Kuvittele vitivalkoinen suuri huone, vaikkapa sitten Kiasmaan jos niin haluat. Huoneen jokaiselle seinälle kuvittele noin 2 metriä korkea musta pilkku. Tuttu kirjoitusmerkki suurennettuna eikä muuta. Mikä on tämän itsestään irrotetun merkin vetovoima? Onko se jo kuva tai symboli vai yhä kirjoitusta? Entä onko sen merkitys sen ulko- vai sisäpuolella? (Vai onko koko dualismi järjetön?) Entä voiko se merkitä mitään ilman mieleesi pinttynyttä ideaa lauseista ja niiden jäsentymisestä, tämän merkin tehtävästä? Voiko merkkiä edes nähdä ja ajatella kuvana ilman tuota pinttymystä? Onko sen abstrakti musiikki lopulta mahdoton romanttinen idea? Entä onko teos "elävä" vai " kuollut" vai jotain muuta? Mitä se
on? Vai onko se aina jo jäljissään poissa? (
Eikö se juuri sitä ole!)
Tai se ehkä sittenkin on enemmän runo kuin kuva. Runo, johon ei ole käytetty yhtään sanaa. Tai kaikki mahdolliset sanat.
Juha, muistuttaa Osmo Jokisen Nollapistettä kirjasivulta tilaan tuotuna. Miten ihmisen rakentamien artefaktien luomien rytmien tarkastelu poikkeaa niistä muodoista ja säännönmukaisuuksista, joita havaitsemme luonnossa? Tuleeko mukaan jokin toinen merkitys, ylipäänsä teon merkitys. Oli miten oli, saan paljon enemmän tyydytystä luonnon harmonioista ja sen rytmeistä kuin käsitetaiteesta ellei sen ideaan sisälly jotain joka lumoaa aistit.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHenkilökohtainen sivuhuomautus (taas). Käyn Kiasmassa aika paljon. Tyttärenikin kanssa melkein jokaisella lomalla, kun silloin harrastamme yhdessä hengailua kaunpungilla ja aina jonnekin pitää mennä ilmoja pitelemään. Aina kuitenkin mennään Kiasmaan avoimin mielin että nyt tulee kokemus. Melkeinpä joka kerta keskustelemme sittenkin taas jälkikäteen siellä kahvilassa että missä ne teokset oli, miksi niitä oli niin vähän, lähes aina on tunne että oli "ihan kiva." Pidän abstarktista kirjallisuudesta, mutta käsitetaiteen suhteen multa puuttuu jotakin. Joitakin teoksia on toki osunut minuunkin, mutta se on kerran viidessä vuodessa. Intuitiivinen mielikuva on juuri se valkoinen seinä siinä ympärillä. Kiasmaa ja sen teoksia voisikin ajatella (luvallisena) suurena käsitetaiteellisena huijauksena, joka haastaa viitteellisyyden tai viitteettömyyden estetiikalla minut kerta toisensa jälkeen. Onko maailma muka näin tyhjä ja kalpea?
VastaaPoistaKerran siellä lattialla oli ihmisennäköinen nukke, joka vaikeroi ja pyysi apua. Auttakaa minua jne. Siitä on ainakin kymmenen vuotta. Teos oli oikein hyvä. Teos oli ne ihmiset siinä ympärillä. Mutta kun siltä kumartui kysymään miten voi auttaa, se ei osannut vastata, tietenkään. Se, jos oli tarkoituksellista, viimeistelikin teoksen sitten lähes täydelliseksi.
jope
Tuo nukke oli aika mainio. Itselleni Kiasma oli myös vähän laimea kokemus, mutta se tietenkin riippuu mitä siellä silloin oli ja sitä, ehkä kuvaavaa, en muista.
PoistaTuo pilkkuteos voisi olla yritys kirjoittaa erilaisessa tilassa ja kuvata metakieli joka mahdollistaa sen, mitä haluaa todella sanoa, lacanilaisn mahdottomn eli reaalisen, tai Derridan différancen. Olen siis postromantikko. Se on tuon tekstin ydin... romantinen unelma siis.
Vesa. Luonto on ongelmallinen paikka. Runous, filosofia, taide ovat viittaamista johonkin...unohduksen tilaan jonka samalla kuuluisi olla jotain meditatiivisesti lopullista, olla olematta. Ja juuri tuo ihmisen "siirto" tekee siitä kinnostavan. Se mitä olen puhunut romantiikasta täällä, on se pointti juuri. Romantikot ottivat luonnon "siirtoalustakseen" ja Duchamp pisuaarin. Romantikkoja kummatkin, tavoittelivat jotain todempaa, näin uskon. Mutta luonto an sich? Se on hyvin ratkaisevalla tavalla erilailla kaunis kuin taideteos tai runo. Siitä puuttu ihmisen poetiikka joka minua kiinostaa enemmän. Luonnon ja taiteen esteettinn laatu ilmenee eri kategorioissa. Saatko kiinni?
Olen joskus huvittanut itseäni ajatuksella, että Kiasmassa on tyhjässä huoneessa vasara lattialla. Yleisö hämmentyy tai ihastuu sen kohdalla, Taide-lehteen joku (vaika sitten minä) kirjoittaa elegantin esseen duchampilaisesta readymadesta. Myöhemmin (minulle) käy ilmi, että vasara oli remonttireiskan oikea vasara. Mikä tässä on nyt teos? Tai vähentääkö vasaran paljastuminen käyttöesineeksi esseen arvoa? Minusta se tekisi siitä vain paremman (olisin tietenkin ottanut jo huomioon tuon vasaran paljastumisen mahdollisuuden). Olellista on idea joka vasarasta syntyi. Teos sis syntyi lopullisesti vasta tuossa esseessä. Meinasin muuten kirjoittaa ensin tuon juttuni pseudokritiikiksi muka kokemastani näyttelystä, olisin siis huijannut teitä tuon vasaran tavoin. Olisiko juttuni arvo ollut vähempi kun näyttelyä ei olisikaan ollut olemassa? (Sainpa nyt idean kirjasta, joka olisi täynnä näitä pseudoesseitä...)
Tuollaista vasara-efektikeskusteluahan käydään muuten jatkuvasti autofiktio-kirjallisuuden ympärillä. Millainen teos on teos jos se ei ole 100 prosenttisesti luotu teos, vaan kappale reaalista.
PoistaLuin muuten joulukuussa Tito Collianderin 60-luvulla kirjoittamaa "Taisteluni"-sarjaa. Kirjoja seitsemän kappaletta (en siis kaikkia ole lukenut), kirjalliset efektit ihan samoja kuin Knasulla, proosaesseen, muistamisen ja yksityiskohtien runoutta. Mietin sitä että koska Colliander kirjoitti ruotsiksi, olikohan KOK tietoinen ko. kirjoista ?
Kiasmassa mua ei vaivaa millään tavalla mikään ei-esittävyys, käsitteellisyys jne. Ei sellainen haittaa leffoissa ei Beckettissäkään eikä vaikkapa "vaikeimmissa" Handkeissakaan joissa liikutaan joskus abstarktilla tasolla ilman juoni- tai henkilökuvien kainalosauvoja. Mua vaivaa Kiasmassa vain se lapsenomainen triviaalikysymys: miksi ihmeessä täällä on tätä näin vähän, ja: milloin nämä iänikuiset videoteokset jää jo historiaan, eikö ole jo aika ?
Koska valkoista seinää on 90 prosenttia koko tilasta, alkaa mieli työstää heti sitä, että olemme itse asiassa täällä katsomassa tätä maalarinvalkoista. Että se on se teos ja se pitäisi täyttää itse käsittämällä, näkemällä jotakin. Joo, kyllä, mutta paksumpi ja verisempi pihvi sitten kiitos.
Hah, nämä oli ihan lapsellisia pohdintoja, tuskin niitäkään, mutta ei sitä tässä 50+ iässä tarvitse esittää enää edes taiteentuntijaa.
jope
Juha, saan kiinni. Luonto on tavallaan tyhjä merkityksestä eli inhimillisestä teosta. Siksi sen järjestys ja kauneus on toisenlaista, oikeastaan ihmisen projektio ja vain jossain määrin luonnon itsensä kannalta tarkoituksenmukainen (luonnonkauneus houkuttelevuutena esim. parinvalinnassa - aaltojen kauneudella tuskin on mitään tarkoitusta, se on luonnon kannalta ikään kuin ylijäämää). Onko esimerkiksi luonnossa ilmenevillä fraktaalikuvioilla ja niiden kauneudella jokin merkitys / funktio luonnossa itsessään? Varmasti ne ilmentävät jotain luonnossa ilmenevää periaatetta tai lakia / säännönmukaisuutta, mutta niistä kumpuava kauneus on usein ihmisen ihastusta spontaania ja meitä miellyttävää säännönmukaisuutta kohtaan. Esim metsän kauneus on eläimille varmasti ennen kaikkea metsän tarkoituksenmukaisuutta.
VastaaPoistaTaiteessa minua kiinnostaa teko ja tuotettu merkitysulottuvuus: syntyy jotain mitä ei muutoin ole.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistajuha. "saatko kiinni?" minä tunnustan etten saa kiinni. turhaudun ilmaisutavastasi, jossa asiat peittyvät (vai peitetäänkö ne?) epäselviin lauseisiin. minusta tärkeistä asioista pitäisi aina puhua selkeästi. lukijan huomioiminen tarkoittaa joskus mutkien suoraksi vetämistä ja yleistajuistamista. se pitää hyväksyä.
Poistaaikoinaan äidinkielen ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessani opettaja kehotti välttämään tiettyjä ilmaisuja niiden epäolennaisen luonteen vuoksi. sanottavan pitäisi mennä perille ilman että sitä pitää lähteä kaivelemaan vaikeaselkoisista filosofisista journaaleista. hyvä teksti on eheä, intensiivinen ja esteettinen. lisäksi vielä kerroksellinen, mutta se vaatii taitoa.
parasta on, kun ihminen tietää jostain paljon ja kertoo auliisti olennaisen. jokainen alansa asiantuntija on vakuuttava. samalla ymmärtää, että ei itse tiedä paljon mistään mitään.
olen aina ajatellut, että tieteen pitää olla kansantajuista ja muidenkin kuin saman alan ihmisten ja ammattilaisten saatavilla. inspiksen hetkellä tulee itsekin kirjoitettua lauseita, jotka tuntuvat sisältävän kaikenlaista elintärkeää, mutta josta on vaikea saada kiinni seuraavalla lukukerralla.
meri
Meri. Hyvin olet kuitenkin minua sitten kestänyt. Yritän selkeyttää. Tiede ei varmasti voi kansantajustua mutta taide js filosofia kyllä vois. Yritän parantaa tapojani.
PoistaJope. Muakin jo väsyttää mediataide. Ks. tunniste eija-liisa ahtila
Poistajuha. omaa tyhmyyttäni en löydä keisarin vaatteita. se, kokeeko lukija tekstin yhtenäiseksi, mielekkääksi kokonaisuudeksi, riippuu tietysti osin hänen omista taustatiedoistaan ja odotuksistaan. kyse on myös siitä, kuinka paljon yhteistä tietoa lukijalla ja kirjoittajalla on. eli se, miksi käsitearsenaalisi ei minulle avaudu, johtuukin siis mahdollisesti tästä.
VastaaPoistameri
Minä tykkään Eija-Liisa Ahtilan monista videoteoksista, enemmän kuin puhtaasta käsitetaiteesta. Tee House / Talo oli eka joka kiinnitti huomioni. Kerronta, tila, eleet, hahmot, minusta hän onnistuu usein. Pitääpä lukea ajatuksesi. Kiasmassa näin viimeksi jonkin sellaisen jutun, joka tuli useammalta näytöltä/kankaalta; se oli vähän vaikea hahmottaa, varsinkin kävijätungoksessa.
VastaaPoistaThe House piti tietysti sanoa, kännykkä korjailee sanoja miten sattuu.
PoistaPilkku on pilkku. Alkaisin tuossa ajatella pilkun tehtävää, mitä oli ennen pilkkua ja mitä jälkeen. Todennäköisesti ohittaisin kuitenkin tuon tilan aika nopeasti ja löytäisin toisesta huoneesta jotakin, mikä saisi minut pysähtymään.
VastaaPoistaEn ole lähtenyt koskaan Kiasmasta niin, ettei mikään olisi koskettanut.
Jope, Pompidoussa oli noita puhuvia ihmiskasvoisia olentoja, ehkä eri kuin nuo Kiasman, nämä eivät olleet nukkeja. Jotkut vaikeroivat, jotkut nauroivat ja höpöttivät jotain. Niitä oli siellä täällä, olikohan vessassakin. Niissä oli jotain kauhistuttavaa. Kasvot kuin meillä, ne heijastettiin jostain, mutta vartalona lötkö mitätön punainen trikoopötkö. Rupesin ajattelemaan, miten tarpeettomia meidän vartalomme ovat nykyään verrattuna entisaikoihin, jolloin tehtiin ruumiillista työtä. Jos pää hallitsee ja kaikki tehdään virtuaalisesti, joutaako ruumis surkastua? Joku toinen ajatteli varmaan noita teoksia katsellessaan ihan muuta.
Laitoin tuonne edellisen keskustelun loppuun vielä jotain vastaukseksi jopen kysymykseen ja pedofilia-problematiikkaan.
Katson just, pikkusen pikakelaten tosin, elokuvaa Fangien perhe, the family fang. Sopii tähän keskusteluun. Siinä performnassitaiteiijapariskunta tekee "todellisuustaidetta" lapset siihen sotkien. Taiteen ja arjen rajat häivytetään. Illuusion pitää olla täydellinen. Tosin lastenkin päät taitavat seota ja todellisuuden ja taiteen rajoissa he joutuvat tuskailemaan aikuisinakin. Kattokaa. Elokuva on semmonen 3 ja puoli tähtiä, mutta kiinnostava.
VastaaPoista...
Meri. Yritän selventää... Kärjistän kyllä, mutta minusta taidetta on oikeastaan kahta lajia, poliittista ja metafyysistä (eli olemisen kysymistä). Romantiikan perinne on halua "kadota" Toiseen, säilyttää itsensä menettämällä minänsä. Se ajatus riivaa runoutta, käsitetaidetta, (myös nyky)musiikkia, filosofiaa: esim. Derridan läsnäolon metafysiikan kritiikki on pyrkimystä irtautua tuosta perinteestä, mutta samalla se itse siihen sotkeutuu.
Tuo pilkku on riivannut minua aina eräänlaisena kirjoituksena joka sisäistäisi kaiken kielen eikä mitään; se on halua raapia puhtaan olemisen kutinaa. Tuossa pilkussa yritän nähdä kirjoittamisen ja kuvan erottamattomuuden, mikä sekin on typerä toive puhtaan olemisen tavoittamisesta. Minusta tuo tavoite naurettava mutta sittenkin se on kauneutta, estetiikkaa puhtaimmillaan. Kun esimerkiksi monnet nykymusiikin tekijät ovat sanoneet, ettei musiikki saa palvella mielikuvittelua, siinä ilmenee myös halu puhtaaseen kokemukseen, jonkinlaiseen ääriimmäisyyden aistiin.
Saikko yhtään kiinni meri nyt? Se että en tee itseäni ymmärrettäväksi, kiusaa minua itseäni hirveästi ja olen tyytyväinen kun joku minua tästä muustuttaa. Et ole eka.
juhakulta. oma tyhmyyteni vaivasi niin että heräsin keskellä yötä miettimään loiventavaa ja anteeksipyytävää vastausta sinulle. olen koulutukseltani kultaseppä, eli jonkinlainen artesaani itsekin. sitä ennen vietin paljon aikaa yliopiston piirustuslaitoksella, koska puhdas piirtäminen kiinnosti minua hirveästi. olen siis sitä kautta pohtinut erilaisia taiteen tekemiseen liittyviä juttuja.
VastaaPoistakadehdin esim. siukosen jyrkin taidepuhetta, koska sellaisen tuottaminen on mulle itselle vaikeaa, koska en osaa käsitellä sitä tieteellisen tai filosofisen ajattelumallin kautta. kuvataiteessahan on vahva perinne, että sanoin selittäminen vain mutkistaa suoraa ymmärrystä – ja silti kuvataiteen esittämisen käytäntö turvautuu yhä useammin juuri kuvien selittämiseen.
harvoin kai kukaan käy gallerianäyttelyssäkään ilman että ottaisi näkemisen tueksi vähintäänkin sen kädessä hikoavan teoslistan, josta yksin pimeään metsään ajetun ihmisen lailla jokaisen uuden näkemänsä asian kohdalla kouristuksenomaisesti vilkaisee turvakseen, kuin etäällä palavaa kodin valoa, vähintäänkin teoksen nimeä, jotta ei aivan eksyisi.
viimeksi lontoon tate modernissa tunsin taiteellista epävarmuutta. tuijotin kuin epämääräistä kasaa tuoleja ja mietin, kuuluvatko ne näyttelyyn vai oliko vahtimestari kasannut ne siihen ihan muista syistä. etsin katseellani tekstitaulua, joka kertoisi, mitä tuolikasa edustaa.
kaiken taiteellisen tekemisen rinnalla kulkee taiteen selittäminen. taiteilijat vaikuttavat suhtautuvan siihen kaksijakoisesti. sama tyyppi, joka tuskailee apurahahakemusten kanssa, tulkitsee skumppalasi kädessä silmät kirkkaana ja puhe rönsyillen teoksiaan näyttelyn avajaisissa.
minäkin yritän sitten nähdä hänen teoksessaan sen, miten hän käsittelee subjektiivisuuden kollektiivisen tilaa, jossa vapaiksi integroituneiden subjektien intiimi kanssakäyminen toteutuu spiraalimuodostelman neljännessä kontekstissa........
mutta entä jos katsoja ei löydä teoksista kuvausten kertomia asioita? katkos voi tapahtua monessa taiteen saumakohdassa. ehkä katsoja ei ymmärrä taiteen kontekstia. ehkä valitsija mieltyy kuviin muista kuin taiteilijan tarjoamista syistä. ehkä taiteilija ei onnistu ilmaisemaan teoksissa sitä, mitä väittää ilmaisevansa. mistä katsoja tietää, käykö taiteilija dialogia ‘vieraan toisen’ kanssa” onnistuneesti vai ei?
kaiken edellä luetellun korvaa kyky ennakkoluulottomuuteen ja kyky välittömään kokemiseen ja innostumiseen uudesta, hämmentävästä, irrationaalisesta, hyödyttömästä, käsittämättömästä, ihmeellisestä, suurenmoisesta, erikoisesta, hienovaraisesta, herkästä, esteettisesti kauniista, rumasta, yllättävästä ja niin edelleen, minkä vuoksi monet lapset ovat ideaaleja taiteen katsojia.
meri
"kaiken edellä luetellun korvaa kyky ennakkoluulottomuuteen ja kyky välittömään kokemiseen ja innostumiseen uudesta, hämmentävästä, irrationaalisesta, hyödyttömästä, käsittämättömästä, ihmeellisestä, suurenmoisesta, erikoisesta, hienovaraisesta, herkästä, esteettisesti kauniista, rumasta, yllättävästä ja niin edelleen, minkä vuoksi monet lapset ovat ideaaleja taiteen katsojia."
PoistaVälittömän kokemisen tavottelu on just yksi taiteen pointteja. Siksi kuuntelen musiikkia, jaksan katsoa elokuvia, lukea... odottaen hetken kokemista. Se on jotenkin ehkä ihmisen rakenteessa, ontologisessa erossa. Zen, satorin tavottelu... Hyvän toimintaelokuvan rytmi ja sujuvuus! Teknisen taituruuden nautittavuus. Tai Dodge Chargerin (mielelläön -68 tai se vuosikymmenen vaihde) zen. Hetken mykstynyttä kokemista. Tuolla yhdessä jutussani esitin että charger pitäisi viedä kiasmaan siihen tyhjään valkoiseen huoneeseen. Siinäpä miettisivät, miksi se on täällä kunnes tajuaisivat...
meri. Seppiä olen aina ihaillut! Mielen ja käden taito. Isäni seppäili kuparista ja korjasi Kokkolassa antiikkia. Oli kova maine siinä. Minäkin opin tekemään kuparipannuja käsin. Isä myös teki keksinnön, taivutti aaltopeltiä pituussuunnassa enemmän kuin kukaan ennen häntä (Oulun yliopiston matematiikan proffa ei ensin uskonut kansakoulun käyneen isäni onnistumseen, mutta myönsi sitten tämän olleen oikeassa (kävivät puhelinkeskusteluja keskenään). Lopulta Rautaruukki osti isän keksinnön. Opin siis suunnattomasti ihailemaan käsien ja mielen taitavuutta aineen "voittamisessa" isääni seuratessani. Kultaseppyys, piirtäminen. Kaunista.
Mutta tuo lasten ideaalisuus taiteen kokijana mietityttää. Kirjoitanpa siitä penen postauksen meri!