HUOLIMATON SARI ESSAYAH?

Kun Sari Essayahilta kysyttiin kantaa eutanasiaan, hän viittasi ehdottomaan ihmisarvoon perusarvona, jonka pohjalta eutanasiaa vastustaa. Vastaus on huono, koska ihmisarvo on vielä määriteltävä tarkemmin, että sillä olisi tarkkaa merkitystä eli käyttöä eutanasian kohdalla. Tuollaisenaan se ei ole vielä tarpeeksi yleinen idea. Hänen on vielä vastattava kysymykseen, tarkoittaako ihmisarvo hänelle mahdollisimman pitkää elämää? Ja jos ei, niin vielä on kysyttävä, miten sillä voi silloin vastustaa eutanasiaa?

Haluan kuitenkin uskoa, että Essayah tarkoitti jotain muuta käyttäessään sanaa ihmisarvo. Jotain perustavampaa. Hän oli vain huolimaton kommentissaan. Kuka meistä ei sitä joskus tärkeissäkin paikoissa olisi. Uskon että hän syvästi uskovana kristittynä tarkoitti elämän jakamatonta pyhyyttä sinänsä. Se vastaus olisi minulle kelvannut. Ihmisen elämää ei koskaan saa keskeyttää ihmisen toimesta, jos noin ajattelee. Tai tarkemmin: noin itsensä perustelevan subjektin toimesta. Ei abortoimalla, väkivaltasesti puolustautumalla tai kuolemista auttamalla. Tuo on ehdoton sääntö, jos elämä on pyhää sinänsä eikä elävien yksittäisten olentojen välillä siksi ole laadullista eroa, eli jos elämän yleinen idea on yksittäistä elävää oliota perustavampaa. Jos noin ajattelee, yleisen elämän idean vuoksi on nähdäkseni uhrattava itsensä ja passiivisesti myös muut, mikäli se on välttämätöntä. Koskaan ei voi siis tuolla periaatteella toimia elämää tietoisesti tuhoavana subjektina, mikäli haluaa säästyä sisäiseltä ristiriidalta.

Edellä esittämäni perusteella on varmasti selvää, että elämä ei itselleni voi olla yleisen idean tasolla arvokasta. Sen arvon määrittelevät ne elävät oliot, jotka elämällään luovat arvokasta tai arvotonta toimintaa satunnaisessa välttämättömyydessään. Vain elävät oliot ovat, ei elämä ideana. Tämä on vain siksi niin vaikea sisäistää ja sen mukaan niin hirvittävän työlästä elää, koska kykenemme yleistykseen emmekä voi kieltää luontoamme. Siksi me liian helposti yleistämme olioiden kustannuksella. Ja koska meillä on tämä yleistämisen kyky, tunnemme olevamme perustellummin ja todemmin olemassa ajattellessamme ideoita. Emmekö jollain tavoin koe elämän ideaa enemmän osaksi itseämme kuin elävää yksittäistä oliota? Ideat koemme sisäisesti mutta oliot ulkoisesti. Kyllä minullakin elämä tuntuu koko ajan irtoavan oliostaan ja muuttuvan ideakseen vaikka kysymystä kuinka osiinsa jakaisin.

Ja kai yleisillä ideoilla ajatteleminen on myös ehto "vapaalle" toiminnallemme. Ei siitä mihinkään pääse. Ideat ja arvot pitävät meidät liikkeessä, ei vapaus sinänsä, joka olisi vain käsittämätöntä kaaosta. Tämä on osamme ja tätä meidän on loputtomasti ja pragmaattisesti ajateltava, tätä meitä käynnissä pitävää yleisten ideoiden usein kuolettavaakin metafysiikkaa.

Sarilla ja minulla on siis oma metafysiikkamme kummallakin ja perustavalla tavalla niin erilainen, että eutanasiasta meidän lienee toivotonta päästä vähäisimpäänkään yhteisymmärrykseen. Jossain mielessä keskustelu tästä aiheesta on turhaa muiden kuin samanmielisten kesken.

ONNELLINEN KIRJOITTAJA

Elokuvasta kirjoittamisen tasosta käydään tasaisesti tiukkaakin keskustelua. Siis siitä, kuka on tai uskoo olevansa pätevä tehtävään. Mitä sitten tarkoittaa elokuvakritiikin ammattilainen? Kuka kirjoittaa oikealla tavalla elokuvista? Olisiko hänen pitänyt opiskella elokuvaa Taideteollisessa korkeakoulussa? (Mikä voisi olla kyllä ihan hyvä juttu!) Minä kirjoitan satunnaisesti Filmihulluun ja muihinkin julkaisuihin monista asioista sosiaalialan koulutuksella ja rikosseuraamusalan työkokemuksella. Blogien ja lehtijuttujen paljon puhuttu raja on siis hirveän häilyvä jos ammatillisuus otetaan määrittäväksi tekijäksi. Ja jotenkinhan se lausumattomana tuo mittatikku tuossa erottelussa tuntuu. Ammatilaisetkin kirjoittavat blogeja ikään kuin ajankulukseen. Tässä kysymyksessä on ihan mahdottoman paljon painetun paperilehden metafysiikkaa. Minulle ainut ero blogin ja (sähköistenkin) lehtien välillä on lehden toimituskunta. Se lukee juttuni ja hylkää tai hyväksyy ne. Ja jos hyväksyy, koen juttuni yleispätevämmiksi ainakin muodon suhteen. Ja jos sisällöstä ei marista, niin senkin. Mutusta näissä kuvioissa ei tietenkään eroon pääse. Eivätkä pääse muutkaan elokuvakirjoittelijat, olen huomannut. Tiedettä nämä jutut kun eivät ole. Mutta miksi sitten ihan loppujen lopuksi kirjoitan? Sivistääkseni muitako? Ei. Kirjoitan koska inspiroituminen tekee minut joka kerta onnelliseksi.

KAIKESTA HUOLIMATTA: RAUHALLISTA JOULUA!

SARJAMURHAAJAKLISEE JA DOSTOJEVSKI

Sarjamurhaajafiktion klisee on se, kun sadistinen psykopaatti väittää häntä jahtaavan poliisin olevan oikeastaan ihan samanlainen kuin hän, eli yrittää oikeuttaa itsensä relativismilla.*

Mutta juuri tuosta kliseestä voimme oppia paljon. Psykopaatti (tai käsikirjoittaja) nimittäin syyllistyy siinä helppoon virheeseen: hän yleistää tunteettomuutensa kokiessaan ja uskoessaan todellisuuden kaltaisekseen. Hän siis kuvittelee hyvän ja pahan puhtaiksi järjen kategorioiksi ja vain siksi, koska ei muuhun pysty. Näin hän etenee relativismiinsa. Toisin sanoen: se joka kykenee tunteettomaan julmuuteen, ei voi perustella itsellään relativismia. (Mutta: ei myöskään hän, jos sallitte kärjistyksen, joka harrastaisi julmuutta vastoin myötätuntoaan vain todistaakseen relativismin todeksi - ja tulisi lopulta ehkä hulluksi. Paremminkin hän vain vahvistaisi relativismin mahdottomuutta.)

Sarjamurhaajan virhe on siis sama kuin se, minkä usein itsekin huolimattomuuttamme teemme. Tuskastellessamme arvojen perustelemattomuutta ja relativistisuutta unohdamme, että julmuus ennen kaikkea tuntuu pahalta. Dostojevskin kysymys että jos jumalaa ei ole, onko kaikki sallittua, kuuluu juuri tuohon samaan tunteet unohtavaan järjen kategoriaan (enkä siksi ole jaksanut pitää sitä kovin kiinnostavana  huomiona). Siinä Jumala taas kerran valjastetaan hyvän ja pahan kysymyksessä palvelemaan järjen vaadetta. 

-

*Sain inspiksen tämän kirjoittamiseen katsoessani Netflixin hienoa brittisarjaa The Fall. Siinä tätä klisettä muuten käsitellään aika raikkaasti. 

SIITÄ MISTÄ EI VOI TARKASTI PUHUA MUTTA EI KOSKAAN SAA VAIETA: Imatra 4.12.2017

Aina sen jälkeen kun joku tekee tälläisen teon, minulla on sellainen olo, että jotain mistä yritetään hänen osaltaan julkisuudessa puhua niin sitä ei ollut, ei ole, eikä tule olemaan. Puhutaan aina jo jostakin ihan muusta. Jokin Sama onkin jo liikaa jotakin Toista. Näin hullusti tämä pitää ilmasta. Ymmärrettävissä on ainoastaan se kuviteltavissa ja sanottavissa oleva, minkä tekijä synnytti teollaan ollakseen jollakin entisyydestään poikkeavalla tavalla olemassa. Tämä kuulostaa väärältä sanoa, mutta se tuntuu jotenkin oikealta muotoilulta. Tietenkin kaikki tämä virallinen yritys ymmärtää tekijän toimintaa, minunkin työssäni, on välttämätöntä ja tärkeää että vastaavaa ei tapahtuisi. Siitä kuitenkin hyötyy aina vasta se, mikä ihmisessä on valmis ottamaan apua vastaan, mutta koskaan ei se, mikä ei ottanut. Syystä tai toisesta, tarjouksesta huolimatta. Tämäkin on jotenkin kummallisesti sanottu, mutta tuntuu oikealta ainakin nyt.

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ 2016

Yö tulee ja sammuttaa vuosiluvut ja laskelmat
nostaa meidät menneisyydestä ja tuo pois
ruutupöydältä kuninkaiden ja hevosten seasta
tyven hetki ja lähde seitsemäs todistaja
mikä on pienenpieni alku juuret meidän loppumattomat juuremme
virkoamassa vasta nukkumassa vielä kivenkoloissa mullassa
tuntematta itseäänkään ymmärtämättä kuka se on joka
       kietoutuu heihin
pimeän maan lävitse niin kohtaavat puut samalla kertaa
ylemmässä ja alemmassa maailmassa äidin mykän ihon lävitse
sormet sormien lehdet lehtien kanssa lanteet lanteiden
hiljaa varisee meidän välistämme veri ja multa
sinun nuori ruumiisi syttyy liekkeihin kuivien lehtien alla


                                                Jaan Kaplinski

       

                                                 

DESCARTESIN DEMONI

Ei kummempaa.
Sen pilasta vain pitää ottaa kaikki irti.
Niin ettei se itse hyödy siitä.