lauantai 18. maaliskuuta 2017

MIKÄ PYSÄYTTÄISI JÄRKEVÄN IHMISEN?

"Kaikki luja ja pysyvä muuttuu katoavaksi, kaikki pyhä häväistään ja meidän on lopulta pakko nähdä elämäntilanteemme ja keskinäiset suhteemme järkevin silmin." 




Tämä kaunis sitaatti on Claes Anderssonin kirjasta Hiljaiseloa Meilahdessa. En tiedä, kuka sitä edellisen kirjoitukseni kommenttiketjussa käytti, mutta kiitos hänelle. Sitaatti ansaitsee tämän oman kirjoituksensa, koska on kaikessa mahdottomuudessaankin tai juuri siksi valtavan inspiroiva. Se kun asettaa - ehkä kirjoittajan sitä huomaamatta - sen mieltä kuvottavan kehämäisen pyörteen, että absoluutti vapaa tahto (eli kaaos) olisi arvoja perustavampi uusi mahdollisuus. Sitaatin ajatus ikään kuin yrittää parantaa sairautta sen oireilla. Mikäli siis mitään sairautta on edes diagnosoitavissa. Sitaatti on toive, jonka tarpeeksi yleisellä tasolla kyllä hyväksyy ja usein se tuntuu myös kuvaavan todellisuutta ihan oikein. Ihmiset voivat tuolla tavoin kokea yhtenäisyyttä. Mutta voiko tuollaista "arvojen jälkeistä" järkevää yhteisyyttä sittenkään tuntea tai edes ajatella? Mikä olisi se laki, joka pysäyttäisi ajattelun ja ratkaisisi kielillä pelaamisen? Sota tai jokin muu kyllin vahva terroriko? Täytyykö toisen ensin hävitä tullakseen toisen tarkoittamalla tavalla järkeväksi? Ja eikö juuri tässä korostuneiden vastakkaisuuksien ajassa tule luonnostaan kysyneeksi näitä kysymyksiä ja korostu tämä dialektiikka?



Eikö sitaatin sisältöä siis voi ollenkaan ajatella mielekkäällä tavalla? Onko sen vaikutus pelkästään esteettistä? Siinäkö sen syvyyden efekti? Mikäli olen ymmärtänyt sitaatin tarkoitteen yhtään oikein, niin siltä minusta näyttää. Aito järkevyys ei voi sen perustella toteutua.  





Entä miten tämän huimaavan järkevyyden kehän sitten milloinkin koemme ja siitä seuraten lopulta käyttäydymme? Se riippuu tietenkin, no, mistäpäs muustakaan kuin arvoistamme. 


25 kommenttia:

  1. Juha,

    vaikea arvioida mitä tuosta sanotaan, kun ei näe asiayhteyttä.

    Ainakin siinä rinnastuvat "kaikki luja ja pysyvä" ja "kaikki pyhä" ja "me" eli jokin kestäväksi ja arvokkaaksi ajateltu, joka sitten "muuttuu katoavaksi" ja "häväistään".

    Ilmeisesti nuo pysyvät asiat ovat olleet osa "elämäntilannetta ja keskinäisiä suhteita".

    Rajun muutoksen kuvauksena tuo on tähän saakka melko looginen. Ainoastaan lopun kärjistys "meidän on nähtävä [- -] järkevin silmin" notkauttaa logiikan. Eikö tuohonastiset tärkeät asiat olekaan muodostuneet harkitusti, "järkevästi". Mikä on sellainen muutos, joka saa aiemmin arvostetulta näyttäneet asiat ja jopa niiden tarkastelutavan murentumaan?

    Minä luen tämän hieman kärjistettynä kuvauksena muutoksesta ihmissuhteissa ja yhteisissä arvoissa. Se voi olla toki paljon muutakin.

    Puhuja selvästi korostaa suhteellisuudentajua ja järkevyyden tilanteisuutta: elämässä arvot vaihtuvat - uutta tilannetta, jos se on näin radikaali - ei voi arvioida vanhojen arvojen pohjalta, vaan ainoaksi keinoksi jää järki ja järkevyys, mitä se sitten lieneekin.

    "Kaikki luja ja pysyvä muuttuu katoavaksi, kaikki pyhä häväistään ja meidän on lopulta pakko nähdä elämäntilanteemme ja keskinäiset suhteemme järkevin silmin."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään kirjaa ole lukenut, mutta tuo sitaatti nosti mieleeni jotai oleellista ja turhauttavaa ongelmaa nykyajassamme, syvin kiistojen ja populismin ajassa. Mihin järkevyys voi perustua pyhän, lujan ja pysyvän ja arvokkaan kadottua kun se ei johda mihinkään yhteiseen ymärrykseen vaan uuteen kamppailuun? Jonkun on tehtävä myönnytys tai peräti hävittävä, jotta uusi ohjelma voidaan päivittää, joka sekin taas vaatii sitä vahvinta pysyvyttä. Se on ehkäpä jopa eräänlinen ontolgoinen "järkevyden" laki.

      Kun lukijani käytti sitä, se sopi loistavasti keskustelumme tarinan kaareen. Meiltä löytyy tämä avautumisen ydin. Sitä hänen ymmärsin sitaatilla viestivän ja se avasi dynanmikkamme todella kauniisti.

      Poista
    2. Vesa. Kun keskustelin kansasi halusin kirjaimellistaa juttuni ajankohtaisuuden, littää sen tähän arvojännitteiseen aikaan ja lisäsin kysymyksen tuon ensimmäisen pitkän kappaleen loppuun. Halusin rajatumman kontekstin, ikään kuin asettaa sitaatin uuteen yhteyteen kuin Duchampin pisuaarin.

      Poista
  2. Jep! Minusta on vaikea nähdä ihmissuhteissa ja niiden ongelmakohdissa muuta selviytymiskeinoa kuin järkevyys, käytännöllinen, joustava ja tilannetajuinen. Sen on tultava oikeastaan arvoksi itsessään, ennen mitään sisältöjä, jos oletetaan, että suhteiden tahdotaan jatkuvan. No, silloin tietenkin jatkuminen on myös arvo itsessäään ja se toki tarvitsee jotain myönteistä sisältöä, tunnesiteitä ja ajatuksia tulevaisuudesta. Joskus mietin, miksi ihmissuhteet / parisuhteet päättyvät nykyisin niin "helposti". Tosin ihmettelen joskus myös sitä, miksi ne jatkuvat. En usko, että kyse on läheskään aina järjestä ja järkevyydestä. Paljolti on kyse odotusten yhteen sovittamisesta / sovittamattomuudesta. Mutta mistä silloin puhutaan ja pääseekö järki väliin niin että saataisiin hyviä kompromisseja aikaan? Tuo Andersson-katkelma tuntuu viestivän jotain sisäistä ristiriitaa erittäin tehokkaasti, eikä se ole oikeastaan mikään lopullinen johtopäätös vaan tilanteen kuvaus, sanoisin että havainto jostakin hyvin intiimistä tilanteesta ja vieläpä hyvin tunnepitoinen havainto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti! Minun tulokulmani sulkeisti tuon sanomasi paljolti pois. Tulkintani oli "jäätävämpi", tosin vain tekstissä pitäytymällä siihen etenee väistämättä. Mutta tuossa kommenttiketjussahan tuo sinun pehmeytesi toteutui ja niinhän sitaatin käyttäjä sitä käsittääkseni halusikin käyttää. Pahoittelen hänelle tässä "vääristelevää" tapaani käyttää sitaattia.

      Poista
    2. Tässä palaan siis tuohon viittaamisen motiivin tematiikkaan, viitauksilla kirjoittamiseen. Myös viittauksia voi lukea "vääristellen" tai viittaajan pyrkimykset ärsyttävästi ohittaen.

      Vesa. Romaani "pelkkiin" sitaatteihin perustuen?

      Poista

    3. Juha, sellainen sitaattiromaani olisi kyllä hieno. Uskon, että siitä voisi tulla omaääninenkin, enemmän kuin pelkkä kollaasi. Jos sen tekisi oikein hyvin, kukaan ei välttämättä edes huomaisi sen olevan pelkkää sitaattia.

      Kollaasiromaanissahan valtaosa aineistosta on lainattua. Joku Aronpuron Aperitiff on minusta hauska, siinäkin tekijällä eli katkelmien kokoajalla on ollut iso rooli, vaikka monesti ajatellaan, että kollaasiromaani kyseenalaistaa ajatuksen tekijästä ja tuo sijalle kirjoituksen "demokraattisempana" ja "maailmaan osallistuvampana" prosessina.

      Meidän molempien pitää varmaan lukea tuo Anderssonin romaani. Minusta se sopi kyllä hyvin tuohon edelliseen keskusteluun. Tunnustan: en ole lukenut Anderssonin proosaa ikinä. Runoja olen kyllä, ja pidän monista hänen runoistaan.

      Poista
    4. Sovitaan että luetaan. Minä olen joskun hiton kauan sitten, tuon Kosmoskuvan aikoihin, lukenut. En muista tuntemuksia.

      Olikos muuten Neuromaanin sitaatit miten aitoja? En muista. Joo, tekijästä ei pääse eroon. Joku siellä aina kikkailee.

      Poista
  3. Neurpmaanissa on muistaakseni monella tapaa käsiteltyjä sitaatteja (suorista muunneltuihin) ja niin viittauksia oikeisiin tutkimuksiin kuin pseudoviittauksia ja pastissejakin. Neuromaanista on tehty Jyväskylässä ihan pätevä gradukin, Tekstikoneen aivotoiminta -nimeltään. Se on netissä saatavilla osoitteessa https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/42818/URN:NBN:fi:jyu-201401201084.pdf?sequence=1

    VastaaPoista
  4. Juha, tällainen on gradun tiivistelmä:

    "Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani ergodisuutta ja sen saamia metaforisia malleja Jaakko Yli-Juonikkaan romaanissa Neuromaani (2012). Teoksen luvut on linkitetty toisiinsa monimutkaisilla tavoilla, ja niitä voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Työni teoreettisena lähtökohtana on Espen Aarsethin kybertekstiteoria, jossa teksti nähdään merkityksiä tuottavana koneena ja lukija koneen käyttäjänä. Neuromaani vaatii lukijalta ei-triviaalia työtä,
    joten se on Aarsethin mukaan ergodinen teksti. Tavoitteenani on ensimmäiseksi tutkia, millaista aktiivisuutta lukijalta
    vaaditaan, ja millaisiin vaikeuksiin lukija ajautuu pyrkiessään etenemään tekstissä. Toiseksi tarkastelen tälle lukijan aktiivisuudelle tarjottuja metaforisia tulkintamalleja. Tutkin myös, miten Neuromaani suhteutuu ja suhtautuu
    digitaaliseen kirjallisuuteen.

    Kybertekstiteoriaa on sovellettu enimmäkseen digitaalisiin teksteihin, joten Neuromaani on painettuna kirjana erityisen kiinnostava kohde tällaiselle tutkimukselle. Se on rakenteeltaan haastava ja harvinaislaatuinen romaani, jossa lukijan pitää itse navigoida. Kybertekstiteorian soveltaminen teokseen paljastaa, että Neuromaanin toimintaperiaate on pitkälti koodeksikirjan määrittämä ja rajoittama, mutta se myös hyödyntää jossain määrin lukijan muokkaavaa toimintaa, mikä on painetuissa teksteissä harvinaista.

    Teos kommentoi omaa materiaalisuuttaan ja ergodista rakentumistaan. Se jäljittelee, kommentoi ja parodioi monia digitaalisten tekstien keinoja. Linkkirakenne ja siihen liittyvät aporiat vaativat lukijalta monipuolisia lukustrategioita ja totunnaisten lukutapojen
    uudelleenarviointia. Neuromaani vastustaa täydellistä haltuunottoa sekä rakenteellaan että sille tarjotuilla ristiriitaisilla
    metaforisilla malleilla. Teoksen ergodinen rakenne saa rikkaita merkityksiä: sitä voi lukea kuvainnollisesti
    muun muassa aivoina, tilana, labyrinttinä, psykologisena kokeena ja psykoosina. Näiden lukemisen ja tulkinnan monihahmotteisuuksien vuoksi lukijasta täytyy tulla metalukija: hänen pitää lukea omaa navigoimistaan tekstissä ja omia tulkintojaan teoksen metaforisesta kokonaisrakenteesta. Tämän lisäksi metalukijuutta tarvitaan myös kolmannella, sääntöjen tasolla, sillä joutuu rikkomaan teoksen ”sääntöjä” ja luomaan omia metasääntöjään, jos mielii
    edetä tekstissä ja lukea sen kokonaan.

    VastaaPoista
  5. Sattumalta tuo sitaatti osuu muuten "luovan tuhon" ajatuksiin joita nyt on paljon ilmassa. Siis siihen että pysyviksi ajatellut järjestälmät ovan murenemassa niin kuin ennenkin ja että sitä kautta voi syntyä jotain parempaa, uutta ainakin. CA tuskin sitä kuitenkaan tarkoitti.
    Mutta historian näkökulmasta olisi todella hämmästyttävää ja hyvin poikkeuksellista, jos tämä mitä me pidämme pyhänä, lujana, pysyvänä, jäisi vaille häpäisyä, muuntumista toiseksi ainakin. Ehkä (kortti)talojen sortumista ei pitäisi pelätä niin paljon. Ihmisen rakentama hajoaa, se on kuin luonnonlaki. En ole mikään sen kummempi historian harrastaja, mutta siihen tutustuminen antaa kyllä paljon suhteellisuutta nykyisyyteen. Aika on rakentaa, aika on...

    Kun puhuttiin edellisessä ketjussa linkkaamisesta ja sen motiiveista, jäin miettimään sitä, että sitähän suurin osa meidän ajatteljustamme aina onkin. Sitaatti on myös linkki, meidän ajattelumme on yhdistelmä omaamme, mukaan ottamiamme sitaatteja, niiden muunnoksia, sanalla sanoen linkkausta.
    Juha, sinäkin käytät linkkejä/sitaatteja paljon juttujesi materiaalina.
    Entä sitten kun puhumme elokuvasta, tai kirjasta?
    Taas sama juttu.
    Kyseisen teoksen kuatta "linkkaamme" omaamme toisen ajatuksien, teoksen kautta niiden läpi ja niiden sisään ja sitten sitä arvottaen arvottaen. Ehkä keskustelu ei ole yleensä ole edes mitään muuta kuin linkkien sekamelska.
    Siitä syntyy kaipaus puhtaaseen omaan ajatteluun, kysymykseen mitä mieltä mä itse olen. Mutta kun se "itse" on usein, lähes aina, täynnä materiaalia jota on meihin meidän ulkopuolelta tullut. Toki omatunnon kanssa sitä on yksin. Ehkä hiljaisuus ja jonkinlainen puhtaus on vain siellä.
    Eikä siellä voi olla koko ajan jos haluaa ottaa riskin kommunikoida.
    On mentävä ajatuksien kaaokseen, jossa yksitotisinkin julistus voi olla taustaltaan vain sitaatti/linkkivyyhti lukemattomiin erilaisiin motiiveihin.

    jope

    VastaaPoista
  6. Minä olen lukenut Anderssonilta useamman romaanin ja tietokirjan alkaen 70-luvun mielisairauden hoidosta kertovasta pamfletista Kuvien takana.
    Elämäkerrallisissa kirjoissaan Andersson kirjoittaa fragmentaarisesti, tuokiota elämästään. Pidän hänen tyylistään ja olen ajatellut vähän sitä ehkä matkiakin omissa vähitellen syntyvissä muistelmatarinoissani. Minua alkoi kovasti kiinnostaa, mihin tuo sitaatti liittyy ja kävin laittamassa varaukseen molemmat Oton elämä-kirjat. Tämä sitaatti on jälkimmäisestä, viimeisimmästä.

    VastaaPoista
  7. Juha ja Vesa, kehittelemästänne sitaattiromaanista tuli mieleen täällä Kuusaalla muutama vuosi sitten esitetty näytelmä, joka oli koottu kokonaan ihmisten lähettämistä tekstiviesteistä aluelehden Napakat-palstalle. Näytelmässä oli ihan selkeät henkilöhahmot, ja se oli loistava.
    Olen sen jälkeen lukenut noita napakoita tarkkaan. Tänään oli mm. ilmeisesti kouluille jaetun feminismikirjan innoittamana seuraava: Mikä hulluus eduskuntaa vaivaa, koska Setalle on annettu valta vaikuttaa kouluopetukseen. Sairastutatte kansamme lapset ja nuoret! Päättäjiä haukutaan ja koirankakka on kauhea riesa. Ja sitten joukossa joku helmi, hieno runollinen ajatelma. Tällä kertaa sellaista ei ollut.

    Jope, me lainaamme yleensä sellaista, mikä vahvistaa sanomaamme. Joku toinen on sanonut nasevasti sen, mitä itsekin ajattelee ja yrittää koota. Sellaisten ajtusten kohdalle yleensä pysähtyy pitemmäksi aikaa, kun taas paljon on, ainakin minulla, sellaista, minkä ohitan yhdentekevänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tuo yhdentekevyysprosentti on minullakin valtava, iso osa aloittamistani kirjoista jää kesken, samoin leffoista joita katson telkusta, lehtijuttujen sälästä puhumattakaan. Eilen tuli onneksi rakastamani Big Fish.
      Kun vain "hylätessä" jaksaisi muistaa olla tekemättä jyrkkiä johtopäätöksiä teoksen tasosta oman henkilökohtaisen kokemuksen perusteella.
      Juhan ja Vesan käsittelemää Neuromaaniakin luin jonkin verran, ja vaikka ergodisuuden tms. siinä havaitsinkin (tosin hatarien tietojeni pohjalta) niin en saanut kehitettyä kasaan riittävää motiivia jaksaa koko kirjaa lukea. Mulle tuli siitä jotenkin "teekkarimainen" olo. Täh?
      Siis että tässä mennään nyt vahvasti tekniikka edellä. Ei siis edes kokeellisuuskaan, en mä sellaista säikähdä, vaan tekniikka, pelillisyys.

      ( Nyt olen lukenut K Östergreniä uudelleen ja olen sen kerronan lumoissa ollut. Gangstereiden ensimmäiset sata sivua viivähdetään Maud-nimisen naisen sängyn äärellä yhdessä huoneessa, unessa ja rajatilassa ja samalla jutut etenee muillakin tasoilla ja janoilla. Ja vahvasti eräänlainen fiktiivinen versio autofiktiivisyydestä taas mukana. Innostunutta lukijaa on helppo hämätä. Kirjailijoilla on edelleen mielestäni lähes rajattomat mahdollisuudet kertoa juttunsa vaikka romaanin kuolemaa on jo kauan huhuiltu.)

      jope

      Poista
    2. En minäkään Neurosta jope lopulta syttynyt.

      Romaani merkityskoneena ei katoa mihinkään. Eikä tekijäkään ole mihinkään kuollut, metafysiikan kaipuu vain niin saa meidät, jokaisen eskelisenkin, haluamaan. Homo metaphysica.

      Tunnisteista pynchon ja neuromaani löytyvät jutut Lukemispakon äärellä sekä Melankoliasta ja postromantiikasta: Huuto 49. Kiitos vesa gradun tiivistelmästä!

      Poista
  8. Totta, että sitaatti on irrotettu siitä kokonaisuudesta, jonka osa se kiinteästi on. Kannattaa lukea koko kirja. Se kertoo vanhuudesta, elämästä.

    Claes Anderssonin kieli on runoilijan kieltä, hänen lauseensa ovat runoja, ja siksi en ajattele tehneeni väärin irrotettuani tämän sitaatin siitä yhteydestä jossa se on.

    Minulla on joitain kirjailijoita joiden lauseet jäävät soimaan päässäni tai mielessä pikemminkin. Toisinaan kirjoitan niitä ylös, vain itselleni, niiden puhuttelevuuden vuoksi. Tämä on sellainen sitaatti.

    Kirjallisuudentutkijat puhuvat kirjoittajan ja lukijan "sisäistekijästä". He tarkoittavat sillä sitä näkymätöntä, mutta lukijalle merkityksellistä asiaa (tai tekijää) joka tekstistä ikäänkuin nousee keskiöön, puhuttelee syvätasolla lukijaa. Myös kirjailijalla on oma "sisäistekijänsä" ja se on usein eri kuin lukijalla. Nämä eri sisäistekijät kohtaavat lukiessa ja silloin syntyy erityisen voimakas lukukokemus. Minulle tuo jakamani sitaatti oli/on erityisen merkityksellinen kohta tuossa kirjassa.

    Olen kuullut väitettävän, että tämänkaltaiset voimakkaat lukukokemukset, siis sitaatit tavallaan, jäävät ja pysyvät ihmisen muistissa kauemmin kuin kaikki se muu mikä kirjassa on. Väitteen olen muistaakseni lukenut jostain, mutta en muista mistä ja milloin. Minusta väitteessä saattaa olla perää. Muistamme eniten meihin vaikuttaneista kirjoistamme vain palasia, osasia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitaatti on aidosti hieno. Se vaikutti minuun myös tarkoittamallasi tavalla.

      Poista
  9. jope, Juha ja muut,

    olen itse lukenut Neuromaanin käsisvaiheessa kirjain kirjaimelta. Siinä on - toden totta - tiettyä teekkarimaisuutta ja puujalkahuumorimeininkiä. Tuollaista kirjaa osaa arvostaa, kun alkaa miettiä, mikä työ sen kirjoittamisessa on - no, aivan valtava, ja kirjallisena eleenä se osoittaa, että tekijä pystyy erottautumaan melkein kaikesta siihen saakka suomeksi kirjoitetusta. Ei Neuromaani silti ole minunkaan suosikkini Yli-Juonikkaan tuotannossa. Esimerkiksi Vanhan merimiehen tarinasta pidän enemmän tai se tuntuu minulle toimivammalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisin iloinen jos kommentoisit mun neurojuttuani (ja huuto 49 -juttua). Olen kiinnostunut näkemyksestäsi kun noin olet tekstiin uppoutunut.

      Poista
    2. Juu, pitääpä käydä tässä jossakin vaiheessa kommentoimassa! minua kyllä naurattivat monetkin Neuromaanin jaksot, esim. se "Aivoödeema - helppo hankkia, vaikea parantaa" oli kyllä hauska.

      Itsekin aina välillä täydentelen sivistyksen aukkoja. Olen ottanut sellaiseksi hukka-ajan lukemisiksi nyt esim. Thomas Bernhard-käännöksen viime vuodelta. Tarja Roinila on kääntänyt 60- ja 70-luvun tekstit Amras, Watten ja Gehen yhteisniteeksi Kolme pienoisromaania. Ihan ok tekstiä, mutta toisaalta myös hirveää pakkopullaa. Väliin innostun jostakin lauseesta tai kuvasta paljonkin, sitten taas en. Varsinkin Amras on käännöksenä alkuun todella tikkuinen, melkein kaamea, vähän samaan tapaan kuin ne Handket joita en jaksanut lukea loppuun. Mutta kyllähän nämä kirjallisuutta ovat, sen tunnistaa, ja vieläpä pätevää, ja silti ajattelen, että pitää olla melkoista itsekuria, jotta pääsen loppuun saakka. Kaikki ei vaan kolahda, niin se on.

      Poista
  10. Tuo mitä sanot työstä Vesa, on juuri noin. Se missä te kirjailijat saatte arvostukseni on nimenomaan se että jaksatte istua alas ja pysyä siinä riittävän kauan jotta kirja nousee sieltä ideoiden, hahmojen, rakenteiden ja sanomisen kaaoksesta jossakin muodossa esiin, siitä että valkoinen paperi ylipäätään täyttyy ja teos syntyy kokonaisena. Neuromaanin lankojen solmimiminen on ollut varsinainen suoritus jo sinänsä.

    ( Itse en vastaavaan pystyisi muutenkaan, varsinkaan pysymään saman idean, samojen henkilöiden kanssa sen vuoden, kaksi, enemmän. Mun alas istumisen ja istumassa pysymisen taidoilla olisi ehkä tullut, jos nyt leikittelen, 55 sivuinen pienoisromaani joka olisi ollut ehdottomasti se magnum opus, kymmenen vuoden aikana kirjoitettu, muu tuotanto olisi koostunut kerran kuudessa vuodessa julkaistavista proosafragmenteista, joiden painolla olisi ehkä juuri ja juuri saanut lautasliinan pysymään tuulessa pöydällä.
    No, heh, pienoisromaani-muotoon mä olen lukijana ihastunut koko ajan enemmän ja enemmän. Onneksi saksankieliset niitä on kirjoittaneet.
    Olen muuten ihan varma, että niinkin triviaali asia, koska sellaisia me olemme, kuin kirjan koko, vaikuttaa tietyllä tavalla teihin kirjailijoihin: iso osa teistä haluaa tehdä sen taiteellisen ja myynnillisen läpimurtonsa mahdollisimman jykevällä teoksella. Jossakin meissä vaikuttaa sellainen hölmöys, että paksu teos on yhtä kuin painava tekijä ja painava sisältö. Valitettavasti kirjamarkkinointikin tukee tätä. Myydyimmät, nekin joita pidetään hyvänä kirjallisuutena, on useimmiten isoja kirjoja ja nehän varastaa kaiken huomion tiskillä ensisilmäyksellä. )

    jope

    Vesa, tuo oli hauskaa mitä sanoit juuri noista saksankielisistä! Mäkin luin vähän aikaa sitten Amrasia ja mietin pidänkö tästä oikeasti. Synkempää alkuahan kirjalle ei voi olla.
    Mutta kuten Handkenkin kanssa, vaikka sen viimeisen, Intohimoisen sienestäjän, kanssa kävi, mä alan lukea lopulta vain niitä rivejä, niitä käännöshäkkyröitä, ne muodostaa mulle kuin toisen kirjallisen sivilisaation ja mussa herää uteliaisuus siitä.
    Ja useimmiten jaksan, usein myös pidän. Rakenne tai teema unohtuu kokonaan, kirja on enää pelkkää sanaa, en etsi enää kokonaisuutta juuri lainkaan, vaan muodostuu (siis juuri se hahmottamisen vaikeuden kautta) jokin uusi kirjallisuuden laji runouden ja proosan väliin. En osaa paremmin selittää. On kuin nuo kaksi eivät olisi juuri missään tekemisissä meidän tai venäläisen tai varsinkaan angloamerikkalaisen kirjal. kanssa. Ja se on välillä vain niin virkistävää. Samalla ne on jostakin kokeellisuudesta kaukana. Se kieli on ihan naturaalia. Mutta tämä on kyllä hyvin subjektiivinen kokemus. Jokin ihan oma tila niiden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jope, ala nyt heti valmistella sitä 55 sivuista pienoisromaania, ehdotonta magnum opustasi, niin pidetään kymmenen vuoden päästä julkkarit - eihän sitä tiedä, vaikka silloin tuollaiset olisivat kovinta mahdollista kamaa!

      Poista
  11. jope, Kortinpeluu eli tuo Watten toi mieleen Beckettin. En ole lukenut sitä vielä kokonaan, mutta siinä kääntämisen kitka on kadonnut jonnekin. Pienoisromaani soljuu vallan hyvin eteenpäin omalla absurdiudellaan.

    Amrasissa kertoja on epäluotettava, ymmärrän kyllä miksi. Alussa puhuu itsestään ja sittemmin kuolevasta veljestään kuin olisivat siellä tornissa olleet vähän toisellakymmenellä, mutta sitten ovatkin todella lukeneita jne. Tuo yksityiskohta alkoi vaivata minua yhä enemmän kun luin.

    Mutta TB tosiaan antaa mennä, eikä siinä ole kyse mistään kokeellisesta vaan jostain tilasta nimenomaan niin kuin sanoit, jostain hyvin oudosta ja orgaanisesta tilasta, vaikka se olisikin kielen tuotetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä haluan jope julkkareihin sitte kans...





      Poista
    2. Hah, ha, lukijan osa on oikein hyvä osa.
      Kuten olen joskus tunnustanut, kuulun minäkin, kuinkas muuten, siihen mittaamattoman laajaan joukkoon, joka on omia käsikirjoituksia räpeltänyt. Kun tuli totduden hetki myöntää tehtävän mahdottomuus hankituilla ja annetuilla lahjoilla ja kill my darlings, tein sen tyyliin kill them all! ...ja elämänlaatu koheni heti!
      jope

      Poista