keskiviikko 26. lokakuuta 2016

DICKEYTÄ ETSIMÄSSÄ

Jatkaakseni häiritsevien kirjailijapersoonien teemaa palaan taas vanhaan aiheeseeni. Yritän saada siihen kuitenkin uutta puhtia.

Olen täällä kyllästymiseen asti julistanut James Dickeyn Syvän joen uljautta ja sen häiritsevää kyseenalaisuutta. No. Taas siitä pitää kirjoittaa. Ja toiston uhallakin tämä on ensin sanottava jotta päästään eteenpäin: Syvä joki on moraaliltaan ehkä hämmentävin teos jonka olen lukenut. Tämä johtuu siitä, ettei teos vetäydy sivistysromaanin suojiin. Se elää populaarin ja taiteen välissä ja liukuu fasistisen heikkouden halveksimisen ja psykologisen inhorealismin asteikossa. Ja mikä tärkeintä, kirjottajasta ei ota pirukaan selvää. Minulle vaikkapa Bernhard on liiaksi intellektuelli ollakseen oikein kunnolla häiritsevä. Hänenkin kohdallaan tuntee olevansa sittenkin hyvässä seurassa. Dickeyn kohdalla en ole ollenkaan varma. On vaikea keksiä inhottavampaa ja tunteettomampaa minäkertojaa kuin Syvän joen Ed. Tuota raiskattua kaveriaan lopulta karttavaa ja kylmästi taakkana pitävää ihmistä ei ehkä haluaisi tavata tässä yhteisessä maailmassa. Mutta se asian ydin on tämä: humaania ja kriittistä särmää taiteesta vastomaisesti etsivänä lukijana tuota mieltäni rauhoittavaa eli Ediä syyllistävää tai edes ongelmallistavaa tasoa en Dickeyltä löydä. Eli se sama kysymys taas: paljonko romaanista on luettavissa tekijän maailmankuvaa ja arvomaailmaa? Paljonko sitä kuuluu siitä lukea? Vastausta ei tietenkään saa ellei tutustu tekijän elämänkerrallisiin aineistoihin. Mutta haluanko sitä? Kyllähän Dickeystä olisi pojan kirjoittama elämänkerta olemassa. Sen tedän että kova juomaan ja valehtelemaan oli. Toisaalta: kiehtooko juuri epävarmuus minua? Mitä jos Dickey olisi ollut juuri sellainen paskakasa kuin hänen romaanistaan pahalla tahdolla voi tulkita?


Leikitäänpä nyt ajatuksella elokuvasta, jolla voisi olla kirjoituseni otsikko nimenä. Siinä Dickeytä ihaileva kirjailija aikoo etsiä (alkoholisoituneen) mestarinsa ja haastatella häntä. Elokuva kuvaa pitkää ja hermostunutta matkaa vanhentuneen kirjailijan luo. Eräänlaista matkaa pimeyden sydämeen. Matkaaja lukee Syvää jokea ja Dickeyn runoja ja niitä kuullaan kuvien yli hänen sisäisenä äänenään. Hän luo päässään mielikuvia Dickeyn mahdollisesta luonteesta: onko tämä fasisti vai kyyninen humanisti? Vai pelkkä tylsä kirjailija? Yhtäältä hän haluaa tietää, toisaalta säilyttää runollisen epävarmuuden tunteen, jolla flirttailla taiteen kanssa. Tämä kaikki epävarmuus tekee kirjallisuudesta hänelle jotenkin merkityksellisempää. Valmiit vastaukset eivät kuulu taiteeseen, niinhän se on.

Pysähdytään amerikkalaisiin motelleihin, juodaan huonoa kahvia ja keskustellaan tuntemattomiksi jäävien ihmisten kanssa. Mitä lähemmäksi päämäärää tullaan, sitä hermostuneemmaksi tunnelma käy. Jokin lähes koko aikuisen elämän aikainen tulee kohta todeksi tai ehkä tuhoutuu. Romaaniin ja sen kirjoittajaan liittyvä (banaalikin) mytologia vahvistuu tai muuttuu joksikin peruuttamattomasti muuksi.

Matkaaja lukee taas Jokea ja keskittyy romaanin lopun ongelmallisiin kohtiin ajatellen tekstin nihilistisen kylmää ja mahdollisesti fasistista asennetta tai sävyä. Väliin leikataan otoksiin suurelle yleisölle softatusta (vaikkakin Dickeyn itsensä käsikirjoittamasta) elokuvaversiosta, joita matkaaja mielessään vertaa romaanin kylmyyteen.

Lopulta tullaan perille. Dickey on vanha ja lihava ja haisee edellisen päivän juopottelulle. Kirjailija alkaa esitellä asiaansa, mutta Dickey arvaa sen jo puolesta sanasta eikä halua puhua kirjallisuudesta eikä varsinkaan omastaan. Sellaisten puheiden aika on ohi.  Sitä vastoin hän alkaa esitellä oudon innokkaasti, seniilistikin, takapihalleen vuosikymmeniä sitten kaivamaansa maakellaria, joka on varustettu säilykepurkeilla ja aseistuksella jousta myöten. Sen verran hän puhuu kirjastaan että viittaa sen raiskattuun ja lihavaan Bobbyyn hitaana ja haittaavana painolastina "jos tähän paikkaan joutuisi turvautumaan".

Miehet laskeutuvat alas kellariin, jossa viinan haju vahvistuu. Dickey onkin vielä humalassa. Sitten hän intoutuu solvaamaan hippejä, joilla oli veltto käsitys elämästä jota eivät uskaltaneet ajatella loppuun asti; "just siihen aikaan kun jokea kirjoitin perkele, silloin ne piti kovaa ääntä".

Leikataan paluumatkaan. Vaitonaisiin tunnelmiin. Mailma tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta. Kirjailija silmäilee Syvää jokea mutta sanat paperilla eivät tunnu tarkoittavan mitään. Ne leijuvat vain kummallisesti jossain epämääräisessä paikassa hänen sisällään. Taide on kadonnut niistä. Mahdollisesta on tullut liian välttämätöntä.

10 kommenttia:

  1. Ajankohtainen dickeyläinen tapaus tuli tähän kuin tilauksesta.

    Taas siis meillä sellainen tapaus että joku sanoo somessa väärin ja siitä alkaa sekava irtisanoutumispakko (vrt. mitä tuolla aiemmin kirjoitin Strindbergistä), vyyhti jatkuu kun seuraa anteeksipyyntö- ja median edessä mateluriitti ja sitten sponsorien tai yhteistyökumppanien irtisanoutuminen väärin sanoneesta ja lopulta puhdistautuminen: väärin sanoneen lähettäminen matkoihinsa, potkut.

    Matti Pulkkisen runo juuri tästä:
    Kivi vierähti lampeen/ heti aamulla hotkaistiin hiiri.

    Olen tästä puhunut paljon aiemminkin. Alkaako keskustelukulttuurin dystopia olla tosiaan totta jo nyt, etujassa. Yksi väärä sana ja: mene pois! Et ole enää meitä. Et osallistu enää, vihapuhuja!

    Nollatoleranssin robotiikkaa alkaa olla ilmassa. No, kyllähän sitä on kutsuttukin ja manattukin esiin.
    Varsinkaan julkimot ja vaikuttajat eivät saa ilmaista edes heikkouksiaan tai virheitään koodin ulkopuolisilla sanoilla.
    Tässä pitää kai oikeasti sulkea suu ajatteluvirheiden tyrannisten seurausten edessä....?
    Mitenhän Dickey olisi ratkaissut tämän?

    Niin. Tällä kommentillani en ota millään tavalla kantaa tuon koristyypin sanomisen moraaliin (tyhmiähän tyyppi puhui) mutta yleisesti kylläkin siihen välittömästi reaktiiviseen tribinunaaliin että sanot jotakin väärin ja murskaava kivi lähetetään jo päällesi.
    Looginen seuraus tästä on tietenkin että kansakunta inhimillisenä olentona hiljenee ja jättää oikein puhumisen siihen itsensä etuoikeuttaneille. Tuollainen kansallinen projektihan on monella tapaa kyllä menossakin. Ja samalla korostuu kisa leivästä, tulee mieleen kuulemani perusteella joidenkin yliopistoihmisten oleminen siinä todella tarkasti seuratussa ilmapiirissä. Tyhmyyksiä, eli ihmispuhetta ei kohta saa ilmaista tai haparoivaa ajattelua harjoittaa kuin taksimiehet. Tämä jos mikä tyhmistää meidät kaikki.

    jope

    VastaaPoista
  2. juha. pahoittelen jo heti alkuun, että en yllä tulkinnoissani sun analyyttisyyteesi. tällaista se on meidän maallikoiden kanssa.

    olin yhtenä syksynä mieheni kanssa melomassa pohjois-karjalan koitajoella. ilmassa oli sumua ja pientä aavemaisuutta. alkumatkan viljavat pellot joen molemmilla puolilla vaihtuivat jossakin vaiheessa suohon ja rämeeseen. kun kanootti alitti vanhan ruohottuneen kivisillan, vitsailin miehelle: kunhan kukaan ei nyt ala soittaa banjoa. vitsi viittasi tietysti boormanin syvään jokeen.

    mulla oli tuolla matkalla mukana deliverance, jota luin aina iltaisin teltassa. muistan että kirjassa viehätti eloonjäämiskamppailun ja vihamielisen yhteisön lisäksi mm. taloudellinen kirjoitustyyli. ihan niin kuin dickey olisi etsinyt ilmaisua, joka kertoisi hurjistakin asioista vähin, valituin ja vain todella tarpeellisin sanoin.

    erilaiset hengissäsäilymiskuvaukset ovat mulle tärkeitä. vastenmielisinäkin ne voivat olla kiehtovia. parhain on mun mielestä conradin pimeyden sydän. siinä pienisilmäisiä banjon soittajia on vain vähemmän kuin syvässä joessa.

    olen dekkareitten suurkuluttaja aika pitkälle siksi, että pahuus ja kylmyys kiinnostaa. on muuten kumma juttu, että vaikka olen pasifisti, olen myös vanhan liiton tappeluelokuvien ystävä. tappelu on välttämätöntä, silloin kun se on todella välttämätöntä. vakavan aiheen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa väkivaltaa, eksplisiittistä seksiä, riitelyä ja huumeidenkäyttöä.

    mun on jotenkin kauhean helppo samaistua syvään jokeen, toisin kuin parin ystäväni, joiden elämishistoria ja kompetenssi on kehittynyt eri reittejä kuin omani. toisaalta jos tunnesisällön välittäminen onnistuu, vieraskin tietoisuus voi tuntua seurattavalta, eikö.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meri. Maallikko olen minäkin. Mitään tästä mistä kirjoitan täällä en ole koskan opiskellut. Rakastan vain tätä kaikkea, se tekee elämästä jotain, ja sitten teksteihin ja asioihin vain pitää käydä päin ja löytää inspiroivia juttuja (tai keksiä niitä :@)


      Syvä joki on kaunis ja kirkas teos. Kuvailit sen tyyliä hienosti ja osuvasti. Jos se olisi huono, olisi houkuttavaa hylätä se kokonaan. Sen tylyys tiivistyy ihan kirjaimelliseen sivun 260 lyhyeen kuvailuun Bobbyn olemuksesta. Nuo muutamat rivit ovat kirjan tapahtumia vasten hämmentäviä ja vastoin kaikkea sitä, mitä meidän kuuluisi ajatella uhreista. Muistan kun ensimmäisen kerran todella tajusin tuon kohdan outouden ja vierauden itselleni, mietin, saanko pitää tästä kirjasta. Olin jotain vajaa kolmekymppinen. Eikä mikään paljastanut, kenen ääni noissa riveissä puhuu, puhuuko edin läpi dickeyn kusipäisyys ja fasismi?. Kun luin toisen Dickeyn, ei niin hienon Kohti valkeaa merta, "vahvistui" käsitykseni Dickeyn arvomaailmasta. Että se on jotain muuta kuin perinteinen kriittinen humanismini. Tai näin siis epäilin vahvasti. Ajattelin myös kohtaa inhorealistisesti. Löytyisikö itseltä samaa haluttomuutta kohdata enää julmia muistoja tai sitä heikkoutta, jonka koki jo voittaneensa? Häntä joka tuota kaikkea edustaa. Varsinkin kun toinen on kokenut ne julmemmat jutut. Mutta ei: ei Edin ajattelussa ole ellaista ahdistusta, joka tukisi näkemystäni. Ja jos kyse olisi ollut vain väkivaltaisesta kamppailusta "mies miestä vastaan" eikä raiskauksesta, torjuisiko Ed Bobbya niin kylmästi. Bobby edusta inhotavaa heikkouta. Bobby on hämmentävä ja mieltä vaivaava hahmo. Pehmeä, haavoittunut ja heikko ilman omaa syytään, mutta se ei Ediä tunnu vaivaavan. Mutta vaivaako se edes Dickeytä? Siinäpä kysymys.

      Voisin muuten ajatella että (niitzeläinen) Syvä joki on myös Hännikäisen suosikki. Paljon samaa maskuliinista maailmankuvaa varsinkin ihan Joen viimeisillä sivuilla. Se miten Ed kuvaa tunnelmiaan ja joen patoamista (hänen mielenmaisemakseen) ihan viimeisillä sivuilla, on vaikuttavaa kaikessa "yli-ihmisydessään". Ei mitään syyllisyyttäeikä epävarmuutta, vain elämän jatkamista kaiken tuon jälkeen. Elokuvassahan ed piti kuvata hauraammaksi lopussa, untaan säikkyväksi meheksi. Hahmo on kaukana romaanin Edistä. Ei tunteita, vain kirkasta jonhonmukaisuutta. Vapautumista kaikesta,olemusta elämää päin, sitä kyllän sanomista. Vakaa mieli ajattelemassa ja tekemässä havaintoja siitä, mitä on kokenut ja miten käyttää kokemusta rakentaakaseen itseään. Kylmää mutta kaunista. Jotain totta mutta samalla jotain väärää. Tuntuu että tällaisesta saa pitää vain taiteen välityksellä.

      Meri. Tuosta pasifismista. Itse määrittelen itseni käytännölliseksi pasifstiksi. Tosin se on itsensä kumoava määritelmä eikä sellaista ole olmassa. On joko absoluutisti pasifisti tai ei ole. Pasifistin kun on oltava varma, uskottava todellisuuden pysyvyyteen. Minä epäilen liikaa. Kaikki, ihan kaikki käsitteet muotoutuvat minulle vasta historiassaan. En siis tiedä mitä olen ja siksi en voi sanoa olevani pasifisti. Lopulta pasifismin laadun mittaavat ne ihmiset, jotka joutuvat maksamaan sen hinnan.

      Tuo Dickeyn suhde hippeihin ei ole oma ideani vaan kaverini, jonka kassa puhuimme paljon tästä romaanista. Muta se on hieno oivallus. Tuntuisi uskottavalta ajatella, että Syvässä joessa on kommentointia sen kirjoittamisen aikaiselle hippilikkeelle. Kun aikani olin vain arvaillut Syvää jokea fasistiseksi, päätin ottaa vähän selvää. Ainakin Dickey tuki Vietnamin sotaa. Syytettiin häntä myös rasistiksi, sadistiksi ja militaristiksi. Mutta pirun hyvän esikoisromaanin runoilija silti kirjoitti.

      Poista
    2. Puhuit meri strinberg-komnentissadi pahasta. Tässä romaanissa todella tunnen kohtaavani jotain pahaa. Tai kylmää.

      Poista
    3. syvän joen ajattelurakenteita on kritisoitu monenkin väitöskirjan edestä. nyrkkisääntönä voisi kai sanoa, että kirjat ja elokuvat, jotka vetävät puoleensa sormenheristelyä ja ohjaajan / kirjoittajan puoluekannan tai muun aatemaailman torumista, paljastavat nimenomaan epäkorrektiudellaan myös jotain meistä itsestämme, tietenkin. ehkä ne heittävät haasteen, joka puhuttelee meitä, ainakin jollain tasolla.

      sopii miettiä olemmeko kaikki juuriltamme aggressiivisia, valtaa janoavia ja eloonjäämisestämme kynsin hampain kiinni pitäviä. en haluaisi mennä siihen lankaan, että sivistyksen tulisi pitää meidän alhaiset vaistomme ja aggressiomme kurissa - tuon tyyppinen valistus johtaa ennen pitkään kontrollin lisäämiseen yhteiskunnassa. mitä paksummiksi lakikirjat käyvät, sitä orjemmiksi muutumme.

      näissä nykypäivän hyvän-pahan akselia kuvaavissa elokuvissa on muuten tylsää se, että ne eivät usko yksilöiden pahuuteen (lukuunottamatta mestaripahiksia), vaan liittävät sitä rakenteisiin, jolloin vastustaja tosiasiassa sumenee, katoaa lähes näkyvistä. paha banalisoituu tai häviää sen kuuluisan kasvottoman järjestelmän niskoille.

      mulla on yleensä sellainen tapa, että otan jollekin oikein ihanalle matkalle mukaan jonkun oikein rujon kirjan. opin tämän ursula le guinilta. eräs maameren tarinoiden hahmo sanoo nimittäin, että ihmisen päiväpuoli tulee kokonaiseksi yöpuolensa opastamana. ehkä tämä selittää se, miksi mulla oli deliverance mukana meidän kauniilla ja seesteisellä melontamatkallamme.

      kirja oli käärmeenä paratiisissa. luin ja luin, kunnes se loppui – minun oli saatava tietää, miten pelolle ja julmuudelle kävi. tämä 'saatava tietää' on tässä se merkitsevin, kuten jokainen dekkareita lukenut ymmärtää.

      itse asiassa dekkari on ollut aina vähän heikko kohtani: jos olen halunnut tyydyttää hetkeksi rikoksennälkääni, olen katsonut yhden rikoselokuvan. jos olen halunnut rentoutua, olen lukenut dekkarin. jos olen halunnut tyydyttyä jonkin populaarin viihdetuotteen parissa, olen valinnut rikosromaanin. minua tietysti kiinnostaa, miksi oikeasti tarvitsen rikossarjoja ja miksi?

      koomistahan se on, että pasifismistani huolimatta kuitenkin hyväksyn väkivallan muotojen näyttämisen niiden oikeassa, ahdistavassa ja vastenmielisessä muodossa. myös neutraalimpi viihdyttävyyden tyylirekisteri käy. molemmat vaihtoehdot jakavat saman umpimielisen ihminen on peto -idean.

      toisaalta koko massamediakulttuuri mv-lehdestä taiteiden yöhön ja game of thronesiin on väkivallan läpisyövyttämää. eli niin kauan kuin matti nykänen tai luoja ties kuka heiluu katkeroituneena kaiken maailman medioissa, asiamme ovat todella huonosti.

      meri

      Poista
    4. Hieno kommentti meri!

      Ei se ole koomista että pasifismistasi huolimatta luet mitä luet ja katsot mitä katsot.

      Olitkos muuten sinä lukenut mccarthyn Tien? Siinäpä myös julman kaunis kirja. Jotenkin erittäin kaukaista sukua syvälle joelle.

      Poista
    5. Ja väkivaltaa on hyväksyimme sen tai ei.

      Poista
    6. Dickeytä jatkan vielä seuraavassa kirjoituksessa. Toivon että jaksatte vielä.

      Poista
  3. mccarthyn tien luettuani tajusin kirkkaasti, miksi itse olen päätynyt vastakulttuurien marginaaleihin. pidän dystopiakirjallisuudesta, ja varsinkin sellaisesta, jossa pilkottaa edes pieni valo. sen verran pessimistiseen olen kallellani, että mun täytyy saada sisääni joku toivon liekki. koska en ole pitkien, rönsyilevien lauseiden ystävä, rakastuin mccarthyn lakonisen vähäeleisyyden voimaan.

    noista vastakulttuureista sen verran, että omaksi eetoksekseni näyttää kiteytyvän ajatus siitä, että elämässä tärkeintä eivät ole yhteiskunnallisten riistorakenteiden suora kohtaaminen, vaan hyvin arkisesti ja omakohtaisesti koettu yksityinen elämä. tosin - yllätys yllätys - oman elämän kokeminen ilman edellisten välittävää vaikutusta voi olla traagisen mahdotonta.

    post-apokalyptiset visiot on kiinnostavia. erityisesti tykkään sellaisesta tarinasta, jossa tuho on pyyhkäissyt materian lähes olemattomiin. kun mitään uutta ei enää ole saatavilla, ennen vain roskana laatikon pohjalla olleet tavarat ovatkin yhtäkkiä mittaamattoman arvokkaita: lyijykynän nysä, sokeripala, tulitikkulaatikko.

    itsekin kuvittelen usein olevani se viimeinen eloonjäänyt ihminen, jolla on vain muutama teepussi taskussa. kun teepusseja on jäljellä vain yhden käden sormilla laskettava määrä, saa yhden pussin venytettyä yllättävän moneksi kupilliseksi hailakanväristä juomaa.....

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipa meri meleeni että eräänlainen "tietoisuuden" kokoinen dystopia on beckettin Millaista on. Se on kummallinen maisema joka ei kerro meille mitään ja siksi jättää siinä etenevän subjektin epämääräiseksi. Se heättää minussa kysymyksen: kun kertoo toimijasta, missä määrin on kerrottava myös maisemasta?

      Poista