lauantai 24. syyskuuta 2016

AIVONI MINUA AJATTELEVI

Haluan kirjoittaa tämän postauksen vaikka edellisen keskustelussa jo tätä spontaania tuumailuani julistin  (ja koska olen aiheeni kannalta auttamaton maallikko, alan ammattilaisten oikaisevat kommentit ovat erittäin tervetulleita mikäli he sattuvat tähän juttuuni törmäämään).

No niin. Aivotutkimuksen mukaan kauaskantoiset suunnitelmamme aktivoivat meissä niitä aivojen osia, jotka aktivoituvat ajatellessamme toista ihmistä. (Lähteeni on viimeisin Prisma-studio.) Luulisi tämän vaikuttavan motivaatiomme tehokkuuteen. Siis juuri siihen elämäntuntumme "osaan", jota minäkin rikosseuraamustyössäni yritän ihmisissä aktivoida tai kannatella (en ole oikein koskaan päässyt selville siitä, kumpaa enemmän teen). Sininauhaliiton mukaan tutkimukset lähinnä Yhdysvalloissa ovat osoittaneet, että päihdehoito tehoaa paremmin, kun se tehdään uskonnolliselta ja tässä tapauksessa tietenkin kristilliseltä pohjalta. En tiedä tutkimusten taustoja, mutta jos hyväksytään tulos, sen voisi ajatella juuri liittyvän tuohon etäisten tavoitteiden ja aivojen aktivoitumisen laadun väliseen suhteeseen. Ehkä aatteet ja varsinkin uskonnot saavat aikaan tunteen ajan ja etäisyyksien tiivistymisestä ja siksi myös vahvemmasta motivaatiosta; ehkä usko laajentaa ja - mikä tässä on sama asia - tiivistää voimaannuttavaa minän (tai oikeastaan sen unohtamisen) elämystä, tuo etäisyyden tykö, osaksi ominta rekisteriä.  

Tuo tutkimus siitä, miten kaukana tuntemus itsestä neurologisesti milloinkin on, on kiinnostava. Missä määrin ja erityisesti milloin aivoni ovat omani? Milloin ne ajattelevat minua? Kysymys on tietenkin myös syvästi eettinen: pitääkö aina jonkun kuolla, vahingossa tai tarkoituksella, ennen kuin ne niin tekevät? Että täytyykö sen Titanikin aina ensin upota ennen kuin aivomme ajattelevat tarpeeksi meitä? Filosofian puolella tuollainen tutkimus olisi tietenkin kiintoisa vaikkapa arvojen ja vapaan tahdon kysymysten suhteen. Velvollisuusetiikka kun täyttää mielestäni juuri tuon "minän etäisyyksien" aiheuttaman tyhjiön. Kommentoidessaan Asema-aukion kuolemantapausta poliittisen väkivallan tutkija Leena Malkki pitää kuolemantapauksia yleensä käännekohtana sen suhteen, miten ihminen yksilöna, joukkona ja lainsäätäjänä aktivoituu. Eli kai sen Titanikin sitten täytyy upota. Aina vain uudestaan.

Niinpä. Ehkä vahvat elämykset juuri siksi vetovat meihin koska saavat aivomme ajattelemaan enemmän meitä.

14 kommenttia:

  1. Seuraavaa on mielestäni nyt tärkeää miettiä.

    Kun ajaudumme keskustelemaan enemmän objektiivisesta ja reaalisesta maailmasta (ei nyt mennä todellisuuksien relativismiin)niin kerta toisensa jälkeen, kuten taas edellisessä ketjussa, me joudumme keskelle raskaita juttuja, keskinäisiä eroavaisuuksiakin, ja tilan täyttää jonkinlainen asetelmallinen raskaskin jankkaus ja erilaiset käsitykset kollektiivisuudesta ja yksilöllisyydestä, eikö niin.
    Minä en ainakaan halua loukata ketään, mutta en osaa olla hiljaakin, en ole oppinut porvariston hillittyä etäisyyden ottamista, charmia.
    Mutta jos sen sijaan puhumme taiteesta, kirjallisuudesta tms. keskustelu on kevyempää, hauskempaa ja enemmän yhteistä tilaa luovaa.
    No?
    Pitäisikö meidän pitäytyä nimenomaan taiteessa (puhun nyt yleisesti, Juhahan täällä päättää mistä puhutaan) ja sen sellaisessa, ettemme kohtaisi raskaita puolia toisistamme?
    Mukavampaa se ainakin olisi. Parempaakin.
    Vai onko vika sittenkin taiteessa ja kulttuurissa, joka ei nosta enää eteemme mitään yhtä painavaa, yhtä häiritsevää?
    Kirjallisuudessa meillä on innostus teokseen x ja innottomuus teokseen y. Ne edustavat meille jotakin mitä arvotamme tai vähättelemme. Siinäkö (vain) se on se korrekti pelikenttä, jolla voi operoida sisäsiististi? Muualla kahnausta, hankaumaa, tai kuten tuolla kaduilla, manipulaatiota, käännytystyötä, väkivaltaa.
    Miten taiteesta on tuollaista tullut että se on noin täydellisen vaaratonta?
    Minulle ja kuten teillekin hyvä taide edustaa muutakin, jotakin sellaista mistä en osaa edes keskustella.
    Suoraa reittiä kaikkein merkittävimpiin asioihin.
    Mutta sen sanallistaminen on usein vain tyhjää kulttuuripuhetta, tykkään, en tykkää, peukutan, en peukuta. Ja se on tietysti juuri se alue missä todellisuuksien raskauksia ei kohdata aidosti. Siksi kai minäkin sorrun aina politiikkaan, usein toissijaiseen, koska sen reaalisuus usein aina kolahtaa jossakin. Se tuntuu edes, sanoinakin.
    Hyv yötä.
    jope

    VastaaPoista
  2. Juha, minusta ongelmia kyllä ajatellaan paljon ennen kuolemantapauksia, mutta ne viimeistään pakottavat toimintaan.

    Jope, minä näen ja koen kyllä paljonkin sellaista uutta taidetta, joka nostaa eteen painavaa ja häiritsevää, kirjallisuuden puolelta esim. Vesa Haapalan Karhunkivi, Tiina Raevaaran Laukaisu, Petri Vartiaisen Miehen ryhti, erään läheisen kirja koulukiusaamisesta (jääviys:)), Mathias Rosenlundin kirjat, J.M. Coetzeen Jeesus-kirjat, Lotta Nuotion, Yksi miljoonista, Modin pako Syyriasta - ensimmäisenä mieleen nousseita. Minua näiden kirjojen yhteiskunnallinen sanoma on merkittävää ja niissä todellisuuden raskaus kohdataan aidosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laitoin vielä edelliseen kommentin. Jopen kannattais katsoa.

      Poista
    2. Juuri tuo on se suuri kysmys: puheesta tomintaan. Miten aivojemme rakenne siihen vaikuttaa? Vai onko kyse PELKÄSTÄÄN episteemisen hämmennyksen tai sananvapauden aiheuttamstä epävarmuudesta? Motivoitumisen kohdalla juttu on varmaan selkeämpi... pitäisikö jääkiekkojoukkueemme hypnotisoida luulemaan että on menossa pelin viimiset 10 minuuttia koko ajan? Silloin aivot ajattelis kunnolla omaa eikä "jotain toista joukkuetta".

      Tuo Prismaohjelma saa mut leikkimään näillä ajatuksilla... älkää ottako liian tosissanne...

      Poista
  3. Totta Marjatta että on teoksia jotka osuvat (tuossa listastakin juuri sellaisia on) meihin ja lujaa, mutta sehän ei ollut ponttini lainkaan,
    vaan se että niistä keskustellessa ei synny oikeita merkityksellisiä ristiriitoja, emme koe toistemme kulttuurimieltymyksiä raskaiksi jne.

    Me hyväksymme taiteen alueella toistemme hyvinkin erilaiset käsitykset, puhun nyt myös yleisesti, muitta mutkitta, mutta politiikan alueella on toisin, alamme jankuttaa, kiistellä.

    Kuten jo kirjoitin: silloin kun keskustelemme taiteesta ja kirjallisuudesta on tunnelma kevyt ja vapaa, vaikka emme jakaisikaan samoja käsityksiä, mutta jos keskustelemme vaikka siitä miten koemme maailman tilan nykyajassa, tulee keskustelusta raskas ja umpikujamainen,

    Eli tässä mielessä kulttuuri on nykyään kevyttä dialogia, sen piiristä ei saa enää aikaiseksi riitoja, ei oikeastaan edes ristiriitoja.
    Taide kohtaa meidät isosti yksityisihmisinä, mutta niiden kokemusten välittäminen on vaikeaa (vaikka blogissasi Marjatta usein kyllä onnistut) ja vaikka siinä onnistuisikin se on täydellisen vaaratonta.
    Konkretisoin vielä: on mahdotonta kuvitella että kukaan loukkaantuisi siitä, että joku sanoo pitävänsä paljon teoksesta x. Kirjallisuuden suosikkimme ovat loppujen lopuksi yleisessä tilassa vaarattomia lemmikkejä. Meille ne ovat vaarallisia parhaimmillaan, koska haastavat ajattelumme, mutta yleisellä tasolla ei kukaan järkyty samalla tavalla kuin esim. poliittisista kannoista, jos nimeämme kulttuurisuosikkinsa.

    Ymmärsitkö nyt pointtini? Teokset ovat tärkeitä, supertärkeitä meille, mutta ne eivät haavoita yleistä keskustelua sillä tavalla mitä esim. politiikka.

    Tämä ajatushan nousi siitä, koska olin taas pettynyt itseeni kun aloin kirjoittaa poliittisista näkökulmista. Olisin halunnut pysyä taiteessa, mikä tarkoittaa aina kivaa ja mielenkiintoista sanailua. Kannanotot objektiivisesta maailmasta ovat riskejä lausujalleen, kannanotot
    kulttuurista eivät sisällä mitään riskiä kenellekään.
    Ja huom! tämäkään ei tarkoita että pitäisi olla toisin.
    Olen havainnoinut tämän yleisesti ja mikrokoossa myös täällä meidän pienessä piirissämme.


    jope

    VastaaPoista
  4. Moi kaikki,

    tänne Juhan paikkaan kertyy aina mielenkiintoista puhetta, kun hetken painin toisaalla maallisten huolien kanssa. Pitääpä palata heittämään juttua heti kun täällä todellisuudessa hieman helpottaa. Mukavaa sunnuntaita kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vesa, hienoa, mulla taitaa olla duunin ja perheen ohella olla vähän liikaakin aikaa varsinkin viikonloppuisin, kun en käytännössä harrasta mitään eikä sosiaalista elämää vapaa-ajalla juuri ole. No, uimassa käydään aina. Tänäänkin.
      Hyvä jos sulla on toisin. Tänne tosiaan tulee kirjoitetuksi aika paljon, Juha on aikamoinen studioisäntä ja vieraat, parhaana esimerkkinä nyt Marjatta, aikamoisia sparraajia.
      jope

      Poista
    2. Kirjotiit "maallisten huolien."
      Toiv. ne vain arkea eivätkä suurempaa murhetta ja taistelua.
      Tämä menee nyt ihan sentimentaaliseksi, mutta todella toivon teille kaikille kaikessa kaikkea hyvää.
      Niin Haapalan perheelle Vantaalle, Mentulan Marjatalle ja Untolle ja lapsille ja lapsenlapsille kuin Seinäjoen (vai Nurmon?) älypäälle perheineen.

      Kuten isäni sanoi: Rauhaa ja rakkautta, onnea ja terveyttä.

      jope

      Poista
    3. Ne on nykyään sama eikä nurmoolaiset tykkää siitä. Mut mun kohdalla siis seinäjoki...

      Kiitos ja samoin!

      Poista
  5. Taiteesta puhuminen on harvoin ennenkään aiheuttanut samanlaista kiistelyä kuin politiikasta puhuminen. En ole siis samaa mieltä tuosta, että kulttuuri on NYKYÄÄN kevyttä dialogia verrattuna joihinkin entisaikoihin.

    Jos räväkästi asioita esiinnostava teos ei herätä keskustelua, niin syy ei ole ehkä teoksen vaan vastaanottajien. Voisiko olla niin, että teos ei ole kevyt, vaan sen kokija - kevyt tai turtunut tms.?

    Miksi teos ei sitten kolahda, niin että herättäisi keskustelua? Kevyen viihteen kuluttaja ei ehkä jaksa hitaampaa tai hienovaraisempaa, kaiken pitää iskeä heti ja kovaa. Siksi kirjailijat siirtyvät dekkareihin, niille löytyy lukijoita. Entä sitten nuo ISIS-teloitusvideot? Ei niitäkään ole hyvä tuijottaa määräänsä enempää. Kaikkea on myös niin paljon, että on vaikea löytää jotain yhtä isoa aihetta. Ja niin se on ollut kyllä ennenkin - jälkeenpäin vain näyttää siltä, että on ollut jokin yksi vänkäys, kun historia tiivistää ajanjakson johonkin ilmiöön.

    Jos täällä Juhan blogissa emme ole kokeneet ristiriitaa taiteesta keskusteltaessa, niin ei siitä voi tehdä mielestäni yleistystä.
    (Ja onko sitten aina tarpeen vängätä!)
    Itse olen käynyt kiivasta kirjojen herättämää keskustelua lestadiolaisuudesta (Pauliina Rauhala, Taivaslaulu), ns erityisherkkyydestä (Anja Snellman, Antaumus), kikkailusta (Laura Lindstedt, Oneiron), autofiktion oikeutuksesta (Knausgård, Taisteluni-sarja), köyhyyden syistä (Mathias Rosenlund, Vaskivuorentie 20) sekä bloggareista kriitikoina (minusta olemme pikemminkin keskustelijoita) omassa ja toisen blogeissa.

    En pääse oikein kiinni tuohon ajatukseen väljähtymisestä. Ja minunhan seitsemääkymppiä lähestyvänä pitäisi tuntea, että kaikki voimakas ja mausteikas oli ennen. ;)

    Lähdemme kohta eläviin kuviin, Selma Vilhusen ohjaama 'Tyttö nimeltä Varpu'. Siinähän on yhteiskunnan suojarakenteiden rapautumista ja lapsi, joka joutuu olemaan vanhempi omalle äidilleen, joka on heikko. Hyvä yhteiskunnallinenn aihe, josta ei ole syytäkään kinastella, vaan hyvä, jos ollaan yleisesti samaa mieltä.

    VastaaPoista
  6. Moi Vesa, tulit tänne minun pakertaessani äskeistä. Kiva, kun olet maisemissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taide varmaan aina on vaatinut jonkin yhteiskunnallisen tilanteen tullakseen esteettistä "todemmaksi". Närkästystähän on helppoa nykyäänkin aiheuttaa. Kyse on vain siitä että taiteilijatkin hyväksyvät humanistiset raja-arvot. Seuraava postaus pureutuu tavallaan juuri tähän taiteen duskurssin kohtaan.

      Poista