keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

TOISEUDEN JAKAMINEN*

Otsikon määritelmä ei ole omani. Se on kollegani mainio tiivistys keskustelumme tuottamasta ajatuksesta, että toimittajat mielellään eläytyvät haastateltaviinsa, jos nämä edustavat vähemmistöjä tai marginaaleja alakulttuureja. Itse laajentaisin määritelmän koskemaan myös taiteilijoita. Filosofit jätän joukosta pois.

Ymmärrän toki, että toimittajan ammattietiikka pikkuisen vaatii tuollaista asennetta, samoin taiteilijan. Filosofi taas menee heti etiikassaan soralle, jos ryhtyy moiseen. Toiseuden jakaminen voi olla oikea eettinen valinta, joka seuraa johtopäätöksistä, mutta se ei voi olla ajattelun lähtökohta. Toiseuden lähtökohtainen jakaminen on eklektiivistä ajattelua ja se ei kerta kaikkiaan vain sovi filosofille, jonka on kysyttävä tylyjä (jatko)kysymyksiä tyyliin "jos koet sivullisuutta, toiseutta, syrjintää tai vääryyttä, millä tavoin se voi johtua myös sinusta itsestäsi?"

Tuota kysymystä en kuule toimittajien kysyvän.

Mikä sitten tekee halusta jakaa toiseutta ongelmallisen? Miksi se on otettava kriitisesti puheeksi? Koska toiseuden kritiikitön jakaminen voi pahimmassa tapauksessa jatkaa ja luonnollistaa ongelmaa. Omassa työssäni  se olisi epäammatillista ja moraalitonta. Minussa on siis oltava enemmän filosofia kuin taiteilijaa tai toimittajaa.

-

*Liittyy paljolti edelliseen kirjoitukseen ja sen keskusteluketjuun; HUOM: tämän kirjoituksen keskusteluketjussa aihe syvenee tärkeällä tavalla. Empatin käsite virittyy kiinnostavasti.

torstai 24. maaliskuuta 2016

"RIITAAN TARVITAAN AINA KAKSI" - hankalan ihmisen tabusta

Johanna Korhosen Valkoista valoa on mainio radio-ohjelma. Erityisesti pidän hänen suloisesta sarkasmistaan. Tänään uusintana tullut kiusaamisjakso herätti kuitenkin kysymyksen, joka aina vaivaa mieltäni kun aiheesta puhutaan. Kysymys on hankalan ihmisen tabusta. Korhosen ohjelmassa hankalan ihmisen nimikettä kun lähestyttiin kovin tunnetuksi tulleella ja kuluneella tavalla, jossa hankalaa ihmistä ei ole olemassa sinänsä vaan hän on toisten sellaiseksi nimittämä uhri.

'Hankalan ihmisen' kiusallinen ongelma on helppoa ohittaa sanomalla, että kyse on vaikkapa ärsyttävästä kyseenalaistajasta tai pakenemalla hokemiin kuten että 'riitaan tarvitaan aina kaksi'. Tietenkin niinkin on että uudistajat ja kriitikot ovat usein hankalia yhteisölle. Mutta tiedetään, että on olemassa myös hankalia yksilöitä. Narsisteiksikin heitä joissain tapauksissa kutsutaan. Hankala ihminen voi hakea kriittisyyden syyn vaikka mistä ja kokee sen jälkeen tulleensa sivuutetuksi, kun reaktio voimaltaan ei ole hänen reaktioonsa verrattavissa tai muut eivät lainkaan näe tilanteessa ongelmaa. Voi jopa olla, että ongelmaa ei lainkaan ole, mutta yksilö tulkitsee asian sellaiseksi persoonansa suodattamana, korostaessaan tarkoitushakuisesti yksityiskohtia. Tällaista yksilöä on vaikeaa loputtomasti kuunnella aidosti kiinnostuneena ja siitä tietenkin seuraa ongelmia.

Ymmärrän eklektiivisen varovaisuuden tässä asiassa: hankalan ihmisen nimikettä on helppoa käyttää julman vallan välineenä. Mutta sanoa että kiusaaminen on (aina) yhteisöstä lähtevää ja hankala ihminen on yhteisön määritelmä ongelmia huomaavalle yksilölle, on eklektiivistä väittämää, jolla on suojeleva tai muu tendenssinen pyrkimys. Tämä on vähän sama kuin älykkyystutkimuksen tabuisuus. Kaikkea ei saa sanoa, koska sanat voivat joutua vääriin käsiin. Tämä todellinen riski sitten vääristää duskurssia. (Nytkin jo luen ajatuksenne: hakeeko tässä kiusaava kirjoittaja itselleen oikeutusta?) Kieli sotkeutuu ongelmallisesti todellisuuteen ja siitä tulee ideologista.

Mielestäni hankalan yksilön nimikettä käytetään useimmiten ikään kuin newtonilaisen lineaarisesti ja siksi kiusaamisen kysymystä ei kovin helposti avata niin rohkeasti kuin olisi tarvetta. Peräkkäisessä liikkeessä hiukkaset eivät koskaan ole kahdessa paikassa yhtä aikaa. Voipa olla jopa niinkin, että kun ongelmaa ratkaisemaan hankittu konsultti eklektoi diskurssista hankalan yksilön aina pelkäksi toisten määritelmäksi (koska ei ulkopuolisena tietenkään raukka muuta voi), hän ylläpitää ongelmaa: yhtäältä vahvistaa narsistin uhriuden tuntemusta ja toisaalta lisää yhteisön turhautumista.

Ehkä vain silloin kun puhutaan esimiehistä, hankalan ihmisen tulokulma ei ole tabu. Esimiehet ovat vapaata riistaa koska ovat neutraalia aluetta (ja siksikin palkkansa ansainneet). Esimies voi olla (julkisessa) puheessaamme hankala yksilö, mutta hankalinkin rivimies vain totuudenpuhuja. Jokin lausumaton reaalinen tässä järkähtämättömässä lineaarisuudessa nyt jää huomaamatta.*


Ehdotankin että Johanna Korhonen tekisi hankalasta ihmisestä vielä oman uuden ohjelman. Jatko-osan tuohon kommentoimaani.**

-

*Kirjoitukseni ensimmäinen kommentoija sai minut miettimään vallan merkitystä lineaarisen rakenteen elementtinä hankaluuden yhteydessä. Onko tulkintamme vallasta se todellisuuden muoto, joka mahdollistaa tuon esimiehestä puhumisen hankalana ilman tabuisuutta? Epäilemättä valta, sen lisäksi että se voi olla todellista ja tuhoavaa, on myös jotain sellaista, mihin on luontevaa projisoida oma käyttäytymisensä. Siis tarkoitan, että hankaluus on jotenkin helpompaa ja loogiselta tuntuvaa kokea jonkin vallan taholta tulevana määrittelynä kuin ajatuksena omasta persoonasta. (Ajattelisin että jos kokee hankalaksi määrittelyä usein ja eri ihmisten seurassa, on syytä ainakin epäillä itseään mahdollisena hankalana valtaa käyttävänä toimijana, johon muut ovat reagoineet.) Voisihan nimittäin ajatella, että hankala ei hankaluudessaan koe omaavansa valtaa vaan projisoi valtansa vallan edustajiin. Hankala kokee olevansa objekti, ei subjekti, enemmän uhri kuin uhriuttaja, ja siksi hankalaksi määrittely ilmenee aina määritellyn näkökulmasta toisen valtana. Minusta tätä ei rohjeta tuoda esiin "newtonilaisessa mekaniikassa". Valta olisikin pistettävä ikään kuin hankaluuden semanttiseen hiukkaskiihdyttimeen ja katsottava miten se käyttäytyy. ("Kvanttinen" vallankumous olisi tehtävä myös sosiaalisissa ja humanistisissa määrittelyissämme. Ne tuntuvat aina vain toimivan "newtonilaisen mekaniikan" mukaan. Fysiikan käyttäminen metaforana voisi vapauttaa meidät tässäkin liiasta inhimillisyydestämme.)

Ehkä de Mellon nihilismi on tässä hyvä lähestymistapa. 

Kun nimitämme asioita ja olioita, nimet jo johdattavat meidät ennakoituun suuntaan. Olette varmasti kuulleet sarkastiseen sävyyn kysytyn kysymyksen "mitä se oikein tarkoittaa se hankala ihminen". Korhosen ohjelman sävy oli juuri tämä. Kysymykseen on rakennettu sisään oletus hankalan yksilön uhriudesta. 

Koko hankaluuden käsite pitäisi mielestäni heittää hetkeksi sivuun ja KATSOA, mitä ryhmän dynamiikka ja yksilöiden käyttäytyminen keroo meille. Tämä on tietenkin joskus ja aika useinkin mahdotonta, koska katsominen ei riitä. Tarvitaan kuulemista, ja jos ihan tarkkoja ollaan sekään ei välttämättä riitä koska meillä ei ole henkikökohtaista lintuperspektiiviä tilanteisiin. Olemme kertomusten armoilla. Meidän on paljolti vain uskottava toisiimme ja sitten yritettävä tehdä vastuullisia valintoja. No. Ollaanko sitä taas sitten jo samassa kehässä? Ehkä. Oikeastaan hankalasta ihmisestä on hirveän vaikea puhua millään yleisellä tasolla lipsahtamatta jonkinlaiseen läsnäolon metafysiikkaan.

Tämän kaiken takia minun on oikeastaan mahdotonta uskoa työnohjaukseen ja konsultteihin "hankalissa" tilanteissa. Ainut ratkaisu on, että joku lähtee, hankala tai sitten se toinen. Minua on muutaman kerran usutettu lähtemään työnohjauskoulutukseen, mutta kokisin sen eettisesti täysin mahdottomaksi asemaksi joten en ole ottanut muiden innostuksesta onkeeni. 

**Kirjoitus ja tämä toive lähetetty Korhoselle henkilökohtaisesti.

POESIS VACUI







Miltä runo kokonaan tuntuu?




Koska ovat erikseen kirjoittajat ja lukijat 




sitä ei voi koskaan tietää.










VÄKIVALTAA JA HYVÄKSIKÄYTTÖÄ (Filmihullu 2/16)

Varoitus: tässä kirjoituksessa eksploitaation käsitettä tullaan käyttämään puristeja häiritsevän väljässä merkityksessä.

1
Joka ihmettelee, miksi kukaan haluaa katsoa fiktiivistä sotaa, rikosta, kauhua, dystopiaa, ahdistusta, inhoa ja jopa kidutusta eli kaikenlaista mielekkyyden ja ihmisyyden keksittyä katoamista, teeskentelee tietämätöntä. En tietenkään yritä saada näitä ihmettelijöitä muuttamaan mieltymyksiään, mutta kylläkin ymmärtämään enemmän ihmeteltäviään. Me kun kumminkin olemme taipumuksiltamme niin samanlaisia mutta toteutuksissamme vain erilaisia. Uskon että se vastenmielinen, kauhistuttava tai absurdi joka ei tunnu kuuluvan omaan todellisuuteemme, herättää aina tavalla tai toisella uteliaisuutemme. Jos ei fiktiossa niin sitten ainakin päivän uutisvirrassa. Kaikki mikä vain onnistuu vähänkin häiritsemään arkemme "sarjallisuutta", riittää. Niitä hälytysajoneuvoja siis mielellään seurataan jos vain kehdataan. (Kyllä, ajatus käy aina mielessäni, mutta en halua nähdä itseäni sen toteuttajana.)

WTC-isku on hyvä esimerkki tästä "sarjallisuuteni" häirinnästä. Itselleni se oli kaiken kauheutensa lisäksi myös ja ehkä enemmänkin jotakin absoluuttisen poikkeavaa ja siksi hämmentävällä ja syyllistävällä tavalla vaikuttavaa. Jotakin TÄYSIN odottamatonta tapahtui. Näin jotain, joka muistutti minua hauraasta satunnaisuudestani mutta samalla vahvisti sitä, minkä haluan kokea välttämättömyydekseni. Julman spektaakkelin efektoima sattumanvaraisuuteni korosti samalla olemiseni ainutlaatuisuutta lähestulkoon transsendentilla tavalla. Harrastin eksploitaatiota kuolemaa todistavalla uutisvirralla. Mieleni lienee siis pohjimmiltaan alhainen ainakin silloin, kun haen helppoa eli etäistä ja esteettistä tapaa kokea jotain poikkeuksellista ja olemistani vahvistavaa. (Tästä voisin nyt poiketa Kierkegaardiin mutta antaa olla...)

2
Vaan ei auta. Poikettava silti on. Se mitä edellä kirjoitin, vaatii nimittäin kokonaisen luvun eksploitaation odottamattomista ulottuvuuksista.

Kuten WTC-esimerkkini osoittaa, eksploitaation mahdollisuus ei rajoitu vain "roskaelokuviin". Ja voidaanpa edetä vielä uutisvirtaakin pidemmälle. Eksploimalla kun voi tehdä, tietoisesti tai tiedostamatta, myös taiteen filosofiaa. Tai filosofiaa taiteella. Tietenkään silloin taloudellinen hyöty ei voi olla eksploitaation määrittelemisen ehto. Hyödyn täytyy olla eksistentiaalinen (kuten WTC-esimerkissäni). Ja mikäpäs muu kuin Teemu Mäen kissavideo sieltä taas nousee esiin ja
siksipä kysymykseni kuuluukin: eikö epäilemätön illuusio kissan kuolemasta olisi riittänyt tarkoitetun efektin luomiseksi?


Kun ihmiset itseäni myöten kiihtyivät Mäen tekemisistä, se perustui ajatukseen kissan turhasta kuolemasta. Taide ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Ja tietenkin tuo (ainakin kaikkien kaltaisteni lihansyöjien) kaksinaismoralistinen tuohtumus oli juuri sitä, mitä Mäki olettaakseni odotti. Hän asetti meille ansauttavan ongelman tappamisen, taiteen ja olemassaolon perimmäisistä syistä ja seurauksista. (Tämä on se tulkinta, jonka Mäen videoperformanssista tein.)

Mutta oliko kissan siis sen vuoksi oikeasti kuoltava? Olisiko pelkkä illuusio riittänyt? Mielestäni olisi. Nyt kissan oli kuoltava taiteilijan totuudellisuuden ja kompromissittomuuden vuoksi. Kissavideo oli eräänlaista taiteen filosofian ja taiteilijan totuudellisuuden vaatimaa eksploitaatiota, johon taiteen instituution edustajien on osallistuttava ollakseen filosofiassaan johdonmukaisia ja uskottavia. Oliko Mäen performanssi siis eläimen institutionaalista hyväksikäyttöä?

Erottaako sitten mikään taiteen istituutiota, taiteilijan totuudellisuutta ja lihansyönnin koneistoa lopulta toisistaan kissavideon asiayhteydessä? Tätähän Mäki kai haastaa lopulta kysymään itseltämme. Minun vastaukseni on, että vain lihansyönnin tapauksessa eläimen on todella kuoltava, että toimijan aikomus voi toteutua. Eli jos hyväksyy lihansyönnin, eläin ei kuole turhaan.

3
Mutta palataanpa todesta kissantaposta taas takaisin fiktiiviseen väkivaltaan. Puhun nyt ehkä liikaa muiden puolesta kun uskallan esittää, että alhaisuutemme ei kuitenkaan ole ainoa syy katsella tuhmuutta ja julmuutta. Tai ainakin sen pystyy perin vaivattomasti sublimoimaan.

Filosofiaa ja kaikenlaista eettistä vatkausta ihminen harrastaa paljolti siksi, että suhteellisuus ärsyttää häntä. Hän esimerkiksi kysyy, millaisten "vapaata" tahtoa liikuttavien arvojen pohjalta hänen kuuluisi ajatella ja toimia ollakseen enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Siis yhä eettinen, johdonmukainen ja kokonainen olento. Niin kuin kaikessa fiktiossa ja kaikessa taiteessa, myös väkivaltaisessa fiktiossa on kyse mahdollisen ja välttämättömän suhteesta. Milloin mahdollinen muuttuu perustelluksi ratkaisuksi? Missä kohtaa muita ratkaisuja ei enää näytä olevan? Milloin osalla ja kokonaisuudella ja satunnaisuudella ja välttämättömyydellä ei enää ole eroa? Milloin voimme uskoa satunnaisuutemme mittaavan kokonaisuutta siinä määrin, että se ikään kuin an sich perustelee arvomme, valintamme ja toimintamme? Eli kun puheena nyt on väkivalta, kokoava kysymys kuuluu: missä pisteessä väkivallasta tulee ainut kieli, joka meitä pelittää? Kun kysyy elokuvavälineellä tuota kysymystä kyllin häiritsevästi, tulee helposti tehneeksi väkivaltaisia elokuvia.*

Noin kysyttäessä voin kuitenkin sanoa kerrankin tietäväni jotakin varmasti. Validi vastaus ei nimittäin ainakaan ole se, jolla tuo kokoava kysymys ja sitä esittävä fiktio useimmiten yritetään ohittaa: että aina on olemassa vaihtoehtoja (ja joku vain kärjistää liikaa). Vaatisihan jo sana aina tuossa lauseessa käyttäjäkseen olion, joka tuntee menneen, tulevan, näkyvän ja näkymättömän jokaista sopukkaa myöten, eikä sellaista oliota tiedetä olevan. Tästä samasta syystä en rikosseuraamustyössäni käytä koskaan ilmaisua "aina voit toimia toisin". Sen sijaan minun on virkamiehenä vain yritettävä toimia niin, ettei ihmisen tarvitsisi enää kokea joutuvansa vaihtoehdottomaan tilanteeseen. Tuossa prosessissa olen itse mukana ja siitä voin puhua paremmalla tiedolla ja eettisesti kestävämmältä pohjalta kuin väittäessäni jotain siitä väkivaltaisesta todellisuudesta, jota en ole toisen kanssa kokenut.

Koska emme halua testata kokoavaa kysymystä todellisuudessa (ellei ole pakko), se tietenkin jää avoimeksi ja siksi on tärkeää, että sitä edelleen tarjoaa myös mitä häpeilemättömin fiktio (ja että se joku aina vain jaksaa kärjistää liikaa). Ajattelen että uteliaisuutemme ihmisyyttä kohtaan vaatii välillä sen unohtamista. On luotava spontaaneja synteesejä ihmisyydestä sen vastakuvien avulla ja ajateltava niillä ihmisyyttämme taas entistäkin tarkemmin. Mitä kenenkin vastakuvat sitten ovat, päättäköön kukin itse.

Tämä jostain jo aikaa sitten nappaamani sitaatti tiivistäköön lopuksi kaiken ja vieläpä juuri teemanumeromme mukaisesti: Kultti elää yhteisössä tai yleisössä, joka jakaa sen kuvien vetovoiman. Mutta halu katsoa on aina yksityistä.
-

*Tätä kysyessään Stallonen suora, karkea ja vaikuttava Rambo IV (ainut niistä jota voi kutsua oikeaksi elokuvaksi) onnistuu mielestäni täydellisesti. Arvioidessaan joskus kauan sitten Peckinpahin Olkikoiria Pauline Kael osuu vuosikymmenten yli johonkin olennaiseen myös Stallonen kohdalla: "Olkikoirien tapauksessa keinot, joilla elokuvan sepittämän yhteisön säännöt manipuloivat jäseniään, ovat täsmälleen samoja, joilla elokuva manipuloi katsojiaan."

Rambo IV on häikäilemättömästi katsojaa manipuloiva elokuva, jota katsoessa näkemäänsä ei kuitenkaan voi jättää huomiotta. Elokuvaa on pakotuttava ajattelemaan sen militantin eksploitaation läpi. Stallone esittää niin arvojen kuin väkivallan osalta katsojalle ilkeän mutta aidon haasteen, johon on vastattava. Stallone ja Peckinpah eivät tarjoa yleisölle humanismin lämmintä kättä. Heidän kierossa ja yleisöä hyväksikäyttävässä eksploitaatiossaan ei tunne olevansa hyvässä seurassa ja hyvä niin.









keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

HUONEENTAULU KANTAKAPAKKANI TUPAKKAKOPPIIN


ANNISKELURAVINTOLOIDEN TÄRKEYDESTÄ


Kuinka paljon satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen? Toisin sanoen: kuinka paljon sitä tarvitaan tarkoituksettomuutesi unohtamiseen? 


Kysymys on hyvä, koska siihen on mahdollista vastata mielekkäästi. Ei kokonaiseen välttämättömyyteensä mitään korkeampaa tarvita. Ei mitään tarkoitusta.

Inspiroituminen toisistamme nimittäin riittää. Mutta ensin on tietenkin altistuttava toiselle ja mielellään ikään kuin itseltämme huomaamatta. Viipyiltävä toistemme satunnaisuudessa.

Erityisesti tähän viipyilyyn tarkoitettuja tiloja ovat anniskeluravintolat. Juuri tätä tarkoitusta varten ne muinoin ihmiskunnan historiassa keksittiin. Ja tupakkakopit sitten paljon myöhemmin.  

Paljosta on siis meidän kiittäminen ravintoloitsijaa.


maanantai 7. maaliskuuta 2016

SAULIN POIKA/SAUL FIA (päivitetty 2. luvulla 12.3. ja tarkennuksella 18.10. Laajakuvassa olleen itseeni viittavan tekstin inspiroimana)


1

"Hitlerin sotaonni on kääntynyt ja vastarinta on alkamassa myös elokuvan tuhoamisleirillä. Son of Saulissa tämä dramatiikka jätetään kuitenkin sivujuonteeksi. Tarinaa sysää eteenpäin sen sijaan pieni poika, joka löytyy kaasukammiosta hengissä. Saul ryhtyy pelastamaan tätä poikaa, jota hän väittää omakseen."

Noin kirjoittaa Helsingin sanomien kriitikko Veli-Pekka Lehtonen. Olen ihan eri mieltä. Vastarinnan valmistelu ei ole sivujuonne. Kuolleen pojan uskonnollinen ritualisoiminen ja historian mahdollistama ja ajoittama pakosuunnitelma asettavat pyhän ja maallisen vastuun vastakkain. Ilman tätä eksistentiaalista ristiriitaa elokuva ei olisi samalla tavoin ajaton ja universaali. Pelkkä kauhujen näyttäminen uudella elokuvakerronnan tavalla olisi aika tyhjää taiteilua. Ilman tätä valintaa pyhän velvollisuuden ja aikaan ja paikkaan sidotun maallisen toivon välillä elokuva olisi ollut, anteeksi vain, aika tyhjä ja tylsä. Mitä pidemmälle Saulin poika*  etenee, sitä enemmän keskitysleiri tuntuu vaihtoehdottoman todellisuuden metaforalta, näyttämöltä, jossa hengellisen ja aineellisen vapautumisen mittaa, hintaa ja ristiriitaa punnitaan. Mielestäni Saulin poika on ennen kaikkea filosofinen essee.


Elokuvana Saulin poika olisi voinut kuitenkin olla tehokkaampi. Pääosan esittäjä olisi voitu ohjata dokumentaarisemmin, vähemmän näyttelevästi. Nyt hänen olemuksensa jotenkin etäännytti ainkin minua. Samoin jokin elokuvan yleisilmeessä häiritsi, ehkä ripaus dogmaa olisi vahvistanut vaikutelmaa. Elokuvaa katsoessani sainkin idean rohkeammasta, melkeinpä aiheeseen nähden julkeasta kokeellisuudesta, joka mielestäni toisi tähän elokuvaesseeseen kiinnostavan ja ajattoman esteettisen (meta)tason.


Ideani on tämä: Entä jos elokuva olisi kuvattu trendikkäästi pienellä videokameralla tai kännykän videolla 35 millisen sijaan? Olisiko siirtymä historialliseen holokaustiin ollut hämmentävää aistien sidonnaisuutta nykyisyyteen? Olisiko mielikuvitukseemme kirjailtu holokaustin jo etäinen ja turruttavan tuttu vaikkakin periaatteessa kauhistuttava aikakausi päivittynyt aisteihimme jollain uudella tuoreemmalla tavalla? Tullut ihollemme ajattomana joukkotuhona välineen preesenssissä? Tuollaisen elokuvan kuvittelin.


Paljastamatta enempää sanon, että lopun metafysiikka summaa kaiken. Kamerasilmä antautuu kirjaimellisesti Saulin transsendentille hengelle (ikään kuin hylkää muut pakenijat maailmaan, mikä hämmensi ainakin minua).


Kun tulimme ulos elokuvateatterista, minä olin 4 pinnan kannalla, kaveri 3 ja puolen. Sanotaanko niin että ymmärrän hyvin hänen pisteytyksensä.


2

Haluan lisätä kirjoitukseeni alla olevan Marjatta Mentulan kommentin elokuvan lopun tulkintaani (ks. keskustelu). Minusta Mentula avaa elokuvaa omaa tulkintaani paremmin ja universaalimpaan sekä metaisempaan suuntaan ja saa näkemään elokuvavälineen rajattomuuden paremmin. Mentulan tulkinnassa pojan ilmestymisessä ja Saulin ruumiista irtoavassa hengessä eli kamerasilmässä puhuu selkeästi esseisti-ohjaaja Nemes, joka voisi sanoa mielestäni juuri tuon, mitä Mentula (erityisesti lihavoimassani kappaleessa). 

Mentula jalostaa seuraavassa tulkintaani viemällä sitä pidemmälle:



"Loppu on todella kaunis. Se on kiinnostava ja hyvä juuri tällaisena moniselitteisenä.

Minäkin ajattelin ensin, että poika oviaukossa on riutuneen Saulin harha tilanteessa, jossa kuolema on lähellä. Saulin hymy ensimmäisen kerran, vaikka hän ehkä jo tiesi mitä tulee tapahtumaan, on myös tärkeä. Oliko siinä myös lähestyvää koirien haukkua, joka hiljeni pojan ilmestyttyä, kaikki ikään kuin pysähtyi hetkeksi tähän onnelliseen tuokioon.

Totta, kyllä se oli arjalaispoika, koska natsit eivät tappaneet häntä, vaan vain ohjasivat pois.

Ehkä tämä myös antoi Saulille sekä katsojalle merkin, että jotkut näkivät ja muistavat ja nousee parempi sukupolvi, joka oli viaton eikä osallistunut tapahtuneeseen. Saulkin ehti todeta pojan kauneuden ja viattomuuden, mikä nostatti hymyn. Näin Saul pääsi kuin pääsikin vapaaksi. 


Niin, tuo kameran silmä. Se siirtyi lopussa pois Saulin silmistä ja seurasi etääntyvää poikaa. Elokuvan alussa se katsoi hämärästä lähestyvää Saulia ja siirtyi sitten hänen päähänsä ja vasta aivan lopussa taas pois sieltä kaiken näkeväksi. Hieno alun ja lopun symmetria."

Joo. Kyllä minä pitäydyn siinä neljässä pinnassa ihan tuon mentulalaisen tulkinnan turvin.
-

*Käytän suomalaista nimeä kun suomalainen kerran on noin toimiva.


Ks. myös kirjoitukseni Väkivaltainen fiktio ja vaihtoehdoton todellisuus 


(Edellisen kirjoitukseni keskustelussa on jo hyviä kommentteja tästä aiheesta.)

tiistai 1. maaliskuuta 2016

MIKSI VOLTER KILPI ON MUN MIELESTÄ PARAS

Kuten uskolliset lukijani jo tietävät, pidän Volter Kilven  Alastalon salia universaalina (ja ainoana kotimaisena modernistisena) klassikkona. Toisin kuin vaikkapa Juhani Ahon Juhan kohdalla (jota en vain kertakaikkiaan jaksa) en Kilpeä lukiessani ajattele aikalaisrahvaan kasvattamista itseään hienompaan kieleen. Ajattelen kirjallisuutta an sich.

Kilven kielessä ei ole kansallista sivistävää agendaa vaan narsistisen neron itsekkyyttä. Kilpi nauttii ennemmän itsestään kuin lukijoistaan. Tai ehkä lukijoistaan itsensä tähden. Ja se on kirjallisuudelle hyväksi. Puuttuu herttainen kieli ja opettavainen sievistely. Taide voittaa. Kilpeä lukiessa melkein näkee sen piittaamattomassa ylemmyydessään kirjoittavan tätä tekstiä. Kilpi on metakirjallisuutta. Aikansa ainutta maassamme ja ainutlaatuista yhäkin.

Anteeksi vain kaikki kotimaisen klassikkokirjallisuuden ystävät, mutta kotimaisista klassikoista jaksan Kilven lisäksi lukea vain Haanpään Noitaympyrää sen julman ehdottomuuden ja ankaruuden vuoksi. Se on teos joka ei tarjoa tippaakaan lohtua eikä anna lukijalleen myötä. Se on sillä tavoin sisällöltään ajaton vaikka kieli on makuuni liian vanhahtavaa. Muita Haanpään juttuja en jaksa. Ja Jotunin Huojuva talo on loppuratkaisuaan lukuun ottamatta myös poikkeuksellisen ajaton teos. Suomen Ingmar Bergman (joka ainakin minusta oli parempi kirjoittaja kuin elokuvaohjaaja).

Kilven rinnakkaisteos Alastalon Salille eli Pitäjän pienempiä löytyi Vaasan Pohjanmaan antikvariaatista (joka on muuten loistava putiikki!). Sitä lukiessa tuli sitten mahdoton halu päästä kirjoittamaan tämä.

VAISTOTTOMUUS VITUTTAA JUHAA

"Esimerkiksi sellainen asia kuin vaisto ei kuulu ihmiseen. Käyttäytymisellään ihminen on osoittautunut, ettei ihminen vaistoa vaaraa."

Edellisen juttuni keskustelussa yksi kommentoijistani väittää näin. Väite sai minut muistamaan eilistä iltaa kun katsoin hetken dokumenttia elektroniikan tahallisesta suunnittelemisesta kertakäyttötavaraksi.  Applen kännyn akkua ei voi kuulemma vaihtaa yms. (Jos se Applen kuollu hypetetty johtaja ois ollu niin intellektuelli kun mitä väitetään, se ois puuttunu tohon ongelmaan... intellektuellin ja pelkän neron ero kun on juuri eettinen tietoisuus.)

Kysynkin nyt: Miksi tästä sikamaisesta suunnittelusta ei nyt kukaan suutu niin kuin niistä kauheista teurastamokuvista vaikka lopputulos on sama? Eli jääkarhun ja sen suloisten ja lutuisten pentujen tuskallinen kuolema yksin ja kylmässä? Missä ovat ne vegaanit ja anarkistit jotka lopettaisivat vaikkapa kännyköiden oston?

Elektroniikan rivous on mitä mainioin esimerkki vaistojemme kuolemisesta. Osaamme vaistoillamme varoa meitä uhkaavaa ihmistä, petoeläintä, suurella nopeudella lähestyvää autoa tai korkealta putoamista, mutta kännykän etäisyys tuohon evolutiiviseen viisauteemme on jo aivan liian pitkä.

Jos menisin nyt kiertelemään kaupungille ja pyytäisin aktivisteja, anarkisteja ja hipstereitä (niitäkin on Seinäjoella havaittu)  näyttämään elektroniikkansa minulle, veikkaan että harvalta vanhaa simpukkakännyä löytyisi kun pitää twiitata koko ajan että pysyy vastarinnassaan ajan tasalla ja saa koottua joukkonsa helposti. Joo, ymmärrän ymmärrän. Elektroniikka on kivaa. Eikä Applen känny ole karvainen pyöreäsilmäinen ja suloinen.

Tuota ohjelmaa katsoessani havahduin siihen että saan olla tyytyväinen että minulla on kaverin vanha bluurei ja simpukkakänny ja että näin on ollut muutaman dvd-soittimen elinkaaren ajan ja jo muinoin yhden vhs-soittimen aikana. Enkä aio, kiitos dokumentin, ostaa uutta kännykkää ennen kuin on ihan pakko. Eikä se hetki koita ihan pian. Minulla on jo laatikossa odottamassa toinen simpukka kun tämä joskus lopettaa toimintansa. (Ja vaimo myös käyttää tyttären vanhaa älyä...) Kaverilta jo olen varannut sen vanhat roinat taas itselleni.

Joku sanoi radiossa että kännykät pitäisi määritellä muodiksi eikä elektroniikaksi. Olen samaa mieltä. Silloin kuvattaisiin paremmin niiden sielullista ydintä, eli sitä, mikä niissä kavallimmin koskettaa meitä. Silloin varovainen vaistoisuutemme tunnistaisi ne ehkä paremmin. Se miten asioita nimittää on tosiaankin tärkeää.

Joskus tuntuu että saamme ihan sellaisen lopun mitä ansaitsemme.