perjantai 13. tammikuuta 2017

TOINEN INTUITIO TÄSTÄ AJASTA

"Puhukaa, kuunnelkaa, olkaa läsnä; syökää enemmän yhdessä."

Näin sanotaan ja erityisesti ohjeistukseksi lasten vanhemmille. Minulla on aina ollut sellainen tunne, että tässä yritetään pyörittää jotakin mennyttä aikaa nykyisen olemisen kierteisiin. Kun työhön, annettuihin rooleihin ja uskontoon perustuvaa yhteisöllisyyttä ja arvomaailmaa ei tunnu enää annettuna olevan olemassa, emmekö epäile sisimmässämme tuota ohjetta yhä enemmän?

Niin kummalta kuin näin tuntuu sanoakin, kielestä on tullut tässä ajassa jotain liian konkreettista, ensisijaista, itseensä viittaavaa. Sanat käskynä ja ohjeina korostuvat mutta maisemassa, joka ei tunnu syntetisoivan niitä mielekkäästi mihinkään pysyvään ja pohjimmiltaan uskottavaan. (Ja Derrida on nyt ihan kääntymättä siellä haudassaan: kyllä siellä kielen takana on ollut aina jotakin, nyt vain ehkä vähemmän.)

Eivät vanhemmat mitään ole unohtaneet. He eivät vain vielä ole voineet oppia tarpeeksi uutta.

8 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Minusta tuossa käskyssä ei ole sisällöllisesti mitään outoa: outoa on ainoastaan, että se pitää antaa ja että oletus on, että ihmiset ovat unohtaneet tällaiset asiat. Ehkä he ovatkin jo unohtaneet. Sen pahempi heille. Puhuminen, läsnäolo, kuunteleminen ja yhdessä syöminen ovat kaikki arkipäivän merkityksekkäintä rakennetta, se mikä kantaa ihmisiä pitkälle, tavallaan osallistumista jakamisen suureen etuoikeuteen.

    En nyt saanut ihan kiinni ajatuksestasi, Juha. Ovatko tämä toiminnot sinusta mennyttä aikaa vai ajatteletko, että tuollainen käytännöllinen yhdessäolo olisi jossakin vaiheessa todella unohdettu ja käsky viittaisi aikaan joka on enää nostalgista kangastusta (ja samalla ikään kuin tarpeeton saavuttaa, jotain joka on muuttunut merkityksettömäksi ja epäuskottavaksi tässä - missä? - ajassa, joka on esimerkiksi "virtuaalista" ja "yksilöllisempää", ainakin ajan säätelyn ja erilaisten ajanvieton mahdollisuuksien kannalta)?

    VastaaPoista
  3. Juha, lapsuusperheessä oli lapsille maitoa ja näkkäriä klo 15, samaan aikaan aikuisille kahvia ja näkkäriä (yleensä tyytyivät kahviin) ja sitten lapset tekivät läksyt ja lähtivät ulos pelaamaan jääkiekkoa tai hiihtämään ja päivällinen oli klo 18.

    Äiti oli surkea kokki, mutta kaupoissa ei kyllä 1950-luvulla ollut mitään ennalta keitettyä. Naisten piti jotenkin vain oppia tekemään ne luusopat. Kun lopetin syömisen 10-vuotiaana, niin kykenin kyllä syömään isoäidin luona maalla.

    Söin siis joitakin kertoja vuodessa kunnolla. En tiedä miten on tällä hetkellä suomalaisten perheiden kanssa. Yritetäänkö pakkosyöttää lapsia, vaikka niillä olisi huono olo vai luotetaanko siihen että ne syövät koulussa ruokaa?

    Yhdessä syöminen on paljon isompi asia kuin vain ruokailu. Ruuan mukana pitäisi saada sisäänsä (esim. päähänsä) myös jonkinmoista muutakin elämää, koska miksikäs muuten perhe on yhdessä?

    VastaaPoista
  4. Ilmeisesti yhdessä syöminen on muuttunut harvinaisemmaksi kuin ennen. Joissain maissa se on edelleen vakio tai ainakin yleisempää. Meillä arvostetaan harrastamista niin paljon, että yhteinen ateria on vähempiarvoista. Perheenjäsenet lämmittävät aterioita mikrolla kukin erikseen oman annoksensa, lapsille ilmoitetaan tekstareilla, mitä syödä. Monissa perhelehtien haastatteluissa vanhemmat kertovat, että viikonlopulla pyritään syömään yhdessä, siis pyritään.

    Muutos on aika uusi eikä tietysti koske kaikkia. Eikö Juha olisi hyvä pyrkiä takaisin siihen entiseen hyvään? Se on kyllä kaikkien mielestä hyvä, ihmiset sanovat vain, että elämä on lipsunut sellaiseksi, ettei ehdi. Se on kuitenkin priorisointikysymys.

    Olen kuullut sellaistakin, että vanhemmat ruokkivat säännöllisesti lapset "lastenruualla" mikroannoksilla ja kun saavat nämä nukkumaan, keskittyvät illastamaan yhdessä tv:n ääressä, syömään jotain maukkaampaa ja viettämään vanhempien laatuaikaa. MIksi lapsia on haluttu, jos ei heidän kanssa haluta olla? Tottakai pitäisi syödä yhdessä sitä makaronilaatikkoa ja osoittaa lapsille, että he ovat tärkeitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo vesan viimeinen kappale osuu kyllä siihen tunteeseen joka minussa viriää ja jota haen. Aloin miettimän sitä että tuo yhteisöllisyys ja muu on kuttuurievoluution tässä vaiheessa väistämättä ikään kuin enemmän ideaan ja velvollisuuteen kuin luontaiseen tarpeeseen viittaavaa. Nää mun zeitgeist-jutut taitaa vähän hakee mieltään. Mutta hyvä kun haette tarkennuksia. Nää on niin sanoin tavoittamattomia nää mun tuntemukset että kärjstyneitä ilmaisua taitaa syntyä. Ikään ku pitäis kirjoittaa puhdasta symboliikkaa konkretian hinnalla... mutta kulttuuri elää ja voimme ehkä palata vielä vanhaan...

      Poista
    2. Tässä siis samaa hämmennystä kuin edellisessä intuitiossa?
      Vanhoja malleja on vaikea pitää, vaikka ne(kin) tietäisi hyväksi. Elämän uudet vaatimukset eivät istu vanhaan muottiin, mistä seuraa syyllisyyttä ja epäröintiä.

      Poista
    3. Joo, nuo jutut syntyivät samasta pyörteestä.

      Poista
  5. Niin ja voi vielä kysyä perheiden perään muutenkin.

    Ovatko perheet yhteiskunnan kivijalka edelleen? Millä tavalla? Olisivatko perheet olemassa vaikka yhteiskuntaa ei olisikaan saati että sillä olisi mitään kivijalkoja.

    Yhteiskunta joka mahdollisesti velloisi eestaas. Ehkä kansallisvaltioita ei sitten enää olisi olemassa. Ajattelen semmoistakin sanaa kuin maan isä tai maan äiti. Eivät Trump ja Putin ainakaan ole maanisiä. Vai ovatko sitten kumminkin?

    Kansalaiset lapsina, mutta lapsista on tullut jotain muuta kuin mitä me oltiin?

    VastaaPoista