ELÄMÄÄ SUUREMPAA KITSIÄ

Nimittäin Leonen italowesternit. Niitä ei voi sanoa hyviksi elokuviksi. Tunteet esitetään halvan pateettisesti, kitsisti tosiaan. Ikään kuin tunteita ja ylevyyttä imitoiden. Ja väitän että vakavissaan. Kun huumori sitten taas on kompelöä ylisuorittamista. Ei jälkeäkään sävyjen eleganssista tai älykkäästä ironiasta. Huuliharppukostajan alku, ne Bronsonia odottavat rosvot aseman hiljaisuudessa, on parasta mitä Leone on koskaan tehnyt. Uudistava uniikki varttitunti elokuvahistoriassa. Loisteliasta kerrassaan. Eikä luojan kiitos Morriconen musiikkia pilaamassa kaikkea. Ja juuri kun ehtii hurmioitua, Claudia Cardinale astuu näyttämölle morrickoneoopperan ja kuoron säestyksellä ja lumous katoaa.*

Ja ne äänitehosteet turpaan vedettäessä ovat naurettavia...

Mutta jostain syystä rakastan näitä elokuvia. Jokin niissä koukuttaa. Varsinkin Vain muutaman dollarin tähden (ehkä siksi koska siinä on vähiten kökköä huumoria). Suuria eeppisiä kertomuksia. (Tämä kaikki koskee muuten myös ensimmäistä Mad Maxia. Kömpelö mutta koukuttava sekin, varsinkin jos katsotte amerikkalaisella duppauksella - kun amerikkalaisethan eivät kestä toiseutta edes vieraassa aksentissa.)

Kitsi voi tosiaankin olla joskus parasta mitä elämä tarjoaa.

-

*Muuten paskan uuden Tarantinon hienoissa alkuteksteissä Morricone kuulostaa ensimmäistä kertaa minun korviini oikeasti hyvältä.

YHDEN ELOKUVAN TÄHTI

Charlie Kaufman on ihan tolkuttoman yliarvostettu. Tulin tästä vakuuttuneeksi kun katsoin Anomalisan. Arvattava ja kliseinen eksistenssipläjäys. Miksi kukaan enää kirjoittaa ja ohjaa mitään tällaista? Ja katsoo? Tästä voi pitää vain jos ei ole lukenut yhtään eksistentiaalista romaania. Silloin tämä on uutta. 

Tarkoituksettomuudestaan ahdistunut yrityskonsultti tapaa naisen jota käyttää aitouden fetissinä. (Tai sitten Kaufmankin näkee naisen aitouden edustajana, mikä vielä pahempaa!) Aaaaaaaaaaarrrrrghhhhhh... Säästäkää minut tältä. Tai no. Itsepä katsoin.

Kaiken sinetöi Synecdoche, New Yorkin lisämateriaalien haastattelu. Kaufman ei sanonut mitään kiinnostavaa. Hänen ajatuksensa olivat yhtä pinnallisia kuin tuo elokuva. Fanittava haastattelija oli yhtä turha. Ihmisillä täytyy olla hirveä syvällisyyden nälkä kun niille kelpaa tämä. 

Mutta Tahraton mieli on hyvä. Oikein hyvä. Siinä on jotain aidosti tuoretta tyhjyyden ja vapaan tietoisuuden analyysiä. Se kysyy loppukäänteessään kiinnostavan kysymyksen kekseliäällä tavalla: kykenemmekö me todella muuttumaan? Ehkä Kaufman on sittenkin älykkäämpi kuin mitä hänen kaikki muut elokuvansa antavat ymmärtää.

TARKKUUDESTA JA KAUNEUDESTA

Edellisen kirjoituksen keskustelussa sanoin, että tämän kaiken turhauttavan väkivallan keskellä vain kauneus on minulle totta. Tietenkin ajatuksessani näkyi turhautuminen ja voimattomuus, mutta periaatteessa juuri näin se on. Esimerkkinä Eva Cassidyn tarkka ja vangitseva ääni Autumn Leavesin live-esityksessä. Se saa kosmisen kohinani katoamaan:

https://www.google.fi/search?q=eva+cassidy+autumn+leave

VÄLIHUOMAUTUS MORAALIN VERTIKAALISUUDESTA

Loistavaa italialaista HBO-sarjaa Gomorra katsoessa tuli taas  mieleen, miten kohtaamillani rikoksiin syyllistyneillä on usein tapana vedota tekojensa tuomittavuutta tasaavasti muiden tekemiin rikoksiin tai tekoihin. Esimerkiksi pankkien toimintaan tai poliitikkojen epäluotettavuuteen ja lahjottavuuteen.

Rikokset siis punnitaan ikään kuin tekemällä omastatunnosta horisontaalista. Silloin minun on moista vertailijaa muistutettava ammattini ja älyni velvoittamana siitä, että omatunto on aina vertikaalista. Siis teon ja seurauksen eli lopulta uhrin aseman ymmärtämistä ja siihen eläytymistä. Muiden vastaavat tai pahemmatkaan teot eivät voi vähentää kenenkään syyllisyyttä, koska jokaisella on ihan ikioma uhrinsa ihan ikiomassa rikoksessaan.

Eli kun joku teille seuraavan kerran vähättelee verojensa kiertämistä pankkien tai lahjottujen poliitikkojen vastuuttomuudella, älkää ottako heitä vakavasti. Kyseessä on argumentaatiovirhe.

Tämän kaikki tietenkin tietävät, mutta tuntui tärkeältä sanoa tämä ääneen.

(Jos teillä on HBO-kanava, katsokaa mainittua sarjaa! Se on parasta tietämääni italialaista ja paljolti eurooppalaistakin elokuvaa nyt. Ja jos nyt meinaatte vedota Paolo Sorrentinoon niin hänen teennäisen Youthinsa jätin kesken. Nyt tietysti Marjatta kohta kommentoi ja joudun katsomaan loppuun...)

KELLO 23:45

Katson kun kissa nukkuu ja kerää voimia virkeyteensä.
Noinko yksinkertaista se on?

YKSI SUURISTA

Luen Lars Huldénia. Hänen poikkeuksellisuuttaan on vaikea selittää. Jokin laulun välittomyys ja suoruus tekee eron muihin silloinkin, kun hän ei kirjoita lauluja. Niin kuin elämän kauneudesta lopulta olisi aina laulettava eikä mikään vähempi riittäisi. Eikä se riitäkään. Jos runoja voi sanoa rakastavansa, niin näitä minä rakastan ja samalla kaikkea, mitä ne kokoavat yhteen. Kyllä minä ymmärrän, miksi rantaruotsalaiset elävät pitempään.

VIERAITA TUNTEMATTOMASTA AJASTA: Dag Solstadin Ujoudesta ja arvokkuudesta

1
Edelllisessä kirjoituksessani purin ärtymystäni Dag Solstadin Ujoutta ja arvokkuutta kohtaan. Mutta ärtyisyydessäni lopetin sen lukemisen selvästi liian lyhyeen. Luin myös huolimattomasti, koska annoin tunteideni vaikuttaa tarkkaavaisuuteeni. Kiitos lukijani ja kommentoijani Marjatta Mentulan, palasin teokseen jonka olin jo hylännyt. Edellisen kirjoituksen keskustelussa palaan luentaani kriittisin mielin mutta haluan julkaista vielä tämän uuden tekstin. 
1. 
   
2. Olin väärässä. Kyllä. Myös tunteissaan ja tulkinnoissaan voi olla väärässä. Oppilaiden vihaisuus Ibsenin Villisorsaa jankkaavaa opettajaa kohtaan ei ole perusteetonta vaikka niin edellisessä kirjoituksessani hätäisesti väitin. Nyt koen tämän toisin: opettajan luonteen ylimielisyys ja rivien välistä jopa sanallisesti oppilaille ilmaistu vähättely heidän laadukkuudestaan ja hänen katkeruutensa uuden ajan muutoksesta luo asetelman, jossa oppilaiden turhautuminen, kärsimättömyys ja aggressiivisuuskin on sittenkin perusteltua. 
3. 
   
4. Varsinkin se, miten Johan luovuttaa täälläolonsa näyttämön Eliakselle ja Elias ottaa sen vastaan kuin paraskin Camus'n sivullinen, ja enemmän esillä- kuin käsilläolevaksi tilaksi, valottaa minulle luokkahuoneen tapahtumia. Eliakselle myös taide on eräänlaista olemisen esilläolevaa korviketta, ällyllistä viihdettä. Siksi nuorten tuskastuminen  tuntuu viimeisten olemisen rippeiden halveksunnalta ja Elias hajoaa. Ehkä jotenkin noin? 
5. 
   
6. Tajuaako Elias Rukla koskaan kunnolla pinnallisuuttaan ja infantiilia ydintään? Ei minusta. Hänen älykkyytensä ei palvele sen enmpää ihmiskuntaa kuin häntä itseään. Hänessä sivistys menee hukkaan. Ainut todellinen hetki, jossa hän oli aidosti läsnä, on suhde lapseen, Camillaan. Mutta sekään ei pärjää Eliaksen turhamaiselle vaatimukselle maailman syvällisyydestä ja sen identtisyydestä hänen kanssaan. Olemassaolo ei ilmene Eliakselle oikeassa mittakaavassa ja siitä tämä kaikki katkeruus. Hän hakee väärää arvokkuutta. Oikeaan Eliaksella ei ehkä sittenkään ole tarpeeksi sydämen sivistystä. 
7. 
   
8. 2
9. "Aivan kuin lapsemme olisivat vieraita tuntemattomasta ajasta, jota eivät enää eivätkä vielä rajaa olemisen konstituoivat piirit. Kuin olisi olemassa piste, jossa kasvatus ei enää eikä vielä olisikaan vastaus."  

Noin olen JP Siilin hyvää tv-sarjaa Nollatoleranssi kommentoidessani kirjoittanut. Mielestäni sitaatti kuvaa myös Solstadin romaanin reaalisinta ja sanoin tavoittamatonta ydintä jollain tavoin. Tai kuvaa, jos Eliasta ei ota liian vakavasti. Jos ottaa, liukuu Eliaksen "autistisen" persoonan mukana elämän kieltämisen piiriin.

Fokusoituuko opettajan hankala ja katkeroitunut persoonallisuus siis niin paljon, että ylestäminen kärsii? Kubrickin Eyes wide shut on hyvä esimerkki siitä, miten yksittäisen ihmisen poikkeuksellinen käyttäytyminen tekee universaalin draaman lähestulkoon mahdottomaksi (katso tunnisteesta Kubrick). Solstadin kohdalla yksityisen persoonan universaalia dramaturgiaa typistävä vaikutus ei kuitenkaan ole ehkä noin vahva. Romaanin keskeinen käsite, jos Eliaksen persoonaa ei siis päästä liikaa etualalle, on zeitgeist ja se puristuu esiin juuri yksittäisten patologioiden ja tunteiden vastakkaisista voimista. Jokin voimattomuus ja sellainen tavoittamaton jota kukaan ei saa haltuun nimeämällä, tässä ilmenee. Kyse on enemmänkin täälläolon tunteesta eikä kirjaimellisuudesta. Eksplisiittisenä kulttuurin pinnallistumisen kritiikkinä romaani jotenkin olisikin liian ilmeinen ja siten itsekin pinnallinen... tautologia, truismi; kirjaimellisuus typistäisi elämystä, tekisisi siitä liian tyhjän. 

3
Eliaksen katkerasta vuodatuksesta romaanin loppupuolella meinaa kyllä jo liikaa tulla tuota edellä mainitsemaani kirjaimellisuutta ja kuten tästä kirjoituksestani huomaa, minun olikin tulkittava hänet ironisena, hieman outona ja kypsymättömänä ja itseään tuntemattomana sekä turhamaisena hahmona, joka syyttää luonteestaan ja sivullisuudestaan maailmaa. Vasta sitten jaksoin jatkaa lukemista. Enkä halua uskoa, että niin älykäs mies kuin Solstad retkahtaisi moiseen alleviivaavaan latteuteen. Eliaksesta pitää ehkä sittenkin lukea hänen infantiilia itsepetostaan enemmän kuin maailman pinnallisuutta. 

Sivulta 114 alkavassa marinassa keskustelemisen mahdottomuudesta ja kollegoiden tyhmyydestä ei toivottavasti ole vähääkään Solstadin omaa mielipidettä. Tosin on pakko myöntää, että Eliaksen vuodatuksessa velkaorjuudesta noilla samoilla sivuilla on virkistävää nietzscheläistä elämänkiellon halveksuntaa. Tai heideggerilaista olemisen kysymisen vaatimusta. Mutta nihilisminsä hänkin jättää kesken ja pakenee fantasiaansa Mannin romaanin henkilönä. (Ja epäilemättä Elias unelmoi vielä jostain arkaaisemmasta, elämästään kreikkalaisena tragediana, jossa tyhjyys voisi vihdoin saada muodon ja sattuma mielen.) Elias Rukla on ärsyttävä ja turhamainen ihminen, jota en missään nimessä haluaisi tavata. Pinnallisempi kuin he, joita hän siitä syyttää.

Mutta se zeitgeist. Se siis tuntuu rivien (eli opettajan raivoon luhistuvan itsepetoksen ja oppilaiden vihamielisyyden) välissä. Jonain turhauttavana voimana. Ainakin jos on Elias Rukla.

Kyllä. Ujous ja arvokkuus on vähintäinkin kiinnostava teos. Tosin ehkä minulle eri syystä kuin miksi se on kirjoitettu. Ja nyt palaan taas Lee Childin Linnakkeeseen. Suosittelen teillekin.

LIIOITTELUA

Dag Solstadin romaani Ujous ja arvokkuus oli 7 eurolla alepinossa. Ostin kun vaikutti selatessa hyvältä. Kotona aloin lukea mutta innostus loppui lyhyeen. Joskus pienet ksityiskohdat vain ovat ylittämättömiä. Tässä se on se, että kun päähenkilö, lukion opettaja, opettaa abiturienteille Henrik Ibsenin Villisorsaa, nämä suhtautuvat häneen vihamielisesti kun eivät jaksa kiinnostua aiheesta. Josta siis opettaja innostuu sitäkin enemmän.

Haloo!!! Kyllästymisen ymmärrän, mutta että siis vihamielisesti? Hei ihan totta! Ottaisivatko opiskelijat tätä noin tosissaan? Jos tarkoitus on kuvata ajan pinnallistumista (kuten kääntäjä jälkisanoissaan antaa ymmärtää), metsään menee. Hirveä klisee. En usko enää mitään mitä Solstad kirjoittaa. Ja uskooko hän itsekään? Pelkkää älyllistä liioittelua, oman äänen korostamista. Karkea tyylillinen arviointivirhe.

No. Onneksi meillä on loistava Lee Child kun nämä liioittelevat ja itseään korostavat älyköt alkavat ottaa päähän. Joskus vain taide saa rakastamaan häpeämätöntä viihdettä yli kaiken.

HAUSKUUDEN VAIKEUS

En muista, olenko erehtynyt puhumaan kirjoituksissani elokuvien tai kirjojen hauskuudesta, mutta jos olen, älkää uskoko minua. (No. Alastalon salista kirjoittaessani taisin sanoa että nauroin Pukkilan kateudelle ääneen.) Minusta mitään ei saisi myydä (kriitikkokin myy omaa makuaan lukijalle) hauskuuden perusteella. Esimerkkinä käyköön supersankari Deadpool. Kuulin kerrottavan ja luinkin, että elokuva on hervottoman hauska, kuoliaaksinaurattavakin. Eiku kattomaan. Uskokaa tai älkää mutta en edes hymyillyt koko sen aikana. Odotin vain että koska se hauskuus alkaa. Kaikki tuntui keinotekoiselta ja jo aiemmin koetulta metailevalta kameraankatsomiselta.

Kaverien kanssa jutustellessa voi vertailla koettuja hauskuuksia mutta kritiikin perustaksi siitä ei ole. (Toinen yhtä hämärä alue jaettavaksi on näyttelijöiden osaavuus.)

VAARALLISEN MIEHEN MUOTOKUVA

VIOLENT COP (その男、凶暴につき; Sono otoko, kyōbō ni tsuki eli suomeksi jotain sellaista kuin Varokaa, tämä mies on vaarallinen, 1989*) on Takeshi Kitanon ensimmäinen ja mielestäni paras elokuva. Itse hän sanoo, ettei tuolloin vielä osannut tehdä ja leikata elokuvia ja näköjään hyvä niin. Hän on tehnyt uniikin taideteoksen vaistonvaraisesti.

Katsoin elokuvan jälleen kerran ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että se on Terrence Malickin Julman maan ohella paras koskaan näkemäni psykopaatin kuvaus. (Malickia muuten puolustan psykopaattitutkimuksen klassikkoa Robert Harea vastaan viimeiseen asti; ks. juttu tunnisteesta.) Kitanon karheassa, karkeassa ja kulmikkaassa mestariteoksessa gangsterien sieppaama, huumeisiin koukuttama ja hyväksikäyttämä päähenkilön (eli Kitanon näyttelemän arvaamattoman poliisin) sisko ei tunnu herättävän veljessään mitään tunteita, vain kunniallista velvollisuutta ja periaatteellisuutta. 

Kun katsoin elokuvan joskus 90-luvun alussa ensimmäisen kerran (kahtena päivänä peräkkäin Seinäjoen Kalevassa ja ensimmäisenä päivänä yksin!), nautin sen tunnelmasta valtavasti mutta myös hämmennyin päähenkilön tunteettomuudesta. Tulkitsin Kitanon jopa kehnoksi näyttelijäksi ja käsikirjoituksen epäjohdonmukaiseksi. 

Kohtaus joka erityisesti johti minut ensin harhaan oli sellainen, jossa siskon brutaali kohtelu  ja otokset poliisin työstään omavaltaisuuden ja väkivaltaisuuden vuoksi potkut saaneesta ja nyt aikaansa ilmeettömästi kuluttavasta veljestä vuorottelevat. Kohtauksessa veljen hahmossa ei ole  vähääkään sitä ahdistusta ja tuskaa, jota myötätuntoon kykenevänä ihmisenä odotin häneltä. Ihmillinen ahdistus omaisen kohtalosta puuttuu. Edes syyllisyyttä siitä, että siskon kohtalo johtuu veljen käyttäytymisestä poliisina, ei näy veljessä millään tavoin. Kun sitten katsoin elokuvan uudelleen, huomasin kokonaisuuden tukevan päähenkilön patologisen tunteetonta käyttäytymistä ankaran johdonmukaisesti. Hahmo tuntuikin ehdottoman uskottavalta ja eheältä. Tajusin että elokuva olikin pykopaatin kliininen kuvaus.

Missä sitten kulkee raja japanilaisen tapa- ja kunniakulttuurin ja patologisen yksilön välillä Kitanon elokuvassa? Voiko kulttuurin kunniakäsitystä itsessään sanoa patologiseksi? En tiedä. Raiskaukset ainakin jäävät Japanissa usein ilmoittamatta poliisille häpeän ja kunnian vuoksi. Mutta tuntuu ainakin siltä, patologinen yksilö ja kulttuurinen koodisto menevät Kitanolla hankalasti ja haastavasti päällekkäin. **  

Onkohan Kitano ensi-illan jälkeen saanut paljon japanilaista vihapostia? En ihmettelisi. Johonkin arkaan paikkaan hän minusta elokuvallaan osuu, vaikka yksilön patologiaa kuvaakin. 

-

*Tästä elokuvasta kirjoittaminen voi tuntua ärsyttävältä kun sen saatavuus on ehkä vähän hankalaa. Ihan suomiteksteillä se on reeveereenä ilmestynyt. Haluan joka tapauksessa muistuttaa tästä ainutlaatuisesta elokuvasta koska sen ei soisi jäävän unohduksiin.

**Ks. jutut tunnisteesta kunniarikos/perheväkivalta