lauantai 30. huhtikuuta 2016

EHDOTUS NÄYTELMÄKSI ILOSTA, NIHILISMIN YLITTÄMISESTÄ JA NIIDEN JÄLKEISESTÄ ETIIKASTA* (versio 3)

1

Eletään vuotta 2200. 


Mielenluku, tulevan näkeminen ja tuntemukset elämisestä kuolleiden ihmisten elämissä ovat joillekin yksilöille mahdollista kvanttisella hiukkastasolla. Tai paremminkin heidän hiukkasjärjestyksensä vastaa siihen. Ja tiedekin sen jo myöntää. Paranormaalista on tullut materiaa. Transsendentti merkitystä antavana entiteettinä on suhteellistunut entisestään. Se voi hyvinkin olla vain sitä samaa olemassaolon tasoa, jota kohtaan on jo tähänkin asti tunnettu tympeää pettymystä. 

Näytelmä koostuisi kahdesta tasosta. Ulkoisesta tieteellisestä informaatiosta, joka virittää katsojaa siihen sisäiseen laadullisuuteen, jota tuonpuoleisuuden kokemusta (jo kuolleena?) elävä päähenkilö edustaa. Tiede kykenee välittämään sisäisen kokemuksen ulkoiselle, päähenkilöltä yleisölle. Tiede välittäjänä on kirjoitettava, koska transsendentille mysteerille ei pidä antaa tilaa. Näytelmän ainut mysteeri olisi elämä itse ja siihen ajatukseen katsoja tekstin logiikalla ohjattaisiin. Elämän absoluuttiin eli nihilismin ylittämiseen. Mikäli transsendentti hyväksyttäisiin, nihilismiä ei olisi mahdollista ylittää sen itsensä logiikalla. Se ei voisi kumota itseään. Transsendentin vaatimus ja siitä seuraava metafyysinen pettymys vain tuottaisi toiveisen ylätason, jossa nihilismi palautuisi jälleen edustamaan pettymystä. Puhdas nihilismin ylittäminen vaatii sen säilyttämista validina loppuun asti. Ulkopuoleltaan kieltämättömänä. Nihilismin on, kieltäessään ensin mielekkyyttä sinänsä, lopulta kumottava itse itsensä, jotta se ylitettäisiin aidosti. Silloin se on elämään itseensä johtava voima. 

Mihin kvanttista miellettä kantava "sisäinen sankarimme" sitten mielensä ja halunsa kohdistaisi? Mihin pettymyksensä asettaisi? Haikailisiko takaisin maailman iloon; takaisin elämään itseensä? Rakentuisiko hänellä halu takaisin elämään ikään kuin käänteisenä tuonpuoleisen kaipuuna? Siis sellaisena, jona elämä nytkin pitäisi pettymyksettä mieltää? Ikään kuin kyläilynä omaan olemassaoloonsa. Vai syntyisikö vain uusi metafysiikka ja katse kääntyisi uudelleen pois elämämästä johonkin uuteen transsendenttiin? Pois ilosta uuteen pettymykseen. 

Päivitetty Orfeus manalassa.

2
Kommentoijani Marjatta Mentula mainitsi  Platonin ja Ripsa odotti selkeyttä. Koska on tärkeää tulla ymmärretyksi, teen tämän lisäyksen.

Orfeus, jonka jo mainitsen ja tuo Mentulan mainitsema Platon. Siinä nimet, jotka näytelmässä ovat keskeisiä. 

Orfeus siis hukkaa armaansa manalaan ja saisi hänet takaisin sillä ehdolla, että malttaisi olla katsomatta tätä niin kauan kuin on manalan puolella. Ei malta. Halu voittaa. Samoin näytelmäni päähenkilö elää tilassa, missä halu palata aina vain metafysiikkaan ja transsendenttiin ja katsoa pois elämästä konkretisoituu tieteen ansiosta. Hän joutuu käänteiseen tilaan, jossa elämästä tulee "transsendentti" kohde. Metafysiikka dekonstruoituu tieteessä ja elämä itsessään transsendentoituu eräänlaiseksi absoluuttiseksi "kyläpaikaksi", hyviksi bilejatkoiksi, johon kukaan ei ihmistä heitä vaan johon hän sattuman voimasta livahtaa. Hänen suhteellisuutensa siis jo kuuluu välttämättömyyden piiriin.

Halu palata "manalasta" ja kokea elämä varjoitta ja suoraan vaiko kääntää katse kvanttiuttakin kauemmas selittämättömään ja taas pettyen johonkin määrittelemättömään (ja antaen jälleen nihilismille pettymyksen funktion ylittämättä sitä)? Eli Nietzsche kummittelee - Tractatusta unohtamatta.**

Sitten se Platonin luola tosiaan, kuten Mentula huomaa. Meille on myyty sen varjo(i)lla totuuden ohessa tiedostamatonta tyytymättömyyttä ja pettymystä olemassaoloon. Varjovertaus on syyn vaatimusta seurauksille. Ja siihenkös me aina vaistollamme tartumme, syyhyn ja seuraukseen, eikä mikään olemassaoleva silloin riitä. Pois pettymyksen luolasta sanomaan kyllä elämälle! Pois ainaisesta välitilasta. Siinä näytelmän ydin. Platon, Orfeus, Nietzsche ja Wittgenstein. Nietzsche ehdottomasti ensimmäisenä ja viimeisenä. Ja Mentulan kaipaama kuoro tieteen äänenä. 

Jos huumoria niin sen tulee olla EHDOTTOMAN hymytöntä.

Entä se etiikka? Aidosti ylitettyä nihilismiä ei voi valjastaa pahan palvelukseen. Tässä Nietzsche itsekään, hyvän ja pahan retoriikassaan, ei kylläkään kyennyt olemaan täysin johdonmukainen. (Ks. Nietzsche-tunnisteita.)

Vaikka tätä ei koskaan kukaan tekisi näyttämölle, hyvä että voitte lukijoina edes tässä kuvitella sen. 

-

*Kirjoitus syntyi Kieferjuttuni kommentoinnin ja teatterissakäyntini innoittamana. 
**Erityisesti kirjoitus Olemassaolon kutsu mutta myös muutkin Wittgenstein-tunnisteen alla  olevat jutut käsittelevät aihetta

torstai 28. huhtikuuta 2016

KÄVIN TAAS TEATTERISSA

1
Ei auta. Minulla kuulkaa on ongelma teatterin kanssa. Koen sen liian usein suorittamiseksi. Kuin olisin tullut katsomaan ammattilaisia työssään enkä kokemaan jotain merkityksellistä. Eikä niin tarvitsisi olla. Vaikkapa Reko Lundanin Kom-teatterille ohjaama Teillä ei ollut nimiä joskus 2000-luvun alussa oli vaikuttava kokemus, jossa etäisyys näyttämölle katosi täydellisesti.

Mikä myös häiritsee, on halpa huumori. Kun näyttelijät ja yleisö ovat samassa intiimissä tilassa, jokainen pyllynkeikautus ja pikkutuhmuus tuntuu yhteiseltä sopimukselta, meidän jutulta, jolle nauretaan kyllä ehdottomasti enemmän jonkin muun kuin hauskuuden vuoksi. Elokuvassa sama taso ei menisi missään tapauksessa edes samalta yleisöltä läpi. Ehkä yhteinen suljettu tila luo itseänsä vahvistavaa laumakäyttäytymistä ja kriittisyys laskee.*

2
"Näytelmä on päätön komedia täynnä vimmaa, ajatusta ja tarkoitusta." 

Näin Seinäjoen kaupunginteatterin sivuilla lausutaan Jouko Turkan näytelmästä Rakkaita pettymyksiä rakkaudesta. Minusta tunne ja vimma jäi imitaation tasolle ja inspiroivampaa ajatustakin jäin kaipaamaan. Aina vain tuhkasta nouseva "himasjulkisuus" ja vakavan taiteilijan toivoton taistelu sitä vastaan ei aiheena oikein riittänyt. Ainakaan minulle. Idea oli kuluneena syntynyt. 

Kyseessä tietysti oli muokattu versio alkuperäisestä, mutta uskallan kuintenkin väittää, että Turkan tapa yleistää yksityiskohtia kiinnostavasti mutta lyhytkestoisesti ja sittenkin pinnallisesti, kertautui tässä versiossa. Olen blogissani puolustanut olkinukkeja tapana puristaa ihmiset ulos valikoivasta puheestaan, mutta nyt tuntuu, että Turkka tai hänen seuraajansa on tehnyt Himasesta olkinuken, jonka käyttämistä en voi puolustaa. Näytelmää katsoessa tuntui, että sivistyneistö tarvitsee näitä olkinukkeja vaikuttaakseen syvälliseltä ja näyttääkseen huolestuneelta rahvaan tähden. (Sympatiani ovat siis rahvaan ja Himasen puolella.)  

Vaan mitä tapahtuu kun tulemme teatteriin? Koemme kuuluvamme juuri tuohon sivistyneistöön ja nielemme olkinuket sirkkoineen päivineen. Alamme nähdä latteudet tai vähintäinkin itsestäänselvyydet poikkeuksellisina viisauksina. Ehkä juuri siksi naurammekin kritiikittä latteuksille, koska nauramme silloin sille moraalisesti itseämme alhaisemmalle, jota teatterin koemme älyllisessä farssiudessaan meille parodioivan. Yleisö ja tekijät eläytyvät oppositioon pinnalliseksi koettua enemmistöä vastaan. Passiivinen kriittisyyteen eläytyminen korvaa aktiivisen inspiroitumisen.  Tätä kai voisi kutsua älylliseksi eskapismiksi.

3
Taide ei enää hätkähdytä eikä provosoi tunteitamme. 

Tämä oli jo Turkan väite ja nytkin sitä toistettiin. Tuohan on se yleinen hokema, jota taiteilijat toistavat kun haluavat korostaa korvaamatonta rooliaan arvotyhjiössä. Kyse on kuitenkin vain siitä, ettei taiteessa tehdä tarpeeksi provosoivia tekoja. Ei etsitä kyllin kipeitä kohtia yleisöstä vaan halutaan pitää se siinä illuusiossa, että se kuuluu samalle puolelle taidetta. Taide ei hätkähdytä koska yleisö ja taiteilijat haluavat pitää yhtä, lyödä humanismin lämmintä kättä. (Tässä viihde on ehdottomasti rehellisempää. Eikä se selitä myöskään omaa saamattomuuttaan todellisuuden syyksi.) 

Se näytelmässä toki myönnettiin, että ihmisestä itsestään provosoituminen ei ole mihinkään kadonnut. Maahanmuuttokeskusteluhan tämän on todistanut. Tästä tietenkin pitää tehdä vain yksi johtopäätös. Kun kerran provosoitumaan kykenevät ihmiset tulevat teatteriin, teatterin pitää uskaltaa heitä provosoida. Tai sitten tyytyä viihdyttämään, mikä sekään ei ole hullumpi vaihtoehto.

-

*Ks. myös Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa

maanantai 25. huhtikuuta 2016

KIEFERIN EDESSÄ


Kävin tyttäreni kanssa Serlachius-museo Göstassa Mäntässä katsomassa Anselm Kieferin maalauksia. Valtavan kokoisia. Kuin ladon seiniä. Paljon maalia ja muuta sälää. Kysyin saako kuvata ja sai mutta ei käyttää julkisessa blogissa. Nyt siis vain pieni osa teoksesta tyttäreni Alice Saaren ottaman kuvan taustana. (Terveisiä Marjatalle; vihdoin odotuksesi päivitetystä kuvastani palkitaan.)


                                                                                   

1
Kiefer on vaikuttava ja inspiroiva. Hän on mielestäni myös helposti lähestyttävä. Metafysiikan problematisointi ja historian mytologiset, aatteelliset ja filosofiset kerrostumat vetoavat aina ihmismieleen. Teoksia taustoitettiin lyhyillä teksteillä. Siitä olin kovin mielissäni. Kyllä nämä teokset kontekstin vaativat, jotta mieli vapautuu niihin eläytymään. Usein asiayhteys oli kyllä ymmärrettävissä intuitiivisestikin, mutta filosofian historian ja käsitteistön tunteminen siinä auttoi.

2 

Kieferin taiteen keskeinen kysymys tuntuu olevan olemuksen, olemassaolon ja metafysiikan suhde historiaan. Ainakin minut tämä näyttely sai kysymään tuota suhdetta uudelleen. Kun luin, että Kiefer asettaa olemuksen (Sartresta poiketen) olemassaolon edelle, ensin ihmettelin. Kohta se oli kuitenkin täysin johdonmukaista ja selvää ja olin tunnustavinani Kieferin töistä seuraavia kysymyksiä: Tuottaako historia olemassaolosta erottuvan olemuksen?  Mennäänkö sittenkin olemus edellä eli onko vapaan tietoisuuden "miehittämä" eksistenssi illuusio, jo itsessään olemuksellinen idea? Tästä edelleen seuraa tietenkin kysymys, jota Kiefer ei tosin välttämättä suoraan esitä: onko vapaalla tahdolla mitään tekemistä eksistenssin kanssa? Tätä hän minut pakottaa taiteellaan kysymään ja näkemään metafysiikan ja olemusajattelun uudella tavalla.

3
Kiefer tuntuu suhtautuvan metafysiikkaan pragmaattisesti. Että metafysiikka on aina pragmaattista kun siitä sanotaan jotain. Sen hän taiteellaan tuntuu näyttävän. Hänet voisi nimittää pragmaattisen metafysiikan ensimmäiseksi edustajaksi. Kiefer kääntyy katsomaan aina historiaa ja siksi metafysiikassa ja olemuksellisessa ei ole hänelle mitään romanttista tai henkevää, ylevää eikä mystistä. Maassakaan ei ole mitään puhdasta alkuperää. Hänen maansa on täynnä merkkejä historiasta, mutta "itse" maa vaikenee. Maasta (ja verestä)  on mahdotonta johtaa puhtauden ja alkuperän ideoita.

4
Entä Nietzsche? Miten hänen filosofiansa syvä ristiriitaisuus ja vaarallisuuskin asettuu historialliseen olemuksellisuuteen? Vahvistaako vai purkaako sitä?

Tuossa kuvassa seison Maailman viisauden tiet: Arminiuksen taistelu -puupiirroksen edessä. Googlaamalla taas selviää, joten ei taistelusta tässä sen enempää kuin että roomalaiset voittanutta germaanista sotapäällikkö Arminiusta juhlittiin yhtenä saksalaisuuden perustajana. Takanani olevassa teoksessa Kiefer on ympäröinyt taistelusta palavan metsän saksalaisten kulttuurivaikuttajien kuvilla, filosofien ja muiden. Kuten teosta avaava teksti salin seinällä kertoo, enemmän tai vähemmän kansallismieliset tai todellisuutta kulttuurisesti hierarkkisoivat vaikuttajat ikään kuin asetetaan osavastuuseen siitä tiestä, joka lopulta johti kansallissosialismiin. Kiinnostavinta tässä teoksessa on kuitenkin se, että Nietzsche puuttuu.

Nietzsche inhosi kansallismielisyyden laumasieluisuutta ja siksikään ei varmasti kuulu noiden muiden joukkoon. Kuitenkin hänen vaikutuksensa äärimmäisiin mieliin oli ja on yhä todellista. Sitä ei voi kiistää. Miksi siis ei mukana? Ehkä Nietzschen destruktiivisuus ja patologinenkin ristiriitaisuus on Kieferille sittenkin enemmän historiallista olemusta purkava ja haastava kuin sitä rakentava ja vahvistava. Ehkä siksi.


5

Kieferin maalauksissa kaikki palautuu maailmaan kun taas reaalinen eksistenssi häviää maalausten ulkopuolelle. Essentian miellettävyys on aina ennen eksistenssiä. Siinä historiamme olemus. Sen on pakko mennä niin, koska vain jokin ideologinen voi väittää kuvittavansa olemusta ensisijaisempaa olemassaoloa. 

Kieferin taistelut käydään metafysiikasta. Ja jos olen ymmärtänyt häntä oikein, on tärkeää huomata, että hänen taiteessaan  niitä on kaksi. Toinen on se, minkä aatteet, filosofia ja taide ovat kansakunnalle tarjonneet (vakuuttaen olemusta olemassaoloksi) ja toinen se kuvien ulkopuolinen metafysiikka, reaalinen, josta ei tunnista kumpaakaan. Ei sen enempää olemusta kuin olemassaoloakaan. 

lauantai 23. huhtikuuta 2016

AINEEN HUOMAAMATON SUJUVUUS OSA 3: Rakkaus, halu ja kuolema

Hyvien juttujen kanssa käy aina näin. Tulee ratkaisematon halu sulautua niihin. Näin olen kirjoittanut. Ja elämä on juuri sellainen juttu. Tai siis se, miten elämä ilmenee osissaan.

Olen kaksi kertaa katsonut kuollutta sukulaistani, isoäitiäni* ja isääni. Isoäitini kohdalla muistan tunteneeni häivähdyksen kateutta. Jostakin perille tulemisestako? Ehkä. Mikään ei enää näyttäydy hänelle osissaan... Tunsin myös jonkinlaista huimausta. Jokin oli enemmän poissa kuin mitä koskaan olin minkään nähnyt olevan. Ja kuitenkin juuri tuossa poissaolossaan totaalisesti läsnä. Välttämätön ja satunnainen yhtä aikaa. Jokin oli kuolleessa ihmisessä niin totaalista, ettei se enää sopinut mihinkään. Tai sitten ei ollut mitään mitä mihinkään sovittaa, mikä kuolleessa oli tietenkin sama asia. Kuollut oli luhistunut itseensä ja muodostanut jonkinlaisen semanttisen mustan aukon, jota voimaton mielikuvitukseni yritti ymmärtää vielä jollain läsnäolevan metafysiikan rippeellä. "Hän" ei enää viitannut mihinkään kaltaisuuteen vaan ruumiseen "itseensä". Halu ymmärtää oli kohteeton. Mielikuvituksen valo ei tuntunut heijastuvan enää mistään takaisin.

Ranskalaiset kutsuvat orgasmia pieneksi kuolemaksi. La petite mort. Minulle se tässä tarkoittaa sitä, että orgasmi täyttää sen tyhjän paikan sisällämme, jonka rakastamamme ja (tai sitten vain) haluamamme ihminen meihin pelkkien kuvitelmiemme ja toiveittemme tasolla jättää. Mutta itsensä tyydyttäjä tulee raskaasti pettymään. Pieneksi kuolemaksi kutsun tässä orgasmia vain siinä tapauksessa, jos sen toteuttaa juuri tuon haluamansa ihmisen kanssa. Mikään muu ei riitä. Vain silloin mikään ei ilmene osissaan. Kaikki vähempi jättää halun yhä kohteettomaksi ja sen ratkaisemattoman halun sulautua hyviin juttuihin yhä ratkaisemattomaksi.

Kiihkeinkään kuvitelma halutusta ei ontologisesti eroa kuolleen katselemisesta. Eikö toteutumattomassa ja voimattaomassa kuvitelmassakin ole jotain niin totaalista, ettei se tunnu sopivan mihinkään; ettei sen kokoista paikkaa ole olemassa?

-

* Ks. Kuollutta katsellessa


maanantai 18. huhtikuuta 2016

AINEEN HUOMAAMATON SUJUVUUS OSA 2: Duchamp nauraa


Kuten tiedämme, konkretismi oli yritys hävittää taiteesta kaikki viittaus taiteen ulkopuoliseen todellisuuteen. Värin ja muodon piti riittää. Ranskan Uusi romaani yritti tavallaan samaa kirjallisuuden puolella ja jossain vaiheessa modernismi ja nykymusiikki sävellystaiteessa. Kaikenlainen "tuonpuoleisuus" piti karsia taideobjektista. Siitä ei saanut nousta metafysiikan eikä taiteen ulkopuolisen perustelun lemua. Teoksen piti perustella itse itsensä. No. Jo tuo pyrkimys oli tietenkin metafyysinen, koska todellisuus haluttiin kokea puhtaana ja se jos mikä on juuri metafyysinen pyrkimys. 

Kun kävin amerikkalaisten autojen näyttelyssä ihailemassa täydelliseksi tuunattuja muskeliautoja, tulin tuosta hurmioituneesta kokemuksestani kirjoittaneeksi edellisessä tekstissäni seuraavaa: "Halu johonkin enempään muuttui tyhjäksi paikaksi sisälläni. Puutteen täyseys objektissa... Tämän likemmäksi "henkeä" eli tyhjyyden ajattelemista teollisesti muotoiltu aine ei enää voi tulla. Hyvien juttujen kanssa käy aina näin. Tulee ratkaisematon halu sulautua niihin."

Tulee ratkaisematon halu sulautua niihin... Mikäli konkretistinen taiteilija tosissaan (yhä vieläkin) haluaisi puhdistaa metafysiikan ja muun sälän teoksistaan, hänen olisi pysäytettävä ihmisen mielikuvitus tuohon ratkaisemattomaan. Haluni sulautua aistittuun olisi jäätävä aina ratkaisemattomaksi. Halun ei pitäisi edetä etsimään vastauksia objektin yli vaan sen pitäisi jäädä nauttimaan voimattomana sen vaikuttavuudesta. Objekti ei saisi viitata edes puhtautensa pyrkimykseen mikä sekin siis jo olisi metafysiikkaa objektin yli ja sitä ulkopuolista sälää. Todella radikaali metafysiikkaa dekonstruoiva teos johdattaisi halun turhautumaan nautinnossaan.

Tähän taide ei pysty, koska se on taidetta. Taiteessa idea on aina käsitteellinen koska taide ei tuota käyttöesineitä. Taide herättää aina (asiayhteydestään) päättymättömän ketjun kysymyksiä ja siksi aina, loputtomasti, uusia intentionaalisia abstraktioita. Taideteos ei palauta halua haluun itseensä vaan antaa äärettömiin tilaa ihmisen mielikuvitukselle. Sen vuoksi se ei myöskään johdata ihmistä kohteettoman ja turhautuneen halun umpikujaan. Halu ratkaista puhtaan kokemuksen metafysiikka taiteella, suuntaan tai toiseen, on siten jo lähtökohdiltaan mahdoton. (Duchampin pisuaarin tulkitsen, kaiken muun tulkittavuutensa ohessa, juuri tämän taiteen paradoksaalisen "epätarkkuusperiaatteen" ironiseksi arkkityypiksi.)

Edellisessä kirjoituksessani muskeliautoista kirjoitin myös totaalisesta ilmaisusta. Ehkä siihen vaadittava totaalinen objekti on sekin metafysiikkaa, mutta noiden autojen kohdalla se mielestäni toteutui siinä määrin, että objektin ylittämiseen pyrkivän halun dekonstruktio toteutui. Halusin noita autoja katsoessani vielä jotain enemmän, niiden kauneus ei tuntunut riittävän jollekin itsessäni; halusin tosiaankin jotakin mahdotonta eli sulautua niihin. Törmäsin kaikkein abstrakteimpaan eli "tyhjään haluun" koska törmäsin samalla kaikkein konkreettisimpaan eli totaaliseen esteettiseen objektiin, joka ei sisällä minulle minkäänlaista tulkinnallista arvoitusta, vain läpitunkematonta kauneutta. Jokin tuntui samalla täydelliseltä ja hyödyttömältä; ikään kuin ontologiselta kaksoissidokselta, joka dekonstruoi metafysiikan mahdollisuuden. Halustani tuli différancea. Kuljin subjektiivisen haluni ansaan, jossa halusta itsestään tuli lopulta "liian"  totaalista. Totaalinen objekti pysyi itsepintaisesti tämänpuolisessa. Halun ontologinen paradoksi kirjaimellistui täydellisen kauniissa teollisessa sarjatuotteessa tavalla, joka taideteoksen kohdalla olisi ollut mahdotonta. Taideteoksen "avulla" olisin voinut tekijyyden agenttiin eläytymällä loputtomasti ideoida arvoituksellisia ja kumoamattomia "tuonpuoleisuuksia" ja intentioita ja pelastua niihin omalta kohteettomalta halultani. Taiteella voi loputtomasti ohittaa halunsa.

Jos haluaa roikkua metafysiikassa ja muinaisten konkretistien tavoin yhäkin poistaa metafysiikan, tai tarkemmin, dekonstruoida juuri tuon pyrkimyksen itsessään turhana ja taidetta abstrahoivana ja mystifioivana pyrkimyksenä, on siis lopetettava taide. Se tietenkin on mahdotonta, koska taide ei lopettamalla lopu. On turvauduttava taiteen filosofiaan (mitä nyt juuri yritän) ja, yhä edelleen, itse taiteeseen. Taide on haastettava omalla mahdottomuudellaan.

Minulla onkin nyt ehdotus uskaliaalle taiteilijalle. Tai ei! Mieluummin amerikkalaisten autojen aidolle harrastajalle, koska jos taiteilija ideani toteuttaa, kysytään heti jatkokysymys, mitä hän todella tarkoittaa. Merkityksen agentin on tässä oltava mahdollisimman läpinäkyvä. Ehdotukseni on seuraava: tarjotkaa Dodge Chargeria  (mielellään vuosimallia -68) Kiasmaan. Olisi kiinnostavaa nähdä kumpi voittaa: Chargerin totaalisuus vai Kiasman metafysiikka?

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

PSYKO JA ANDALUSIALAINEN KOIRA

Psyko on muotopuoli elokuva mutta kiinnostavalla tavalla. Siinä on sekä tylsää 50-luvun televisioestetiikkaa että kliinistä uutta moderniutta niin, että Norman-kuvasto on sitä modernia. Perkins on jo hiustensa ja puvustuksensa suhteen (aivan: pienet jutut ovat tärkeitä) sekä änkyttävässä puheessaan enemmän 60-lukulainen kuin elokuvan muut henkilöt. Modernia kuvastoa on myös se, miten hän on kameran edessä. Muut ennemminkin näyttelevät sille. 

Mielestäni Psyko toi formaalin pyrkimyksen ja taiteen sen itsensä vuoksi populaariin elokuvaan ja vei sen uudelle vuosikymmenelle. Esimerkiksi aikalainen Peeping Tom näyttää minulle enemmän 50-luvulta kuin Psyko. Truffautin haastattelussa Hitchcock sanoikin Psykossa kokeilevansa, voiko tv-kalustolla tehdä oikeaa elokuvaa ja sanoi kokeilun rajoittuvan muutamiin kohtauksiin. Taidamme tietää mitä kohtauksia hän tarkoitti. 

Psyko on myös populaaria surrealismia. Surrealismin ei ole tarkoitus vaivuttaa katsojaa uneen vaan havahduttaa hänet keskipäivän olemiseensa, pois laiskasta mielikuvituksestaan. Andalusialainen koira oli radikaali siksi, että se hyökkäsi katsojan vapaata mielikuvitusta vastaan ja vaati siltä tilaa itselleen eikä päinvastoin. Vain sitenhän mielikuvitustamme voi aidosti haastaa. Psyko on tämän surrealistisen tendenssin moderni jatkaja. Sekin oli aikalaisyleisölleen röyhkeä, häikäilemätön ja radikaalisti katsojan rauhasta ja laiskasta mielikuvituksesta piittaamaton elokuva. Ja minulle, epätäydellisyydessäänkin,  se maailman paras.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

OLKINUKEISTA JA NATSIKORTEISTA: jälkihuomautus kirjoitukseen 'Köyhät ja kipeät luontoäidin helmassa'

Mietin, kirjoitanko tämän lisäyksen, mutta kirjoitettava on.

Kun omavaraisviljelijä Lasse Nordlund vastustaa ekologisin perustein niitä veroja, joilla myös yhteiskunnallisten häviäjien tilannetta tasataan (ja puhuu naiivisti lääkärien kisälliperinteen palauttamisesta ikään kuin se ratkaisisi ongelman) häviäjistä tulee merkityksetön suure, joka katoaa eettisestä yhtälöstä. Häviäjillä on Nordlundin ekologisessa syväajattelussa vain retorista merkitystä. Heitä ei häiritsevinä reaalisina ole olemassa. Nordlund puhuu köyhistä ja kipeistä kuin kuolemantuomion kannattaja kuolemaantuomituista, joita tämän ei tarvitse kuitenkaan itse teloittaa.

Tämä syväekologia on alue, jossa humanisti vielä voi uskoa puhuvansa samaa kieltä nihilistin kanssa. Siis ainakin niin kauan kuin syväekologinen yhteiskunta realisoituu. Kun lääkärit puhuvat priorisoimisesta, hallitus tekee tiukkoja leikkauksia tai joku erehtyy puhumaan älykkyyseroista, juuri samat humanistit kokevat velvollisuudekseen puolustaa häviäjiä.

Tiedän, tämä on olkinuken rakentamista, mutta aika usein niissä ja natsikorteissa puhuu reaalinen enemmän kuin uskommekaan. Niiden käytön ongelma on vain siinä, että ne voi ohittaa liian helposti älyllisellä ylimielisyydellä.


torstai 14. huhtikuuta 2016

"EI TÄSTÄ KYLLÄ KAIKILLE RIITÄ"

Jos oikein muistan, otsikko on kokkolalaisen tuttuni Pertti Hyttisen ehdotus epäröivän Jeesuksen sanoiksi 5000 nälkäisen edessä. Jeesus punnitsee viittä leipää ja kahta kalaa käsissään ja jupisee nuo sanat hiljaa partaansa.

Itse kirjoitin Täydellisyyden mittakaavoihin seuraavan mietelmän: "Edes viidessä leivässä ja kahdessa kalassa pyhintä ei ole ihmeen yltäkylläisyys. Pyhintä siinäkin on se, minkä pitäisi kuulua kaikille."

Tiedän että fundamentaalissa kristillisessä tulkinnassa viiden leivän ja kahden kalan ihme oli ihme juuri aineen ehtoja rikkoessaan. Yliluonnollisuus teki siitä jotain, mikä todisti Jeesus Nasaretilaisen transsendenttiutta. Toivottavasti en siis loukkaa ketään, kun näen ihmeen puhtaasi metaforana ihmisen mahdottomasta tilanteesta, maallistan sen. Pyhintä minulle tässä ihmeteossa on jakamisen tahto sen suhteen, mitä on jaettavaksi rajallinen määrä; jakamisen tahto silloin kun se tuntuu jopa mahdottomalta tai mielettömältä. Sitähän meiltä juuri nyt tässä maallisessa maailmassa odotetaan. Että vähemmän olisi enemmän ja mieletön siten vielä tulisi mielekkääksi. Minulle leivän ja kalan ihme todistaa aineen ankarimpia ehtoja.

Hyttisen otsikko kuvaa koomisesti sitä samaa epävarmaa Jeesusta, joka kysyi ristillä hylkäämisensä syytä. Että jospa sittenkin aine on henkeä vahvempi ja liha kuolee? Me taas tunnumme tässä ajassa kysyvän, tuleeko tieteestä sittenkin se henki ja ihme, joka meidät mahdottomuudestamme pelastaa. En tiedä enkä väitä tässä mitään. Jos kieltäisin tieteen, tuntuu että vain haluaisin korostaa omaa vastarintaani, olla kiellossani todempi niitä, jotka tieteen ihmeeseen uskovat.

No. Kyllä kai tästä ainakin suuremmalle joukolle riittäisi, jos vain mahdollistaisimme maailmallisen jakamisen ihmeen. Sitä tieteen ihmettä odotellessa. Eikö juuri tätä voisi olla inhimillisellä tarkkuudella osuva pyhä?

Hyttisen kuvaama Jeesuksen epävarmuus on hykerryttävän hauskaa, mutta samalla se nostaa mieleeni pelottavia  kysymyksiä. Siihen on erinomaisen helppoa samastua.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

KÖYHÄT JA KIPEÄT LUONTÖÄIDIN HELMASSA

Sari Valton ohjelmassa kysyttiin eilen, ja kysytään Yle Areenassa edelleen, toimiiko idealismi käytännössä. Ohjelmassa vierailivat jopa lääkäreidenkin palveluista periaatteellisista syistä aiemmin kieltäytynyt omavaraisviljelijä Lasse Nordlund sekä filosofi Ville Lähde. 

Nordlund vastustaa rahataloutta. Raha saa hänen mukaansa ihmisen inspiroitumaan holtittomasti turhan ja mittasuhteiltaan liian suuren keksimisessä. Työn määrä taas rajoittaa ihmisen megalomaniaa. Suora suhde maahan, työhön ja arkeen pitää ihmisen vallatomuuden kurissa. Myöskään veroja Nordlund ei halua maksaa, koska ei voi hallita niiden eettistä käyttöä. Kun menee rahaa teiden tekemiseen ja muuhun turhaan. 

Kyllä. Olen periaatteessa aivan samaa mieltä. Viisasta puhetta rahasta ja työstä. Kuten Nordlund sanoo, asuntoaankaan ei ihminen lämmitä liikaa, kun sen eteen on heti tehtävä enemmän uuvuttavaa työtä. Eli kun työ ei tiivisty rahaan, ihminen ei kuluta niin huolettomasti ympäristöään. Ja kun verojakaan ei Nordlundin ideaalissa maksettaisi, kukaan ei edes vahingossa helposti mihinkään holtittomuuteen ryhtyisi. Eikä sairaitten sairauskaan olisi keneltäkään pois eikä siinäkään inspiroiduttaisi tolkuttomasti mihinkään kun ei ketään varojen puuttuessa liikaa pystyttäisi kuitenkaan hoitamaan ja aika monia ei ollenkaan. Laiska, kipeä ja rahaton ihminen on pakosta viisas

Siitä ei muuten sanottu mitään, oliko Nordlund kieltänyt sairaanhoidon myös lapsiltaan.




sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

VAROKAA TÄTÄ TYÖHAASTATTELUISSA JOS MINÄ OLEN PAIKALLA!

Älkää koskaan kehuko osaavanne nauraa itsellenne (älkääkä myöskään väittäkö, että teillä on huumorintajua, koska se on sama asia). Nimittäin kun nauraa itselleen, kuuluu muiden aina nauraa mukana ja yksikin vakava naama yleisössä paljastaa murhaavasti sen ytimen, jolle et sittenkään kykene nauramaan.

Minä en siis usko, että kukaan meistä pystyy nauramaan itselleen. Ei kukaan. Kyse on aina, siis aina, selviytymisestä ja jo jonkin toissijaisen tarjoamisesta yhteisesti naurettavaksi.

Eli jos huomaatte joskus jonkun nauravan itselleen ettekä halua häpäistä häntä julkisesti, naurakaa hänen kanssaan. Mitä ikinä hän sitten tarjoaakin teille yhteisesti narettavaksi.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

NUO ÄRSYTTÄVÄT PIPOPÄÄT

Edes uskonnottomana minua eivät häiritse päivi räsäset vaan kaksoisviestivät edistykselliset intoilijat, joita tuon tuosta kutsutaan punnitsemaan televisio-ohjelmiin kansakunnan tilaa.

Ja ne ne vasta ärsyttävätkin. Katsoin viimeisimmän Perjantain (on vielä Yle Areenassa). Siinä oli vieraana rap-artisti Kale. Se oli ollut asunnottomana,  mutta ei halunnut pyytää yhteiskunnalta apua koska ei usko yhteiskuntaan. Toimittaja kysyi että eikö ihmiset yhteiskunnan tukea kuitenkin joskus tavitse? Se vastasi jotenkin siihen suntaan että uskontonsa kullakin.

Olisin halunnut olla yleisössä ja kysyä siltä, oliko se vapautuva vanki yhteiskuntauskovainen, jolle Seinäjoen diakoniatyön ja sosiaalitoimen kanssa saimme järjestettyä asunnon vuosien asunnottomuuden jälkeen. Sillä aikaa kun kaveri asui diakoniatyöntekijän järjestämässä väliaikaisessa asunnossa, suuresti arvostamani sosiaalityöntekijä teki erityisjärjestelyjä ohittaakseen asuttamista vaikeuttavia ehtoja… Niin, olisin siis halunnut kysyä, sanotko näillekin ihmisille, että "uskonsa kullakin"?

Minusta nämä vastarintaa poseeraavat tyypit puhuvat liian usein siitä, mistä eivät tiedä mitään. He mystifioivat instituution tehdäkseen eksploitaatiota vastarinnallaan samalla kun ihan aikuisten oikeasti, siis kuulkaahan: ihan aikuisten oikeasti siellä jossain etulinjassa on töissä ihmisiä, jotka välittävät. Tämä tyyppi ei käytännössä eronnut paljoakaan itsekseenpärjäämistä julistavasta kokoomuslaisesta oikeistosiiven nuoresta.

Yleisössä näkyi hänen pseudokritiikistään nauttivia samanmielisiä. Toimittajat päästivät vähällä. Ja lopuksi sitten taputettiin.

Ja se sosiopaattien määrä väestöön suhteutettuna meni muuten väärin.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

JUMALAINEN KRAFT*

Katsoin sarjasta Klassinen Suomi jakson Nykyaika. Se käsitteli musiikkielämän 70-luvun lopun ja 80-luvun Korvat auki -porukkaa, johon kuuluivat mm. Esa-Pekka Salonen, Kaija Saariaho, Jouni Kaipainen, Magnus Lindberg ja Tapani Länsiö. Yhdessä vetäydyttiin majailemaan viikonlopuksi, juhlittiin, kuunneltiin ristiin toisten sävellyksiä, kirjoitettiin niistä ja pidettiin toisille esitelmiä niistä jutuista, joita itse piti tärkeinä. Ja pilkattiin edellistä säveltäjäsukupolvea ja kehuttiin kavereita. Siis musiikkielämän siantappajia ne olivat. (Ohjelma muuten on yhä katsottavissa Areenasta.)

Tuo kaikki kuulosti Puttepossun nimipäiviltä, joilla olisin ehdottomasti halunnut olla mukana. Ja koska minulla ei ole minkäänlaista teoreettista eikä käytännöllistä musiikillista osaamista, unelmoin, miten minut olisi otettu mukaan porukkaan maallikkojäsenenä. Minulla olisi sitten testattu "miten uus musa kolisee kadunmieheen tiiätsä"; ne kun halusivat viedä nykymusiikin kansan pariin (mistä itsevarmuudesta ja tärkeilystä nyt olivat huvittuneita).

Musiikillisesta osaamisestani välihuomautuksena sen verran, että se on musiikin imitointia. Haen sointuja valkoisilla koskettimilla ja siitä ovat kuulijatkin jopa pitäneet. Opiskeluaikoina esitin elävälle yleisölle stand-up -asenteella atonaalisen "pianokappaleeni" Ylistys pilkulle ja opettaja oli kollegalleen opettajainhuoneessa sanonut että "hän ei tiennytkään, että Saari osaa soittaa pianoa". Toinen siihen vastannut että ei se osaa, se vain keksi siinä pelleillessään kaiken. Kuulin tämän myöhemmin tuolta toiselta opettajalta... Huijaaminen on silloin mukavaa kun huijattavatkin tykkää.

No. Nyt muisteluista takaisin asiaan. Tuon ohjelman kiinnostavin juttu oli Magnus Lindbergin Kraftin (1985) taustoitus ja vastaanotto. Olivat kävelleet ulos salista jotkut... Kraft oli jotain, mitä ei Suomessa konserttisalissa oltu kuultu. Eikä nähty. Soittopelitkin ympäri salia miten sattuu... Vaikutteet tulivat Lindbergin Berliinin reissulta, post-punkista: Einstürzende Neubauten ym. Eli ei klassisesta perinteestä (ja sen kyllä kuulee).

Ja kyllähän Kraft toimii. Jumaliste miten se toimiikin. Minulle se on nykymusiikin vaikuttavimipia elämyksiä. Villi, leikittelevä, pelottava, romanttinen ja pakahduttavan täynnä iloa ja kauneutta ja nimensä mukaista voimaa.

Modernit ja nykysävellykset yrittivät jossain vaiheessa kovasti tavoittaa muka puhdasta musiikkia ja kokemusta ilman selittävää mielikuvastoa. Se oli oikein synti jos jotain ylimääräistä tuli mieleen musiikin lisäksi. Mutta Kraft on minusta sävelletty myös kuviteltavaksi. Näin väitän. Siksi se on kestävän elävä teos. Jos olisin saanut olla tuossa porukassa se maallikkojäsen, olisin tiivistänyt M. Lindbergille hänen sävellyksensä seuraavasti: Ensimmäinen osassa ollaan valtavassa vanhassa tehtaassa, valssaamossa, jossa sula metalli liikkuu ja jähmettyy lopulta kummalliseksi muodoksi. Toisessa osassa jokin rauhaantuu, ehkä aine joka hitaasti jäähtyy, supistuu, kunnes, ihan lopulta, on valmista mutta myös jollain kauhealla ja pelottavalla tavalla arvaamatonta ja valmista uuteen ja vasta nyt varsinaiseen tulemiseensa. 

Minä en ymmärrä, miten Kraft toimii, miten se on rakennettu, miksi se on juuri tuollainen eikä minkään muunlainen. En maallikkona tajua sen rakenteellisia ideoita ja ehtoja, sen matematiikkaa ja kielioppia. Mutta minä menen siitä kananlihalle ja saan vedet silmiini. Saan synteettisen selityksen sille, miksi olen olemassa.

Jos ymmärtäisin Kraftia ammatillisesti, elämys syventyisi varmasti entisestään. Osaisin ihailla sitä: miten sen ongelmat on ratkaistu ja miten ja miksi on tultu juuri tähän lopputulokseen. Miten ja miksi on luotu jotain juuri tällaista. Mutta Toyota Corollassani se soi lujaa ja täydellisen upeasti juuri minulle. Tietenkin minä banalisoin Lindbergin nerokkaan himmelin, se on selvä, tahtomattani, mutta banalisoin sen juuri omalla tavallani. Se taas on toinen juttu, mitä Lindberg tulkinnastani ajattelisi, kuuntelisiko kohteliaan vaivaantuneesti vai vilpittömän kiinnostuneesti. En ole hänen sähköpostiosoitettaan koskaan löytänyt, joten en ole päässyt onneani kokeilemaan. Mutta sama se. Kraft riittää.

Kokkolan ystäväni ei koskaan ollut kuullut Kraftia kokonaan, mutta arvosti sitä sen perusteella, mitä oli tullut kuultua. Istutin hänet autooni ja kruisailimne ympäri kaupunkia sen ajan mitä sävellys kestää. Autosta nousi puolen tunnin kuluttua kaksi musiikilla voimaannutettua miestä, jotka janosivat samaa uudelleen.

Minulle nykymusiikki aukesi vahingossa. Selailin TV-kanavia joskus 15 tai 20 vuotta sitten. Osuin Ylen ykköskanavalle Radion sinfoniaorkesterin esittäessä Jukka-Pekka Sarasteen johdolla Lindbergin sävellystä Marea. (Ylen Teemaa ei vielä ollut.) Siitä ei ollut paluuta. Heti ostamaan kaupasta levy, jossa tuo sävellys yhdessä Joyn ja Kineticsin kanssa oli. Ne olivat ja ovat yhä parasta herkkua. Kuuntelen autossa kun ajan yksin.  Sitten ovat nämä nykymusiikin isoisät Boulez, Lutoslawski... Mutta Kraft on ohittamaton. Kuunnelkaa se.

Esa-Pekka Salosen mukaan Lindbergille kaikki oli opiskeluaikana helppoa. Helpompaa kuin muille. Niinhän se neroille tahtoo useimmiten opiskelu olla. Helppoa. Mutta Lindbergille en ole yhtään kateellinen. Hän on kaiken etuoikeutettuutensa ansainnut.
-
*Juttu perustuu Ondinen 2004 levytykseen, jossa tila soi ogaanisesti ja sävytys on rikasta ja voimakasta. Levytys on tuottamisen mestariteos. Finlandia-sarjan levytys 1988 on hyvä, mutta mielestäni sävyiltään rajoittuneempi ja tilan tunnultaan suppeampi. Jotenkin akateemisempi.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

ONNELLISESTA VANHEMMUUDESTA


Edellisen kirjoitukseni keskustelussa kommentoitiin mm. vanhempien vastuusta tunnistaa masennuksensa (ja samalla tietysti kaiken muunkin haittaavan käytöksen) vaikutus lapsiinsa. Haluan kirjoittaa tästä. Se kun on ehkä tärkeintä, mitä yksittäinen lasten läheisyydessä ja heihin vastuullisessa suhteessa elävä ihminen voi tehdä. Samalla se on myös pelottavinta mitä hän voi tietää. Siinä hän saa tai menettää kaiken. Onnellisuutensa tai onnettomuutensa. Saa tai sitten on saamatta osansa ei minkään metafyysisen itseensä suhteutumattoman olennon, vaan toisen elävän ihmisen mahdollistamasta armosta tai armottomuudesta. (Jotkin teot kun vain voivat olla liian anteeksiantamattomia.) 

Mitä virheensä tunnistavalla ja tunnustavalla sitten on enää tehtävissä lasten(sa) kanssa niin, että turvaa näiden kyvyn tuntea, kokea ja ajatella mahdollisimman vapaasti? Mikä on vanhemmanrakkauden viimeisintä rantaa? Vastaus on helppo mutta sen toteuttaminen vaikeinta mahdollista laatua; sitä huonointa, mitä on hyväksyttävä tullakseen paremmaksi ja jos hyvin käy, onnellisemmaksi vanhemmaksi. 

Ensin on hylättävä kaikki käsitykset yksityiskohtien totuudesta ja annettava lapselle ehdoton oikeus rakastaa tai olla rakastamatta vanhempiaan minkä tahansa heistä tekemänsä johtopäätöksen perusteella. Lapselle on annettava oikeus syyttää ja tuntea ilman järjen väliintuloa tai että aikuinen vetäytyy lapsen ulottuvilta uhriuteen ja sieltä sitten syyllistää lasta. Hänestä on tultava suhteessa vanhempiinsa armon tai armottomuuden absoluutti, mikä on tietenkin aikuisen tiedostettava ja hyväksyttävä vain sisimmässään velvoittamatta sillä lasta. Lapsen on siis oltava tiedostamattaan aikuiselle jotain inhimillisellä (eikä siis yliluonnollisella) tarkkuudella osuvaa pyhää kaikissa niissä johtopäätöksissä, joihin hän päätyy vanhemmistaan (tai niistä muista aikuisista ihmisistä, joista hän on riippuvainen). Vain lapsen inhimillisellä mitalla aikuinen voi punnita tekojensa laadun. On myös tajuttava, ettei anteeksipyytäminen tai avoimuus sinänsä ole ratkaisu. Pyrkimys hätäiseen anteeksipyyntöön voi tuntua toisen silmissä anteeksiantamisen vaatimukselta tai pyrkiminen avoimeen ja vuorovaikutteiseen yhteisyyteen yritykseltä luonnollistaa haitallisia tekojaan. Eikä vain tuntua. Joskus juuri siitä miltä tuntuu, on kysymys.

Ihminen voi kokea olevansa aidosti vapaa ja onnellinen vain siinä, missä ehdottomimmin kohtaa ja hyväksyy toisen ihmisen vapauden ja onnellisuuden. Lapsissa(mme) tämä toteutuu arkipäiväisesti ja erityisesti juuri silloin, kun heitä vastaan on tehnyt väärin. Silloin vapauden ja onnellisuuden kysymys ei enää ole käsite tai ideaalinen objekti vaan jokin, mikä tuntuu osalta itseä. Vaatii jotain sisällämme. Siitä tulee ontologisuutemme reaalinen elementti. 

Olen kirjoittanut paljon lacanilaisesta reaalisesta eli siitä lausumattomimmasta, jota sanat ja kaltaisuudet eivät tavoita, mutta joka kuitenkin on sanojen ja kaltaisuuksien ehto ja jonka kanssa on elettävä, jos ei päätä kuolla. Lapsemme ja suhteemme heihin, heidän sulkeistamaton olemassaolonsa, on tällainen reaalinen.* 

Vaikka tämä väistämättä tuntuukin juuri siltä itsensä uhriuttamiselta ja vastuuttomalta vetoamiselta, josta äsken varoitin, sanon tämän silti: jos minun on joskus mahdollista uskoa, että olen vähänkin onnistunut tässä kaikessa, voin sanoa olevani äärettömän onnellinen ihminen.

Kirjoitus on omistettu tyttärilleni.

-

*Janne Kurjen hyvä opastus Lacanin teoriaan löytyy tästä linkistä: www.psykoterapialehti.fi/tekstit/kurki408.htm. Myös Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin. Kurjen teosta Lapsi  - Toinen en ole itse lukeut, mutta sopii varmaan tähän yhteyteen tärkeällä tavalla.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

VIELÄ TOISEUDEN JAKAMISESTA: Mielen sairaudet ja poikkeamat filosofian temmellyskenttänä*

Muistatteko aikaa kun mielen sairaudet olivat asennekysymyksiä tai vain tapoja olla olemassa? Joskus 90-luvun puolella ja vuosituhannen alussa. Tai se oli yksi suuntaus, tosin aika vahva. Kaikessa kyse oli vain määrittelystä ja tavasta olla olemassa. Filosofi Jyri Puhakaisen Persoonan kieltäjät oli yksi tämän suuntauksen tuotoksista ja Lauri Rauhala suuri guru.

Johdonmukaiseen päätökseensä vietynä näkemys olisi tarkoittanut minunkin työssäni sitä, että jos ohjasin asiakkaan ADHD-tutkimuksiin, medikalisoin ja redusoin hänet tieteen diskurssilla joksikin ulkoa määritellyksi entiteetiksi. Olisi vain pitänyt kunnioittaa hänen tapaansa olla olemassa, vapauttaan (mitä se sitten ikinä tarkoittikaan).

Minusta tuo oppi oli totaalista ihmisen hylkäämistä hänen mahdottomuuteensa. Moraalitonta ja vastuutonta. Kyse oli mielestäni mystifikaatiosta. Kun mielen poikkeama tai sairaus oli liian helppoa määritellä hengen ilmentymäksi ja unohtaa aineen vääristymät, ne innokkaasti ja vastuuttomasti unohdettiin ja hylättiin ihminen hänen "vapauteensa". Näin saatiin filosofeina sairaan ihmisen toiseudesta maan mainiot ainekset omaan valtavirrasta poikkeamiseen. Taas jaettiin toiseutta enemmän omista ideoista kuin siitä toisen olemassaolosta inspiroituen. Toiseuden edustajasta tehtiin olemassaolio.

Siinä ainoassa kirjassani jonka olen kirjoittanut, kommentoin Puhakaisen ja Lauri Rauhalan omituisuuksia. Ajatukseni on, että redusointia tehdään aina: lasta redusoidaan aikuista enemmän jne. Emme, ei siis edes Rauhala ja Puhakainen, usko ihmisen aineettomuuteen vaan oletamme aivojen kehityksen vaikuttavan tietoisuuteemme. Sama logiikka koskee sairauksia. Kun Puhakainen sanoo redusoinnin kieltävön vapaan persoonan, näen asian juuri päinvastoin: redusoinnin kieltäminen jättää ihmisen oman onnensa nojaan. Reduktion vastustaja tavallaan määrää ihmisen vapauteensa. Kirjoitin tuolloin näin:

"Pitäisikö inhimillinen kokemus pelastaa tieteelliseltä reduktiolta? Ensin on kysyttävä, missä kohdin kehitystään ihminen olisi reduktiolta pelastettava ja vapauteensa määrättävä? Missä kohtaa henki on kylliksi irronnut aineesta? Vähimmäisvaatimus kai olisi, että vasta sitten ryhdytään pelastamaan, kun vapauden havaitaan ihmisessä vapaasti ilmenevän. Lapseen siis vielä suhtauduttaisiin redusoiden? Ikävien seurausten välttämiseksi?"

Hannu Lauerma kävi Rauhalan kanssa tästä aikoinaan kiihkeääkin keskustelua ja piti Puhakaisen kirjaa jopa sairaiden kannalta haitallisena. Taisi jo tulla selväksi, että itse kuulun lauermalaisiin.

-
*Inspiroiduin kirjoittamaan tämän keskustelusta, joka käytiin jutussa Riitaan tarvitaan aina kaksi. Kiitos taas tyypit.