perjantai 29. heinäkuuta 2016

ELÄMÄÄ SUUREMPAA KITSIÄ

Nimittäin Leonen italowesternit. Niitä ei voi sanoa hyviksi elokuviksi. Tunteet esitetään halvan pateettisesti, kitsisti tosiaan. Ikään kuin tunteita ja ylevyyttä imitoiden. Ja väitän että vakavissaan. Kun huumori sitten taas on kompelöä ylisuorittamista. Ei jälkeäkään sävyjen eleganssista tai älykkäästä ironiasta. Huuliharppukostajan alku, ne Bronsonia odottavat rosvot aseman hiljaisuudessa, on parasta mitä Leone on koskaan tehnyt. Uudistava uniikki varttitunti elokuvahistoriassa. Loisteliasta kerrassaan. Eikä luojan kiitos Morriconen musiikkia pilaamassa kaikkea. Ja juuri kun ehtii hurmioitua, Claudia Cardinale astuu näyttämölle morrickoneoopperan ja kuoron säestyksellä ja lumous katoaa.*

Ja ne äänitehosteet turpaan vedettäessä ovat naurettavia...

Mutta jostain syystä rakastan näitä elokuvia. Jokin niissä koukuttaa. Varsinkin Vain muutaman dollarin tähden (ehkä siksi koska siinä on vähiten kökköä huumoria). Suuria eeppisiä kertomuksia. (Tämä kaikki koskee muuten myös ensimmäistä Mad Maxia. Kömpelö mutta koukuttava sekin, varsinkin jos katsotte amerikkalaisella duppauksella - kun amerikkalaisethan eivät kestä toiseutta edes vieraassa aksentissa.)

Kitsi voi tosiaankin olla joskus parasta mitä elämä tarjoaa.

-

*Muuten paskan uuden Tarantinon hienoissa alkuteksteissä Morricone kuulostaa ensimmäistä kertaa minun korviini oikeasti hyvältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti