torstai 20. lokakuuta 2016

KITSI JA KÄRSIMYS

Nämä kirjoitukset syntyvät usein lukijoitteni kommenttien inspiroimina. Niin tämäkin. Nyt tuon edellisen tekstin viimeisten kommenttien liikauttamina. Kirjoitukseni sisällöstä johtuen kommentit tietenkin käsittelevät uskoa, pyhyyttä, armoa ja kärsimystä. Ja myös lohtua. Ne saavat minut myös ajattelemaan, taas kerran, sitä kuvastoa, jolla uskoa ja uskoa vahvistavaa kärsimystä ajatellaan. Jutussani Pyhitetystä ja yliluonnollisesta kärsimyksestä kirjoitin näin: "Mielestäni seuraava uskonpuhdistus pitäisi tehdä esteettisellä tasolla. Pitäisi pyyhkiä pois se kitsi, joka vuosisatojen ja -tuhanten aikana uskonnollisesta mielikuvituksesta on Raamatun kertomuksiin tarttunut." Tätä tuossa kirjoituksessani yritin ja yritän nyt tässä yhä edelleen.

Olen joskus kehitellyt päässäni tarinaa, jossa Kristuksen kärsimysnäytelmä siirretään kokonaan maalliseen ja inhimilliseen mittakaavaan. Jos se olisi elokuva, se näyttäisi Jean-Pierre ja Luc Dardennen elokuvalta ja sen nimi voisi olla Viattomuus. Tai sitten se olisi näytelmä ja silloin sen nimi olisi Viattoman kärsimys. Jostain syystä siis näytelmällä olisi eri nimi... Ehkä elokuva kuitenkin, koska aihe vaatisi inhorealistista eläytymistä eikä teatteritaiteen turvallista etäännyttämistä (jota se mielestäni lähes aina on, vaikka teatteriväki niin mielellään muuta väittää).

Ideani syntyi tietenkin siitä syystä, etten uskonnottomana voi kokea lunastavan kärsimyksen mittana metafyysistä oliota, jolla on metafyysinen tehtävä ja tietoisuus. Sellaisesta en voi tunnistaa oman viattomuuteni mittaa ja hintaa. Koen kärsimyksen tuolloin pelkkänä metaforana tai itselleni oudon olion suhteettomana kokemuksena, jonka menetykset ja tuska eivät  ole verrattavissa omaani.  Toivon etten tule loukkaamaan itselleni tärkeitä lukijoitani ja kommentoijiani tällä tekstillä. Se ei ole tarkoitukseni. Päättelyni on vain johdattanut minut tähän ajatukseen.



Tarina menisi näin:

Länsimaisen ja demokraattisen oikeusvaltion tärkeän henkilön, vaikkapa pääministerin, lapsi siepataan ja uhataan tappaa julmalla tavalla, ellei vaatimuksiin suostuta. Voitte itse päättää mitä vaatimukset olisivat ja myös sen, mitä aatetta sieppaaja edustaa tai onko hän psykopaattinen rikollinen. Jossain vaiheessa sieppaaja saadaan kiinni mutta lapsi on yhä vain hänen tietämässään paikassa. Ei myöskään tiedetä, onko sieppaajia enemmän kuin tämä yksi. Sieppaajaa aletaan kuulustella. Jossain vaiheessa poliisit menettävät kontrollin kun sieppaaja ei paljasta lapsen kätköpaikkaa. He alkavat hakata tätä. Kiduttaminen käy jo mielessä ja jossain vaiheessa siihen jo ryhdytään, tosin epäröiden. Poliiseja kuitenkin ahdistaa ihmisyyden ja viran asettama pidäke. Rajaa on vaikea ylittää. Seuraa kiivaita keskusteluja ja erimelisyyttä poliisien välillä. Jossain vaiheessa sieppaaja kiivaan hakkaamisen jälkeen kysyy pahoinpitelijältään verta pärskien, kuinka arvokkaana tämä pitää viattomuutaan? Poliiseilla on virka-asut päällä joten symbolismi on selvä: he edustavat oikeusvaltiota, jossa väkivallan monopoli on heillä ja armeijalla ja samalla he ovat myös sen yhteiskunnan metafora, johon katsoja haluaa kuulua. Eli yhteiskuntaan, joka ei kohtele kaltoin edes pahimpiaan, ei millään hinnalla. Lopulta kuulustelijat haetaan pois ja seuraa keskusteluja oikeusvaltion ja sitä edustavien käyttämän väkivallan rajoista. Elokuva loppuu väkivaltaan syyllistyneiden poliisien erottamiseen. Lapsen lopullista kohtaloa emme saa tietää.

Tätä katsoessa yleisössä käsittääkseni koetaan ristiriitaisia tunteita. Mikä on lapsen kärsimyksen suhde ihmisyyteeni, vapauteeni ja viattomuuteeni yhteiskuntani jäsenenä. Missä kulkee viattomuuteni raja suhteessa kauhuja yksinäisyydessä kokevaan pieneen viattomaan? Mitä hyväksyn siltä yhteiskuntarakenteelta, jonka osa haluan olla? Ja lopulta: täytyykö lapsi uhrata? Sillä uhrihan lapsi lopulta on, jos sieppaajaa kohdellan asiallisesti lapsen kohtaloon katsomatta. Lapsi on myös lunastaja. Minun ja yhteiskuntani viattomuus ja humanusmini on lunastettu lapsen paniikilla, yksinäisyydellä ja kauhulla ilman ideaa tuonpuoleisen autuudesta tai lapsen tietämästä kärsimyksensä tarkoituksesta. (Aikuinen ehkä kykenisi ajattelemaan kärsimykselleen jopa mielekkään syyn.)

En tiedä, haluaisiko tätä elokuvaani kukaan nähdä. Kun eräs tuntemani helluntailainen oli käynyt katsomassa Mel Gibsonin Jeesus-elokuvan, hän kehui sitä jotenkin pidäkkeettömän naiivisti mahtavaksi. Minusta tuntui että veren määrä oli tehnyt häneen vaikutuksen; että hän oli hurmioitunut sankarinsa kärsimyksestä. Minusta hän oli vaikuttunut kitsistä. Ajatteliko hän hetkeäkään pelastuksensa tuottamaa kärsimyksen mittaa sillä inhon, ahdistuksen ja voimattomsn kauhun voimalla, jolla sitä kuuluisi ajatella jos kuvasto olisi aitoa? Ainakaan en usko tuon supersankaristaan hurmioituneen ihmisen haluavan nähdä minun elokuvaani. Sen kärsimys ja vattomuus kun olisi hänen makkuunsa liian inhimillistä.

31 kommenttia:

  1. Hyväksyisinkö kidutuksen ja yhteiskunnan perusasetuksista luopumisen tuossa tilanteessa?
    Siis tämä dilemma millä mm. Bushia ja hänen hallintoaan hiillostettiin? Moraalisesta yläkulmasta käsin.

    Jos emme hyväksyisi kidutusta tuossa tapauksessa, tuo lapsi lunastajana, tässä tapauksessa eettisyyden lunastajana, on oikein hyvin ajateltu ja provosoitu eteneemme, Juha.
    Tuosta saisi hyvän kamarielokuvan ja toimintaelokuvan hybridin.

    Pitäisikö meidän kysyä ketä tässä kidutettaisiin? Rikollista joka on jo lähtenyt röyhkeän väkivallan tielle. Ihmistä joka on valmis tappamaan lapsen. Sama terroristien kohdalla. Saako heitä kiduttaa jotta estetään esim. satojen sellaisten ihmisten kuolema, jotka eivät ole valinneet väkivaltaa.
    En osaa edes järkyttyä vasrauksestani, en monimutkaista nyt omalta osaltani filosofiaan, minun etiikkani, kaikin tavoin epätäydellinen ja vajaa, hyväksyisi kyllä kidutuksen tässä tapauksessa. Ja koska näin, minun on kaipa sitten aivan turha moralisoida jenkkien tai Venäjän terroristikuulusteluja.

    En tiedä katsotteko koskaan täsmäpommi-videoita. Niitä joissa esim. Usan, Venäjän tai brittiarmeija julkaisee. Kun tiedän että kuvassa on jokin terroristitukikohta täynnä väkivallan pyhittäneitä ihmisiä, sitten ohjus lähestyy kuvan laidasta ja lopulta iso räjähdya ja siinä silmieni edessä tiedämme noiden väkivallan patologisoimien ainesten kuolleen, tiedämme että he eivät ainakaan enää tapa ketään, niin....mitä tunnen...jos olette katsoneet, ehkä tiedätte.
    Tästä juttelin työkaverini kanssa. Hyvin inhimillisen ja ajattelevan ihmisen kanssa. Hän meni vielä pidemmälle, kertoi käyttävänsä näitä videoita ( ja netissähän on paljon suoraviivaisempaakin) stressinsä hoitoon. Kyllä. Meissä elää koston oikeutuksen ajattelu. Ajatus että tietyntyyppiseen väkivaltaan on vastatattava väkivallalla, jotta oikeus, edes hyvin epätäydellinen oikeus, tapahtuisi. Maailmassa on valitettavasti ongelmia, joita ei hoideta nollatolerantilla ihmisoikeusetiikalle. Valtion, kaupungin (poliksen) idea oli suojella kansalaisiaan. Tässä maailmassa väkivallan käyttäminen on tietyssä rajassa pakko hyväksyä. Muu olisi poisulkevaa idealismia, sellainen voi olla ihmisen vihollinen toisinaan.

    jope

    Lisäys, kristillisen kitsin pyyhkimisestä, jota pohdit.
    Oma kokemus on nimenomaan että tämä modernisoituva kristinusko (koko ajan vähemmän kristususko) on juuri psykologisoivan kitsinen rakentaessaan jonkinlaista yleisuskonnollisuuden ja vulgääri-humanismin liitoa.
    Pöly lähtee heti pois kun avaa Raamatun. Tosin se ei mene niin, että minä päätän mitä siellä lukee tekstin yli. Se on kristususkon kaanonin ja hengen vaikutusta sitten, ja oman mukaan menemisen. Eikä siinäkään ole mitään erityisen mystistä kuten ei koko kristususkossakaan. En osaa kristususkoa pitää enää määritelmällisesti edes uskontonakaan. Persoona ei ole uskonto. Et sinäkään Juha ole uskonto. Olet ihminen monin eri tavoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos jope uskaliaasta vastauksesta! Koin että tekstini koskettaa kauttasi reaalisinta! Tuo kits on jotain, mikä tahraa kertomuksia. Näemme historian aina kitsisen mielikuvituksemme läpi ja se jo määrittelee, mitä HALUAMME nähdä, esim. Raamatunkertomukset. Tuo helluntailainen joka innostui Gibsonin elokuvasta, tuntui innostuvan siitä eksploitaatiosta joka vakuutti häntä sankarillisesta (mutta juuri siksi siedettävästä) lunastavasta kärsimyksestä. Siitä oli tullut ikään kuin viihdettä hänelle. Kun siis kärsimyksen olisi oltava luontaantyötävää ja jotain sellaista joka aidosti puhuu sisimmässämme osana identiteettiä. Jeesuksen (kitsistä) käsrimysnäytelmää on helpompi ajatella kuin vaikkapa sitä lasta joka valmistaa meille halvalla tennareita (sinänsä kliseinen kuva mutta menköön).

      Tuossa jutussani Pyhitetystä ja yliluonnollisesta kärsimyksestä kirjoitan myös:

      "Mel Gibsonin elokuva Kristuksen kärsimys yrittää mutta sittenkin epäonnistuu tässä. Se yrittää kuvata sankarinsa kohtelua kyllin inhimillisellä myötähäpeän ja inhon asteikolla, mutta tarjoaa sittenkin vain jo nähtyä samaa: kuolemattoman sankarin ylevää kärsimystä, johon kuolevainen ei samastu. Se on samaa vanhaa uskonnollista kitsi-estetiikkaa lavasteverellä maustettuna."

      (Meinasin muuten ensin kuvata lapsen hätää tuossa jutussani hieroakseni asiaa lukijoiden naamaan, mutta en halunnut. Tuo saa riittää.)

      Poista
  2. Hyvä kommentti Jopelta, ja Juha, kyllä katsoisin tuon elokuvan. Tee siitä käsis ja tarjoa jollekin! Omassa historiassani Kristuksen kärsimyksiin rinnastuu Vilja Eerikan tapaus. Siinä ruumiillistuvat tuska, kauhu, pahuus ja voimattomuus tavalla jota on miltei mahdoton ylittää. Toinen - myönteinen ja kohottava - on Juliana Norwichilaisen parantuminen kuolinvuoteellaan, kun hän sai eteensä krusifiksin. Juliana omisti lopun elämästään parantuessaan saamiensa näkyjen selittämiseen. Koskettavaa Julianan tapauksessa on myös se, miten aivan tavallinen kolmikymppinen nainen, joka on menettänyt perheensä aiemmin, saa nämä näyt ja voi olla niiden kautta siunaukseksi muille vuosisatoja. Hän korosti juuri kärsimyksen ja siihen vastaamisen merkitystä. Kristinuskossa ei ole kyse tiedosta vaan yhteydestä Kristukseen ja hänen kärsimyksiinsä. Mielenterveyspotilaat, hyväksikäytetyt, hylätyt, kaikki ne, jotka todellakin vaikuttavat "Jumalan hylkäämiltä", niin ja voimattomuus, jota näiden auttamisessa tuntee, näissä ilmenee jotain kärsimyksestä, joka minua koskettaa ja jota voin ajatella Kristuksen kärsimyksinä. Arkinen, banaali, universaali kärsimys, johon ei liity ylenmääräistä draamaa, vaan joka on läsnä kaikkialla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edelleen kiitos inspiroivista kommenteista! Periaatteessa se näytelmä olisi halvempi toteuttaa vaikka vähän tosiaan vierastan teatterin etäännyttävää välinettä. Tunnen kyllä teatteriporukkaa täällä Seinäjoella (mutta en enää Kokkolassa). Tämä blogi on ollut minulle mainio väline julkaista näitä ideoita näytelmistä ja elokuvista. Toisaalta tuntuu että se valkokangas ja näyttämö joka on päässänne, riittää minulle. Jope tais joskus sanoa että tulevat mieleen Turkan Aiheita-tekstit. Tavallaan minullakin on ne mielessä kun kirjoitan, se on hieno kirja ja hyvä ideoiden pohja(rauha hänen muistolleen).

      vielä tässä ote tuosta aiemmasta jutustani jota jo olen tässä lainannut:

      "Erityisesti on kysyttävä, millaista Kristuksen kärsimysnäytelmää tämä aika tarvitsisi? Eikö sellaista joka kysyy, haluammeko todella olla raiskattujen ja häviäjien puolella vai inhoammeko heitä sittenkin liikaa hyväksyäksemme heidän kaltaisiaan, nykykielellä ilmaistuna häviäjiä, esikuviksemme tai metafyysisiksi sankareiksemme? Tähän se Kristuksen kärsimysnäytelmä, johon olemme tottuneet, ei nähdäkseni pysty. Siinä kärsimys heti lupaa vapauttavaa ja eeppistä ylevyyttä kun sen pitäisi kyetä juuri päinvastaiseen: haastamaan meidät sisällämme lymyävään maalliseen inhoon ja myötähäpeään kärsivää ja nöyryytettyä kohtaan. Toisin sanoen paljastamaan itsemme."

      Pointti on se, että liian inhottavasti kärsivää emme halua mielellämme esikuvaksemme koska se voi herättää itsessämme inhon tunteita. Uhrin stigman. Haluammeko ennemmin samastua jaloon kärsimykseen?

      Poista
  3. Samoilla linjoilla nähdäkseni siis ollaan, Juha, kumpikin omine esimerkkeinemme!

    VastaaPoista
  4. Kyllähän maanpäällistä, tämänpuoleista lunastusta tapahtuu koko ajan. Tällä ei ole mitään tekemistä tietyn isänmaallisuuden kanssa, mutta esim. sankarihaudoilla mietin että samalla tavoin kuin Jeeus, nämäkin antoivat henkensä toisten puolesta. Ja sama paljon pienemmässä mittakaavassa.
    Kun kovassa työpaineessa olevat tekevät työtä vaikeissa olosuhteissa pikkupalkakka, luonnollinen minäni ajattelee, että tuosta on seurattava heille jotain hyvää.
    Silloin kun me luovumme jostakin omasta toisen ihmisen hyväksi, se on mikrokokoinen lunastus, hetkessä. Kärsimys-tilanteissa vielä enemmän. Pystymmekö me kuvittelemaan taivaan jonne Vilja Eerika ei pääsisi? Emme varmasti.
    Kosto ja hyvitys (molemmissa tapauksissa tämän- ja tuonpuoleinen) tuntuu kulkevan käsi kädessä.
    Tuollaisesta ajattelusta(ni) ei voi muuta todeta kuin että me olemme niin ihmisiä niin ihmisiä ja Jumala on toinen. Raamatun Jumalaa ei voi millään meidän kriteereillämme hallita tai ohjata. Siksi tämänpuoleinen toiminta on välttämätöntä. Isossa mittakaavassa isoille, pienessä mittakaavassa meille muille.

    Minä ainakin tunnustan haluavani kostoni. Kun tv-ruudussa välähtää ja pahat (en käytä nyt lainausmerkkejä) kuolevat, tunnen iloa mutta myös harmia. Harmia siitä, että he eivät ehtineet edes tajuta sitä että inhimillisesti oikeutettu kosto, rangaistus ja vastaisku tuhosi heidät.
    En tiedä onko tapana tuollaista sanoa ääneen, mutta olen varma että suurin osa ihmisistä kokee samoin.

    Koska maailmassa on kärsimystä on myös tarvetta hyvitykselle. Jotkut uskovat ovat ratkaisseet asian universalismilla: kaikki pääsevät taivaaseen. Itse pysyttelen noista kaukana, Raamatussa lukee että pelastus, ja siis samalla lopullinen armo tai tuomio, on Jumalan kädessä. Itse ajattelen että (jos) Jumalan antama elämä meitä kohtaa on sen ja tämän elämän laadullinen ero suurin piirtein sama kuin tämän elämämme ja sitä edeltäneen olemattomuuden ero.
    Tämäkin korostaa että tässä elämässä on toimittava, jatko-osaa ei tule.
    Mutta vaikeaa se on.
    Aleppo.
    Onko kaikki se tuho ja sen kautta hallinnan palautus välttämätöntä Assadille?
    Ja yhtä hyvin, onko kaikki tuho välttämätöntä kapinallisille, mikseivät he voisi antautua?
    Sama oli Tsetseeniassa. Oliko itsenäisyys niin tärkeä asia tosiaan, tärkeämpi kuin ihmisten elämä?
    Ymmärrän taistelun Isisiä vastaan, mutta Syyriaa en halua ymmärtää. En humanisoida yhtään sen osapuolta. Jokainen aseisiin siellä tarttunut on syyllinen ja sotarikollinen.


    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska kärsimys tosiaan tuntuu leimaavan maailmaamme aikakaudesta toiseen, kulttuurista toiseen, ihmisestä toiseen, niin meidän on kysyttävä, mitä ihmettä täällä tapahtuu, kuka tai mikä täällä pitää valtaa?
      Kitsi tarjoaa tilalle utopioita, ideologioita, kollektiivisia kokeiluja, rauhaunelmia jne.
      Ne eivät koskaan onnistu. On siis jotakin joka on tätä haluamme voimakkaampaa.

      Kun kaupuungilla näen vaikkapa bussissa äidin vaikeasti vammaisen lapsen kanssa niin tiedän Jumala tuntee (jos se tuntee) että olen hyvitysraivon vallassa. Mussa nousee sisällä vaatimus että kaikki hyvä mitä tässä maailmassa on tuolle äidille ja lapselle. Heti!
      Samasta syystä selittyy miksi en voi kestää keskusteluja vaikkapa siitä millä eettis-filosofisella perusteella vessat ovat joko miesten tai naisten vessoja tai onko sukupuolia enemmän kuin kaksi, kolme, neljä....
      Silloin nousee tunne, että perkele, täällä kuollaan ja kärsitään, tukehdutaan, kaavitaan ruoka kaatopaikoilta ja sokeudutaan, ja teillä on otsaa inistä tuollaista.
      jope

      Tämän olen kertonut ennenkin. Maailman inhimillisin rukoushuuto tietyssä tilanteessa on oikeasti: Tulis saatana sota ja tappais kaikki.
      Niissä tilanteissa kun emme näe otsaamme pidemmälle ja todistamme jälleen kerran olevamme hengettömiä kuolleita, tuollainen rukous on paikallaan. Kuulin sen kerran junassa erään syrjäytyneen suusta ja olen ymmärtänyt sen avunhuutona ylös meidän kaikkien puolesta.
      Pitäisiköhän lukea pitkästä aikaa Vuorisaarna.
      En tajua miten kevyesti ihmiset sitä diggaavat.
      Sehän on kauhea todistus ja isku vasten kasvoja siitä mitä me emme ole, mitä emme ole tehneet emmekä todennäköisesti kykene tekemäänkään.
      On siinä lohtua ja armoakin, mutta lakia siinä Jeesus meille lukee: katso itseäsi. Siinä mielessä testamenttien pelottavin teksti.

      Poista
    2. Minua ärsyttää, ihan uskonnottamanakin, kun jeesusta kaunistellaan humanismin mukaiseksi. Olette varmaan kuulleet monesti että helvetti on ihmisen keksintöä (jari halonen esim. sanoi näin) ja jeesus sitten rajataan tuomionretoriikan ulkopuolelle mukavaksi hepuksi joka tykkää kaikista. Tuo on juuri jotain kitsijeesusta mun mielestä. (Joskus musta tuntuu että mun pitäis alkaa saarnaajaks...) Jos nyt yhtään tuntee Vuorisaarnaa niin ei pitäis sanoa noin.

      Tuosta kostosta olen ammattini kautta täälläkin paljon kirjoittanut, siis siitä että työni on kanavoida koston energioita sivistyneeseen muotoon.

      Poista
    3. Tiedättekö muuten kuka Raamatun hahmoista puhuu eniten helvetistä ja saatanasta jos asiaa katsotaan määrällisesti? Vastaus, Jeesus.
      Yllättävää monelle.
      Ja yhtä yllättävää, että vähiten helvetistä puhutaan Vanhassa testamentissa, lähinnä ehkä kai siksi että uskontona juutalaisuus on hyvin tämänpuoleinen, paljon tämänpuoleisempi kuin kristinuskomme.

      Tuolla aiemmin puhin siitä että haluan ottaa kristinuskon vastaan "koko pakettina" en editoituna, sovitettuna, päivitettynä, humanisoituna, muunnettuna sosialidemokratiaksi tai kaupunkilaisliberalismiksi tms.
      Jos ottaa kristususkon tosissaan, ei kysymyksiä kadotuksesta (ikuista eroa Jumalasta) eikä persoonallisesta pahasta voi mielestäni ohittaa ihmisen keksintönä tai muutenkaan.
      Tämä ei nyt taida taaskaan olla oikea foorumi, mutta pidän kadotuksen ja saatanan olemassoloa enemmän kuin mahdollisina, tai mitä mä nyt himmaan, uskon/tiedän että ne on. Minä en ole keksinyt niitä, mutta olen tullut vakuuttuneeksi. Ja sehän tästä tekeekin vakavan paikan.
      Usko kristususkon "koko pakettiin" ei ole mikään suoritus ( ei halveksittava sen enempää kuin kiitettävä) - mulle on vaan ihan selviö että parantava lääke on siemaistava pohjaan saakka kaikkineen.

      Haloselle ja muille voisi heittää että kaikkien meidän rakas turvalause: Jumala hyväksyy meidät sellaisena kuin olemme, on klassiselle kristinuskolle, Raamatulle ja ihan alkeisteologialle täysin vastakkainen lause.
      Jumala hyväksyy ihmisen vain Kristuksen kärsimyksen läpi katsottuna. Juuri sitähän kristinusko on.
      Meidän varmaan ärsyttävällä kaanaan kielellä tätä nimitetään uskonvanhurskaudeksi, Lutherin sanoin onnelliseksi vaihtokaupaksi - annamme Jumalalle syntimme ja moskamme, saamme vaihdossa Jeesuksen kärsimän rangaistuksen turvaksemme. Mulle kelpaa kyllä.

      Kivaheppu-Jeesus on varmaan mukava keskusteluhypoteesi kapakan- tai kirkkokahvipöydän ääressä, ei pahoita mieliä, muttei kuitenkaan sitä kamaa mitä kristususkoinen haluaa.

      Tiedättekö mikä tulee aina kuin ohjus silloin kun esim. meikäläinen kertoo täällä esim. kristinuskosta? Satavarmasti tulee ajatus, että sinä olet yhtään mikään kertomaan näistä asioista, katso itseäsi, jospa ne tietäisivät millainen todellisuudessa olet, mätämuna, kristittynäkin.
      Niin. Ja tottahan tuo on.
      Tähänkin on sieltä Julianan ajoilta ja aiemmaltakin ajalta yksi hyvä lääke: katso ensin itseesi, mutta katso heti sen jälkeen Kristusta. Älä jää katsomaan itseesi. Siinä ei käy hyvin.

      jope

      Poista
  5. Tuosta ideastasi Juha saisi myös näytelmän, periaatteessa parin tilan, huoneen näytelmän. Jänne jossa esivalta jättää vähä vähältä univormunsa pois on hyvä. Miksei kuunnelmankin.
    Ajattelin "leffaasi" eilen kun katselin Redfordin Lions for Lamb-elokuvaa telkusta. Ihan Hollywoodia mutta oli siinä pari ajatusta.
    Terroristi, pääministeri, kaksi kuulustelijaa, periaatteessa ne riittäisi sinun leffaasi. Ehkä vielä ulkopuolinen todistaja, sihteeri tai vastaava joka kirjaa kaiken ylös, tai vain katsoo sivusta.
    Hah, näin se leffasi lähti mielessä jo liikkeelle.
    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri oikeat palat pistit peliin!

      Tuli mieleeni että pitäis tuonne tunnisteisiin varmaan nimetä synopsikset yhden otsikon alle.

      Poista
    2. Laitoin otsikolla Aiheita näytelmiksi ja elokuviksi (Kuvitteellisen Marx-sarjan löytää erikseen tunnisteella 'marx')

      Poista
  6. Kärsimyksestä ja sen merkityksestä siis.
    Mitä olette mieltä siitä, että Suomessa on soitettu useissa kirkoissa kirkonkelloja Aleppossa kuolleille ja kärsiville?
    Minusta se on makaaberia ja sopisi korkeintaan sitten kun sota joskus on ohi, jos silloinkaan. Mutta se, että me täällä hyvinvoivina tunnelmoimme soittelemalla kuolinkelloja samaan aikaan, kun toiset yrittävät sodan kauheuden keskellä säilyttää henkensä, eikö se ole peräti loukkaavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heinimäki viittas donnen kenelle kellot soivat -runoon. Haetaan kai vastuun ideaa. Ei niinkään kuoleman. En ole makaaberina niitä ajatellut. Mutta niitä pitäis tietenkin soittaa myös venäjän ortdoksikirkko. Enkä kyllä ymmärrä mitä me voisimme tehdä? Rahaa tietenkin keräykseen laittaa. Mutta kun nuo kellot jotenkin viittaavat vielä isompaan vastuuseen.

      Poista
    2. Niin, mutta Donne katseli ikkunastaan, kun ruttoon sairastuneita kannettiin paareilla kuopattavaksi ja kellot moikasivat. Hän oli keskellä sitä kaikkea ja itse vaarassa saada tartunnan. (Kukaan ei ole saari ja riittävä yksinään. Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua. Älä lähetä kysymään kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.)
      Minä en vain jotenkin pysty kokemaan noissa kellonsoitoissa vastuuta vaan jotain hifistelyä.

      Poista
    3. Juha ja Marjatta, kellojen soitto vaikuttaa varmasti eri tavoin meihin kaikkiin. Luulen, että tarkoitus on muistuttaa siitä, että jotain tärkeää ja samalla kohtalokasta tapahtuu tälläkin hetkellä. Tosin on niin, että jos loogisia oltaisiin, kellojen tulisi soida yötä päivää. Millainen sokki olisikaan jos ne jonakin päivänä lakkasivat soimasta. Mutta kyllä minä periaatteessa pidän tätä hyvänä merkkinä kirkolta: kellojen tehtävä on herättää miettimään, mikä tilanne maailmassa on. Jokainen voi tulkita tilanteen itse ja reagoida / toimia haluamallaan tavalla.

      Poista
    4. Mielipiteeni on muuttunut nyt, kun kävin vähän tutkailemassa asiaa netissä ja katsoin jonkin uutispätkänkin, jossa oli näistä soitoista.

      Hyvä, että asenteita empatiaan ja hyvään vahvistetaan. Vihan vahvistaminen on ollutkin näkyvämpää pitkään.
      On eri asia kuunnellaanko me näitä kirkonkelloja vai jotain ironisia pilkkapuheita, joita nämäkin hyvien arvojen nostatukset aiheuttavat.

      Poista
    5. sen verran tässä matkan varrella olen ajatellut, että kellojen soitto ja mielenosoitukset pitäis suunnata selkeästi Putiniin ja kirkon pitäisi viestiä tuonne ortodoksikirkon suuntaan myös, myös Suomessa. Nyt tulee vähän semmoinen olo että kaikkien pitäisi tuntea syyllisyyttä. Siitä minä kieltäydyn.

      Poista
    6. ja donnesta vielä. minusta olit marjatta oikeilla jäljillä kun yritit kontekstoida donnea erilailla. ihminen ei ole saari ja kellot soivat kaikille, koska yhteys kohtaloon oli ruton aikana välitön, kauhu tarttui ja velvollisuus auttaa koska taudin leviämistä piti estää. suora vertaus aleppoon ei ihan toimi. kyllä minä keräyksiin annan että voivat auttaa kun sotapojat sinne ensin päästävät mutta kuten sanoin, syyllisyydestä kieltäydyn ehdottomasti. joo. tuo syyllisyydessä kieriskeleminen alkaa tosiaan kohta olla eettistä hifistelyä.

      Poista
    7. Kitsi ja kärsimys... Uskallanko kysyä? Kysyn: onko tässä kellojen soitossa nyt jotain eettistä kitsiyttä?

      Poista
    8. Jaa, sinä olet päätynyt nyt siihen suuntaan, mistä minä lähdin.
      Ja minä taas olen ikuisena optimistina alkanut ajatella, että tietoisuuden kasvattaminen ja toivon lisääminen kaikin tavoin - yes, we can - johtaa ja painostaa tekoihin niitä, jotka ovat tekemässä päätöksiä. Olen edelleen varma, että suuri kansallinen ja kansainvälinen painostus lopetti Vietnamin sodan, mielenilmaisut, joissa USA:ssa jopa kuoli ihmisiä, Suomessakin hifisteltiin mukana, mutta mukana kuitenkin.

      Minäkin kieltäydyn syyllisyydestä. Tunnen iloa siitä, että toimitaan.

      Poista
  7. Itse en ajattele, että kellojen soitossa olisi kyse eettisestä kitsistä - koko käsitepari on itse asiassa mahdoton - tällöin kellojen soitto pitäisi palauttaa estetiikkaan. Kirkko antaa merkin. Toki se voisi antaa merkkiä myös ortodokseille ja Putinille. Mutta minusta kirkko voi vaikuttaa tavallisiin ihmisiin enemmän kuin Putiniin (esim. ortodoksikirkon välityksellä). Se, että kirkko ei saa kaikkia maailman ongelmia ratkaistua, ei tee sen yrityksestä kitsiä. Eettistä kitsiä edustaa mielestäni pikemminkin nämä uushenkiset konsultit, kuten Jari Sarasvuo ja muut, mutta ehkä nämä ovat lopulta näkökulmakysymyksiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hyvä pointti tuo eettisen muuttuminen esteettiseksi kitsiytymisessä. Mut ehkä kitsin kavaluus on just tossa leikkauspisteessä! Kun eihuomaa sen olevan estetiikaa... Kierken teemoja!

      Kyllä mielenosoitukset ja kellojensoitot on hyvä viesti päättäjille joo. Ja muistan kun Vietamiin vaikutti mielenosoitukset. Minä nyt innostun aina kaikesta.

      Poista
    2. Vesa. Kirjasi puolesvälis. Kun kirja koukuttaa, se on hyvä merkki (sano Eskelisen Markku mitä hyvänsä; kirjassas on muuten hilpee se mahottoman energisen luennoitsijan hahmo:@). Palaan siihen.

      Poista
    3. Vesa. Kirjasi puolesvälis. Kun kirja koukuttaa, se on hyvä merkki (sano Eskelisen Markku mitä hyvänsä; kirjassas on muuten hilpee se mahottoman energisen luennoitsijan hahmo:@). Palaan siihen.

      Poista
  8. Kiitos, Juha. Meen tästä just pariksi päiväksi sellaiselle digityöleirille:) Nykyaikaa, nääs. Työleirikin kuulostaa houkuttelevalta kun pistetään digi eteen.

    VastaaPoista
  9. Sillä hahmolla on esikuva todellisuudessa. Muuan Marco Mäkinen kaukaiselta 90-luvulta. Kirsi Pihan siippa nyk.

    VastaaPoista
  10. Minä näen kellojen soiton nyt kuten Vesa.
    Kirkko on ollut aina mukana rauhan työssä. Kirkon ihmiset ovat piilottaneet karkotuspäätöksen saaneita pakolaisia Suomessa ja muualla ja estäneet heidän päätymisensä takaisin sodan keskelle.
    Herätellään vaan ihmisiä kaikin tavoin.

    Kävin muuten tänään buddhalaistemppelissä Benalmadenan reunalla vuoristokylässä. Hieno kokemus, rauha ja tyyneys. Aloin ajatella, että kaikilla kirkoilla on sama tavoite: nostaa ihminen arjesta ylös henkisemmälle tasolle.

    VastaaPoista
  11. Marjatta, tuo "nostaa ihminen arjesta ylös henkisemmälle tasolle on hyvä". Minä näen asian siten, että uskonnollinen oleminen on yhtä aikaa hyvin ruumiillista ja henkistä eli voi toteutua vain ajallisuutensa tiedostavan olennon elämässä. Vaikka koko nykyinen Jeesus-kuvamme on näin kristitynkin mielestä joko melkoista kitsiä tai paradoksia (riippuu vähän tilanteesta), olen yhä enemmän ajatellut, että siinä korostuu ruumiillisen olemisen ja henkisen / hengellisen erottamattomuus. Ei meillä ihmisillä tietenkään ole samassa määrin esillä niitä jumalallisia piirteitä kuin Jeesuksella, mutta pelkkä ajatus jumalasta joka tulee ihmiseksi, samojen vaivojen ja ahdistusten ja ilojen maailmaan, jossa me elämme, tuntuu hyvältä. Tästä eksistenssistä ei tarvitse paeta mihinkään, vaan voimme nähdä sen merkityksen yhtä aikaa monesta näkökulmasta. Kirkon ja kristittyjen ehkä tärkeimmäksi tehtäväksi (uskon lisäksi) näen kärsimykseen osallistumisen ja auttamisen. Emme tarvitse juuri lainkaan teologiaa, riittää kun seuraamme auttamisen esimerkkiä. Ihmisen ei kannata vaivata päätään liikaa erilaisilla opeilla. Kristillisen ajatuksen mukaan Jumala on persoona. Tämä on ainakin minulle vaikea pala älyllisesti, mutta ehkä jonkinlaisena uskon kokemuksena voin sen tavoittaa vaikkapa rukoillessani tätä tuntematonta jumalaa, jota kuitenkin ajattelen tietynlaisena. Ajatus Jumalasta syventää arkea / näkyvää, ei pyyhi sitä pois toissijaisena, koska ajattelen, että Jeesuksen esimerkki on juuri se, miten Jumala on sitoutunut luomaansa materiaaliseen maailmaan (eri juttu on sitten miten luomisen ymmärrämme) ja että vaikka tuo maailma on osin julma ja raaka paikka, on siinä myös paljon lunastusta ja lohtua (ihan arkisessakin mielessä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalla vinkkasin Nylénin haastatteluun Areenan Kirjamessuilla. Osuu hyvin tohon Vesa sun pohdintaan. Jotenkin...

      Poista
    2. Toisaalla vinkkasin Nylénin haastatteluun Areenan Kirjamessuilla. Osuu hyvin tohon Vesa sun pohdintaan. Jotenkin...

      Poista