maanantai 20. maaliskuuta 2017

"SIITÄ LÖYTÄÄ JOKA KERTA JOTAIN UUTTA"



En usko tuota. Tai ainakin syvästi epäilen. Luki, kuunteli tai koki ihminen mitä tahansa, hän jossain vaiheessa alkaa tehdä sitä viihtyäkseen tai uskoakseen sen minkä jo tietää. Montako kertaa esierkiksi Beckettin saa lukea, Moodyssonin katsoa tai Boulezin kuunnella, että ne eivät vielä ole muuttunut ajankuluksi? Tietämisen tietämiseksi. Tuntemisen tuntemiseksi. Teosten yleinen arvo tietenkin säilyy. (Kuten nyt vaikkapa Yhteisvastuukeräys tekee Moodyssonin päivitetystä realismjista erittäin ajankohtaisen.) Vahinko on tietenkin voinut tapahtua jo ihan alussa. Minä esimerkisi uskon, että olen aina nauttinut Cecil Taylorista tai Pierre Boulezista tai Magnus Lindbergistä tai Kafkasta tai Ruispellon siepparista tai Televisionista tai Alastalon salista tai Beckettistä (siinä määrin kuin Beckettistä jaksan pitää) toistaakseni heidän juttujensa vaikutusta itsessäni. En minä niistä sen enempää ymmärrä enkä uutta ole löytänyt. Eläydyn yhä uudelleen samaan syvyyteen tai pintaan. Uskon että jos saisin tavata suomalaisen nykymusiikin kotijumalani Magnus Lindbergin ja yrittäisin välittää kokemustani hänelle, hän tuntisi olonsa vaivaantuneeksi minun banalisoidessani hänen musiikkiaan. No, sen verran tulen vastaan että kun kuulee tuon otsikon hokeman, ainakin on syytä pistää tarkasti merkille, kuka sen sanoo.


19 kommenttia:

  1. No jaa, kyllähän tuo tuollainen jostakin yksittäisestä taideteoksesta sanottuna on liioittelua. Tietenkin jos "joka kerta" tarkoittaa frekvenssiltään kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa ja kohteena on esimerkiksi kokonainen runokokoelma tai romaanisarja, niin pidän lausumaa ihan uskottavana, koska ihminen itse ehtii muuttua tuossa ajassa saadakseen silmänsä hieman eri asentoon (ainakin näin tahtoisin uskoa).

    Kyllä minullakin on teoksia, joista saan aina pitkän aikavälin jälkeen jotain uutta esiin. Saarikosken Mitä tapahtuu todella, Hämärän tanssit, Raamatun tietyt kirjat, Tranströmerin runot, Wittgenstein, Kierkegaard, Nietzsche - no, nämä kaikki ovat jo lähtökohdiltaan niin avaria ja monitulkintaisia, ettei ihmekään. Se, että löytää jotain uutta, edellyttää yleensä myös että on kiinnostunut löytämään uutta. Ja tietoista asennetta (tietoa, halua tulla vaikutetuksi, halua asettaa itsensä alttiiksi toisen tekstille ja miettiä, mitä se nyt tahtoo minulle sanoa...).

    Tarkemman pohdinnan jälkeen en pidä tuota väitettä ihan mahdottomana, mutta voi se olla kevyesti sanoen myös retorista liioittelua. On myös teoksia, joita en jaksa lukea yhtäkään kertaa, vaikka ne aivan varmasti antaisivat minulle joka kerta jotain uutta...

    Klassista musiikkia jaksan kuunnella kyllä toistuvasti. Minusta on mukavakin palata tiettyjen säveltäjien teoksiin aika ajoin. Vaikutun joka kerta, saan nautintoa ja voin vain ihailla. Tiedollisesti en juuri kostu toistuvasta kuuntelusta, koska en hallitse riittävästi musiikin teoriaa. Toki teokset hahmottuvat minulle kuuntelukerta toisensa jälkeen paremmin ja erotan nyansseja, joita en kylläkään osaa korrektisti nimetä.

    VastaaPoista
  2. Nuo Juhan viisi ekaa riviä pisti todella miettimään. Tietämisen tietäminen, tuntemisen tunteminen...
    Ja lisäämään mielessäni oman listani perään.

    Mulle ominaisinta on epäillä omaa mieltymystä, sen aitoutta, jatkuvasti.
    Onko tämä todella mun teos, tekijä? Olenko asettanut itseni jonkinlaiseen kirjatenttiin kun tätä luen vaikken tätä oikeasti tarvitse? Kenelle tätä nyt muka luen, katson?
    Kaikkea on lisäksi niin paljon, kaikessa tai edes vähässä ei kannata yrittää jaksaa pysyä mukana.
    Kirjallisuudessa multa on jääneet aikoja sitten pois nämä nykyiset tv-kirjailijat ( esim. jopa itse Kari, ja ihannevävy Juha I ) ja uudet suomalaiset naiskirjailijat, isot arvostetut nimet, oot jne. , ja kyllä, en suostu ottamaan siitä mitään syyllisyyttä. Luen, katson, kuuntelen itseni vuoksi, en suorittaakseni mitään kulttuurisen tasapuolisuuden uimamaisteritutkintoa. (Naisia luen muuten kyllä, mutta ihan muista syistä.)

    Jotakin liikettä on kyllä ilmassa mun taidemaussa.
    Autossa musa on vaihtunut melkein kokonaan klassiseen,jos ajan yksin. Ja tiedän että se suunta tulee vahvistumaan. Annan sen musan soida (ei sanoja!! välillä mahtavaa..) ja vaikuttaa hitaasti ja rockilla kyllästetty korvani tottuu odottamaan aina enemmän ja enemmän ääniltä. Mitään sellaista että "klassinen" olisi parempaa, hienompaa tms. mulla ei varmastikaan ole, siitä pitää huolta mun lapsuuteni työläiskodissa ihoni alle ommeltu ja vieläkin yliteholla vaikuttava aitousvahti, joka alkaa moittia heti jos yritän pitää jostakin mistä en ehkä oikeasti pidä.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo automusa menee mulla koukuttamiskausittain. Ostin kuuden euron bee geesin kokoelman clas ohlsonilta (kokoelma ykköshittejä vuosikymmenten varrelta) ja olen kuunnellut sitä nyt viikon putkeen. Jumaliste se on hyvä. Imelyyden kuninkaita ne on. Se makeus ja tunnepuriste pitää vain ehdoitta hyväksyä. Ja ne diskohitit on pirun hyviä. Eilen meinasin melkein pistää cecil taylorin soimaan mutta ei, bee gees vielä voitti. Magnus lindbergiä en ole edes harkinnut.

      Nautintojen tasa-arvo vallitsee meltymyksissäni. Tällä hetkellä knasu saa väistyä stephen kingin mainion Mersumiehen edestä. Kun katsoin tom cruisen tähdittämän uuden ja ihan nastan jack reacher -pläjäyksen vaimon kanssa, tuli taas mahdoton hinku aloittaa uutta lee childia ( niitä on suuri nautinto lukea, uskokaa pois, pidän suomennoksistakin). Kuulkaas kun elämä on liian lyhyt turhiin kieltäymyksiin. Sanon suuren kyllän elämälle tässäkin. Ne on suuria hetkiä kun jokin aukee sisimmässä täyteen mittaansa. Tähänkö ihminen pystyy, kysyy koko sisin. Hienoa että voin kokea tämän!

      Olen miettinyt paljon sitä, miksi mitkään rajat eivät ole koskaan pidätelleet minua mieltymyksissäni. Kotini ei antanut mitään mallia eikä luonut rajoja, mutta en usko sen vaikuttaneen. Ei ne ois jaksanu tayloria kuunnella, kyllä ne sillai rahvaita oli. Minulla oli ystävä jonka levy- ja kirjahylly kasvatti minua paljon (musiikissa lähinnä taylorin ja populaarin puolella eikä oikeastaan juurikaan filosofian puolella, vain vähän). Nyt osa niistä on jäänyt mutta osa pysynyt.

      Uskon että vastaus on siinä, että olen kaikesta etsinyt vau-efektiä, elämystä ja nautintoa, ja laatu on ollut toissijaista ja silloin sen vaun piiriin vaan tulee mitä tullakseen on. Joo. Siinä se on. Beckettin Millaista on antaa ensin ihmetyksen ja sitten nautinnon ja sitten haluaa sitä ymmärtää, että mitä kummaa tämä on ja luo siitä oman synteettisen (epä)maisemansa. Just noin päin se menee. Tosin moniin juttuihin on mentävä vähän pakollakin, pikku hiljaa. Alastalon salissa oli mun hyllyssä varmaan 10 vuotta kun siihen sitten selailemalla sytyin ja luin lopulta hitaasti ja nauttien mutta välillä väsyen ja hyläten. Luin 4 vuotta sitä!

      Elokuva on ollut tässä todella tärkeä tekijä. Korkean ja populaarin rajan kauneus on auennut sen taidemuodon avulla nautinollisesti. Ja kun godard ja muut sitten vielä kirjoittivat ylhäisestä ja alhaisesta rinnakkain, kiitos heille.

      Tuo mitä sanoin että banalisoin kokemani, littyy juuri tuohon maalliseen tapaani lähestyä kaikkea nautinnon kautta. Sen hinnan siitä maksaa.

      Poista
    2. Pakko vastata etten ihan snobiksi leimaudu. Missä on kunnon Liam Neeson-leffa, olen siellä. Medusan verkot jne. menee aina myös. Bonditkin, varsinkin tämän viimeisen kaverin esittämänä. Alaston ase-leffat, aina toimii..... Beanit....
      Kirjojen suhteen en jaksa dekkareita enkä trillereitäkään genreinä lainkaan, siellä olen ehkä rajoittunein. Musa sitten? En kehtaa alkaa edes nimetä suosikkeja "ei-viralliselta" listaltani, vaikka tuo BG oli kyllä ihan ylittämätön veto.
      Suomi-musasta kun esim. Juha Tapio laulaa, olen ihan fiiliksissä että hienoa että tuollaisia perusmiehiä on vielä olemassa. Ei meillä ole mitään hätää jos on noin kunnollisia ihmisiä. Matti Huutonen, meteorologia, Juha Tapio, rock-iskelmä, on kuin luotettavia joukkuueenjohtajia, reservin luutnantteja tämän kaaoksen ja virikemoskan keskellä.
      Miten joku voi tehdä musaa noin ilman mitään konstia, ironiaa, särmää ja silti tulee olo, että tälläistä tämä on, tämä elämä. Juha Tapio voittaa useimmiten Mozartin edelleen mun steroissa...!

      Vapauttavaa tavistelua kaikille.

      jope

      Poista
  3. Minä saan perheen kanssa autoillessa siedätystystä käyttömusaan eli kuuntelemme melkein pelkästään hittejä loopilta tai nrjltä. välillä toki bassoradiota ja korkeintaan ylexää. Itse tykkäsin kuunnella puheohjelmia. mutta osaanpa miltei ulkoa kaikki uusimmat listabiisit. Arvatkaa mikä on nykyisin liki ainoa tv-sarja, jota säännöllisesti katson: Suomen huutokauppakeisari. Repikää siitä!

    VastaaPoista
  4. Hah, loop ja nrj on pakko olla meilläkin päällä, koska 13 v. Itse yritän välillä nostalgiaa tarjota vaikka jos tulis Summer of 69 tai Mellencampin Smalltown, joita hoilaan aina mukana, kunnes 13. v huutaa lopeta, oikeesti!

    Taken I - siinä on sen joskus puolustamani primitiivisen vaiston, reviiriajattelun alkeet ja perussyyt ja kaiken lisäksi aikamoinen paha saa palkkansa fantasia. Mahtiteos!

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jope, tuo että itse alkaa hoilata mukana on nuorille häpeän paikka - ihan sama huuto meillä. edes ironisesti ei voi rattia naputtaa dubstepin tahtiin. ja arvaa jos alkaa selittää, mitkä biisit jossain kappaleessa on sulatettu yhteen tai mistä kosketinstemma on pöllitty, niin alkaa tämä "ei kiinnosta". muistan hyvin tunteen. minua hävetti hirveästi isän automusiikki ja selitykset - ja arvaa jos oli joku kaveri kyydissä...

      Poista
  5. Minä otan automatkoille Björkin, Nina Simonen ja viime aikoina usein Tuure Kilpeläisen CD:n, heidän kapaleensa ovat kuin novelleja. Voin kuunnella saman levyn moneen kertaan ja aina löydän uusia nyansseja.

    Mutta itse asiassa tulin kertomaan jopelle ja muillekin (jope kysyi tästä), mitä eilisiltaisessa maahanmuuttotapahtumassa sanottiin siihen, kun kysyn turvapaikanhakijoilta palaamisesta Irakiin, jonka pääministeri on kutsunut ipaossa olevia palaamaan ja rakentamaan maata. Kysyin ja heti yksi sanoi:"Minä EN palaa!" Häntä on kidutettu ja pidetty vankilassa useampaan kertaan. No, sitten tiedustelin, että jos joku kuitenkin palaa tai pakkopalautetaan niin miten on järjestetty puitteet, asuminen ym. Kuten arvasin, ei mitenkään. SPR:n edustaja sanoi, että jollakin saattaa mennä hyvinkin, jos löytyy sukulaisten turvaverkko, mutta joillain ei ole ketään. Irakilaiset ovat yhteisöllisempiä kuin me, he saattavat ottaa puolitutunkin kotiinsa asumaan, mutta tällä hetkelä kaikki ovat tiukilla. Palautetut saatetaan perille, mutta mitä sen jälkeen tapahtuu, on arvailujen varassa, Kaikkiin ei saada palautuksen jälkeen enää mitään yhteyttä.
    Suurin osa illasta oli keskustelua, Paikalla olleet turvapaikanhakijat ymmärsivät runsaan vuoden Suomessa olon jälkeen aika hyvin suomea. Välillä käytimme englantia. Eräs nuori mies hämmästytti suomen kielen taidollaan. Kaikille oli tullut kielteinen päätös, josta on valitus menossa.
    Lopuksi luettiin kaksi päätöstä, syyrilaisen ja irakilaisen hakijan. Lukija sanoi, että hän lukee nimettömänä tietenkin (tästä olit Vesa kiinnostunut), vaikka joku paikalla olijoista voi kyllä tietää, kenen päätöksestä on kyse.
    Kyllä ne olivat aivan vääriä päätöksiä. Toisessa oli kidutettu pahasti ja jopa lopuksi ammuttu, etä saatiin merkki, josta löytää tyypin, jos tämä piilottelee. Molemmissa todettiin kaikki kauheudet (teki mieli panna kädet korville) ja sitten lopuksi vain toteamus, että ei ole enää vaaraa. Voit palata.

    Perheiden yhdistäminenhän on jäissä. Sen sijaan perheitä erotetaan. Eräässä perheessä isä, vanhemmat lapset ja Suomessa syntynyt vauva ovat saaneet myönteisen päätöksen, äiti ei. Paluu on katsottu äidille turvalliseksi.

    Kysyin, mikä on niin painava syy, että saa jäädä. Paikalla olijat eivät olleet sellaista päätöspaperia nähneet.

    Kaurismäen elokuvan turvapaikanhakijan kokemukset olivat turvapaikanhakijoille tuttuja. "Ei mitään uutta", sanoi eräs heistä.

    Anteeksi, että poikkesin aiheesta. Tästä oli vain aiemmin puhetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta, että muistit. Tuollaista voin hyvin kuvitella puhutun. Kovaa niillä on, sitä ei voi kiistää kukaan. Mitkä ovat Euroopan resurssit on sitten toinen juttu eikä sekään ole yksiselitteinen. Toki resurssien pitäisi riittää aina ilman muuta jos ja siis kun tuollaista uhkaa on. Harmi ettei Eurooppa tasaa pakolaisia todellisesti keskenään, vaan homma keskittyy Ruotsiin, Saksaan, Hollantiin...jotka ovat kiistämättä helisemmässä.
      Luin että Kouvola päätti ottaa oliko se 20 pakolaista!? Minähän laskin että siellä teillä pitäis olla 8000 maahanmuuttajaa että sitä voisi verrata edes tänne Helsinkiin.

      jope

      Poista
  6. Marjatta, on kyllä karua kertomaa. Vaikka meillä Suomessa on hankalat ajat, tuskin kuitenkaan niin hankalat, että pitäisi lähettää ihmiset kuolemaan sinne mistä he ovat tulleet. Tämä voi tuntua vähän provosoivalta ja historiattomalta, mutta mietitäänkö joskus vuosikymmenten päästä näitä palautuksia samanlaisina tekoina kuin juutalaisten luovutuksia aikanaan. Toki tilanteilla on eroja, mutta emme varmasti saa puhtaita papereita päätöksistämme, ellei historia mene tästedespäin ihan hulluksi selviytymistaisteluksi.

    Ei minulla ainakaan ole mitään sitä solidaarisuudenelettä kohtaan, että kirkoissa luetaan palautuspäätöksiä, hyvä vaan että herätellään ihmisten omaatuntoa ja toivottavasti myös löytyy halua auttaa. Tuntuisi jotenkin valheelliselta tuudittautua siihen, että olemme osamme tehneet ja pakolaispolitiikka on nyt järkevällä tasolla.

    Kotouttaminen ei varmasti suju aina kuin Strömsössä eikä minusta voida sulkea pois sitäkään vaihtoehtoa, että nämä ihmiset joskus palaisivat, mutta on törkeää lähettää ihmisiä kuolemaan tai pahoinpideltäväksi.

    VastaaPoista
  7. Muuten, Marjatta, itsekin pidän monista Tuure Kilpeläisen kappaleista. Yksi kesä autossa itsekseni ajellessani kuuntelin tuota Erämaa-levyä paljonkin. Nämä moniulotteiset kappaleet ovat vastapainoa tyhjänpäiväisille sanoituksille ja ärsyttävän kaavamaiselle konemusiikille, jota nuorisomme pääosin kuuntelee - no, enpä heitä voi syyttää, kyseessä on kahden aivan eri sukupolven musiikki.

    Mutta kyllä nykyinen listamusiikki, josta loopin ja nrj:n juontavat käyttävät miltei jokaisen kappaleen kohdalla ilmaisua "onhan se kova", on vaan todellista kuraa monin osin. Paitsi että kyllä minäkin tykkään The Weekndin "Starboysta" ja "I feel it coming"-biisistä, jossa vierailee Daft Punk - jälkimmäinen on aivan ilmiselvää kutu- ei kun rakkausmusiikkia vanhemmallekin väelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mussa synnyttää kyllä syvää vihaa tuo äidin lähettäminen yksin pois. Saatana vieköön!!! Törkeää.

      Poista
    2. täytyy muuten myöntää että AC/DC:n Back in Black tuntui kauan aikaa sävyiltään muuntuvalta ja syvenevältä.

      Poista
    3. jope. takenin häikäilemättömyys muakin jotenkin puhuttelee ja sen muodollinen tiukkuus.

      samoin toimii kuin rambo nelosen karkeus, suoruus ja brutaali moralismi vie mut kans mennessään.(ja stallonen yllättävä hieno lakoninen läsnäolo. jos jonkun ohjaajan nyt haluaisin tavata, niin stallonen.)

      Poista
  8. Juha, en kuulu varsinaiseen AC/DC:n kuuntelijaryhmään, mutta onhan se ihan sairaan energistä. Heavyn kuunteleminen nykyisin ilman ironisia ajatuksia ja kliseefiltteriä on vaikeaa, mutta juuri se energia ja raivokkuus mikä bändillä on toimii aina - Thunderstruck on "kova biisi" käyttääkseni näitä nykykliseitä. Kyllä minä Metallicaakin jossain vaiheessa kuuntelin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle ac/dc: n musa aukes vasta kymmnisen vuotta sitten kun alivaltiosihteeri vielä soitti musiikkia. ne soitti rock and roll ain't noise pllutionin. jumaliste kun se on hieno rock-piisi. AC/DC ei muuten kuulu metalligenreen ollenkaan, ne on hard-rock ja puhdas rock-bändi. minähän en juuri siksi löytänyt niiden suuruutta kun vierastin metalligenreä (tyhmää sinänsä vierastaa lajityyppiä) ja luulin niiden olevan sitä. itsekin ovat naureskelleet haastatteluissa heidän lipsauttamista väärään lajityyppiin. tosin kyllä sen arvaa mistä se virhe tulee, se tulee niiden imagosta, pirunsarvista ja hell's bells -kappaleesta. mutta musa ei ole metallia millään lailla.

      Poista
    2. Juu, varmasti menee tuonne hard-rock-osastoon, ei siis mitään heavy metal -kamaa ollenkaan.

      Poista
  9. Vielä Marjatta.
    Ja niille jotka kokevat pelkoa tästä pakolaisten tulosta olisi hyvä muistaa, että ylivoimaisesti suurin osa jää Irakiin selviämään jotenkin kaiken sen keskelle, ja iso osa sitä myös jälleenrakentamaan.
    Tästä ei voi kuitenkaan tietenkään johtaa sitä että kaikkien pitäisi toimia niin. Mielestäni niin pitäisi vain jos se on mahdollista, perustan tämän siihen vanhaan eettiseen kaavaan, että kaveria ei jätetä.

    Mutta tilanteet on niin erilaisia ja noita henilökohtaisia kauhutarinoita on tuhansittain liikaa. Joidenkin on vain paettava, muuta vaihtoehtoa ei ole.
    Mutta on myös totta, että maan tuho ja hätä on entistä syvempi jos sieltä katoisivat kokonaan pois jälleenrakentajien sukupolvet.

    Uskomaton paradoksi on myös se että kun Irakisa oli vallalla yksipuoluejärjestelmä, sananvapautta ei ollut, maassa pidettiin tuhansia poliittisia vankeja ja Saddam oli vastaansanomaton yksinvaltias jne. niin pakolaisuutta Irakista oli todella vähän.
    Maailmaa on usein mahdoton ymmärtää.

    Muistan joskus (naivina?) nuorena miehenä pitäneeni esillä kurdien asiaa. Pidin heistä. Varmaan taustalla jokin romanttinen käsitys kansasta ilman maata. Jotenkin "alistin" heidät vain uhreiksi ja puolustin (siis mielessäni) heidän ajatuksiaan. Mutta mutta. Lähi-itää on meidän kai mahdotonta ymmärtää. Ja nyt ollaan sitten taas paradoksaalisessa jamassa että länsimaiden pitäisi sekä lähteä sieltä pois ja samalla ehdottomasti sinne jäädä.

    jope

    VastaaPoista