.
J----