Voiko hyvästä ja kauniista tulla jotakin josta haluaakin päästä eroon? Ikään kuin huonoa ja ylimääräistä?
Enkä nyt tarkoita että hyvästä tulisi ajan myötä huonoa niin kuin ehjästä leivänpaahtimesta rikkinäinen vaan että yhäkin hyvä, kaunis ja toimiva tuntuisi liialta ja ylimääräiseltä.
En tiedä teistä mutta minulle hyvien juttujen kanssa käy aina niin, että tulee ratkaisematon halu sulautua niihin. Jos muistatte niin Bukowskin Naisia lukiessa tämä tuli kerran mieleeni ja nyt en sitten tiedä, mitä tämän kaiken Jaan Kaplinskini erinomaisuuden kanssa oikein tekisin; mihin sen käsistäni laskisin.
Juuri tähän ratkaisemattomuuteen tämäkin blogi tietenkin perustuu niin kuin kaikki paljon mutta turhaankin parjattu somettamisen loputtomuus. Tarpeeseen jakaa tämä inhimillinen mahdottomuus, tämä olemassaolon ylimääräisyys toisen ihmisen kanssa.
Tänäkin juhannusyönä.
Juha, Anna Kortelainen puhuu tästä samasta kurottamisesta kirjoittamalla lukijoita kohti juuri lukemassani esseekirjassa.
VastaaPoista"Uhmaan myös omaa kuolemaani; en usko tuonpuoleiseen, joten se, mitä haluaa sanoa tässä elämässä, on sanottava nyt. Huomenna voi olla jo toisin, huomenna voi olla lopullisesti poissa eikä koskaan enää saa molemminpuoleista yhteyttä kehenkään. Siksi ojennan käteni tänään ja toivon toisen ihmisen tarttuvan siihen."
Lisää täällä:
http://marjatankirjat.blogspot.fi/2016/06/elakoon-essee.html
Hyvää Juhannuspäivää!
Uskon että jos kirjoittaminen ei ole poliittista retoriikkaa, se on juuri tuota Kortelaisen ja mun kuvaamaa jakamista. Kirjoittamisessa on aina pikkuisen metafyysinen klangi, halusi sitä tai ei.
PoistaJuhannusta sinulle myös.
Tarkemmin sanottuna kirjoittaminen on ontologisen ja metafyysisen eräänlainen reaalinen raja. Milainen, se riipuu kirjoittajasta... enemmän kuin lukijasta?
PoistaMinulla on Bukowskilta myös kiinnostava päiväkirjamerkintöjä ja kaikenalaista lyhytproosaa, kirjeitä ja piirroksia sisältävä On Writing, jossa hän sanoo maaliskuun 11.1991 näin: "I am probaly writing too much. For me it can't be. I'm hooked on it." Ratkaisemattomuus taisi ajaa myös Bukowskia.
PoistaNo, siis jos tietää ettei kirjoita vain itselleen. Bukowskin mielestä siis, kuten Marjatta sanoi, liikaa tekstiä. Tekstiaddikti. Taisi hänellä jo eläessään olla lukijoita?
VastaaPoistaKyllä kai on niin että sanoilla kommunikoivia on, sitten on ihmisiä jotka viestivät kuvilla ja olen kuullut että merellä viestitään lipuilla. Entäs sitten musiikki? Sekin on sanatonta.
Marjatta, vastaan esseehaasteeseesi tätä kautta.
VastaaPoista-Duras, Jokapäiväinen elämä
-Rinnekangas, Sebaldia lukiessa, Kadotettu kieli
-W.G. Sebald, monet kirjat tuotannossa
-Melender ja Hännikäinen, teoksia yhdessä ja erikseen
-Paavo Haavikko, esseemäisiä sirpaleita teoksissa tai kokonaisia siellä täällä sen tuotannossa
-Thomas Bernhard, Palkintopuhetta
Tuossa listassani kaikki teokset (Duras, Sebald, Haavikko. Bernhard) eivät ole puhtaita esseitä, tuskin esseekirjallisuutta lainkaan, vaan esseemäistä proosaa tai esseemäistä elämänkerrallista jossakin mielessä. En ole kovin tarkka lajityyppien suhteen.
On varmasti muitakin, mutta en saa tässä nyt mieleen. Miten tuo lista vaikuttaa jotenkin pömpöösiltä? Tärkeilevältä. En minä muuten kommenttien ulkopuolisessa noin vakavamielinen ihminen sentään onneksi ole....Silti rehellisesti sanottuna nuo mainitut kirjat ovat vaikuttaneet minuun paljon. On niiden parissa saanut nauraakin.
Noista nimistä Sebaldin ja Bernhardin tuotannot mulle ylivoimaisesti tärkeimpiä. Sebald varsinkin. Hännikäiseltä muuten ilmestyy juuri näinä viikkoina uusi proosateos, Kuolevainen. Aihe kuulemma nimensä veroinen. En tiedä jaksanko sitä. Johanneksen evankeliumia ja Paavo Rintalan Velkani Karjalalle teosta lukenut juhannuksena. Rintalalla kirjassaan kaiken muun ohella realistinen naiskuva äidistään, sotaleskestä.
Ja sitten tietenkin paljon jalkapalloa, paljon hyvää jalkapalloa. Mökkiä ei valitettavasti ole. Onneksi Nuuksiossa on komeita erämaajärviä. Tänään uitiin siellä. Kun meri lämpenee niin siihen sitten sukelletaan jokapäivä. Hyvää juhannusta kaikki.
jope
Jope, kaikki muut mainitsemasi ovat minulle edes jonkin verran tuttuja paitsi Haavikko ja Bernhard.
PoistaTotta, esseetä voi sisältyä elämäkertoihin ja fiktiivisiin romaaneihin. Tuntuu melkein, että se on vaatimus hyvälle kirjalle. Hyvässä dekkarissa pitää olla annos esseetä.
Ja sitten essee-elokuvat, joista Juha mainitsi minun blogissani. Enpä tullut ajatelleeksi. Parhaissa elokuvissa on esseemäinen näkökulma.
Lämpeneekö muka meri joskus Suomessa, niin että siinä voi sukellella! Me kävimme tänään mökillä, jossa mies ui ja minä en. Hän sanoi, että on lämmintä, ei yhtään kangista. Hrr, ei kangista, on siinäkin lämpimän määritelmä. Retki Nuuksioon olisi kiva. Pidän todella patikkaretkistä. Opiskeluaikana Helsingissä kävin Pihlajasaaressa uimassa - silloin tarkenin. :D
Kyllä Marjatta, meri lämpenee sopivaksi ihmisen iholle joka ikinen kesä. Liioittelematta voin kertoa että käyn perheeni kanssa heinäkuussa ja vielä elokuussa uimassa keskimäärin päivittäin. Niin jo kohta kolmekymmentä vuotta. Nytkin jo käyty, mattolaiturilta ihan keskustan kupeessa. Maineestaan huolimatta Itämeri on puhdas ja hyvä uida. Olen niellyt varmaan sen vettä vuosien saatossa pari uima-altaallista. Sinilevää on vain pari kertaa ollut sen verran ettei ole uimaan viittinyt mennä. Yleensä kun saan tätä kevyestikin suolaista merivettä iholle, en yleensä käy edes suihkussa moniin päiviin. Aurinko ja veden suola ovat paras mahdollinen ihonhoitotuote kalpeanaamoille. Itämeren kalaa syön aina kun mahdollista. Ehkä nopeuteni johtuukin elohopeasta. Vakavissani, en rajoita kalan syöntiä millään muulla perusteella kuin kukkaron keveyden.
PoistaTämän lähimeren lisäksi nykyisen kotiseutuni monet järvet ja Vantaanjokikin kaikki hyviä uintipaikkoja. Luonnonveteen mulla hyvä suhde. Kaikki v-tus katoaa ja on hyvä olla. Kun lapsi nauttii, vielä suurempi ilo.
Tästä tuli mieleen sattumalta muuten mieleen oikeasti aivan loistava veteen ja sen kautta kaikkeen muuhun tärkeään liittyvä loistava esseekirja, Meri. Tekijät Monika Fagerholm ja Martin Johnson. (Ei muuten mitään finlandsvenskt havet är så underbart ok viktigt för mig-huttua. Tärkeää puhetta mm. kirjallisuudesta). Fagerholm on muuten muutenkin naiskirjailija minun makuuni. Se Naiset rannalla ei kiinnosta, mutta kaikki sen jälkeen.
Huomenna harmiksemme sataa. Meressä uimista eikä varsinkaan järvessä uimista tosin sekään aina estä. Sinne vaan sekaan. Kotkassa, lähellä Sinua, uin aikoinani paljon siinä pikkusaaressa ihan sataman edustalla ja sitten tietty Kaunissaaressa. Hyviä vesimuistoja. Kouvolassa oli Käyrälampi. Ihan ok. Nostalgiasyistä uin sielläkin kerran kesässä. Kymijoessa en ole uinut kuin siellä Voikkaan takana yläjuoksulla.
Tosin (tää jatkuu vieläkin...) solujeni vesi, niin ajattelen on kotoisin Saimaalta (isäni) ja Terijoen rannalta ja Rajajoen rannalta (äitini).
jope
Aurinko, hiekka ja meren suola tosiaan hoitavat ihon ihanan pehmeäksi. Minulle vaan viileässä vedessä korostuu liikaa se karaisuvaikutus. Katsotaan lämpeneekö vesi tänä kesänä vilukissalle sopivaksi.
PoistaJope, hyvä, että olet opettanut lapsesikin kunnon vesieläväksi.
Nuorena uin Kokemäenjoen sivuhaarassa ja istuskelin koskessa kuin porealtaassa.
Kuhmossa veneilimme paljon isolla, jyhkeällä Ontojärvellä, ja keskustan matala ranta lämpeni kivasti ja oli sopiva lapsiperheelle.
Täällä veneilimme alkuun Vuohijärvellä ja Virolahden pikkusaarilla, ihan tavallisella pienellä moottoriveneellä, jota siirtelimme trailerilla. Pidin näistä retkistä paljon enemmän kuin mökillä olosta. Mökki vain sitoo paikalleen ja aiheuttaa työtä ja kuluja.
Kaunissaaressa olen käynyt laivaristeilyllä.
Käyrälammella on nykyään ehostetun uimarannan lisäksi myös vesipuisto. Ja meillä Myllykoskella viimeistellään parhaillaan vanhan maauimalan korjausta. Sinne on meiltä viiden minuutin matka pyörällä, joten voisi käydä aamu-uinnilla, kun vaan tulisi tarpeeksi lämmmintä.
Välimerellä käynnit ovat pilanneet minut.:D Toisaalta tiedän, että jos ahdistun, niin löytyy sellaista, missä saan onnellisuuteni takaisin, Välimeren isoissa lämpimissä aalloissa kahlailu ja keinuminen, joka päivä aurinkoa ja lämmintä hiekkaa.
Fagerholmilla on valtavan upeita romaaneja, Amerikkalainen tyttö (suosikkini), Säihkenäyttämö ja Lola ylösalaisin.
Solujeni vesi, hienosti ilmaistu. Miten minun solujeni vesi voi olla Välimereltä? Jospa äitini, kuivan Pohjois-Satakunnan kasvatti, oli nähnyt kuvia ja haaveili turkoosista merestä! Vanhempani tekivät aina työtä, panivat heinää seipäälle siinä joen varressa ja vain me lapset istuskelimme koskessa.
Ja arvaapa mitä. Hain kirjastosta varaamiani kirjoja ja siellähän oli juuri tämä mainitsemasi Rax Rinnekankaan Kadonnut kieli. Olenko saanut kenties sinulta idean tähän jo aiemmin?
PoistaOman blogisi puolella siitä puhuin, etkö muista?
PoistaRinnekangas tuo tuossa ja muutenkin paljon esiin sen kuinka meillä kirjallisuudessa dominvoivat a) dekkarit ja b) angloamerikkalainen käännöskirjallisuus.
Puolustaa paljon saksankielialueen kirjallisuutta joka on nykyään meillä ihan kuriositeetti.
Mulle kolme saksankielistä, Sebald, Handke ja Bernhard on ollut jo muutaman vuoden niitä kaikkein merkittävimpiä tekijöitä.
Rinnekangas on tehnyt elokuviakin viime vuosina. Niillä on ollut leffateattereissa ( ! ) hah ha, maksimissaan muutama tuhat katsojaa.
Kerro sitten mitä pidit Kadonneesta kielestä.
Vielä parempi on Sebaldia lukiessa, joka voi lukea ilman ilman Sebald-tuntemustakin. Kirja käsittelee myös Handkea ja Bernhardia. Mulle tää Rax oli vasrinainen bäng, samoilla linjoilla kirjojen suhteen oleva tyyppi kuin tyhjästä.
jope
Juu juu (muistini palasi!), pari postausta taaksepäin! Dekkarit, scifi ja fantasia myy, esseet ja runot ei. Elämme eskapismin aikaa.
PoistaMarjatta, se olikin tässä ketjussa, ylhäällä.
PoistaJoo ja on minunkin blogissani, Unpopular Bookish Opinions -jutussa.:D
PoistaRipsa. Minusta tuntuu, että vain itselleen kirjoittaminen on eräänlaista Perjantainsa odottamista silti. Ajattelen että ollaan Robinsoneja ja Perjantaita toisillemme lopulta. Käymme eräänlaista vuoropuhelua toisten ja/tai Toisen kanssa. Se on osa ontologista ja myös tietoisuuden efektoimaa metafyysistä rakennettamme. Agenttinsa kullakin. Transsendentti tai ei. Kaiken ilmaisun ja taiteen, niin sen kokemisen kuin tekemisen suhteen se menee nähdäkseni noin. Ajatus taiteen ja objektien kokemisesta Robinsonina on mielenkiintoinen: kun missään ei soi todellinen kanssaihminen, miltä asiat ja objektit alkavat tuntua? (Michel Tournierin Perjantai käsittelee tätä tematiikkaa ja jos löydätte jostain vielä Parnasson 1/85 niin siinä on Deleuzen kiinnostava essee kirjasta nimellä Maailma vailla toista.)
VastaaPoistaMarjatalle esseistä: tuon jo mainitsemani lisäksi Barhesin yksiin kansiin suomennettu Valoisa huone on loistava ja inspiroiva teksti (ja kuvat upeita). Barthes noituu esiin eräänlaista valokuvan totaalista pistettä, kuvaajan ja samalla katseemme tuollaoloa, joka ei enää avaudu sanoin vaan pekästään tuntuu: se ilmenee esimerkiksi kuvattavan kenkien kiillossa tainauhoissa tai käsien levollisessa vangitsevuudessa. Barthes nimeää tuon semanttisen mustan aukon punctumiksi. Itse koen punctumin absoluutiksi kauneudeksi ja totaaliseksi objektiksi esimerkiksi muskeliauton mykistävyydessä. (Katso juttuni Aineen huomaamaton sujuvuus;jutussani Ohi katsomisen taito viittaan ihan suoraan Valoisan huoneen pointtiin lukemalla Godardin Laittomia punctumin efektillä; loistava elokuva muuten; ja elokuvat itsessään voivat olla esseitä: juuri tuo Godardin Laittomat, Trierin Breaking the waves tai Melankolia tai Moodyssonin Lilja 4-ever esimerkiksi... niissä puhuu vahva esseistinen ääni.)
Löysin hyllystäni Krohnin Tribarin jossa myös inspiroivia esseitä (Krohnista pidän enemmän esseistinä). Ja sitten tietenkin Kari Enqvist. Ja vielä Octavio Pazin Ruhtinas ja narri on pakko mainita, siinäpä mainioita esseitä taiteesta. Nylén on haastava tapaus...
Sitten rajatapaukset (elokuvien lisäksi): don delillon Omegapisteen Psyko-prologi on kiehtovaa luettavaa olemisesta, havaitsemisesta ja ajasta; Sartren Minän ulkoisuus ei ole essee mutta pakko mainita ja Merleau-Pontyn Silmä ja mieli myös suositeltava pieni teos tuon Barthesin ohelle; siitä ilmestyi uusi käännöskin 2012 kokoelmassa Filosofisia kirjoituksia (Otso Kantokorven juttu esseestä on helkkarin hyvä, itsessään pieni esseehelmi: Kesäklassikko, Ilman hierarkioita, Kiiltomato.net).
Niin, kyllä yksityiset päiväkirjatkin ovat ikään kuin toiselle kirjoittamista, sille päiväkirjalle.
VastaaPoistaKun rupean katselemaan kirjahyllyäni, niin sieltä löytyy aika paljon esseitä, myös sellaisia, joita en ole niin esseinä ajatellut. Monet kirjailijat ryhtyvät esseisteiksi vanhemmilla päivillään, mikä on luonnollista.
Ja monet lukijat alkavat lukea esseitä myöhään, kun juonellisuus alkaa kyllästyttää.
Juha: se tuo Perjantai on kuvitteellisen ihmisen luomista, luoda se ihminen jonka kanssa keskustelee, vaikka ei tietäisikään keskustelevansa.
VastaaPoistaJoskus sitten kuulee että keskustelu on tapahtunutkin, eikä kumpikaan tiedä sitä. Kyllä kai kirjoittamalla tahtoo vaikuttaa ympäristön ihmisiin. Ja voi toivoa vaikuttavansa koko ympäristöön.
Muistan Tournierin kirjan, jossa oli paljon juuri ilmaisua vailla osoitetta. Se ei ole vaarallista ja voi auttaa ihmistä selviämään vaikeista olosuhteista elossa ja ehkä vähän enemmänkin.
No. Oma ehdokkaani esseistiksi on yksi kirja, joka on seurannut vierelläni ilmestymisestään asti. Sven Lindqvist: Myytti Wu Tao Tzusta. Siinä pyörii tietysti 1960-luku ja ennen kaikkea optimistinen asenne tulevaisuuteen. Nyt kun sitä ei oikein enää ole, kirja muistuttaa siitä, että tulevaisuutta luodaan koko ajan.
Sitä ei pitäisi välttää, tulevaisuuden luomista.
"Nyt kun sitä ei oikein enää ole, kirja muistuttaa siitä, että tulevaisuutta luodaan koko ajan."
PoistaHyvin sanottu!
Pitää tuohon vihdoin tutustua. Mulla jäänyt lukematta.
Marjatta. Kun mainitsit eskapismin niin siitäpä minä heti kirjoittamaan uutta juttua!
PoistaOlen joskus 80-luvun alussa kirjan ilmestyttyä lukenut Jaan Kaplinskin esseekokoelman Olemisen avara hiljaisuus ja oli mukavaa saada se halvalla hyllyyn kirjastosta, eurolla. Siinä on hyvä essee esseistä. Esseen ajatukset voisivat sopia hyvän blogin määritelmäksi. "Esseistiikassa henki kohtaa itsensä ja siinä ilmenee hengen usko itseensä, vapauteensa, joka toteutuu vailla pakotettuja muotoja, voi itse luoda ja valita muotoja - sen ei tarvitse hyväksyä tai hylätä - hylkäämisen velvollisuus on avantgardismin taakka - ainoatakaan olemassaolevaa muotoa."
PoistaEsimerkiksi noin. Tuon kuuluisi olla oman blogini motto.