Kuvitellaanpa näin:
Usain Bolt avioitui Suomeen, sai kansalaisuutemme ja juoksi uuden kotimaansa maailmankartalle.
Miksi tämä ei tunnu missään?
Urheilusta hullaantuvaa ihmistä pidetään helposti nationalistina tai jopa rasistina. Epäilemättä niinkin voi olla. Mutta entä jos urheilun edes hetkeksi ajattelisi "pieneksi historiaksi", olemiseksi ja ajaksi ymmärrettävässä muodossa ja mittakaavassa? Toisin sanoen yritystä, erehdystä ja lopulta onnistumista konkretisoivaksi kollektiiviseksi kertomukseksi, joka tapahtuu jossain faktan ja fiktion välissä ja kansallisuutta vain näitä muuttujia mielekkäästi rajavaksi tilaksi. Voisimmeko silloin nauttia urheilusta vapautuneemmin ilman nationalismin painetta?
Maallistan seuraavassa Martin Heideggerin kieltä ymmärrettävyyden helpottamiseksi (muutetut sanat ovat lihavoituja):
"Faktisessa olemisessaan ihminen on aina se, mikä hän jo oli. Ihminen on menneisyytensä joko ilmeisellä tai vähemmän ilmeisellä tavalla. Ihminen ei ole menneisyytensä myöskään vain siinä mielessä, että menneisyys ikään kuin kulkisi hänen takanaan, ja että mennyt on vielä esilläoleva silloin tällöin vaikuttava ominaisuus. Oma menneisyys (---) ei seuraa ihmistä vaan menee jo hänen edelleen." (Oleminen ja aika, s.41)*
Historia ei siis ole vain jotain, joka jää taaksemme kuviksi ja pelkäksi esilläolevaksi, tarvittaessa ajateltavaksi ja kuvastossaan havainnoitavaksi objektiksi. Historia on aina jo jotain, mikä näyttää niin sanotusti eteen olemisen mallia.
Voisiko nyt ajatella urheilua heideggerilaisittain? Että se on kumuloituvan ajan tunnistamista olemisessamme? Eikö Suomen jääkiekon ensimmäinen maailmanmestaruus 1995 juuri siksi tuntunut niin valtavalta ja ylevältä, että historiamme ensin oli täynnä turhautumisia ja epäonnistumisia ja että oli opittava tekemään kaikki paremmin vanhasta oppien, ei siis epäonnistumisen historian tuolta puolen menestystä ostaen? Ja eikö toinen mestaruus tarvittu varmistamaan, ettei kysymys ollutkaan pelkästä sattumasta? Siis vahvistamaan historiamme, aikamme ja siinä olemisemme omaksemme?
Miksi siis Usainin tuoma menestys Suomelle ei tuntuisi missään? Onko syynä rasismi tai nationalismi? Ei, hän vain juoksisi menestystään itsellemme väärän olemisen ajassa. Siksi Usain Boltin olisi mahdotonta lunastaa onnetonta menestystämme edustamassaan lajissa. Siihen tehtävään meidän olisi edelleen odotettava omiemme historiallista panosta. Ja mikäli emme siinä onnistuisi, se olisi vain hyväksyttävä historiamme mitaksi.
-
*Alkutekstissä Heidegger käyttää ihmisestä (tietoisena, luovana, tuntevana, kokevana, aistivana, ajassa ja tilassa olemassaoloaan tapahtuvaksi "tekevänä" oliona) nimitystä täälläolo.
Tuon tarinan, historian tms. kumuloituminen jotta merkitys oli riittävän iso, on kyllä totta. Urheilussa on aika paljon niitä (yksilöitä ja joukkueita) jotka tehtyään ensin tietenkin kaiken oikein, korjaavat sitten myös voittosadon nopeasti, runsaasti ja näennäisen helposti. Näistä voittajista en itse juurikaan kuitenkaan syty. Lapsuudessani oli omat (itse hankitut, hah) vaikeuteni kun en kannattanut kaikkien suosikkeja brasseja futiksessa enkä kanukkeja lätkässä juuri tuosta em. syystä enkä oikein kannata vieläkään.
VastaaPoistaUrheilun nationalismista sanoisin että ei pidä paikkaansa. Pahempaa on ylikansallinen magajoukkueiden futis-globalismi.
Jos Suomen kannattaminen lajissa x on nationalismia niin sitten kai suomalaisen muotoilun, arkkitehtuurin ja klassisen musiikin esiintuominen ylpeänä suomalaisena ilmiönä on nationalismia sekin. Ja kuten olen usein jo todennut, nationalismissa selkeimmillään ei ole mitään pahaa, oikeistolaista, vaarallista tms. Omaa metsää, omaa biotooppia saa pitää kauniina ja hyvänä. Odotan Huuhkajien siis uutta nousua ja huhuilua.
Täällolosta sanoisin sen, että käsittääkseni Heidegger tarkoitti sillä muutakin kuin pelkästään omista kokemuksista itsensä aistivaa ihmistä. Martinin aikana olemassaolonsa tekevä ihminen oli, niin luulen, muutakin kuin ostamalla, kuluttumalla (kulttuuria tai tavaroita) ja ajatuksiaan puntaroimalla ja kokemalla itsensä täällolevaksi aistiva olento.
Aika ja paikka käyvät ahtaammaksi kuin koskaan. Tilaa täälloloon on entistä vähemmän. Käyt kaupassa ja olet digiverkossa. Käyt netissä, olet verkossa. Ostat, koet, jaat kokemuksia muille, verkoissa, yhteisössä, yhdessä, sinä itse talletat ja sinusta talletetaan tietoa koko ajan ja siitä rakentuu sinä. Täälläoloa? Ei varmasti.
Heideggerhan meni mukaan Saksa-projektiin 1930-luvulla juuri ylevän toivossa latteutta vastaan. Jälkikäteen en menisi kiveä siitä heittämään sen päähän. Ihastui todennäköisesti siihen että viimeinkin oli valtava idea, mutta ei kyennyt näkemään että idea oli mätä sisältä. Natsismihan tavoitteli nimenomaan Ylevän kokemusta, suuren tarinan aloittamista uudelleen. Vikaan meni. Martin nahkahousuissa ei kuitenkaan latista hänen ajateluaan, mutta mukaan se meni, ja melkein ymmärrän miksi, halusi tehdä kokonaiselle kansakunnalle täällolosta jotain oikeasti merkittävää. Niin päädyttiin antikristuksien (käytän termiä tässä maallisessa mielessä) joukkoihin ennen, ja vieläkin...?
Mä aistin tässä ajassa samanlaista ylevän tavoitelua, tosin paljon latteamassa muodossa. Ette ole voineet olla huomaamatta kuinka EU-federalismi, globalismi, Nato, USA (jolla tarkoitan nyt nimenomaan itärannikon suurta rahaa) ovat yhteisessä projektissa, toistaiseksi vielä epäselvässä, mutta selvästi jo hahmottumassa olevassa. Tuleeko siitä ylevää vai onko sekin mätä omena, jää nähtäväksi. Oman kantani olen tehnyt jo aiemmin tiedettäväksi, jos muistatte, mutta voin olla väärässäkin.
jope
Lisään vielä sen että Heideggerhan ei ollut vain natsien suhteen passiivinen saksalainen sivustaseuraaja (niin kuin joskus fanien kuulee sanovan), vaan kunnolla aktiivisesti mukana henkilösuhde-tasolla natsien kanssa pitkään ja monin tavoin. Mutta kuten sanoin, siitä lähtökohdasta, siitä ajasta ja paikasta käsin, se oli ihan ymmärrettävää.
VastaaPoistaMieluummin kysyn itseltäni, miksi itse olen passiivinen nyt kun Eurooppaa muokataan uusiksi hurjaa vauhtia niin monessa eri asiassa. Ehkä olen passiivinen siksi, että vaikka tiedän ja koen, että jokin menee nyt isosti väärin, en osaa eritellä sitä kahteen vastakkaiseen vaihtoehtoon ja laamannun ja annan olla. Jätän koko kysymyksen toisille. Hoidan omia pikkujuttujani. Täällä-vai toisaallaoloa?
jope
Jope. Analyysis tuosta Heideggerin synnistä on hieno. Parasta a-luokkaa.
PoistaMielestäni Heidegger banalisoi tuossa kohtaa ylevän ja täälläolon. Ihan oma subjektiivinen mutuni on, että puhuessaan niitzen ja oman nihilisminsä logiikasta, sen ylittämisestä, hän on eri ajattelija kuin banalisoidessaan ylevän saksalaisromanttisella maan ja veren filosofialla. Ylevässä on katsottava kaiken läpi. Sitä on ylevä minulle. Muuten ylevä on itseltäkin vapaudeksi naamioitua ideologiaa. Huonoa uskoa (mauvaise foi). Minusta tuntuu ikään kuin Heidegger takertuessaan natsismiin väistelusi itse omaa filosofiaansa ja mikä pahinta, hän tekee sen itse sitä ymmärtämättä. Muistatte tulkintani Oidipuksesta...
Tuosta passiivisuudesta: On selvää että olemme jope hämmentyneitä kuluttavan ihmisen suhteen. Yhtäältä emme halua kansallista tai ideologista totalitarismia ja toisaalta pidämme vapauden ydintä jonakin, mikä jää toteutumatta haluavan ja kuluttavan ihmisen täälläolossa.
Koemme jope tämän samoin vaikka eri maustein.
Kuten jo jossain sanoin, minulle ylevän suurin filosofi on tietenkin Wittgenstein. Ja se mistä Vesan kanssa vähän ollaan eri poluilla, Kierkegaardin luenta hänen itsensä ohi tuottaa minulle tunnetta ylevästä ja myös kauniista.
Derridan hyväksyminen ylevän yhteydesä on vaikeaa koska ylevän kokeminen on aina jotenkin transsendentin rakentamista itselle ja différance viittaa liikaa signifioijaan itseensä. Mutta sanoa ettei différance luo ylevän estetiikkaa, on sekin liikaa sanottu. Entä Lacanin reaalinen? Sama juttu. Wittgenstain antaa enemmän tilaa ylevälle kuin mämä kaksi herraa.
"Mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen". Siinä oma ylevän tiivistykseni kuten jo tuossa elementaarilausejutussa kävi ilmi.
"Mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen".
VastaaPoistaMulla tulee tuosta jotenkin mieleen ihan reflektiivisesti ja logiikalle jota en osaa selittää oma kokemukseni lähihistoriasta. Kumuloitumia.
Siitä kuinka esim. 80- ja 90-luvut ja niiden vuosikymmenten kysymykset ja ongelmat, ja ehkä vielä 2000-luvun ensimmäinenkin vuosikymmen, olivat kysymyksien asetteluiltaan helpompia ja antoivat tilaa "mielikuvitukselle" vaikka kuinka paljon.
Nykyaika, nämä vuodet, tämän ajan todellisuus haastaa ainakin minut siten, että ota kantaa todellisuuteen mies, älä surffaile todellisuuden laitamilla, omissa jutuissasi, ikään kuin elokuvakerhojen pimeissä nurkissa, kirjallisuusteorioissa ja -tuotannoissa, omassa mielikuvituksessasi, omien pikku leikkijuniesi kanssa.
Ilmassa on jotain mikä ei annna tilaa mielikuvitukselle.
Sodan jälkeen maallamme oli kaksi elintärkeää päätehtävää. Estää neuvostomiehitys, eli estää vasemmistoradikalismin leviäminen yhtään laajemmas. Siinä onnistuttiin. Muun muassa hyvällä sosiaalipolitikkalla. Ja tietenkin Kekkosen taidolla ja ylevällä (!) itsestä luopumisella ( ! ), eli pysymällä väleissä Kremlin kanssa. Suomettumisella jos niin halutaan. Onneksi suometuttiin (ajatelkaa, niinkin voi ajatella). En olisi halunnut syntyä Neuvosto-Suomeen silloin 1960-luvulla.
Toinen tehtävä oli tehdä maasta nykyaikainen teollisuusmaa ja päästä mukaan läntisen stndardin elintasoon ja keksiä sodanjälkeinen Suomi uudestaan. Siinäkin onnistuttiin. Maamme sai elintasonsa, ilmaisen koulutuksensa ja kansankodin ja vältimme pahimman.
Sitten tulivat 80-luku, 90-luku, ja vielä kymmenen vuotta, jolloin maa valui postmoderniin tilaan ja meistä tuli tyhjiä "tuollaolevia" kuluttajia, mielikuvitukselle oli tilaa. Meitä ei haastettu. Oli aikaa ja mahdollisuuksia puuhatstella. Kuka mitäkin. Maa oli täynnä pikkuisia sanasotia. Jälkikäteen ajateltuna niiden aiheet olivat naurettavan pieniä. Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema ehti vielä tavoittaa jotakin siitä mistä olisi voinut olla kysymys. Sen postmodernihan oli jo (ennen kuin asiasta meillä tuolla nimellä puhuttiin) osittain postmodernin pilkkaa. MP näytti miten helppoa se on (jos osaa).
Nyt tilanne on taas toinen. Ja nyt tilanne on vaikeampi. Kreml joka pitäisi pitää aisoissa on monella suunnalla, vähän joka ilmansuunnassa.
Mielikuvitus- ja mielikuvateollisuus on voimissaan.
Tiettyjä sanoja ei saa sanoa ( siis mielikuvistusta haastaa).
Todellisuus haastaa meidät vähintään ns. vaaran vuosien rajuudella, mutta sitä ei myönnetä. Puhun tietenkin tuosta uudesta liittokunnasta johon yllä vittasin.
Loppukevennys (tai sitten ei): no, Paavo V aikoo haastaa mielikuvituksemme.
jope
Juha, miten joku tapaus Wilson Kirwa, olettaen että hän olisi käynyt nykyisenlaisen prosessinsa ja ollut ominaisuuksiltaan Usain Bolt tai huippumaratoonari?
VastaaPoistaMikä on siis ajallinen ja laadullinen kriteeri sille, että initoidutaan "suomalaiseksi" Daseiniksi? Miten rodun / etnisyyden käsite edes kohtaa heideggerilaisen olemisen analyysin - onko Heidegger voinut ollenkaan ajatella nykyajan tuntemia haasteita ja esimerkiksi kotoutumisen problematiikkaa (Heimat-problematiikan osana).
No joo, minusta Niitske ja Haideggeri eivät pysy ihan samoilla linjoilla kuin Kantin ylevää tulkitessaan: tai toki N:n kohdalla moraalilain voisi korvata vallantahto (ylevä subjektin hajoamisen kokemus, joka tunnistettaisiin jonkinlaisena väkivaltaisena yhteytenä olemisen perustaan eli vallantahtoon), Haideggeristä ei tiedä (ylevä Daseinin kohdalla ahdistuksen ja olemisen pakenemisen "kokemuksessa").
Minä näkisin, että Kantin kuvaama ylevän kokemus on yhä mahdollinen ja se on ehkä täysipäisin ja vähiten mystifioiva kokemus, vaikka hän siihen moraalilakinsa kytkeekin ja vie estetiikkaa kohti etiikkaa eli käyttää ylevää, kokemuksellista seikkaa, keinona puhua siitä, miten moraalilaki itsestään ilmoittaa.
Itse pidän Lacanin puheita "reaalisesta" vähän metafysiikkana (en oikein usko että on edes yhtä reaalista, vaan eri kulttuurit tuottavat erilaisia "reaalisia" - sikäli kuin edes ymmärrän kunnolla käsitettä - sen huonoin puoli on tietenkin se, että se on pelkkä oletus, vähän kuin Jumala uskonnottomalle). Itse olen psykologian osalta mieluummin freudilainen eli tutkiva tiedemies (ja niin muuten oli Lacankin, kun elämänsä loppupuolella lohkaisi "Olkaa te lacanilaisia, minä olen freudilainen"). Luulen, että Lacan oli pohjimmiltaan huumoriveikkoja ja hieman leikki ihmisten / etenkin psykoanalyytikkojen vakavamielisyydellä ja saattoi puhua sokalmaisesti tietoisesti täyttä potaskaa (esim. suturoiva subjekti jne.)
No joo, mutta Jopella oli ihan aidosti asiaakin ja hän kysyi isoja kysymyksiä. Minä en oikeasti enää osaa paheksua tavallisia, 30-40-luvun ihmisiä esimerkiksi Saksassa, kun mietin, mitä kaikkea tälläkin hetkellä maailmassa tapahtuu ilman että juuri kukaan siitä paljonkaan välittää. Toki saksalainen kansallissosialismi rotuhygieniaoppeineen oli räikeä juttu emmekä ehkä narahtaisi ihan samaan ansaan siinä mittakaavassa, mutta salakavalampiin ja hieman peitellympiin juttuihin kyllä (esim. globalisaation ja siihen liittyvien taloudellisten hankkeiden osalta + että tälläkin hetkellä elää miljoonia ihmisiä epäinhimillisissä oloissa aivan Euroopan reunoilla ja me ajattelemme - minäkin - että tavallaan ei ole oikeastaan meidän asia täysin hoitaa tuota soppaa ja jos hoidamme osuutemme, niin olemmepa toimineet hyvin).
Ei tuossa ole kyse rodusta tai etnisyydestä tuossa jutussani. Kirwa ja Bolt vain nyt sattuvat olemaan ihonväriltään erilaisia kuin pohjoismaalaiset. Ihonväri vie ajatuksemme harhateille, se vain on niin vahva tabu.
PoistaVoisin ajatella vaikka että ruotsalainen pöytätennispelaaja ottaisi Suomen kansalaisuuden ja voittaisi väreissämme maailmanmestaruuden. Kyse olisi lajin perinteen ja sen historian rinnakaisuudesta. Eri daseineista. Kun puhumme vaikkapa suomalaisesta jalkapallosta, puhumme sen historiasta, sen ajassa olemisesta. Tai joo. Kokkolan lentopallo on hyvä esimerkki. Joukkue on läpeensä ostettu ulos historiastaan eikä sillä ole kokkolalaisen lentopallon tieto-taidon tai taidottomuuden kanssa mitään tekemistä.
Kansalliset kilpailut ovat siinä mielessä kiinnostavia, että tunnemme seuraavamme niissä lajin historiaa. Se että voitimme jääkiekossa maailmanmestaruuden oli tuskaisen historiamme tulos, ei satunnainen tapahtuma joka tilattiin historian ulkopuolelta. Toki Curre vähän auttoi, sai meihin jotain uutta henkeä, löytämään itseämme. Joo. Jalkapallossa ei tosin auta ulkoviisauskaan kun pohjaa ei ole. Jostain syystä.
"Mikä on siis ajallinen ja laadullinen kriteeri sille, että initoidutaan "suomalaiseksi" Daseiniksi?"
Tuo on kiinnostava Daseinia koskeva kysymys johon meillä kummallakaan ei ole tarkkaa vastausta. Mistä historiamme ja olemisemme muodostuu ja mitä tarkoittaa urheilussa kansallinen identiteetti? Mutta joku ero on sillä, että Bolt juoksisi meille voittoja kuin että suomalainen pikajuoksu löytäisi visasten kiven. Ehkä jamaikalainen valmentaja löytäisi vahvuutemme vaikka en kyllä siihenkään jaksaisi uskoa. Rodun kansa tällä ei siis ole mitään tekemistä. Hui kauhistus. Olisikohan tämä kiinnostava aihe liikuntatieteelliselle ja vaikkapa historian laitokselle?
Reaalisesta: se on itselleni tapa auttaa ajattelemista. Mitä se on, sitä en tietenkään osaa sanoa. Kulttuuriset variaatiot reaalisessa ovat hyvä esimerkki siitä, että reaalisesta on puhuttava aina "asian ohi". Onko yhtä reaalista? Huikea ja äärettömään ylevään pudottava kysymys. Oleellista tässä on se, että se voidaan kysyä, että kysymys herää.
Heidegger ja niitze tulevat väistämättä nihilismin rajalle filosofioissaan, eri kautta mutta silti. Siis tarkoitan olemisen kysymisen logiikassa, en moraalia pohdittaessa. Niitze menee vieläpä vauhdilla päin ja yli (näen siis yli-ihmisen tässä nihilismiä ylittävänä alati jakautuvana epäsubjektina eikä vallan subjektina; toki niitze sekoilee ja antaa narua monenlaisille tulkinnoille ja minäkin luen sitä tahallani rajojen yli "väärin").
Mutta siis että urheilu "pienenä" historiana tai sen rahalla ostettuna ylittämisrnä. Siinä on kysymys olemisen kysymisestä. Minusta heideggerilainen tutkimus kansallisen lajin olemisesta ja ajasta, sen Daseinista olisi paikallaan.
Yritin jotenkin avata urheilua ja kansallisuutta uudesta kulmasta kun niistä yhdessä heti hysteerisesti aletaan puhumaan patriotismin ilmentymänä suunnilleen.
Ihmisen sisämpään kätketty (kantilainen) moraalilaki, sen aistimus, sen kaiku, veto siihen sen edessä katsottavaksi tai draivi siitä irtisanoutumiseen (nihilismi, niitse, relativismi, anarkismi...niitähän on loputtomasti) on alunperin Paavalinkin ajatus ja löytyy hänen keskeisimmistä kirjeistään. Sieltähän Immanuel sen esiin nostikin itse lisää sitä tietenkin eritellen (korjaa Vesa, jos olen väärässä) ja analysoiden.
VastaaPoistaKantista sellainen anekdootti, että kun nykyään matkustelua pidetään kansalaiskunnon velvoitteena, koska ajatellaan että kun laajasti maailmaa näkee niin takaisin putkahtaa suvaitseva ja avaramielinen ihminen, niin saamieni tietojen mukaan Kant ei poistunut koko elämänsä aikana Könisbergistä (korjatkaa jos olen väärässä) ja ihan sillä ajatus silti juoksi, vai kuinka. Ei siis virikkeiden koko vaan miten niitä käyttää...
(Tuosta matkusteluviisastelusta sen verran, että jos joku ohjelma ja jotkut ihmiset erottavat minut ihmiskunnasta niin se on "tunnan ja rikun" suosittu ja mielestäni yliarvostettu saarnatuoli, niiden paatos ja eetos ja rentoilu, jota en voi katsoa saamatta kouristuksia. Joskus määrittelen eron myös näin: minä ja nuo tatuoidut. 60-luvulla syntyneet eivät tatuoi ihoaan, 70-luvulla syntyneet ovat olleet jonossa kuvittamaan ihoaan. Tatska ja Red Hot Chili Peppers ja mulla on tunne, että "usot sie Antti, näitä jos on täällä enemmän niin myö ei viihytä."
Mitähän filosofia kertoo näistä sukupolvikuiluista? Eiks Lacan ja Derridakin ollut aikaan sidottuja, tekin juttelette niistä selvästi - post-tunnelmissa? Tuuli käy heidän ylitseen...Kant taitaa jäädä henkiin. Paavali oli oikeassa?
jope
Juha, ei minulla ollut sinänsä mitään tuota Usain Bolt-analyysiasi vastaan, mutta ajattelin vaan kovin arkisesti, että Wilson Kirwan kohdalla tällaista kysymystä ei edes syntyisi, koska hänen historiansa on limittynyt sen verran pitkästi suomalaisen yhteiskunnan kanssa, ettei mitään varsinaista isoa katkosta Afrikasta Eurooppaan tulemisessa ole - en tiedä miten jamaikalainen Bolt lopulta on (paitsi syntyperältään) ja miten globaaliin verkostoon hänen Dasaininsa oikeastaan on hänen urheilijana-olemisensa vuoksi kytketty.
VastaaPoistaTaitaa tosiaan olla, Jope, niin että Kantin mainitsema moraalilaki (vaikkei hän sitä suoraan kristinuskosta johdakaan, kaiketi? vaan jostakin järjen ideasta?) on Paavalilla kirjoitettu jo esiin. Paavali puhuu pakanoista (ei siis juutalaisista eikä oikeastaan edes kristityiksi kääntyneistä) ja sanoo: iankaikkisuuden olet pannut heidän sydämiinsä. Minusta Paavalin kirjeistä on luettavissa sellainenkin tulkinta, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan ole edes kuulleet kristinuskosta, mutta ovat silti - omantuntonsa lain noudattamisen vuoksi - Jumalan edessä otollisia. Mutta toisaalta Paavalilla on kuitenkin astetta rajumpi dilemma suhteessa yleiseen moraalilakiin: vaikka ihminen tietää mikä on oikein, hän ei siihen kykene, vaan tekee sitä pahaa mitä ei tahdo... Tällä Paavali kuvaa luonnollisen ja hengellisen ihmisen kamppailua, siis loputonta ja epätoivoista kamppailua subjektissa itsessään eikä näe muuta apua kuin Kristuksen. Kantin filosofia, Niitskestä puhumattakaan, hävittää tämän moraalisen ristiriidan, jonka ainakin minä tunnistan itsessäni yhä näinä postmodernismin jälkeisinä aikoina. Teen sitä pahaa mitä en tahdo. Ei kai synnissäolemisen tilaa voi tuon osuvammin kuvata.
Kant ei kaiketi juuri matkustellut, ja luontoa säästyi :) Samantapaisesti ajatteli Kierkegaard: ajattelija ei tarvitse kuin muutaman ihmisen saadakseen aineiston kaikkiin mahdollisiin psykologisiin ja filosofisiin havaintoihin. Kierkegaard teki kuitenkin matkoja Saksaan jne. Olen hekumoinut ajatuksella, että hän olisi voinut tavata Nietzschen, mutta oli hieman aikaisempi hahmo. Tosin liki täydellinen analyysi Nietzschestä löytyy Kuolemansairaudesta, kun Kierk. kuvaa "demonista epätoivoa". Tää on Vesa, mutten jaksa kirjautua kun olen toisilla tunnuksilla tekemässä töitä...
Muuten. Olen syntynyt -71 ja olen vielä pystynyt vastustamaan tatskojen kiusausta. Ei kiinnosta pätkääkään, vaikka voi sellainen olla ihan tyylikäskin.
Myönnän että tuo kansallisen lajikertomuksen ja siihen ulkoa tulevan suhde on epämääräinen, mutta se asettaa mieltä kiihottavan kysymyksen "meistä" ja "heistä".
PoistaJope. Pasolinin kommentti Saloonsa on kiinnostava: "Tämä elokuva ei anna tilaa perustelemattomalle mielikuvitukselle." Itse olen aina ärsyyntynyt tuhdisti siitä vaatimuksesta, että taiteen pitäisi antaa tilaa mielikuvitukselle. Jotenkin siinä soi henkinen laiskuus. Ja vielä: olette varmaan jo matkan varrella huomanneet että minulle postmoderni on aina ollut osa valistuksen evoluutiota, osa vastuullista eettisyyttä. Tavallaan se on ärsyttänyt ja kiehtonut samalla.
Kyllä, juuri noita Paavalin juttuja tarkoitin, se sanoo noita kantilaisuuksia (tosin kristillisestä näkökulmasta)useissa kirjeissään, ja olen ihan varma että Immanuel on tuntenut ne hyvin.
PoistaTatuoinnit on hienoja. Ei mulla niitä mitään vastaan ole, vaikka ne nykymuodossaan edustaa mulle rusinat pullasta tyyppistä elämäntapa-droppingia. Tatskat on on ihan ok rokkareilla, vankikundeilla ja merimiehillä, hah.
Ennenhän ne oli tapa erottautua massasta, nykyään juuri päinvastoin. Sulla en kuvitellutkaan sellaisia olevan syntymäajastasi huolimatta ( vaikka olet noin seitsemän, kahdeksan vuotta nuorempi, vain).
Juha. Mielikuvitus jolle ei enää tilaa. Ei ihme että pidämme molemmat suuresti Surmanluodeista ja Tiestä. Itselläni elementaariseen (pyhäin)yhteyteen kuuluu kolmaskin kappale, Kertomus sokeudesta.
Kaksi tärkeää saksalaista yhdessä virkkeessä:
Täälläolon enkä muuta voi.
jope
Taidan lukea tuon kertomuksen sokeudesta uudelleen... hyllys on.
PoistaKaton muuten käsipallo-ottelua jonka aloitin ihan lopussa kun vaihdoin kanavaa. Joku Final four. Onkohan toinen epsanjalainen joukkue mut tousesta en tiiä. Eiku joo unkarilainrn. Huikeen jännä. Yle femmalla.
Juha, jos tahdot lisää hyvää kesälukemista, niin suosittelen Olli-Pekka Tennilän runoteosta Ontto harmaa ja Pauliina Haasjoen Planeettaa. Siinä vuoden tähänastista kovimmat kotimaiset runoteokset.
VastaaPoistaotetaan haltuun...
Poistaonko tuo tennilä muuten esko-juhanin poika?
PoistaEn kyllä tiedä, saattaisi ollakin. Mutta sen tiedän, että luultavasti tykkäät tästä uusimmasta, kun tykkäsit Yksinkeltaisesta. Terveiset vaan Tallinnasta, kaupunki oli jokseenkin paikoillaan.
PoistaTuostapa tuli mieleeni että kaplinski on kova.
PoistaJoo, Jaan on!
VastaaPoista