En tiedä. Kun nimittäin tiedän lapsen taide-elämyksestä yhtä vähän kuin eläinten "aidosta" kokemuksesta. Tarkoitan että luommeko lapsista oman romanttisen taiteenkokijan ideaalimme? Kuten Rilke loi eläimestä välittömyyden ja läsnäolon toteemin: "Me yksin näemme kuoleman; vapaalla eläimellä tuho on aina takana, edessä Jumala, ja kulkiessaan se liikkuu ikuisuudessa kuin kaivo." Minusta hetkeen putoamiseen ja esteettiseen eläytymiseen tarvitaan tietoisuuden kypsyyttä. Ymmärryksen kypsyyttä. Kaunista ei ole eläimen tai lapsen kokemus sinänsä vaan se, miten puhumme siitä. Kokemus abstraktiudesta on älyllinen kokemus vaikka se pohjautuukin aistimuksiin. Jo välittömyydessään taidetta on intuitiivisesti ymmärrettävä, jotta se inspiroisi kokijaansa.
Välittömään kokemukseen siis tarvitaan paradoksaalisesti älyllistä huimausta. Siitä läsnäolon efektin nautinto syntyy. Siihen päädytään älyllisin ponnistuksin ja intuitioin. Ymmärryksen avulla. Kohottumisen tuottama nautinto eli illuusio esteettisen aineettomuudesta syntyy, kun tietoisuus edes hetkeksi tuntuu antavan myöten. Lapsi ei ole vielä tarpeeksi kypsä tähän esteettiseen kohottumiseen. Lapsi tietenkin riemastuu ja innostuu ja voi tehdä meitä ilahduttavia mielleyhtymiä näkemästään ja se on hirveän mukavaa, olenhan minäkin isä. Mutta lapsi ei kohotu havainnoustaan, tule "henkiseksi ja inspiroituneeksi olennoksi" jonka kanssa jakaisimne yhteisen älyllisen elämyksen. Lapsi ei ymmärrä vielä tarpeeksi ja siksi vain ilahtuu ja riemastuu ja näkee mekaanisia kaltaisuuksia. Näin väitän.
Jotain ymmärryksen minimiä vaaditaan taiteen kokemuksessa siinä mielessä kuin me taiteen kokemuksesta keskenämme täälläkin yleensä puhumme. Siksi viittaus lapsen aitouteen tässä yhteydessä (niin kuin monessa muussakin yhteydessä) on sohaisu tyhjään. Ainakaan itse en muista lapsuudestani huimaavia hetkiä minkään taiteenkaltaisen äärellä. Ne tuliviat vasta paljon, paljon myöhemmin.
Käsittääkseni siis tiedämme tarpeeksi vain kaltaisemme eli aikuisen ihmisen esteettisestä elämyksestä. Siitä pystymme puhumaan mielekkäästi.
Juha, ei se minusta mene näin.
VastaaPoistaMuistan, miten ihan pienenä tuijotin metsässä jäkälän rakennetta ja haltioiduin. Saatoin liikuttua ja puhua sille jäkälälle. Samalla tavalla k o h o t u i n katsoessani jotain kuvaa, esim. kirjojen kannet merkitsivät silloin paljon enemmän kuin nyt. Kuvaan saattoi lähes upota ja viipyä siinä kauan ja irrottautua erilaisena kuin ennen kuvan näkemistä.
Aikuisena kuvataidetta pitää oppia kokemaan, samoin kuin klassista musiikkia. Molemmat ovat useimmille murrosikäisille kauhistus, he menettävät lapsenkaltaisen kokemisensa, koska ovat koko ajan varuillaan. Meidänkään nuoret eivät ikinä halunneet matkoilla mihinkään taidemuseoihin ja -gallerioihin. Mieheni kanssa kahdestaan matkustaessa saatamme viettää puoli päivää taidegalleriassa, katsoa kaikki videot taiteilijan elämästä ja työskentelystä yms. Tietopuoli lisää kiinnostusta samalla tavalla kuin kirjaan tuo lisämakua se, että tietää kirjailijasta. Kuitenkin juuri tuo lapsen kaltainen pysähtyminen on se, minkä takia menen katsomaan taidetta.
Malagan Pmpidoussa on heti sisääntullessa iso jatkuvasti pyörivä video, jossa ryhmä brittilapsia tulkitsee Picasson maalausta. He ovat hyvin vakavia, myös silloin kun kamera osuu johonkuhun, joka ei ole selittämisvuorossa. Jonkun aikuisen mielestä tuo voi olla herttaista. Minulle se toi mieleen, miten vakavaa lapsuus on ja miten paljon lapsi tietää. Ihan pienet lapset selittivät, mitä kuvan naiselle oli tapahtunut, miksi hän oli surullinen ja mitä hänelle nyt tapahtuu.
Juha,
VastaaPoistaolemme kaikki olleet lapsia, ja varmasti meillä jokaisella on esimerkiksi esteettisen / uskonnollisen / poliittisen elämyksen / kokemuksen juuret tuolla, siis jonkinlaisina perustunteina. Se miten todennettavasti voimme päästä noiden kokemusten juurille, on tietenkin kovin tulkinnanvaraista. Mutta varmasti meillä kaikilla on myös aitoja muistoja / kokemuksia varhaisvuosiltamme, jotka todistavat että meillä oli tuolloin esteettisiä elämyksiä ja muuta.
Kyllä minä ainakin muistan lukukokemuksiani ja vastaavia, myös luontoon liittyviä kokemuksia. Eli tässä komppaan Marjattaa. Palaan asiaan, kirjoitin tämän keskellä kokousta (joka on juuri nyt hieman tylsä).
Vesa
Vielä sen verran, että taiteen tilalla lapsena oli muita kokemuksen kohteita, jotka kuitenkin ovat jotenkin skaalattavissa taidekokemuksiimme, toki ikäkausi huomioon ottaen. Muistan lukukokemuksiani, kokonaisia lukutuokioita ja tunnelmiani ja ajatuksiani niissä. Nuorena kokemukset olivat toisenlaisia, muokkasin itse aktiivisemmin merkityksiä, en ollut enää pelkkä kokija. Kognitiivisesti vaativampi taide on aikuisiän juttuja, eikä lapselta voida edellyttää esimerkiksi käsitetaiteen tuntemusta jne. Kuitenkin itselleni kokemus ja haltioitumisen tila on yhä tärkeämpi kuin älyllinen ponnistelu taiteen äärellä. Työnä sitä kyllä tekee.
PoistaVesa
Eri ikäkausina kokemukset ovat erilaisia. Lapsen kokemuksen ensisijaistaminen ja ihannoiminen on erikoinen näkökulma. Itse en ajattele asiaa niin: taidemaku kehittyy, halun kohteet vaihtuvat, joskin jonkinlainen perusuuntaus ihmisessä säilyy (ainakin jossakin määrin). Lapsen kokemuksen glorifiointi on romantiikkaa, ainakin jos ajattelemme että romantiikka ensisijaisti lapsen, luonnon ja naiivin ennen tietoisuutta, järkeä ja reflektiivistä. Vesa
VastaaPoistaTuota vesa tarkoitan!
PoistaMuistan minäkin kun Tarzanin petoja oli mahtava lukea. Ne olivat hetkiä joihin haluaiin palata. Ja kun odotin taas uutta seuraavana jouluna. Ne tietenkin muistan, sitä en kiellä. Mutta haen muuta... meditatiivisen voimaa jonka taiteesta saan.
Oikeastaan kirjoituseni ydin on siinä, voiko määritellä lapsen kokemuksen aidommaksi? Se on erilainen.
"Aikuisena kuvataidetta pitää oppia kokemaan, samoin kuin klassista musiikkia. Molemmat ovat useimmille murrosikäisille kauhistus, he menettävät lapsenkaltaisen kokemisensa, koska ovat koko ajan varuillaan." Näin siis Marjatta.
Tarkoitan sitä, ettei lapsen kokemukseen ole paluuta eikä tarvitse olla. Haasteet vain ovat toiset. Kun hämmentyy käsitteellisen teoksen edessä, se ei voi tarkottaa, että jos löytäisimme lapsen itsessämme, ymmrrämme taas kaiken kokonaisuudessaan ja välittömämmin. Lapsen kokemus ei vain enää riitä. Kyllä ne pojatkin sen taas löytävät lapsen itsestään kun ne pistetään toiminnallisen tietokonepelin eteen. Kun ne hämmentyy vaikkaa Beckettin Millaista on -kirjaa lukiessa, se on ihan ymmärrettävää kun lapsen välitön tapa kokea ei ole toimiva väline sen ymmärtämiseen. Eli ilmaisu 'aito lapsen kokemus' on liian suhteellinen käytettäväksi toden kokemuksen mittatikkuna. Ei ole yhtä taiteen kokemista vaan eri kategorioita joissa aitous tarkoittaa eri asioita.
Tuo Rilke-juttu toimii hienosti runoutena ja mystiikkana, mutta luulen, että emme voi ikinä todentaa tuollaista ajattelua eläimiä tai lapsia tutkimalla. Mutta: on oletettavaa, ettemme voi myöskään asettaa Rilken säkeitä liian empiiriseen kontekstiin banalisoimatta niitä.
VastaaPoistaVapaa eläin, ikuisuus ja vertaaminen kaivoon ovat runon kieltä jonka tarkoitus ei ole esittää tosiasiaväitteitä vaan näyttää meille asiat uudesta näkökulmasta ja tehdä asioita, saada meidät ajattelemaan eläimiä ja lapsia toisin. Rilken kohdalla pitäisi lukea muutkin tekstit, joissa hän kirjoittaa eläimistä. Silloin syntyisi kaikupohjaa sille mitä hän kirjoittaa. Empiirisesti ja kirjaimellisesti lukien hän mystifioi, mutta runoutena ja runouden kontekstissa (jota tässä ei näy riittävästi) sanoilla voi olla paremmin käsitettävät viittauskohteensa, joskin luultavasti kyse on Rilken omasta mystiikasta, johon kuuluvat myös enkelit ja esineet ja ruusujen sisäavaruudet.
Pienen lapsen kokemusmaailmaan vaikuttaa paljon myös se, että hän elää ajattomuudessa. No, välillä isot olennot hoputtavat ja keskeyttävät hänet, mutta se on sattumanvaraista. Hän ei aikatauluta elämäänsä eikä näe sen takarajaa ja on näin vapaampi elämyksille.
VastaaPoistaEn osaa puhua tästä muuten kuin oman kokemukseni kautta. Olen herkistynyt muistamaan paljon enemmän lapsuudesta nyt eläkkeellä ollessa. Muistan, miten valtavia jotkut värit olivat lapsena, ne laajenivat toisiin aisteihin asti, esim. syvänsinisen saattoi kuulla. Lapsilla on synesteettistä kokemista, mikä myöhemmin häviää suurimmmalla osalla ihmisistä - ja onhan sekin huikeaa. Lapsen elämykset ovat erilaisia kuin aikuisen.
Aitoudesta en tiedä, sanaa käytetään väärin. Eikö jokaiselle aitoa olekin oma kokemus?
Lapsuuden romantisointiin kuuluu esim. se, että sanotaan koulun tuhoavan luovuuden, millä tarkoitetaan kai lapsenmielisyyttä - ja sen vie pois ikä. Lapsi muuttuu myös kotiopetuksessa.
Olin 16-vuotias tavanomaisista tavanomaisin nuori, lapsi vielä täysin, kaukana varhaiskypsästä. Korkeintaan ehkä hieman yksinviihtyvä lapsi, mutta muuten sellainen täysin massaan uppoava perusperuspoika. Korkeajännitys-lehdet olivat olleet lapsuudesssa korkeinta taidetta, musiikkimakukin massan mukainen. Kotona, duunariperheessä ei harrastettu taidetta eikä kulttuuria misään muodossa (muuta kyllä sattui ja tapahtui), taide ja kulttuuri oli jotakin jota jotkut harrastavat Helsingissä eikä koko asiaa kannattanut edes ajatella. Enkä ajatellutkaan.
VastaaPoistaSitten telkusta tuli italialaista elokuvaa esittelevä sarja, ja olin se em. 16v.
Satuin jäämään sohvalle katsomaan Vittorio de Sican leffaa Milanon ihme. Ihmehän sitten tapahtuikin jokapojan päässäni. Haltioituminen siitä neorealistisesta sadusta oli kuin valo olisi laskeutunut päälleni. Kuumenin. Että voiko tälläinen maailma olla? Ja nyt en liioittele: tämä leffa (ja muut saman sarjan leffat vaikka juuri tuo leffa eniten) muuttivat minut nopeasti kokonaan toiseksi. Huomasin ja heräsin etten ole jättiläismäinen kuoriainen vaan minä. Kiinnostuin kulttuurista, aloin lukea kaunokirjallisuutta, liityin elokuvakerhoon, musiikkimaku muuttui hieman "epäkaupallisemmaksi", koin jonkinlaisen poliittisenkin herätyksen vasemmistolaisuuteen ( de Sicahan oli tyypillinen ns. shampanjasosialisti, mutta mitä siitä), pukeuduin eri tavalla, hiustyyli vaihtui. Aloin liikkua kaupungilla ja katsella taloja, paikkoja, kulmia, varjoja, reittejä, piilopaikkoja...muutuin vaeltajaksi, kävelijäksi. Suunnittelin valokuvaajan ( Bob Capa tietenkin idolina), arkkitehdin, elokuvaohjaajan, kirjailijan uraa. Ahmin kirjastossa suurin piirtein kaikkea mikä liittyi taiteeseen ja kulttuuriin. Muutos oli epätodellisen todellinen.
No, paras/pahin haltioituminen laantui hieman ensimmäisen tyttöystävän myötä, sitten tuli takaisin hieman aikuisemmalla tavalla, mutta olin muuttunut tuossa prosessissa lapsena ihan tabula rasa-pohjalta kokonaan toiseksi kuin mitä olin tai mihin suuntaan olin kasvamassa.
Myöhemminkin tuli muutoksia sielussa mutta tuo oli ehkä huimaavin (ehkä vain aikuisena miehenä herääminen kristinuskoon muistutti tuota valoltaan).
Jäänyt kysymyksiä: mitä lapsessa on, mitä hänessä voi olla, mikä sytyttää tuollaisia paloja ja tietenkin miten hän voi käsittää taiteen, syntyykö tuollainen tyhjästä, mitä lapsen, nuoren aivoissa tapahtuu, mikä on aitoa, mikä kuviteltua, mikä itselle näyteltyä, mikä on aitoa...
Painotan vielä että tuo kokemukseni oli itselleni hyvin aito. Jos olisin tuolloin tuossa iässä halunnut olla niin kaikkein viimeiseksi sellainen poika joka humahtaa taiteeseen. En siis siihen pyrkinyt. Asia oli tietenkin aluksi kavereilta salattava kunnes tiet sitten muutenkin erkanivat luonnostaan.
jope
Ps.
VastaaPoistaNyt tuon edellä kerrotun vuoksi tämän ketjun aihepiiri ja se mistä nämä kaikki tulee, on mua kiinnostanut paljon ja vuosia juuri tuon hyvin voimakkaan henk.koht.kokemukseni vuoksi.
Juhalle olen muist. tuo lapsi/nuori muodonmuutokseni kertonutkin joskus kommentointimme alkuhämärissä.
jope
Jope, melkoinen kääntymyskokemus! Itselläkin jonkin verran huippukokemuksia kirjallisuuden saralla, mutta vähän sama kuin uskonasioissa - enemmän kyse asteittaisesta ajautumisesta tiettyyn tilaan (niin kuin sammakko joka pannaan veteen, joka alkaa vähitellen lämmetä ja lopulta sitten kiehua - sammakko ei hyppää pois, vaan kypsyy siinä, näin mulle on käynyt em. asioiden suhteen eli olen kai niistä jo pääsemättömissä).
VastaaPoistaLapsuudesta muistan (lämmöllä) fiktion vaikutukset: äidin meille pojille lukemat romaanit (osa taiteellisesti kuraa, tunnelma silti hyvä), Taisteluplaneetta Galactican, Ritari Ässän jne. Ei mitään suurta taidetta sinänsä, mutta tunnelataus oli kova. Sitten joskus lukioikäisenä ja osin jo yläasteella aloin miettiä omia laulunpätkiä jne. Lauleskelinkin niitä joskus yksin ollessani, soudellessani järvellä jne.
Marjatta. Minäkään en usko koulun tappavan yhtään mitään.
PoistaIttelläni oli joskus 12-vuotiaana tapana kirjoittaa Shokki-kauhusarjakuvien puhekuplat runomuotoon ittelleni. Oli hauskaa. Kerran matikankokeen aikana kirjoitin paperin selkämykseen ulkomuistista yhden sivun kuplat runoksi ja opettaja tietysti huomas. No. Se luki ja kysyi että saako lukea luokalle ja kun lupasin se luki. Siinä tunsi luovuuden ylypeyttä ja autintoa pienen hetken. Muistan tuota opettajaa vieläkin hyvällä.
Tyttäreni joskys 15-vuotiaana halusivat shoppailurahaa ja lupasin 20 euroa jos lukevat Alastalon salin 3. luvun (se piipunvalintaluku, 70 sivua). Toinen luki 20 sivua ja toinen koko luvun. Touselle 10 euroa ja toiselle koko 20. Mutta se mikä oli hienointa niin se että ne halusivat kirjan itselleen! Ostin tietysti pokkarin kummallekki. Ja koko luvun lukenu vielä heitti luovan anlyysin tekstin nautittavasta virtaavuudesta. Raha pistää lukemaan mutta tuo että todella joku kolahtaa ei synny rahalla.
Nuorilla intuitio alkaa näkymään ja silloin on tärkeää, että aikuinen eläytyy mukaan.
Niin Vesa, tuollainen hidas lämpeneminen on hyvin uskottava tapa liikkua taiteeseen, mutta oma kokemus oli tuollainen, ja tuollaisenaan epäuskottava. Ei sopisi nykyaikaiseen tv-käsikseen.
PoistaEn tajua vieläkään mitä tapahtui. Olinhan tv:stä katsellut aiemminkin klassikkoleffoja, mutta ne menivät kahden tunnin huvina ohi. Parhaat oli tietenkin yhtä tärkeitä kuin parhaat Korkkari-sarjat, mutta ei ne pojassa mitään pysyvämmin muuttaneet.
Ehkä selitys voi olla niinkin ruumiillinen että normaali kasvuun kuuluva aivokemiallinen muutos ja tuo leffa osuivat vain nyt sattumalta samaan aikaan ja leffan sisältämä tarina ja tunnelataus laukaisi päässä jotain, jotakin kemikaalia alkoi virrata reippaammin, uutta hermotusta syntyi, synapsit huojahtivat uusiin asemiin....(muutenkin on ollut tunne että sitä kemikaalia, mikä se sitten onkin, on siitä asti päässä ollut ihan liikaa....heh.)
Muistan Shokki-sarjakuvat Juha hyvin. Muuten.
Uskon että suurin osa ihmisistä luo jotain jossakin vaiheessa tai sitten pitkin elämää ihan kuten tekin kerroitte. Ne vihkot tai kasetit vaan hävitetään ettei jää jälkiä nuoruuden räpellyksistä. Aloitamme lapsina ja jatkamme jossakin muodossa läpi elämän.
Meidän pitäisi ehkä alkaa ajatella muita ihmisiä edes ajatuskokeena taidetta tms. sellaista luovina ihmisinä. Ajatella inhokkejamme taiteilijoina eikä mystifioida taide vain tietyt speksit omaavien ihmisten muilta salatuksi alueeksi. Moni hyväksyy ajatuksen lapsista taiteilijoina. Mihin se muka häviäisi?
Julkisesti produktiiviset taiteentekijät on sitten oma alalajinsa, kuten esim. meistä Vesa.
Mutta muutkin ihmiset luovat koko ajan, ymmärtävät aidosti ehkä sittenkin teoksen tai teoksen joka syntyy koko ajan ympärillä silmänräpäyksittäin, eli todellisuuden, kerrostavat ja synnyttävät sitä oman luovuutensa varassa koko ajan.
jope
Tämän päivän HS:ssa haastatellaan eläkkeelle jäävää ansioitunutta dokumentaristia Iikka Vehkalahtea. Hänellä on kolme nopeaa vinkkiä aloittelevalle dokkarintekijälle. Yksi kuuluu:"Jotta pystyy näkemään eikä vain katsomaan, pitää olla yhtä avoin mieli kuin lapsella."
VastaaPoistaAitoudella lapsen taide-elämyksessä tarkoitetaan varmaan juuri tätä avoimuutta, jossa asioita nähdään uutena ilman opiskelun ja paljon kokemuksen muovaamia esteitä ja ennakkoluuloja. Lapsi ei tiedä genreistä eikä mistä olisi coolia pitää (tämä on monella teinillä este) vaan pitää siitä, mistä pitää ja vaikuttuu, jos taide vaikuttaa. Sanotaan, että lapsi on rehellinen, ei sano "ihan hyvä", jos ajattelee mielessään "karmea".
Eräs tutkijaystäväni (kirjallisuudentutkija kuten Vesa) huokaisi kerran, että kadehtii minua, koska luen eläytyen. Hän sanoi, ettei pääse enää irti tutkijanroolista. Vesa näytät pitävän nämä hyvin erillään.
Jotkut kirjabloggarit jopa valittavat aika ajoin joutuneensa niin bloggaamisen vankilaan, että eivät osaa lukea muuten kuin päämäärä mielessä, kynä kädessä.
Jopella huikea muutoskokemus! Hienoa, että löysit taiteen ja kulttuurin. Murrosikä on niin murrosta, että kääntymisiä ja äkkivalaistumisia tapahtuu varmaan enemmän kuin myöhemmin. Joillakin huonoon suuntaan ja huonoon seuraan. Tässä iässä ei kaveruudeksikaan enää riitä naapuruus, kuten usein lapsella, vaan pitää olla muuta yhteistä.
Itse muistan lukeneeni hyvin pienestä eskapistisesti. Kirjat vetivät puoleensa, uppouduin niiden maailmaan kritiikittä, haaveilin ja olin puolet ajasta muualla ja muu kuin satakuntalainen maalaistyttö. Muihin taiteenlajeihin pääsin tutustumaan vasta paljon myöhemmin, ja vasta vanhalla iällä olen huomanut, että ne kuuluvat kaikki yhteen ja puhuvat toisilleen ja toisistaan.
Nuo kauneuskokokemukset, mistä aiemmin puhuin ovat vain muistivälähdyksiä.
Tiedän, että lasta ei ole hyvä hoputtaa, jos hän jää tuijottamaan kuralätäkköä. Siinä voi olla esteettinen elämys menossa. Yksi lapsenlapsistani on hyvä sanallistamaan tuntemuksiaan ja kylläpä lapsi kokee avoimesti, yllättävästi - etten sanoisi aidosti.
"Tämän päivän HS:ssa haastatellaan eläkkeelle jäävää ansioitunutta dokumentaristia Iikka Vehkalahtea. Hänellä on kolme nopeaa vinkkiä aloittelevalle dokkarintekijälle. Yksi kuuluu:"Jotta pystyy näkemään eikä vain katsomaan, pitää olla yhtä avoin mieli kuin lapsella."
VastaaPoistaOikeassa on. Eikä tarvi neuvoa vain dokkarintekijää. Juuri tuo on kaiketi myös sitä mitä me tavoittelemme kukin keinoillamme. Itse käytän itselleni sanaa kellua. Minulle se ei merkitse mitään chillailua, rentoilua, vaan sellaista virtavaa avointa tilaa, ei (zeniläisesti) tyhjenevää, vaan koko ajan hitaasti täyttyvää tilaa jossa sitten jotakin on vahvasti, vaikka hetken. Silloin näkee jotakin itsensä ulkopuolelta vaikkapa kadulla mutta se on samalla itsen sisäpuoli. Paradoksi mutta totta. Ja näitä tilanteita on sitten melkei mahdotonta yrittää kertoa kenellekään toiselle, koska ne eivät ole koskaan pelkkä tapahtuma tai olosuhde sinänsä.
Sellaisen hetkitilan voi löytää melkein mistä tahansa, jostakin paikasta, jostakin omasta ajatuksesta, uudelleen muototuneesta muistosta tai taideteoksesta, luonnosta varsinkin.
Viimeksi löysin sellaisen esim. luettuani viimein Knasun kuudetta suomeksi. Hyppäsin ne lapsijutut yli ( luin ne toki niistä aiemmista) ja luin muuta. Kokemus oli ei nyt ihan milanonihme mutta vahva. Riemu tietyistä itselle tärkeiden juttujen mukanaolosta iso. Voitonriemu suorastaan toisen puolesta: että noin, juuri noin, miten se osaa, kiitos, onnea Karl Ove, olet kova jätkä, tätä lisää, jos vain jaksat hah ha.(Uskomatonta mutta kutonenkin on kirjoitettu jo vuonna 2011, puolivuosikymmentä sitten!).
Nuo hetket ei ole itselle naiveja vaikka ulkopuoliselle kerrottuna yleensä ovat. Kysymys ei ole mistään suuresta elämyksesta tai haltioitumisestakaan tai syvästä viestin (oikeasta) ymmärtämisestä, vaan jostakin jolle mulla ei ole nyt nimeä. Siinä kelluu vaan jotenkin mukana, olo on kuin lämpimässä luonnon vedessä.
Goethehan puhui ns. avoimista salaisuuksista. Luulen että sillä on tekemistä Juhan päivityksen ja tämän ketjun ajattelulle. Koen myös niin että ne avoimet asiat ovat sekä hyvin yksityisiä että jotenkin jonkinlaisessa tilassa yhteisesti jaettavissakin. Ei ehkä alkuperäisen idean mielessä tai miksei sittenkin. Voi olla hyvät naiset ja herrat niin että viime kädessä sittenkin ne kaikkein yksinkertaisimmat ja pelkistetyimmät ideat ovat niitä mitkä ovat eniten tosia. Lapsia pidetään hyvinä pelkistäjinä, suoraviivaisina yksinkertaistajina, en tiedä onko se myytti, arkikokemuksen mukaan on, sillä lapset voivat todella sotkea kaiken, mutta kun ne on rauhassa ja keskittyneitä niin kyllä siinä sitä taivaanvaltakuntaa on.
jope
Pyydän heti anteeksi jankkaustani jolla en halua ilmaista vähäisintäkään ilkeyttä teitä kohtaan. Ongelma vain aidosti kiinnostaa minua. Jokin häiritsee... Haluan oikeastaan vain ajatella teille ääneen, luoda rinnakkaisen todellisuuden tähän välittömän lapsen kielikuvaan. Minusta TUNTUU kuin puhuttaisiin jostain, mistä ei voida puhua mutta ei myöskään haluta (eikä tarvitse!) vaieta.
PoistaEli: Miten käytetään ilmaisua 'lapsen avoin mieli', mitä se tuo lisää tietousuuden piiriin? Esimerkiksi kun sitä käyttää tuo Hesarin dokumenraristi? Vastaaminen on fenomenologinen haaste.
Minusa lapsi on tässä metafora, josta lapsi itse ei tunnistaisi itseään (jos hänellä siis olisi siihen älylliset välineet). Idea lapsesta, joka näkee puhtaasti ja suoraan on meditatiivinen metafora. Tuon dokumentaristin tarkoittamaa lasta ei missään ole olemassa kuten ei Rilken eläintä, jolle ihmisen on lainattava vähintäinkin runollinen mielensä. Kuten aikuusen lapselle. Kyse on lapsen ja aikuisen eräänlaisesta mielellisestä hybridistä, mielen rakentamasta noemasta. Kun dokumentaristi tavoittelee lapsen suoruutta ja havainnon tahrattomuutta, juuri silloin hän kirjailee sen runollisuudellaan, kuvittelee, noemoi, miten lapsi näkee ja ajattelee näkemäänsä.
Tietenkin taide tavoittelee maailmaa uutena, tahrattomana, ja taiteen odotamme olevan välineistä puhtain. Silloin lapsimetafora on perusteltu, toki. Mutta se puhtaan kokemuksen hetki jota taiteilija ajattelee, on jo liikaa älyllisen oivalluksen tuottamaa. Pelkkä suora kaoottinen havainnoiminen olisi tylsää. Niin kuin se on lapsellekin: "Äitiii, mitä minä nyt tekisin?" Lapsikin jo odottaa jotain kokemukseensa saapuvaa ja tylsistyy. Se meissä on yhteistä.
No joo. Teidän juttujanne on hienoa lujea enkä halua latistaa tällämitään. Yritänpä miettiä, onko teoksia, joiden edessä itsen olen kokenut olemassaolon puhdistavan uutena ja kohottavana. Mieleen tulee heti elokuvia:
Psykon, Halloweenin, Andrei Rublevin, Breaking the Wavesin, Lilja 4-everin, Reservoir dogsin, Takeshi Kitanon Violent Copin ja vaikapa Malickin Julman maan näkeminen valkokanaalta oli jotakin puhdasta ja välitöntä. Ero itsen ja maailman välillä katosi, hengityksen rytmi välilä katosi ja liikutuin kyyneliin näitä katsoessani.
Elokuvan voima on ihmeellinen.
Jope, koin tuossa eilen jotain vastaavaa kuin sinä Knasun kanssa, kun luin Tranströmerin runoa "Kultapistiäinen" (kokoelmassa Eläville ja kuolleille). Siinä tunsi osallistuvansa johonkin joka on niin totta kuin olla ja voi ja on varmaan aina.
PoistaJuha, lapsen kokemusta ei tosiaan kannata vähätellä, koska meillä kaikilla on sellaisia kokemuksia, mutta onhan selvää, ettemme saa enää puhtaasti kiinni mistään kokemuksesta, josta on vuosikymmeniä. Suhteemme noihin kokemuksiin ovat myös reflektiivisiä ja niihin projisoituu (tiedostamattakin) kaikki sen jälkeen tapahtunut, kontrasteina ainakin.
VastaaPoistaTunnistan ainakin tällaisen asian lapsuudesta ja minusta tämä tunnelma oli leimallinen lapsuudelle: aamulla kun heräsin, olin täynnä odotusta tulevasta päivästä, pelkkää odotusta tapahtumista, aivan sama mitä päivään objektiivisesti ajatellen kuului. Enää en tunnista itsessäni tuollaista, vaikka toki pystyn tuottamaan tulevaisuuteen mielekkäitä asioita ja odotettavaa. Mutta enää päivä ei ole sitä kokonaan. Lapsena oli.
No joo, jos tuollaisesta tilasta voidaan puhua sinä lapsen avoimuutena, niin en saa enää kiinni siitä. Tila meni jo. Se lähti jossain vaiheessa murros- ja aikuisikää, kun tuli vastuita ja alkoi hahmottaa elämän myös välttämättömän suorittamisen kautta. Mutta tuo avoimuus oli totta niinäkin päivinä, kun oli jotain ikävää edessä (hammaslääkäri, rangaistus typeryyksistä jne).
Oliko sitten kyse luovuudesta, enpä tiedä. Mutta tietty asenne, väljyys ja optimistinen seikkailunhalu oli totta - olkoonkin, että osa tästä voi olla projektiota.
Kerronpa yhden tapauksen lapsuudesta ja sellaisesta avoimuudesta sille, että mitä hyvänsä voi tapahtua. Meillä ei ollut perheessä kovin paljon rahaa. Taisi olla marraskuu, koska oli jo pakkasta ja järvessä jäät. Kävelin koulusta kohti kotia. Verensokeri oli alhaalla ja teki mieli karkkia. No, karkkia teki muutenkin aina mieli. Yleensä etsin pulloja ja vein ne kauppaan ja ostin irtokarkkeja. Kun pulloja ei näkynyt, keksin siinä kävellessäni, että rukoilen. Pyysin Jumalalta, että saisin jostain vähän karkkirahaa. Katselin ojanpohjalle ja näin siellä vitosen setelin. Jatkoin matkaa ja muutaman metrin päässä oli toinen. Seuraavana päivänä menin sellaiseen uuteen kauppaan, jossa oli kaikkia vähän erilaisempia karkkeja. Ostin jotain sellaisia suussa poksahtelevia. Ne olivat maun kannalta pieni pettymys, mutta purkki oli hieno. Muistan kuinka seisoin järven jäällä jonkun avannon luona ja ne karkit poksahtelivat suussani.
No, ei tietenkään ollut Jumalalta vastuullista heittää mulle seteleitä, että sain hampaisiini reikiä:), mutta joka tapauksessa tuo on kuitenkin kuvaus tällaisesta avoimesta tilasta, jossa lapsi voi elää ja ajatella ikään kuin boksin ulkopuolella.
Voin toki myöntää, että juuri tällaiset lapsuuden arkiset välittömät tapahtumat, joissa sattumalla / metafyysisellä agentilla / omalla psyykellä ja sen herkällä virityksellä on ollut käänteentekevä vaikutus, ovat vaikuttaneet siihen miten suhtaudun arkisiin tapahtumiin ja tilanteisiin nykyisinkin.
PoistaTätä tapahtuu toki silloin kun esimerkiksi kirjoitan, mutta arjessa, oman elämänsä taiteilijana tällainen on usein vaikeaa. Järki tajuaa niin monia rajoitteita jne. Toki näin pitää ollakin, suurin osa arkisista ratkaisuista tehdään järjen avulla ja sääntöjä seuraten, mutta esimerkiksi luontoon meneminen, hyvän kirjan lukeminen, hienon elokuvan tai tv-sarjan katsominen palauttavat jotain siitä lumosta, jota lapsena saattoi tuntea ilman suurempaa manipulaatiota tai tilanteen järjestämistä.
Vesa. Tuossakin ojan, Jumalan, karkin ja rahan tarinassa on tapahtuma joka ei sopisi mihinkään kässäriin. Milanon ihmeeseen se kyllä muuten sopisi:)
PoistaTälläisiä tapahtuu. Sitten niistä miettii että voiko sanoa. Ei kuitenkaan kukaan usko.
Samanlaisia kohtaamisia voi olla joskus olla teoksienkin kanssa. Mä olen esim ollut viime aikoina niin kiitollinen muutamasta kirjailijasta joiden kanssa koen täällä melkein vaeltavani. (ei Knasu, liian totaalinen liian hyvä mulle vaikka se heittääkin mut siellä täällä hämmenyksiin suvereeniteetillaan). En kuvittele tietenkään että mulla on mitään tekemistä millään tasolla noiden tekijöiden kanssa, mutta tarvitsen niitä kuin Paavalin kirjeitä. säännöllisesti. Tulee tunne ettei ole yksin. Vesalla lienee Tranströmer yksi niistä.
jope
Jope, tarina on niin tosi, että sitä olisi vaikea kertoa uskottavasti, ehkä kuitenkin joskus yritän:) Mutta ei siitä puutu lapsenkaltaista avoimuutta. Ei tuo rukous ole tehnyt minulle Jumalasta karkkiautomaattia. Pikemminkin olen ajatellut, että hänellä on huumorintajua. On helppo lähestyä tyyppiä, jolla sellaista on. Tranströmerissä kohtaan jotain, jota voisin kutsua kieleksi tulleeksi totuudeksi, vähän sama kuin Rilke joillekin mutta realistisempi, todellisuudentajuisempi.
PoistaOtin hyllystä T:n Kootut, Kultapistiäien ja luin. Olin toki lukenut ennenkin.
PoistaParas etten sano hyvin isosta runosta tässä mitään, mutta jäin miettimään sitä miten asiat avatuvat sekä yksityisesti että yhteisesti. Totta kai mietin hieman mikä runossa on erityisesti sinua, todennäköisesti kuitenkin ko. runon koko universumi.
Itseeni osui yksittäisiä säkeitä. Monta liittymäkohtaa tuossa runossa siihen mitä kuvittelen olevani tai ihan vain olen. Voi olla että niin on kaikilla.
jope
En koe Juha, että jankutat, sinä vain koet tämän asian jotenkin eri tavalla. Odotat ehkä jotain enemmän.
VastaaPoistaJopen kokemusta vastaavaa ei itselläni ole, mutta ymmärrän sen.
Vesan kokemukset menevät yksiin omieni kanssa. Juuri tuo onni uudesta päivästä ja olemassaolosta. Siihen liittyy sekin, että oli fyysisesti erilainen, oli täydellisen hyvä olla omassa kehossaan. Oli notkea ja virkeä. Mikään liika ei painanut mieltä. Ja sitä odotti yllätyksiä, kaikki oli mahdollista.
Näen itseni noin viisivuotiaana eräänä keväänä, ehkä toukokuussa, ikkunan takana katselemassa ulos, jossa isosisäni, Pappa, oli portilla lampaiden kanssa. Rakastin lampaita ärettömästi ja upotin aina nenäni niiden karvaan. Kävin lammaskarsinassakin talvella niitä nuuhkimassa. Olin ollut sairaana, flunssassa. Siinä ulos katsellessa tunsin valtavaa elämänriemua, niin isoa, että kyyneleet kohosivat silmiini. Hennonvihreät koivut portin pielessä ja Pappa ja lampaat - se kaikki oli kauneudessaan aivan pakahduttavaa.
Etkö Juha saa mieleesi tällaisia hurmaantumisen hetkiä ajalta, jolloin et vielä osannut sanoittaa kaikkea? Sinä et ehkä vain muista.
Marjatta, juuri tuo kokemus energisyydestä ja siitä, että herättyään jaksaa ja voi mitä hyvänsä - ihan totta, se on nuoren kehon kokemus!
PoistaMuistan itsekin monia hetkiä juuri niiltä ajoilta, kun jokin sairaus alkoi selättyä. Ne olivat mielettömän hienoja hetkiä.
Uskon, että yhä voimme kaikki tuntea esimerkiksi keväällä auringon alkaessa paistaa niitä tunteita, joita lapsena tuollaisissa tilanteissa oli: pehmeä tuuli tai ei tuulta ollenkaan, oleminen jossakin lämpimässä paikassa, seinänvierustalla tai puuta vasten. Nykyisin niihin hetkiin ei vain ehdi upota samalla tavalla, pää on liian täynnä kaikkea muuta, mutta uskoisin, että uudessa kokemuksessa ei ole vain se nykyhetki vaan kaikki vastaavat aiemmat kokemukset alla.
Myös odottamisen kokemus oli lapsena pakahduttava: kun oikein odotti jotain - vaikka jäiden lähtöä että pääsisi soutelemaan tai jotain mukavaa tapahtumaa vaikka saman päivän iltana - tuntui, että päivät kestävät ikuisuuden.
Yhä haltioidun siitä ajatuksesta, että saan nähdä esimerkiksi lakkojen ilmestyvän suolle kymmeninä kesinä tai että saan mennä jollekin joelle kymmeninä kesinä. Ihmisikä on etuoikeutetun pitkä, jos sitä vertaa monien eläinten elämään, ja se on etuoikeutettua, että tajuamme ajan kulun ja osaamme olla kiitollisia elämän tapahtumien toistumisesta. Vaikka ihminen itse muuttuu (vanhenee, fyysinen kunto rapistuu jne.), jotkin peruskokemukset säilyvät ja niitä on ainakin ikävä silloin kun niitä ei koe (ja joskus melkein kokemisenkin hetkellä on ikävä).
Niin, toivottavasti monet hyvät asiat luonnossa voisivat toistua samanlaisina.
Marjatta, Vesa, nuo ehkä ovat juuri niitä avoimia salaisuuksia. Satakieli laulaa, toinen kokee sen että siinäpä se lirkuttaa, toinen kuulee jotakin syvältä mullistavaa. Mutta tällä toisellakin on omat kohtaamisensa muuaalla, muussa. Niin haluan ajatella.
PoistaMuistan kun kerran olin täynnä varmaa tietoa ja tunnetta että elän poikkeuksellisen vahvaa ja syvää elämänjaksoa. Ei missään hektisessä mielessä vaan asioiden kokemisen kautta.
Yritin siitä läheiselle puhuakin, mutta koska tämä ei tietenkään voinut nähdä muuat kuin mut normaaleissa arjen jutuissa, totesi hän, että siltä se ei kyllä suoraan sanottuna sivusta katsottuna vaikuta.
Mutta ihminenhän on muutakin kuin tekonsa, tekemättömyytensä, puheensa, puhumattomuutensa, valintansa. Ihminen on sitä mitä hän on itsessään. Ja se on lähes tavoittamattomissa muilta. Eikä se ole paha asia. Koko kommunikaatio syntyy kauniisti epäonnistuneesta yrityksestä yrittää kommunkoida.
Kun tajusin tämän, sain sellaisen vapauden tunteen että mua ei saa kiinni enää kukaan, olen vastuullinen kyllä, mutta täysin karussa, siis hyvällä tavalla.
Samalla tajusin että suurta osaa omasta kokemisesta on ihan mahdotonta kuvata ymmärrettävästi toiselle. Mutta nyt täällähän me olemme sitä yrittäneetkin ja aika komeasti.
Kyllä tämä on ollut a i t o a.
jope
"Uskon, että yhä voimme kaikki tuntea esimerkiksi keväällä auringon alkaessa paistaa niitä tunteita, joita lapsena tuollaisissa tilanteissa oli: pehmeä tuuli tai ei tuulta ollenkaan, oleminen jossakin lämpimässä paikassa, seinän vierustalla tai puuta vasten. Nykyisin niihin hetkiin ei vain ehdi upota samalla tavalla, pää on liian täynnä kaikkea muuta, mutta uskoisin, että uudessa kokemuksessa ei ole vain se nykyhetki vaan kaikki vastaavat aiemmat kokemukset alla."
PoistaVesa, tuon löydän kyllä, ja samalla tämä oli vastaus Marjatalle että kyllä olen kokenut hurmaantumista ja läsnäoloa. Aina kun herään loma-aamuina, koen ihanaa vapautta ja iloa, mahdollisuutta olla olemassa, elämän ainutlaatuisuutta. Nytkin olen koko loman vain nauttinut (velvollisuuksieni lomassa) olemisen vapaudesta, aamuista, kaikesta... ja kun käyn katsomassa muustisairadta äitiäni tk: n osastola, muistan tuon kaiken vielä paremmin.
Muistan kun olin 3 vuotta vanha ja tiesin saavani pienen vasaran kun äiti tulee kaupungilta kotiin. Odotin äitiä kuin joulupukkia. Kyllä näitä puhtaita kokemuksia on. Tai kun tiedän että menen katsomaan jonkin kauan odottamani elokuvan tai kuuntelen hyvän sävellyksen ja kokemus on odotuksen arvoinen... Tai sitten inspiroiva keskustelu jossa kaksi tai useampi tuntee löytävänsä jotakin samaa kokemusta voi olla pyörryttävää, kun huomaa ymmärtävänsä toista ja toinen itseä. (Jope, on se mhdollista.)
Antti Hyryn teokset hakevat tätä puhtaan kokemisen ja sitä lohkaisevan odotuksen ja etukäteisen valmiiksiajattelemisen fenomenologista jännitettä; novelli Pato on hieno kuvaus tämön jännitteen katoamisesta, pienen pojan "unohtumisesta" maailmaan ja aikuisten ulkopuolisuudesta tästä maailmasta. Kirjoiittaessa ja keskustelussa kokee joskus tuollaisia pojan hetkiä...
Ehkä tuo ajatus lapsen tahrattomasta kokemuksesta on metafora jolla yritetään koota tätä kaikkea. Se tuo jotain lsää ilmaisuun. Metaforat ovat tuolla tavoin tosia. Eivät vain metaforia vaan reaalisen eli jonkin ilmaisemattoman pakottamia muotoja. Minusta tämä kaikki voi löytyä aikuisesta hetkestä, mutta kun haluaisimme sitä koko ajan. Taide ja metafysiika on idealisaatio tästä...
"Minusta tämä kaikki voi löytyä aikuisesta hetkestä, mutta kun haluaisimme sitä koko ajan. Taide ja metafysiika on idealisaatio tästä..."
PoistaJuuri noin. Tiedätte varmaan sanonnan harrastaa kulttuuria, harrastaa taidetta. Tai harrastaa luontoa.
Itse en osaa noita ja monia muitakaan jakaa erikseen mitenkään, edelleenkään. Jos en Alepassa käydessäni ajattele edes ohimennen lukemaani kirjaa, näkemääni leffaa, on jotain pielessä, siis sen teoksen suhteen, minun kannaltani ainakin.
Kyllä nämä kaikki sulaa parhaimmillaan yhdeksi odotuksen, kaipauksen ja kokemisen hetkeksi.
Siinä mielessä olemme lapsia ainakin ajoittain kaikki. Myös Juha, hah.
Uskon myös vakaasti että taidetta on meissä kaikissa, useissa ainakin samalla periaatteella. Teokset ovat vain yksi monista kuvamuodoista.
Tässäkään mielessä ei kai pitäisi koskaan halveksia kenenkään taidemakua. Voi olla että tuon ihmisen lukeminen tai heikko kulttuurituntemus on vain pinta, iso asia on siellä alla. Ja se voi olla myös enemmän taidetta, kulttuuria kuin mitä meillä on koskaan mahdollisuus kokea.
Itse olen jopena syyllistynyt valitettavasti tuohon. Yritän parantaa tapani. Olen naureskellut kukkahattusetien kirjapiirien keskivertoromaaneille, eli sellaiselle kirjallisuudelle jossa Anna-lehden kansikuva että (illuusio) vähän paremmasta kirjallisuudesta yhtyy. Vähättelyni on ilmaissut vain omaa epävarmuutta kirjallisuuden suhteen ja heikkoa itsetuntoa.
On hyvin todennäköistä että itse olen kokenut aitoa iloa (muka)vähän vaikeimmista suosikkiromaaneistani vähemmän kuin em. aito innostuva lukija vaikkapa sofioksasistaan tms.
Olen minäkin innostunut omistani, liikaakin, mutta sortunut joskus sellaiseen ajatteluun, että nuo toiset lukee ihan heppoista ja samalla pitää yllä kylddyri-ihmisen imagoa. Olen ollut typerä. Minkään lukeminen ei todista mistään mitään. Lukemisella erottautuminen sen sijaan kertoo, huonoa erottautujasta.
Minähän se olen tuolloin ollut kaukana aidosta.
Tosin kaikki me vuorollamme taidamme sortua itse rakennettuun kotivara-elitismiimme aina silloin tällöin.
Kirjoittamisemme meidät aina joskus paljastaa ja se on meille aina ihan oikein.
Aitoudesta vielä sen verran että sellaisen ylisuuri aitousvaatimus voi johtaa myös umpikujiin.
Olen käytännössä teatteri-invalidi sellaisen turhamaisuuden vuoksi etten voi mennä teatteriin, koska etukäteen jo tiedän että vierelleni istuu aito kulttuuri-ihminen ja minä kysyn taas itseltäni kuin syyttäjä jolla on käytössään toimiva valheenpaljastuskone: mitä ja ketä sä nyt ole jope täällä hämäämässä, itseäsikö, sä jope muka mukana täällä katsomassa teatteria niin kuin sä siitä muka pitäisit, et kuulu tänne, nämä on oikeita kulttuurin rakastajia, sinä olet teeskentelijä, valehtelija!
Eikö teillä ole mitään tuollaista? Jos ei ole, onnekkaat, kadehdin teitä. Hieman.
Hah ha. Tuon vuoksi luenkin teatterini näytelminä paperilta.
Tää Juhan aihe aitoudesta, lapsesta, onkin tosi hyvä, kiitos.
jope
Eipä kestä!
PoistaTulipa mieleeni erään teatterin alalla toimineen kaverini tokaisu kun puhuimme lastenteatterista ja sen tekijöiden hokemisa. Hänen lakoninen tokaisunsa oli hauska: "Lapset tykkää aina kun nytelmässä on pelle." Eli aitous ei ole synonyymi laadulle. Ja tässähän onkin muuten se yksi juttu, mikä minua juuri häiritsee lasten romantisoinnissa. Välittömyydestä puhutaan eräällä tavoin laadun synonyyminä. Aikuisissa se ei siten enää pädekään.
Hyvä esimerkki lastenteatterista kyllä.
PoistaMikä on aito elämys, aito taideteos, ihmisen aito kokemus...se taitaa jäädä piiloon sittenkin.
Eli yhteistä jaettavaa on sittenkin vähän.
Voidaan puhua jostakin mutta yhteinen pinta on löydettävissä vain rationaalisilla metodeilla, esim. analyysin kautta, mutta se ei taidakaan enää olla sitä mitä ajattelemme aitoudella. Analyysi ei ole mitenkään huonompaa mutta se ei tavoita henkilökohtaista ainakaan sillä tavalla että ne ovat yhteismitallisia toisten henkilökohtaisuuksien kautta.
Omien aitouksien kertominen, välittäminen on vaikeaa, se on sitä kaunista epäonnistumista mistä puhuin. Joskus se onnistuu taiteen kautta. Itse koin sitä nyt juuri Knasun kutosen kautta vahvasti ja isolla riemulla. Tosin aina toisen nahkoihin mennessä projisoinnin makua on ilmassa.
Ehkä Juha aitoutta siinä mielessä Juha kuin hait, ei tässä maailmassa juuri ole olemassakaan?
Ehkä on aina näin:
"Suurin fanaatikko on suurin epäilijä. Hän ei tiedä sitä."
(Thomas Tranströmer)
jope
kerrassaan imponoiva keskustelu, kiitos kaikille! en oikein tiedä mihin tarttuisin, joten annan tulla tajunnanvirralla:
VastaaPoistainhoan teatteria, koska siltä puuttuvat ne piirteet, jotka nostavat elokuvan korkeuksiin. olen sitä mieltä, että universumissa on jotain oikeudenmukaisuutta, kun se ei ole mahdollistanut teatterin läsnäolon tallentamista. jokainen kökkö esitys katoaa joka ilta.
taidemaailmakin on minulle vastenmielinen ympäristö. kuvataidetta arvioidaan ja kulutetaan nyt kummallisella tavalla. maalauksen periaatteellinen luonnehan on se, että joku maalaa taulun, joka on tarkoitettu ikuiseksi esineeksi. sen pitäisi olla tyhjentymätön, säilyttää kiehtovaisuutensa. tämän takia niistä tehdään myös vaativia. paradoksi on siinä, että tauluja kulutetaan kuitenkin hajamielisesti selaillen. ihminen menee taidemuseoon ja käppäilee siellä kuin jossain messuilla tai basaarissa. hän selailee taidetta kuin odotushuoneessa selaillaan aikakauslehteä.
joskus tuntuu että kaiken pitää olla nykyään niin omituista. taiteesta ei kuulu saada tolkkua. muuten häviäisi mahdollisuus esittää briljantteja tulkintoja siitä, millaista symboliikkaa tarkovskin eksistentialismi edustaa, tai mitä musta kivipaasi merkitsee kubrickin avaruusseikkailussa. kunnon taideteos on niin hämärä, että sen merkityksistä jaksetaan vääntää kättä vuosikymmeniä.
jos ei jaksa selitellä etabloituneen elokuvamakunsa olemusta, riittää, kun muistaa tärkeimmän: citizen kane on maailman paras elokuva. tätä on toistettu niin kauan, ettei väitettä tarvitse enää perustella.
sama juttu joidenkin kirjojen kanssa; orwellin 1984:ään viittaaminen ei enää toimi syvällisenä yhteiskuntakritiikkinä vaan on pikemminkin osoitus siitä, että ihminen ei ole lukenut mitään yhteiskunnallista viime aikoina.
leffoja ja tv-sarjoja rakastan intohimoisesti. viime yö meni kairon purppuraruusun kanssa. se lienee woody allenin rakkausruno vanhoille elokuville. lisäksi se on kompakti ja hurmaava pakkaus, joka törmäyttää nätisti elokuvien haahuiluidealismin ja kylmän todellisuuden. mia farrow on mahtava naiivina naisena, joka uskaltaa ja ei uskalla irroittautua arjesta. ja mikä lopetus!
olen muuten ihan hiljakkoin ruvennut vastustamaan sitä ajatusta, jonka mukaan elokuvat, levyt, kirjat pitäisi arvioida numeerisesti. perinteinen vasta-argumenttini on kuinka monta tähteä antaisit raamatulle?
meri
Meri. Mukavan ärsyyntynyt kommentti. Virkistävää.
PoistaTeatterista katoppa juttuni Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa. Sen aikoinaan laitoin Teatteri-lehden nettiinkin.
Citizen Cane: se oli aikalaisittain innovatiivinen ja moderni ja Ranskan Uuden aallon innoittajakin mutta itse en pistä 10 parhaani joukkoon ja myös perustelen miksi en (ks. 10 parasta elokuvaa).
Kairon purppuraruususta komppaan joka sanan! (Allenin ehkäpä viimeiseksi jäävä mestaristyö on Match Point.)
Elokuvien tähdityksestä pidän. Pakottavat kriitikot paljastamaan mieltymyksensä ja parasta kun tähdet ja "syvälluset" sanat ovat ristiriidassa. Tähdet ovat usein todempia kuin jaarittelut...
Tuosta taiteen vaikeudesta ja analysoinnista kirjoitan kohta lisäkommentin. Nyt, hohhoijaa, töihin...
juha. en koe olevani ollenkaan ärtynyt, on vain jotenkin tarkoituksenmukaista jakaa taidekenttäkin vuohiin ja lampaisiin, koska kaikkeen ei riitä aikaa. en silti halua rätkyttää, sillä pelkään tavattomasti pahoittavani muiden mieliä, niiden jotka ajatuksiaan esille tuuppivat. tässä on inhottava ristiita. sitä haluaisi sanoa asioita, mutta samalla on pelättävä, varoen kirjoitettava kaitaa tietä, ettei tuottaisi tarpeetonta vastakkainasettelua.
Poistaolen itse niin kovin häilyväinen olento, minun sanojani ei pitäisi ehkä ottaa totena. sanat vain viittaavat; niistä ei kuulla totuus, eivätkä ne välttämättä osoita oikeaa kohti.
minua hiertää ihan päivittäin omankin työni kautta se kysymys, että kannattaako taidetta analysoida ja tulkinnoista keskustella ja mitä mieltä siinä on. jos niistä keskustellaan tai neuvotellaan, minkälaisia kriteerejä keskusteluissa tuottuu?
meri
meri, samoja häilyväisyysjuttuja mullakin lukuunottatta ihan paria omaa perusfundamenttia.
PoistaJoskus jonkinlainen vastakkainasettelu on pakko laittaa työhypoteesinä pöytään jotta edes jotakin voisi sanoa jostakin. Viittaan juuri tuohon yllä siteeraamani Tranströmeriin. Kaikesta luikahtaminen on eräs fanatismin muoto.
Mutta ajattelen kyllä kuten sinä; varsinkin oman asennon ottamisen kanssa. Usein sitä alkaa olla eri mieltä itsensä kanssa samaan aikaan kun jotakin sanoo. Toinen vaihtoehto on sitten totaalinen hiljaisuus joka on kyllä aina itselle kivointa ja vapainta, mutta rakentaako se loppujen lopuksi mitään?
Itse nautin kyllä ihmisistä jotka uskaltavat ja osaavat pudotella tavaroita vitriinistä lattialle. En kuitenkaan arvosta sitä että ihmisiä hirtetään sanomisien, vanhojen ja usein jo hautautuneiden sanomisien vuoksi.
jope
Juha,
VastaaPoistatuo "lapset tykkää aina kun näytelmässä on pelle" on jokseenkin epäilyttävä, laiska ja väsynyt juttu. Kertoo enemmän puhujan asenteesta.
En usko, että se menee noin. Lapset toki ovat sosiaalisia olentoja ja tietävät usein missä kohtaa pitää nauraa. Ehkä he nauravat kylmin sydämin, tai monet heistä, joku tietenkin aidostikin.
Mutta minusta kuulostaa kovin kyyniseltä näkökulmalta. Myönnän silti: lapsille suunnatussa taiteessa on paljon tällaista kliseistä meininkiä. Eilenkin luin tyttärelle kirjastosta lainattua kirjaa, joka oli jo rakenteellisesti (ja jutuiltaan) ihan uskomatonta paskaa, sekavaa ja tätä pellejuttua - kirjoittaja ei osannut edes vitsin sijoittamista vaan roiski miten sattuu, surullisesti.
Uskon, että lapsia ja meitä aikuisiakin koskettaa se mikä tuntuu aidolta ja on sitä. Pelletaidetta löytyy roppakaupalla myös aikuisille suunnatusta korkeataiteellisestakin tavarasta. Pelletaide on sellaista, että siihen on kerätty kaikki oletusarvoiset hätkähdytysasetelmat ja asenteet, jotka ennakoitavuudessaan ovat täysin arvattavia.
Vielä: Kunnia klovneille, jokereille ja pelleille. Moni heistäkin osaa asiansa ihmisten viihdyttämisessä tai pelottelussa.
Väittäisin jopa niin että monet "taiteesta" ja "kirjallisuudesta" innostuneet ihmiset - opettajat ja muut - eivät itse tajua (anteeksi) taiteesta tuon taivaallista. Heistä nämä pellet ja muut ovat hauskoja, koska he tietävät osuvansa kerrankin oikeaan nauraessaan pellen kohdalla. Pelkäänpä, että jotkut tekijät (kuten tämän Häijy-Henrin kirjottaja, muuan Francesca Simon, johon edellisessä viestissä viittasin) ovat aivan yhtä pihalla. He sosiaalistavat lapsen reagoimaan huonosti kirjoitettuun taiteeseen tietyllä tavalla, esimerkiksi nauramalla pellen kohdalla.
PoistaEn nyt tahdo kategorisesti sulkea pelletaidetta pois, koska se voi olla miten hyvää tahansa, mutta jotenkin aistin valtavaa kyynisyyttä lapsia kohtaan tuon mainitsemasi teatterintekijän sanoissa.
Ääh, olipa tämäkin vuodatus, mutta särähti vaan niin pahasti korvaan.
Ei ollut nyt myöskään tarkoitus haukkua opettajia, mutta nämä kirjasuosituslistat ja muut tuovat lasten eteen myös tällaisia surkeita kirjoja. Toki niitä luin itsekin pienenä enkä siitä pilalle mennyt, joten ei kyse ole maailman hirveimmästä asiasta.
PoistaVielä pieni täsmennys. Jotain saatan arvata tuon teatteri-ihmisen ajatuksista. Olen nimittäin istunut nyt suunnilleen kuudessatoista koulun joulujuhlassa (lasteni), ja suurin osa esityksistä on ollut joko lukemista papereista tai sitten joku hauska tonttunäytelmä, jonka vuorosanoista tai toiminnasta ei ota millään selvää liikuntasalin takaosasta, jossa vanhemmat istuvat. Monesti yhteislaulu on hauskempaa.
PoistaHyvä Vesa, noihin kirjasuosituslistoihin lapsille
Poistalisäisin vielä että kyllä niitä on ja teemme itse niitä listoja itsellemmekin. Arvostan kritiikkiä mutta en sellaista kaikkea lukemista dominoivaa hesarissa kehuttiin-tyyppistä lukemisen varmentamista. Mun pari työkaveria on ihan pihalla kun tietävät mun lukevan mutta tietävät samalla etten lue oksasia, pulkkisia, austereita, hotakaisia(kaan) - ne ihmettelee että miten voi kirjallisuus muka olla sulle tärkeää kun et lue noita "tärkeitä" kirjoja.
Olen yrittänyt kertoa että kirjallisuus on meri. Luettavaa on jokaiselle miltei ääretön määrä. Lukemisia ei voi jakaa kuin äärimmäisen harvoin.
Knaushan naureskeli kutosessa juuri kaltaisilleni kirjablogi kommentoijille, kävinkin heittämässä antiaikalaiseen kommenttini (sinne ei muuten uskalla kirjoittaa nykyään kukaan, koska ovat kai säikähtäneet norskijumalan pientä vinoilua ja kuvittelevat olevansa nyt vakavammin otettavia amatöörejä pitämällä tuppisuuta) juuri tuosta aihepiiristä, kirjallisuusharrastamisen imagomarkkinoista. Kommentoin hieman kirjallisuuden naisistumista, ja olen varma että joku lukee varmasti niin että se olisi mulle ongelma. Ei ole, mutta se on, että olen ollut aistivani sellaista viime aikoina että pitäisi alkaa lukea tasa-arvoisesti. Mies joka lukee vain miesten tekemiä kirjoja on melkeinpä vihalukija (termi oma).
Joihinkin lasten kirjoihin olen itsekin törmännyt.
Kontion siitä triliogiasta pidin paljon (tosin ne kaksi vikaa oli kuin aikuisille tehty, en tiedä tykkäsivätkö lapset), samoin mm. Neil Gaimanin Coraline on ihan mahtava (psykotrilleri ja psyköanalyysi samassa paketissa). Hah, tästä tuli nyt mun kirjasuositus. Testaapa Vesa Coraline kotona.
jope
jope. oletko koskaan lukenut dr. seussia? neil gaiman lukee tässä hänen green eggs and ham -runonsa. olen vähän retkussa gaimaniin, ja voisin, niin kuin eräs komentoija tuossa linkissä kirjoittaa, "listen to neil read the list of ingredients on a tube of toothpaste. he has such a marvelous voice. so,so expressive."
VastaaPoistameri
https://www.youtube.com/watch?v=TKh_WOfxkA4
Hyvä linkki,meri. Tutustuttava lisää toktoriin. Gaimania minäkin olen seurannut jo pitkään. Coraline (kirja, leffa, sarjis) hienoja ja mun suosikkeja mutta mm. Gaimanin Hautausmaan poika tulee pian perässä. Oma lapsi ja vähän naapurienkin pitivät Coralinesta paljon. On niitä teoksia joista riittää sekä isälle että tyttärelle, äidille ja pojalle.
PoistaKaukana usein sellaista filosofis-pedagogisesta kirjallisuudesta jota lapsille usein tuputetaan. Tulee mieleen esim. Me Rosvolat (?).
Viesti on viimeiset 10 vuotta ollut sama: ole ihan mitä tahdot, tee mitä haluut, ole villi ja vapaa, ole poikatyttö, tyttöpoika, ole mitä haluat kunhan et vaan ole tavis ja normis.
Peppihän sanoi jo kaiken tuon ja parhaiten.
Ei lapset ja nuoretkaan tarvi meidän aikuisten heille tuputtamaa omaa vapaus-ideologiaamme. Me yritämme eheyttää heidät lapsuudestaan kokemaan ja hillumaan villisti sillä tavalla kuin itse haluaisimme heidät nähdä.
Heidän on itse löydettävä oma vapautensa, muuten se ei ole omaa vapautta.
Mutta Coraline, se on toista maata. Ne penskat tajuu jotain omaa sitä kautta, me omaamme. Kiva meri että olet retkussa Gaimaniin, mäkin naisena olisin:)
jope
"Peppihän sanoi jo kaiken tuon ja parhaiten."
PoistaJa syvemmin ja moniulotteisemmin (jopa surullisemmin) kuin saman asian myöhemmät pastissoijat.
jope
jope. jossakin vaiheessa tekstin piti olla 'rankkaa' - tämä rankkuus levisi tietysti lastenkirjoihinkin. yksi suosikkini rankkojen joukossa on roald dahl. en ehkä olisi tajunnut niitä kirjoja ihan lapsena, sillä mun mielestä ne paljastavat neroutensa kokonaan vasta aikuiselle. dahlin tarinat asettuvat ihanalla tavalla lasten puolelle - samaan tapaan kuin lindgrenin peppi ja goscinny & sempén pikku nikke.
VastaaPoistadahl on osaltaan syyllinen siihen, että suomalaisiin lastenkirjoihin on levinnyt huumoribuumi, jonka tunnusmerkkeinä ovat hullunkuriset aikuiset ja letkeä vuoropuhelu.
kaikki eivät norjalaisbrittiläistä dahlia siedä. yksi suosikkikirjailijani, will self, on kirjoittanut omasta suhteestaan dahlin lastenkirjoihin, jotka ovat hänen mielestään täynnä juuri ja juuri peiteltyä naisvihaa, himoa ja väkivaltaa. ymmärrän näkemyksen hyvin.
minä oli viidentoista, kun luin ensimmäisen dahlini. hänen ansiostaan en ottanut moraalia ja elämän suuria kysymyksiä niin tosikkomaisesti, kuin ehkä muuten olisin ottanut.
meri
Onpas tässä taas paljon hienoa keskustelua. Lapsille tehdään kyllä taidetta niin laidasta laitaan. Kauheimpia minusta ovat amerikkalaiset räikeät tusinaleffat, avaruusseikkailut ym. ryminät, joissa jotkut hahmot taistella räiskivät 3D-elokuvassa, se syvyys on nyt jotain mikä korvaa laadun. Olen erehtynyt joskus katsomaan tuollaisia pojanpoikien kanssa.
VastaaPoistaLapset arvostavat samaistuttavia hahmoja ja hyvää rytmiä teatteriesityksessä, samaa kuin aikuisetkin. Myös vakavan ja huumorin yhdistäminen toimii. Kuten aikuisillakin. Opettavaisuudesta he eivät pidä. En pidä minäkään.
Minä kyllä pidän yhä teatterista, mutta en niinkään perinteisestä vaan kokeilevasta. Juha Hurme ja Leea Klemola ovat suosimiani teatterintekijöitä. Menen huhtikuun alussa Riihimäen teatteriin katsomaan Klemolan näytelmän Vaimoni, Casanova. http://riihimaenteatteri.fi/naytelma/vaimoni-casanova/
Jope, en koe teatterissa ollessa mitään vierautta tai epämukavuutta. Eihän nykyään teatteriin edes pukeuduta sen kummemmin kuin elokuviinkaan. Nuoret eivät paljon käy.
Lausuja Neil Gaiman on hyvä. Katsoin tuon merin linkin ja mieleeni jäi kaikumaan tiukka "Sam I Am". Meidän keskimmäinen perusteli pienenä kaikki kieltäytymisensä "Minä olen Mikko!" Katsoin sitten perään vielä toisen runon Edgar Allan Poen pitkän runon The Raven. Se on komea runo ja eleettömämmin esitetty, kuten sopiikin.
Coraline on tuttu, elokuvana. Meillä on DVD ja pojantyttären kanssa olen katsonut sen, varmaan molemmat yhtä paljon nauttien.
marjatta. jos etsii kirjoista pysyviä arvoja, niitä löytää hienosti myös hyvistä ja kulutusta kestävistä lastenkirjoista. omista suosikeista tulee todella hyvä ja turvallinen olo.
Poistaja olen sun kanssa presiis samaa mieltä siitä, että liika opettavaisuus kääntyy itseään vastaan. ilahduttavinta lastenkirjassa onkin se, ettei se ole moraalinen kannanotto. kirjailija ei tee perheen arkea onnelliseksi jonkin poliittisen, psykologisen tai uskonnollisen periaatteen nojalla. onni ja ilo esimerkiksi ovat jokaikisessä perheessä pienien valintojen hetkittäinen summa. se syntyy yhteiskunnan asettamien paineiden keskelläkin silloin, kun tehdään niin kuin parhaalta tuntuu.
kun poikamme oli pieni, mieheni luki hänelle iltasaduksi tolkienin sormusten herraa. poikani oli aika arka lapsi, ja hän samaistui ihan täysillä frodo reppuliin, jolla ei näytä olevan mitään edellytyksiä onnistua tehtävässään. hänenhän on vaellettava rauhallista englantilaista maaseutua muistuttavasta kotimaastaan keski-maan halki helvetinomaiseen mordoriin ja heitettävä mahtisormus tuomiorotkoon, joka sijaitsee käytännöllisesti katsoen mustan ruhtinaan silmien alla.
tolkien opetti pojalleni sen, että frodon tehtävän tapaiset sankariteot ovat liian suuria ihmisille. mutta kun ihminen toimii omatuntonsa mukaan, kohtalon suuri pyörä voi olla suopea hänelle.
meri
Hyvää keskustelua täällä. Kävin juuri pitkästä aikaa runokeikalla, ja se oli ihan myönteinen kokemus. Parhaiten toimivat tuollakin tekstit, jotka joko äänen tai ihmisläheisyytensä vuoksi tunkivat iholle.
VastaaPoistajope. Riikka Pulkkista varmaan tarkoitit? Minulta jäi Totta kesken puoliväliin. Se oli kauheaa kirjallisuudellisuutta (ei mun ilmaisu vaan putte wilhelmssonin ilmaisu Totasta mutta jaan mielipiteen täysin, kirja on täynnä tennäisiä ja sisältöönsä nähden ylikirjiotettuja lauseita; ei maistu minullekaan Riikka.
VastaaPoista...
"minua hiertää ihan päivittäin omankin työni kautta se kysymys, että kannattaako taidetta analysoida ja tulkinnoista keskustella ja mitä mieltä siinä on. jos niistä keskustellaan tai neuvotellaan, minkälaisia kriteerejä keskusteluissa tuottuu?" Näin kirjoitti meri.
Ääääääääärettömän mieltäni kiihottava kysymys! Ihan perusjuttu! Kannattaa tai ei, teemme niin kuitenkin koska olemme sosiaalisia eläimiä. Olemme siten olemassa ja taide on yksi hienoimpia tapoja jakaa tätä huikean kaunista olemassaoloa. Taide ja filosofia ovat tässä erottamattomia kokemuksen rakenteita.
Taiteen diskurssi on aina moniäänistä, ei sisään säilöttyä tuntemusta. Minulle taideteos on kokonainen vasta jaettuna, eräällä tavoin koeteltuna. (Miksi tällä blogillakaan olisi muuten mitään mieltä?) Se on vuorovaikutusta. Kyllä subjektiivista tunnetta mutta alati toisen tietoisuuden haastamaa. Halusin tai en. Kauneus on haurasta, koska meillä on toisemme. Siksi joskus hirvittää jakaa näkemystään rakastamastaan teoksesta. Entäpä jos menetän sen ja samalla osan itseäni? Ja mitä tarkemmin lukutapansa avaa, sitä isomman "riskin" ottaa.
...
Anteeks mutta en malta olla kysymättä vielä tätä: jos huomaan, että lapsi pitää huonosta animaatioviihteestä (siitä "pellestä"), kumpi meistä on aidompi?
Teen tunnustuksen. Minulle rakastamani jutut ovat kuin lapselle piirustukset joita se juoksee näyttämään vanhemmilleen. Ja luottaa siihen, että kuvasta (siis hänestä) pidetään. Kun näen autonäyttelyssä -68 (tai -69 kelpaa myös) vuosimallin Dodge Chargerin, minun pitää saada jakaa tuo yliluonnollinen kokemus jonkun kanssa. Chargerissa on tosin se hyvä puoli että se on jonkun mielestä kaunis ja jonkun mielestä ei. Siinä ei synny riskiä koska se ei palaudu semanttisiin yksiköihin. Se on joko täydellinen objekti tai ei ole. Mutta heti kun esteetisen vaikutuksen pystyy perustelemaan analyyttisesti, riski astuu kuvaan.
PoistaJuha, kyllä, toista Pulkkista tarkoitin, MP:hän on mulle yksi tärkeimmistä, ne kaikki neljä.
PoistaTaidetta tulee toki tulkita, ja jakaa, olen samaa mieltä vaikka koenkin että kaikki ei ole jaettavissa. Se kaikkein syvin itselle.
Itse en edes yritä metodologista taiteen tulkintaa, uskon että parhaimmissa teoksissa tulkinta on kokemisen sisällä yhtä erottamattomasti kuin elämässämmekin. Joihinkin juttuihin kyllä kiinnitän erityishuomioita. Mikään henkilön joku uskottava (mikä se edes olisi) psykologisesti perusteltavissa oleva henkilökuva ei ole mulle tärkeä, mutta kiinnitän huomioita paikkohihin, aikatasojen rakentamiseen ja sanastoon, siis kirjallisuudessa.
Leffojen sanasto on toisenlaista.
Telkusta tuli jokin aikaa sitten Bingelowin Zero Dark Thirty. Leffan "sanasto", rytmi, kuvarakenne oli mielettömän hieno. Piti katsoa vain alkua ja mennä nukkumaan, mutta leffan sanasto vangitsi, oli katsottava loppuun, ei niinkään tarinan, vaan päähenkilön ja kameran symbioosin vuoksi.
Eli blogisi on minunkin mielestäni tärkeällä asialla.
jope
juha. jokunen päivä sitten juhlittiin pikkukakkosen nelikymppisiä, ja siinä yhteydessä kerrottiin miten pelle hermannin hahmo syntyi. ohjelmassa haastateltiin veikko pasasta ja näytettiin pätkiä vanhoista hermanneista. yhtäkkiä palautui mieleen se, miten poikani oli aina hirveän levoton hermannin katselun aikana. kun yritin saada kiinni hänen kokemuksestaan, niin huomasin, että ruudullahan keikkui retardi kaveri, joka ylinäytteli, höpötti häiriintyneitä juttuja sen lisäksi että oli kuulevinaan kommentteja katsojiltaan, joita myös puhutteli nimeltä. ohjelma oli muutenkin liian epäselvä juoneltaan, ja tapahtumat eivät tuntuneet liittyvän toisiinsa loogisesti.
VastaaPoistaolen kai aina suhtautunut pellehuumoriin isolla varauksella. jopa niihin sairaalassa työskenteleviin, joiden työnä on piristää ja hauskuuttaa; jokin niissä herättää vihaa, tekisi mieli lyödä sellaisia turpaan, jos vastaan tulee. normilapsi on kipeänä aika herkässä tilassa ja jos paikalle säntää pari pöräyttelevää maalipäätä, niin hui.
minusta kaikenlainen äärimmäinen 'hauskuus' herättää epäilyksen että hauskanpidon takana vaaniikin jotain todella pimeää, mätää ja kipeää.
ihan kokonaan toinen asia on esimerkiksi henry millerin hymy tikkainen juurella -klovni. siinä on kysymys taiteilijan perusongelmista: ilon ja tyydytyksen tuottamisesta, samalla kaiken hinnasta, siitä, jonka taiteilija itse joutuu luovuudestaan maksamaan muun muassa omissa ihmissuhteissan.
meri
Hermannista pidin kyllä, sairaalaklovnit on jotenkin ristiriitainen juttu. Tärkeää tietenkin että jos auttaa jonkun oloa, mutta eiväthän ne hauskoja ole.
PoistaKatsoin vaimon kanssa elokuvan Florence Foster Jenkinsistä, sen Meryl Streep -version, ranskalainen katotaan myöhemmin. Se oli kummallinen tapaus. Jotenkin onnistui torjumaan todellisen tasonsa vaikka se hierottiin kyllä riittävästi hänen naamaansa. Suosio oli tietenkin myös ristiriitainen juttu, friikkisirkustahan se paljolti oli ellei hyväntahtoisten tuttujen myötäilyä. Toisaalta ei voi olla liikuttumatta tuon ihmisen innosta. Tekis mieli sanoa että siinä oli jotain puhdasta. Jotenkin sitä alkaa kuunnella vilpittömin mielin. Määrittelyä häiritsevä tapaus. Ensin naurattaa vedet silmissä, sitten vakavoittaa ja sitten myös herkistää ja taittuu traagiseksi.
Ohukaisen ja paksukaisen Joulukuusenkauppiaat on ehkä paras mykkäkomedia minkä tiedän. Tuli merin piiloaggressiokommentti mieleen... Keatonia en enää ollenkaan jaksa (kaikkien die hardien äitiä Kenraalia lukuun ottamatta ja sitäkin vain niin kauan kuin juna liikkuu, minkä filmihullussakin menin sanomaan tuosta pyhäinkuvasta). Kun ei naurata ja tuntuu itsestä hirveän teennäiseltä poseeraukselta niin minkäs voit. En muuten myöskään ymmärrä mikä Frendien poseerauksessa ja Seinfeldin jokamutkan tekonauramisessa on hauskaa? Hauskuus on vaikea juttu. (Kun Uuno armeijan leivssä tuli pidennettynä tv-sarjana, nauroin parissa kohdassa ääneen; varsinkin Helge Heralan ja Loirin armeijan arvomerkkijärjestyksen kanssa sekoilu oli mahtavaa.)
Joskus on jopa kirjoitettava siitä, ettei osaa perustella miksi jostakin pitää, eli siitä, banalisoiko jotakin pitäessään siitä, pitääkö väärästä syystä. (Ks. 'kuinka puhua maallikkona cecil taylorista'; kuunnelkaapa netistä taylorin levy 'Conquistador!', kuuntelen sitä autolla ajaessani kohottuneessa ja liikuttuneessa tilassa, siis liikenteen vaarantaen, kaikki toimii niin vakuuttavasti ja kauniisti, muuta en osaa sanoa.) Tuosta ehkä banalisoivasta kokemuksestani on hyvä esimerkki Magnus Lindbergin Kraft ja yleensä hänen 80-90 -lukujen teokset joista muutamasta pidän paljon. Tästäkin olen kirjoittanut... Jos kertoisin Lindbergille, mijksi pidän hänen määrätyistä toksistaan, kokisiko hän olonsa vaivautuneeksi? Olsinko minä hänelle se lapsi, joka kuuntelee vielä liian sävyttömästi ja fiilispohjalta tuodakseen teoksesta esiin mitään oleellista, lapsi, jota hän kuuntelisi hyvällä tahdolla, ystävällinen kun on? Tämä teoreettinen taso jotenkin kummittelee minulle taiteessa väistämättä. Ehkä taidetta ei tarvitse ymmärtää mutta kyllä sen ymmärtäminen ja siitä keskustelemien kiinnostavaa on. Taiteen evoluutio on sinänsä keskustelevaa, siten se kehittyy.
PoistaTämän keskustelun innoittamana aloin lueskelemaan taas John Deweyn mainiota teosta Taide kokemuksena. Juuri nyt 9. lukua Taiteiden yhteien substanssi. Dewey on rautaa.
PoistaOn selvää, että taideteos on rakenteellinen ja käsitteellinen kokonaisuus ja että lapsi harvoin pystyy teosta sellaisena ottamaan vastaan ja siitä kommunikoimaan. Ei moni aikuinenkaan pysty. Tällainen keskustelu vaatii kasvatusta, kouliintumista ja ennen kaikkea osallistumista taideharrastukseen - harvoin mitään kovin mielenkiintoista tiedollist antia tulee sellaisen ihmisen suusta, joku ei tunne jotain alaa. Jos minulta esimerkiksi kysytään jotain syvällistä teknistä kommenttia erilaisten polttomoottoreiden voimantuotannon tehostamisesta, niin toki voin jotain mutista turboista ja lastuttamisesta, mutta se kuulostaa lapsen puheelta asiasta todella tietävän aikuisen korvissa. Mutta joka tapauksessa minusta on yhtä outoa se että lapsi otetaan taiteen vastaanottamisen kriteeriksi kuin sekin, että lasta pidetään jotenkin osattomana taide-elämykseen eli suhtaudutaan jotenkin alentuvasti lapseen. Ei hän varmasti osaa kommunikoida kokemustaan taidepuheen kriteerein tai edes tajua taidetta samalla tavalla kuin aikuiset, mutta varmasti lapsi kokee jotain, mitä emme voi ylenkatsoa. Onko lasten ja aikuisten oltava jotenkin samalla viivalla taiteen vastaanottajina? Ei varmaan ole.
VastaaPoistaMiksi minun on vaikea suhtautua vakavasti esimerkiksi tuohon lapsi tykkää pellestä -tyyppiseen heittoon? Ensinnäkin siksi, että todistan parhaillani, miten monia kognitiivisia, kielellisiä, sosiaalisia ja motorisia taitoja 6-vuotias tyttöni on muutamassa kuukaudessa ottanut haltuun. Olen varma, että älyäisi taiteesta paljon enemmän kuin moni aikuinen, jos kokisin mielekkääksi valistaa häntä taideasiassa. Lasten kyky omaksua, oppia, jäljitellä ja jopa ratkoa asioita, joihin heillä ei ole täysiä valmiuksia, on oman kokemukseni mukaan ällistytyttävää. Suurin osa aikuisista vaikuttaa käytännöllisessä ongelmanratkaisu- ja oppimiskyvyssään melkoisilta retardeilta lapsiin verrattuna.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTarkoitan, että esimerkiksi lapsi joka ei osaa vielä kirjoittaa, voi visuaalisesti, piirtämällä, kommunikoida erittäin taloudellisesti, kekseliäästi ja täsmällisesti asioita ja selittää mitä tarkoittaa. Jutut saattavat olla kompositiota myöten oivaltavia tavalla, joka osoittaa, että lapsi tajuaa asioiden suhteita ja tekee niistä omia ehdotuksiaan.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Poistavesa: "tarkoitan, että esimerkiksi lapsi joka ei osaa vielä kirjoittaa, voi visuaalisesti, piirtämällä, kommunikoida erittäin taloudellisesti, kekseliäästi ja täsmällisesti asioita ja selittää mitä tarkoittaa. jutut saattavat olla kompositiota myöten oivaltavia tavalla, joka osoittaa, että lapsi tajuaa asioiden suhteita ja tekee niistä omia ehdotuksiaan."
Poistavesa. tästä minulla on rutkasti kokemuksia poikani kautta. jos meillä oli joku nurja tilanne tai vaikea hetki tai vaikka pieni riita, hän maadoitti kokemuksensa piirroksiin ja sarjakuviin. nuo kuvat tekivät mahdolliseksi elämyksellisen puhdistautumisen ja omien näkemysten tutkimisen.
lapsen piirtäminen katkesi toisinaan paperin rypistämiseen, mutta sitten hän jatkoi taas, kunnes oli saanut esiin oman tulkintansa asiasta. toisaalta hänen ekspressiivisyytensä oli kyllä niin vahvaa, että se olisi ilman paperiakin kasvanut esiin kuin ruoho asfaltista. olenkin sitä mieltä, että pienet lapset ovat luonnostaan runoilijoita.
meri
meri, en voi olla kuin täysin samaa mieltä, kun olen katsonut kahden tyttäremme tunteenilmaisua. Tämä kuusivuotias keksi piirroksiin myös omaa kieltä. Esimerkiksi "ruf ruf" tarkoittaa, että hän on syvästi loukkaantunut minuun. Tyttäreni osaa piirtää todella hienosti esiin tunteitaan, hahmot ovat runollisia ja paljastavat paljon hänen temperamentistaan. Ajattelen, että jos tyttäreni jatkaa tuolla tiellä ja jatkaa piirtämistä, hänestä tulee väkisinkin taiteilija (sellaisesta en tietenkään puhu hänelle). Olenko tyttäreni suhteen puolueellinen arviossani, varmaan. Totta kai hän on hurmannut minut, mutta toisaalta olen nähnyt niin paljon aikuisten tekemää hengetöntä taidetta, että uskon että hän voisi tehdä todella tuoreita juttuja, jos säilyttäisi tatsin ja innostuksen piirtää asioita, jotka häntä askarruttavat.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKorostan vielä, etten pienimmissäkään määrin odota, että lapsemme olisivat "taiteellisia".
Poistavesa. poikani lapsuus oli melko ihanteellinen, mutta se oli törmäyskurssilla sen saman tiedostamisen ja käsitteellistämisen maailman kanssa, johon kaikki lapset joutuvat. tulee se hetki, jolloin on kysyttävä, mitä vanhempani itse asiassa tekevät. mitä on taide? vaikka mulla oli olevinaan varsin paineettomat kasvatusmetodit, tein kuitenkin sen virheen, että tuputin lapselle - kautta rantain, mutta silti - omia taiteeseen liittyviä elämänfilosofioitani niin paljon, että hän tuli jossakin vaiheessa kuuroksi asialle. eli ei kai suutarin lapsella sitten todellakaan ole kenkiä. myöhemmin hän kuitenkin toipui traumasta ja löysi musiikista oman alueensa. ammattinsa hän valitsi ehkä varmuuden vuoksi niin, että se oli turvallisen kaukana kuvista ja kirjoista.
Poistameri
Taiteellinen taiteentekeminen ei ole varmastikaan ihan jokapojan, jokatytön laji, eli siinä mielessä voi olla hyvinkin niin että tyttärelläsi on todella sanomista, koska ilmaisee noin vahvasti. Tai sitten tuo kaikki iän myötä katoaa. Toivotaan ettei. Tai toivotaan nimenomaan sitä. Riippuu kaiketi siitä minkälaiseksi maailma muotoutuu. Toivottavasti taiteentekemiselle on edes jotain tukea ja yleisöäkin jatkossakin. Tietenkin me voimme vaikuttaa siihen myös omilla valinnoillamme. Ihan samoin kuin voimme kaupassa vaikuttaa ympäristöasioihin. Miksi teokset pitäisi saada ilmaiseksi tai kahdella eurolla?
VastaaPoistaLuulen lisäksi että me monet muut olemme omien juttujemme kautta tutustuneet siihen mitä keskinkertainen, tai vielä heikompi, tekeminen voi olla. Itse olen kirjoittanut kauan sitten ja räpeltänyt parilla muullakin saralla. Elämän suurimpia vapaustuomioita oli kun lopetin kokonaan ja tajusin että voin yhtä vahvasti kokea muiden luomien teoksien, todellisten teosten, läpi. Ja vahvemminkin.
Tajusin myös pian sen ettei minun tarvitse lukijanakaan olla kaikkitietävä (hah) eikä myöskään monipuolinen, sivistynyt, tasa-arvoinen tai viisas, vaan voin lukea vain sitä mitä itse haluan. Tärkeimmistä lukemisista tekee mieli vaieta, koska sisältö on joskus niin henkilökohtainen ettei siitä halua kertoa epäselvästi muille. No, tiedätte, etten ole siihen täällä aina kyennyt.
En kuitenkaan aja koskaan lukijan (mieli)valtaa teoksen tai tekijän kokoaman sisällön yli, mutta toisaalta on myös niin ettei omasta taiteenkokemisesta ole myöskään vastuussa kenellekään. Jos luen esimerkiksi joskus teoksen "ohi", se on vain minun ongelmani, koska minun ei tarvitse muodostaa relevantteja näkemyksiä kenellekään.
Mielelläni luen hyvää kirjallisuus-tutkimusta/kirjallisuutta, mutta en sitäkään siinä mielessä, että kertokaa nyt minulle mitä minä en tajunnut. Jos taas joku kertoo jotakin sellaista ja löydän uutta, niin otan ne jutut tietenkin mielelläni vastaan.
Raamattua uskossa lukiessa apuna on Pyhä Henki. Ja se on toisinaan todella konkreettista. Sana tuottaa sen minkä se sisältää. Nälkä tulee usein ravituksi, koska sanat ovat todella syötävissä ja vastaavat ruumiillisiin että henkisiin tarpeisiin. Ihan kuin ruoka tai vesi.
Joskus kaikkein parasta kirjallisuutta lukiessa, kokee samansukuista. Teos on niin hyvä että se sisältää samalla oman tulkintansa, teksti syöttää sisältönsä, merkityksensä kuin itsestään. Silloin ei tarvita metodia. Jotakin humahtaa vain auki. Se ei ole lukijan oma elämys, vaan elämys jonka tekijä, esim. kirjailija on tekstiinsä kyennyt omalla taiteellisella taidollaan sisällyttämään.
jope
"Teos on niin hyvä että se sisältää samalla oman tulkintansa, teksti syöttää sisältönsä, merkityksensä kuin itsestään. Silloin ei tarvita metodia. Jotakin humahtaa vain auki. Se ei ole lukijan oma elämys, vaan elämys jonka tekijä, esim. kirjailija on tekstiinsä kyennyt omalla taiteellisella taidollaan sisällyttämään."
PoistaTuo on ihan totta tuo "itsestääntoteutuminen". Siltä joskus tuntuu. Kafka (Muodonmuutos!) jotenkin nousi heti esiin. Tämän vuosituhannen elokuvista Lilja 4-ever ehdottomasti...
Niitä on joo.
Niin, en siis misään tapauksessa aliarvioi esim. tieteellisen taiteentutkimuksen metodeja, ne ovat kiinnostavia ja välttämättömiä, ja tuovat uteliaalle amatöörillekin lisäsisältöä, mutta teokset on alunperin tehty yleisölle enemmän tai vähemmän välittömästi ymmärrettäväksi niillä kokemisen- ja ymmärtämisen välineillä mitä yleisöllä on. Ja kannattaa muistaa myös se ette suurin osa esim. klassisesta, ja iso osa myöhemmästäkin kirjallisuudesta on taidelaitoksissa koskaan opiskelemattomien työtä. Elokuvantekijäksikin, Juhan erikoisala, on taidettu tulla enemmänkin leffoja katselemalla, niistä puhumalla ja niistä innostumalla.
PoistaMutta se on myös totta että kun joku jotakin puhuu, josta itse tietää aidosti enemmän, voi tulla noloja tilanteita. Otan esimerkin nyt musan puolelta.
Itse olen esim. elänyt 80-luvun alusta aika paljon kaiken Dylaniin liittyvän kanssa. Myös kaiken sen erittäin laajan kirjallisuuden. Nyt Nobel-palkinnon myötä on monia kotimaisia kommentteja kuunnellessa ja monentasoisia lehtijuttuja lukiessa usein fiilis,että ei voi olla, taas tuo 60-luvun klisee, ja tuoltakin...
Varsinkin kun oma tausta on ollut Dylaniin musikkillinen, ei lyyrinen, kuuntelin ensimmäiset 10 vuotta ihan onomanopoeettisesti (sanat oli sivuseikka, korvia hellivä lauluääni, amerikanenglanti, pääasia) ehdin tulla tosi allergiseksi näille "on niissä kyllä hyvät sanat"-tulkitsijoille, jotka nyt Nobelin ( olisin itse antanut itse sen Handkelle vielä kun hän on elossa) myötä ovat latteuksiaan olleet kertomassa. Toki Bobbyn sanoilla onkin iso merkitys, netissähän on kokonaisia sivustoja joissa niihin liittyvää koodistoa avataan (ja BD nauraa).
(Itse otan useimmiten Dylanin rivit sellaisinaan. Ne on hauskimmat niin. Suosittelen, tämä tälläinen b-luokan dylanologin vinkki. )
jope
meri, sulla muuten erittäin hyvä juttu Dylanista blogissasi tänään!
PoistaTarkoitin tuolla omallani juuri sitä että koska dylaneita on niin monia, liian usein näkee miehen pudotettavan vain yhteen lokeroon, Suomessa useimmiten juuri "protestilaulajaksi" vaikka siirtyi niistä pois viimeistään vuonna 64 jo. Kuten tiedämme poliittisesti kantaa ottavia lauluja on tuotannossaan todella vähän, mutta sehän ei haittaa kun telkkarin toimitus klippinsä tekee.
Tosin protestilauluja tuli myöhemmin. Yksi hienoimmista (ja ohitettuimmista) on Neighborhood Bully 80-luvun alusta, hyvin vahva pro-Israel -tykitys, joka avaa lämsimaisen kaksinaismoraalin Israelin suhteen rajusti. Musiikillisesti kyllä tylsä.
Itse oon Dylanin suhteen hyvin kaikkiruokainen. Se johtuu että Dylanin eri lauluäänet (ihan viimeaikaisia lukuunottamatta) osuu mun korvahermoihin niin täydellisesti.
jope
Ok, Juha, jos tuosta on mitään iloa/lisää omaan juttuusi niin käytä vaan. Hyvää pohdintaa sulta taas.
PoistaHienoa tuo vahva siteesi Lilja 4-ever -leffaan.
Meillä tuleekin olla ne muutamat suuret meille henkilökohtaiset ja sisäiset teoksemme. Yhteinen sellainen meille taitaa olla Cormacin Tie. Se liekin ylläpito. Joko tyhjyyttä vasten t a i tyhjyydessä.
jope
Poistin nyt ton juttuni tästä ja lähetän Laajakuvaan.
PoistaOis pitänyt viitata enemmän Liljan sisältöön kun nyt juttu olettaa lukijan tuntevan teoksen. Mietin kantsiiko laajentaa kun jos elokuvaa ei ole nähnyt, en usko että juttuani ideaa voi tarkoittamallani tavalla ymmärtää. Kyse on elokuvan yleisasenteesta. Taidan jättää blogiin. Katotaan...
Poistajope. kiitos sulle. nyt just huomaan muuten sellaisen yksityiskohdan, että en muista moniakaan sävellyksiä ulkoa, sanat sen sijaan ovat tatuoituneet päähän. mulle dylanin musiikki onkin ennen kaikkea lyriikassa. uskon hänen sanojensa ja runokuviensa voimaan, mutta eniten minua on aina sykähdyttänyt tekstien esitystapa. eli se varsinainen runous on itse esityksessä, sanojen väleissä.
VastaaPoistahyvä juttu sekin, että hän on säilyttänyt arvoituksellisuutensa. kukaan ei vieläkään pysty ennakoimaan mitä kaveri seuraavaksi tekee. loistavia levyjä ja konsertteja seuraa usein kasa silkkaa potaskaa, legendan julkiset lausunnot ovat yhtä mystisiä kuin 60-luvullakin.
sen takia hyväksynkin ihan täysin dylanin poisjäännin nobel-kekkereistä. minusta "ennalta sovitut menot” riittävät syyksi. dylan tuskin piittaa muiden mielipiteistä tuon taivaallista. enkä usko että dylan on rahapalkinnonkaan perään niin paljon, että vääntäisi sen takia sen nobel-luentonsa. jos tekee, niin tekee omista syistään. tällainen äreä, kiukkuinen ja omapäinen käytös luonnollisesti hiertää ja ärsyttää monia, mutta ei häntä poiskaan annettaisi. bobia ei voi korvata. ainakaan yksi muusikko ei siihen riitä.
meri
Tiellä ja Liljalla ihminen pärjää pitkään sähköistetyssä eräkämpässä. Ja Lars Huldénin runot ja Frank Capran eksistentiaalinen runoelma vielä positiivisen hengen nostattamiseen. Siinä koko dialektiikka. Elämä on hieno juttu jope!
PoistaPalaan vielä tuohon alkuperäiseen eli kysymykseen lapsen aitoudesta taiteen kokemisessa ja keskusteluun aiheesta lapsi ja taide. Tuli vielä mieleeni, että on lapsia ja lapsia.
VastaaPoistaKun miettii omia poikia noin viisivuotiaina, niin kaikki olivat erilaisia ja se samat piirteet, jotka heissä olivat silloin, myös suhtautumisessa taiteeseen, ovat edelleen heissä. Taaksepäin sen näkee.
Minä en ole oikein pitänyt Dylanista missään vaiheessa. Sen sijaan pidän edesmenneestä Leonard Cohenista.
Olen käynyt kolmesti elokuvissa muutaman päivän sisällä: Jussi Hiltusen Armoton maa (Kevin Costner -leffalla on sama suomalainen nimi), Oscar-ehdokkuuksia kahminut La La Land ja Mikko Kuparisen 2 Yötä Aamuun. Viimeinen, jota katsomasta juuri tulin, on hyvä, kaksi muuta pitkäveteisiä. La La Land on niin korea, rosoton ja kliseinen, että alkoi tuntua musikaalipastissilta tai parodialta.
La la landin meinasin mennä kattoon. Muita en oo nähny. Pidin landin ohjaajan whiplashista erittäin paljon. Huikee loppu, julma ja arvoja haastava. Mikä on taiteen hinta se kysyy. Saas nähä miten landin kans käy.
PoistaDylan on loistava laulaja, tyylittelijä ja karismaattinen esiintyjä. Mulle sen ongelma on kappaleiden rakenne. Kun se tekee niit se tekee pohjia sanoituksille ja ysein ensimmäisen kertosäkeen jälkeen ei rapahdu misiikilluseti enää mutäön uutta. On poikkeuksia mutta usein näin. Haluaisin pitää dylanista enemmän. Sama muuten pätee elokuvan puolella uusimpiin malickin elokuviin ja kirjoissa handkeen; yritin lueskella vuosikymmenten jäljeen Puhtaan kokemisen hetkeä mutta tuntui tosi ohuelta ja kliseiseltä jutulta, kivun kiinalaista pitää taas yrittää, se on hieno mutta en vieläkään tiedä onko siin mittään sisältöä vai onko pelkkää heideggerilaista romantiikkaa; sinänsä ihmettelen itseäni: Millaista on kolahtaa mutta Kivun kiinalainen epäilyttää.
Toivottavasti olet elokuvan jälkeen vielä samaa mieltä tuosta, mitä se kysyy. Tarkkaile myös rakentuuko henkilöistä moniulotteisia eläviä hahmoja vai jäävätkö ohuiksi.
PoistaOlen tarkkana! Whiplashin oli kirjoittanut eri tyyppi. Saa nähä miten tämä syvenee vai onko tarkoitus olla aikuisten rytminen satu.
PoistaLue Juha esim. seuraavia Handkeja. Suuri Putous, Vasekätinen nainen, Riisuttu epäonni.
VastaaPoistaVarsinkin viimeinen on niin hieno kirja naisista kuin voi olla. Arvostava, yritys ymmärtää yhtä naista, tässä tapauksessa äitiä, tarkasti- Ja tragedia myös, handkelaista autofiktiota hänen tavallaan.
jope
Vasenktisen olen joskus 80-luvulla lukenut, pitää varmaan ottaa uusiksi. Ja tuon äitijutun. Se olikin selkeä jatukseltaan. Oikeastaan poikkeama handken taiteesta. Päiväkirja... suuri putous pitää kirjastosta hakea.
Poista(Tuo liljajuttu nyt siis haettavissa nimellä Realismin välitön taide ja sen puolustus.)