sunnuntai 7. toukokuuta 2017

JANTEN LAISTA JA ITSELLEEN NAURAMISEN MAHDOTTOMUUDESTA

Tuossa edellisen kirjoituksen keskustelussa tuli aiheeksi Miki Liukkosen enemmän tai vähemmän hänen itsensä rakentama poseeraava julkinen tyylinsä, joka tietysti voi joitakin ärsyttää. Tästä inspiroituneena yksi kommentoijista viittasi Aksel Sandemosen romaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä esittämään Janten lakiin:

Älä luule, että sinä olet jotain.
Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
Älä luule, että olet enemmän kuin me.
Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
Älä naura meille.
Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.
Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta. 


Ikään kuin kaiken kokoavana muistutuksena tuohon lakiin, lopullisena iskuna, voisi vielä lisätä tämän kysymyksen kestoaiheestani: Osaathan nauraa itsellesi? 

Jos kysymykseen vastaa myöntävästi, joko kieltää sisimpänsä lain edessä tai osaa viisaasti suojella sitä siltä. Salaisimmalle itselleen siis hänkään ei naura, joka vastaa myöntävästi. Itselle nauramisessa on aina sen verran häpeää ja turvattomuutta, että todellinen itse on siltä säästettävä. 

Itselle nauraminen on eräänlaista vastavuoroista sukimista, mistä täälläkin olen kirjoittanut muun muassa näin: "Sisimmälle ja luovuttamattomimmalle itselleen on mahdotonta nauraa. Sitä on viimeiseen asti suojeltava ja siksi tarjottava muille naurettavaksi jotain itselle jo vähemmän tärkeää. Ja kaikkien on tietenkin aina naurettava mukana. 

Siinä missä ei kykene itselleen nauramaan, tunnistaa sen mikä itselle on tärkeintä eli sen, minkä pelkää menettävänsä. Se ei todellakaan ole naurun asia. Silti kysymykseen on vastattava aina myöntävästi. Lain edessä on joko hyödytöntä tai sitten täysin mahdotonta olla rehellinen.

104 kommenttia:

  1. Itselle nauraminen onnistuu vain, kun pukee sisimpänsä sopiviin vaatteisiin, pellen tai sankarin. Kun joku pääsee sen puvun alle, esim. kun psykiatri tai outoa tyyliäsi kummeksuva ystävä toistaa hitaasti hauskaksi muovaamasi tragedian, niin yhtäkkiä oletkin avuton ja nauru hiljenee muuttuen nyyhkeeksi.

    Et ehkä ihan tätä tarkoittanut, mutta tämä tuli mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Itselle nauraminen onnistuu vain, kun pukee sisimpänsä sopiviin vaatteisiin, pellen tai sankarin."

      Just niin.

      Poista
  2. Omia ajatuksia tästä aiheesta tuolla edellisessä ketjussa, mutta se tuli vielä uudestaan mieleen että Suomen kulttuurielämä on ollut ainakin ulospäin varsin tyyni ja yksimielinen viimeiset parikymmentä vuotta.
    Jos vertaa vaikkapa siihen miten politiikassa tai urheilussa asioita käsitellään (esim. valmennuksen ratkaisuja ) niin kilttiä ja sisäsiistiä on. Public Enemyä ei taiteesta löydy.

    Korkeintaan ääni nousee hieman kun toivotaan lisää rahaa kulttuuriin. Saa se sen vuoksi mun mielestä noustakin, mutta ei se aiheena ole kovin...haastava?
    Johtuuko tämä taiteellinen hiljaiselo sitten Jante-laista vai siitä mitä esim. Arto Salminen ehdotti: meillä taidetta tekee keskiluokka keskiluokalle. En osaa mitenkään arvioida.
    Kyllähän Suomen kulttuurielämä on usein ennenkin kokoontunut samankaltaisten lippujen alle, yleensä lippujen joka on myös yhteiskunnan valtavirran ilmaisema oikea linja. 30-luvulla oltiin äärioikealla, kuus- ja seitsemänkymmentäluvulla oltiin yyy:ata, nyt globalismia. Kun soraääniä ei kirjallisuudessa ole, luen minäkin uteliaisuuttani ja tarjonnan puutteessa vaikka sitä ainoaa, on sen taso mitä tahansa. Haavikko lienee viimeinen jonkinlainen vakava toisinajattelija ollut, mutta kun siitä on kysymys, mistään ei voi olla kovin varma.
    Sotkenko mä tämän nyt taas politiikkaan?
    Osittain kyllä, ja siksi ettei esteettisistä kysymyksistä saa mitään taidesotaa enää aikaan, ja siksi että kun olen vanhemman kirjallisuuden lukemisen kautta niin tottunut siihen että yhteiskunta on reippaasti mukana siinä mitä tekijät tekevät, en osaa sitä nykyhengen mukaan itsestään selvästi pois erottaakaan (mun) keskiluokkani taidenautintoja häiritsemästä.
    Se on valitettavan totta, että taiteentekijöiden "kritiikki" nykyään tuntuu toistavan samaa kaavaa ja olevan niin ennalta arvattavaa, että jää kaksi vaihtoehtoa: joko he ovat kaikki niin oikeassa ja siksi yksiäänisiä tai sitten ihan hemmetin pihalla. Historia on yleensä kulttuurinkin saralla lähes poikkeuksetta näyttänyt, että.....

    Eri asia on sitten tuollaiset persoonalliset luonnonoikut, tämä Liukkonen ehkä, Tabermann, Salminen, niille ei voi muuta kuin toivoa menestystä ja vahvaa omana itsenä kestämistä. Tabermannin elämäkerta (Numminen) avasi mulle tässä asiassa ennakkoluulojen silmiä.

    Kun vertasin nykytaitelijoita 1800-luvun valistushenkisiin pappeihin niin löysin mielestäni neulan heinistä. En ole henkilökohtaisesti mikään de Sade tai Celine-intoilija, en edes lukijakaan, olen rajoittunut sillä tavalla, mutta ehkä silti mielestäni jotakin tärkeää puuttuu, jos riviin 20 kirjailijaa asetettaessa, on niistä 10 ihannevävytyyppiä tai kivaa setämiestä, ja loput 10 kuuluu vastuullisesti Greenpeaceen.

    jope

    VastaaPoista
  3. Miksi keskiluokan ongelmat olisivat aiheena huonompia kuin muiden?

    VastaaPoista
  4. Minusta keskiluokan ongelmat on sinänsä ihan varteenotettava aihe - mehän tämä lysti käytännössä pitkälti kustannetaan:) joten mikä ettei.

    Itse arvostan suunnattomasti ihmisiä, jotka pyrkivät hyvään ja korjaamaan asioita yhteiskunnassa. Silti minussa herää monesti ärtymys, kun luen poliittisesti "oikeaoppisten" taiteilijoiden julkilausumia, jotka ovat täysin ennalta-arvattavia ja joilla lähinnä liimataan itseä osaksi hyvyyden joukkoa. Periaatteessa olen kyllä heidän kanssaan samaa mieltä, mutta samassa jurnutan: miksi kaikki tulevat ulos saman selvän sanoman kanssa, miksi niin harva jysäyttää taiteellista pommia, joka muuttaisi esimerkiksi sitä miten kirjoitamme.

    Ymmärrän näkökulmani ahtauden, mutta ärsyynnyn silti, kun usein julkisuudessa näyttää siltä, että korrektit ja hyvät aiheet tekevät kirjallisuudesta (niin kuin kaikesta muustakin kulttuurista) jotain arvokasta.

    Jope, viittasit tuolla edellisessä viestissä Hännikäiseen. Muutama korviini kantautunut tapauskertomus hänen toilailuistaan on saanut minut penseäksi. Tämä on toisenlainen vastareaktio kuin mitä edellä kuvasin eli kyllä myös tarpeeksi epäkorrekti käyttäytyminen saa aikaan aversiota, vaikka Hännikäinen kirjoittaa minusta ihan kohtuullisen hyvin.



    VastaaPoista
  5. Marjatta, keskiluokkaisten ongelmat ja kysymykset on tietty yhtä tärkeitä kuin kaikki muukin, Salminen toi mielestäni esiin tuolla sen, että taiteen tekeminen nousee aika pitkälti liikaa juuri taustoiltaan tietynlaisten ihmisten keskuudesta ja siten käsittelenee oman kokemuksensa kautta vain sitä maailmaa minkä tuntee. Ja tietenkin Salmisen heitto oli kärjistys, mutta kuten on todettu ei oikein mitään voi sanoa jos ei hieman kärjistä. Itse en edes tiedä missä kulkee keskiluokan "raja" nykyään. Eikä se tärkeää olekaan, Marjatta.

    Helpottavaa myös Vesa että sinäkin koet jotakin samansukuista näiden samaa oikeaa ja hyvää asiaa edistävien taiteilijoiden suhteen. En minäkään näitä ongelmaksi saakka mieti, mutta nyt kun tuli täällä puheeksi.
    Ottaisin myös sen taiteellisen pommin mieluummin vastaan kuin periaatteen vuoksi arvostamani muun eriäänisyyden.
    Mutta odottavan aika käy pitkäksi. Tosin mulle kelpaavat "vanhatkin" keinot aivan hyvin kunhan teos on muuten hyvä, siis mulle. Mikään taiteen arvottava tai paremmuusjärjestykseen laittaja en ole. En lue tietääkseni onko teos hyvä vai huono, luen vain itseni vuoksi.

    ( TH:n uusin Lihamylly on tosiaan lukulistallani Liukkosen O-teoksen kanssa. Sillä että Hännikäistä joskus luen, ei ole tekemistä politiikan kanssa. Luen ehkäpä juuri sen vuoksi että kaikkien muiden teosten, vastuullisten teosten, hyvin rakennettujen teosten, tärkeitä asioita esiin nostavien teosten, henkilökohtaista elämääni kohtaavien teosten ja tekstillisesti innostavien, kieltä uudistamaan pyrkivien teosten rinnalla ja ohessa on luettava....muutakin: oppositiota. Kirjallista oppositiota, henkistä oppositiota, poliittista oppositiota.
    Lihamylly kertoo suoraan kuulemma juuri taustaa kulttuurielämästä, siis sen näkökulmasta. En odota paljoa. Mutta uteliaisuus voittaa.
    En häntä henkilönä tunne enkä tule tuntemaankaan. Penseytesi syyt aavistan, jotain kuullutkin. Mutta minkäs teet, missä olis sille laadukkaampi vaihtoehto? Vastaääni, riitasointu. Nämä hännikäistyyppiset jutut on mun lukemisista murto-osan murtosa määrällisesti. ) jope

    VastaaPoista
  6. Jope, ei Hännikäinen mullakaan mitenkään pannassa ole enkä mitenkään automaattisen ylimielisesti naureskele sille mitä hän sanoo. Voin lukea hänen juttujaan. Kuitenkin vaikea lukea hänen kriittisiä analyysejaan kulttuurielämän taustoista, kun hän itse on toiminut erinäisissä tilanteissa aivan ala-arvoisesti ja ilman minkäänlaista itsekritiikkiä. Hännikäinen olisi luultavasti paljon arvostetumpi hahmo, jos olisi käyttäytynyt alkeellisimpien käytössääntöjen mukaan. Jos puhutaan taustoista, kyse ei ole ainoastaan ideologisesta jahdista, vaan Hännikäisen alkeellisilla törkeyksillään itse aiheuttamista asioista - paljon oudommistakin kuin kännipäissä lähetetyistä törkyviesteistä, jotka nekään eivät ole hänen asemaansa parantaneet. On selvää, että Hännikäinen on leimattu mies (ikävä asia kenelle hyvänsä), mutta hän on ennen kaikkea itse luonut oman epäonnensa perustat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve teille.

      Tuo kysymys aidosti haastavasta taiteesta jumittuu lukijaan. Taide on juuri niin radikaalia kuin sen kuluttaja rohkenee olla (en käyttänyt sanaa kuluttaja vahingossa). Ja haluammeko mekään aidosti sitä olla? Haluammeko taidetta joka saa olomme turvattomaksi? Ja edelleen: taide on juuri niin radikaalia kuin se todellisuus jossa lukija elää, on häntä aktiivisuuteensa pakottava. Ja nyt se ei mihinkään pakota.

      Sitten vielä se, että taiteen ongelma on taide itse. Koska se pitää määritellä taiteeksi ja tulla taideinstituution sisältä, se ei voi olla radikaalia. Tästä ongelmasta juuri voisi tehdä taiteen sisällön.

      Ajatellaan vaikkapa sikaloiden ja teurastamoiden salakuvaukset eli kansalaistottelemattomuus taiteeksi ja viedään ne videot kiasmaan ja potkaistaain ahtila sieltä vähäksi aikaa huis helkkariin (myönnän että en koe hänen töitään itselleni tärkeiksi, ks. Ahtilan tunniste). Siis tarkoitan että ne näytettäisiin Kiasmassa ensin ja sitten uutisissa. Jotain tuollaista pussy riottia...

      Kuulen jo mielessäni marinan taiteen ammattilaisilta, että tässä taide ei tule tarpeeksi ensin. Juttu vaiettaisiin kuoliaaksi koska teos ei kuulu aitoon diskurssiin. Ehkä tuo teos kuitenkin kestäisi diskurssoinninkin... se eläisi sanomaansa ja taidekeskustelua rinnakkain KOSKA PALJASTETTU KÄRSIMYS PAKOTTAISI IHMISET TOIMIMAAN TAITEEN OHI.

      Väitänkin että vain kärsimys, johon voimme heti ainakin periaatteessa vaikuttaa, tekee taiteesta aidosti häiritsevää. Vain jos vaikuttamisen mittasuhteet pysyvät mielekkäinä, taide vaikuttaa, VAATII, aidosti. (Juuri rakenteellisen väkivallan valtavuus ja yksilön vaikuttamismahdollisuuden touvottomuus, syyllisyyden absurdius,teki kissavideon kissan kuolemasta täysin turhan.)

      No. Ei aitoja valintoja vaativaa taidetta tulla tekemään niin kauan kuin taiteen pitää olla taidetta ja yleisö on tyytyväinen elämäänsä. Kuten minäkin olen. Tässä todellisuudessa taide on viihdettä. Leea Klemolan näytelmiä myöten. Odotuksemme ravistelevasta taiteesta ja kirjallisuudesta kumpuaa pitkästymisestä: haluamme vaihtelua totuttuun tarjontaan, emme oikeasti
      mieltämme uhkaavaa taidetta. Emme me sitä oikeasti halua. Ja eikö sen haluaminenkin jo kuulu taiteen diskurssiin?

      Poista
  7. Juha, minulle riittää radikaaliksi taiteeksi tekeminen, josta välittyy ilo, osaamisen ylivertaisuus, ilmaisun hämmennys olemassaolosta, innovaatiot jne. Ei tarvita välttämättä sokkia, tuskaa, järkytystä, jota löytyy etsimättäkin. Alan jo hiukan kyllästyä äärimmäisyyksistä toisiin vellomiseen, jota sosiaalinen media jo itsessään edustaa. Emme tarvitse enää sellaista taidetta. Kirjallisuuden osalta erotan kyllä missä tapahtuu jotain uutta ja freesiä. Totta kai taide on katsojista kiinni. Mutta meidän katsojien olisi hyvä herkistyä taas monenlaisten viestien ja muotojen vastaanottamiseen.

    Jos kommenttini Hännikäisestä olivat liian henkilöön käyviä, ne voi poistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juha, Vesa, nämä teidän kaksi viimeistä kommenttinne pohdintaa on juuri sitä mistä mun intohimo taiteeseen, mun kohdalla erityisesti kirjallisuuteen ja erilaisiin kirjoituksiin elää !

      Juuri noita asioita mietin iltakävelyllä ( siis silloin kun en mieti arkeani, lintuja puissa, puita matkan varrella, pilviä, ihmisiä talojen pihalla ja kadulla, talojen ikkunoiden akvaarioita, Jumalaa, koiria....)

      jope

      Poista
  8. Olen samaa mieltä Vesan kanssa siitä, ettei pelkkä kohahduttaminen ole uudistavaa taidetta. Jos mennään järkyttäminen edellä, niin ei tule hyvää. Tulee vain ärsyttävää ja keinotekoista. Järkyttämisen alla saattaa kyllä piillä jotain sellaista ydinasiaa, minkä joku toinen joskus jalostaa.

    Minä en ainakaan näe noissa Vesan kommenteissa mitään liiaksi henkilöön menevää. Pilkka, toisten parodiointi yms., josta edellä puhuin, on ihan eri juttu.

    Minäkin luen monenlaista, mistä sitä muuten tietäisi, missä mennään. Edesmennyt Outi Nyytäjä, jota arvostin, oli muuten juuri tätä mieltä. Se helpotti minua, kun sain joiltain ihmisiltä arvosteluja lukurepertuaaristani ja muista elämäntyyliasioista.

    No, mutta mitä UUTTA taiteeseen? Heräsin aamulla miettien, että meillä on edelleen samat suuret säveltäjät ja kuvataiteilijat. Kaikilla taiteenaloilla on tehty ensin näköistä ja kaunista ja sitten pirstaloitu sitä.
    Pirstaleisuudellakin on rajansa. Kun esitetään, että se sopii nykyaikaan, että meidän aikamme olisi tällaista, hajanaista, niin en ole ihan varma siitä. Kai sotien aika oli paljon rikkonaisempaa. Nykyään maapalloistuminen on tehnyt maailmasta paljon hallittavamman oloisen, ja tiede (jonka arvon Macron näkee, hienoa!) saa olon tuntumaan turvallisemmalta kuin entisajan taikauskoisessa maailmassa eläminen.
    Kun nyt Liukkonen ja esikuvansa David Foster Wallace näkevät maailman kaoottisena, niin olisiko se juuri turvallisuuden mahdollistamaa. Infoähky on niin pieni asia kaiken turvallisen kuorrutuksena. En ole lukenut Wallacen romaania Infinte Jest, mutta käsitykseni on, että se käsittelee pääosin ihmistä infoähkyn ajalla, samoin kuin Liukkosen uusin. Minä en kaipaa ainakaan tällaista, mieluummin jonkun suuren kokoavan kertomuksen ajastamme perinteisellä tyylillä. Se ehkä tehdään sitten kun tätä aika katsotaan etäämpää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainio kommentti marjatta. Ja pirstaleisuuden toistaminen on näköistaidetta myös.

      Varoitys!Tästä edes tämä kirjoitus sisältää kiihkeää retoriikkaa.

      Jos haluaa todistaa itselleen ettei syyllisty eskapismiin, taide ei ole vastaus. Taide kuitenkin viettää meidät sen suomaan suojaavaan rinnakkaistodellusuuteen. Kannattaa lukea MV-lehteä. Siinähän se on se aikamme kuva, joka meidät humanistit haastaa toimimaan asian suhteen. Iskemään vastaan. Kaiken muun parissa viihdymme turvallisesti. Häiriintymättä. Haemme kirjallisuudesta todentuntuista aikalaisuutta. Ei se sen kummempaa ole. Tai uuden muodon ja estetiikan elämyksiä. Liukkonen ja kumppanit... mitä ne antavat meille muuta kuin miellyttävää aikalaisuutta ja taiteen innovatiivisuutta. Taiteen kenttä tarvitsee uusiutumista an sich, tietenkin. Se ei voi jäädä ajastaan, ei tietenkään. Mutta jotenkin uskomme tämän uudistumisen tuovan mukanaan ikään kuin automaattisesti vastalääkkeen todellisuuspaolle. Kumman tietoisuus on vähemmän väärä: Matti Pulkkisen vai Edward Bunkerin lukijan? Tietenkin kysymys on retorinen ja vastaus selvä: se riippuu lukijan tietoisuudesta ja erityisesti siitä todellisuudesta, jossa hän noita kirjailijoita lukee.

      Ei taiteen uudistumisesta kannata huolestua, se järjestyy, on aina järjestynyt. Emme vain huomaa sitä kun luulemme sen olevan joka kerta jotakin todellisempaa.

      Poista
  9. Juha, kun luen esimerkiksi viime vuoden parhaita runokirjoja - Haasjoen Planeettaa, Tennilän Onttoa harmaata tai Lehikoisen Multaa - koen suurta yhteyttä tunteviin, älykkäisiin ja kirjaimensa keksineisiin ja osaaviin tekijöihin. He puhuvat maailmasta, planeetasta, havainnoista ja mullasta sanoilla, jotka ovat tosia ja tapahtuvat, eivät esitä tapahtuvansa. Noiden kirjojen vaikutus on hiljaista, mutta kaikki ne osallistavat minua maailmaan. Ikään kuin niiden sanoista tulisi käytävä maailmaan, joka koko ajan jo on. Eikä pienintäkään meuhkaamista tai petoksen tuntua, todellisuuspakoa. Pikemminkin ne tekevät todellisuuden todemmaksi ja kielen todemmaksi, koska kieli tapahtuu, ei vain esitä tai toista.

    Minusta paras aikamme kuva on yhdessäolon mahdollisuudessa, hiljaisuudessa ja siinä ihmeessä, että yhä syntyy muutakin kuin kulutettavaa. Syntyy asioita, jotka pikku hiljaa murtavat tietoisuuttamme havaintoihin ja olemiseen, joka ei ole vielä täysin järjestynyt tai täysin triviaali. Kun luen parasta aikalaisrunoutta, tiedän lukevani parasta runoutta mitä on kirjoitettu vuosikymmeniin eikä minusta tunnu yhtään falskilta sanoa näin. Tosin näillä runoilla ei aina nousta mediaan tai edes pienille lavoille, mutta ne jotka löytävät nämä tekstit voivat tuntea löytäneensä uusia kasveja ja lajeja - ikään kuin maailma tuottaisi vielä jotain hyvää. Ja itselleni näitä hienouksia on löytämättä vielä aiemmilta vuosikymmeniltä ja sadoilta, jos ajattelen taidetta tai musiikkia.

    Tällaisia seikkoja tarkoitin puhuessani siitä, että lukijoiden on herkistyttävä moninaisten muotojen vastaanottamiseen. Minusta on ajankohtaisempaa katsoa jään uurtamia kallioita ja lintujen ja mehiläisten puuhia tai aallokon liikkeitä ja antaa niiden kertoa olemisesta kuin lukea vaihtoehtomediaa. Ihmistä on huomattavasti helpompi häiritä kuin tyynnyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhut kauneudesta. Sitä minäkin kaipaan.

      Poista
    2. Jonkin aivan uuden löytäminen on kauneutta. Tai puhdasta iloa. Kaneus ja ilo eivät ehdy. Pahuus, julmuus ja valheellisuus eivät voi vähentää niitä. Kauneus ja ilo ovat tosia entiteettejä minulle ja niitä etsin taiteesta ja filisofiasta ja parhaassa tapauksessa löydän ne ihmisten kohtaamisista. Teidän esimerkiksi.

      Tenilän Yksinkeltainen on auringon löytämista kielestä. Sun romaanis kuvaama rakkauden aineellisuus ja sen mahdottomuus (lacanilaisen) reaalisen tasolla (siis sen mahdollisuus vain ylestävänä nimenä) oli sitä. Elokuvista Lilja 4-ever on tinkimätöntä rakkautta ihmiskuntaa kohtaan vihan voimalla. Sen viha ja rakkaus oli kaunista. Niitzen hulluus ja nihilismin ylittäminen niin kuin minä sen haluan ymmärtää on kaunista...

      En tiedä puhunko yhtään samasta kun sinä vesa...

      Poista
    3. Ja jos palaan aiheseen, niin Itselle nauramisen mahdottomuus on itsensä kaunista löytämistä.

      Poista
    4. Ja se on varmaan juuri hiljaisuudessa ja olennaiseen keskittymisessä ähkyilyn, rahan, viihteen ja provosoinnin sijasta.

      Juha, minä näen tuon MV-porukan samana kuin ennen (ja yhä edelleenkin) räkälöissä meuhkaavat ukot ja akat. Aina niitä on ollut, toisten syyttelijöitä, vähättelijöitä ja itseään erinomaisina pitäviä lähinnä tyhjäntoimittajia. Osa ihmisistä pystyy vain tällaiseen, heidän osuutensa ajankuvasta on aika vähäinen.

      Korvapuustit nousemassa, piipahdin vain katsomaan, miten keskustelu etenee. :)

      Poista
    5. Tuo se-sana kommenttini alussa viittaa kauneuteen.

      Poista
  10. Juha, ymmärrän mistä puhut. Minäkin etsin kauneuden kokemusta, mutta myös paljasta, tyhjää, mustaa, niin kuin Baudelaire runoili, ja kummaa, harvinaista pyhän kokemusta, joka voi joskus olla väkivalta kintereillään. Minusta ne ovat taiteen ytimessä. Lisäksi rakastan taiteessa ajatusta taidosta, siitä että idea ja materia ikään kuin sulavat yhteen tavalla tai toisella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taito ja taide! Vesa, olet asian ytimessä. Juuri tuosta syystä tiukat toimintaelokuvat puhuttelevat minua muodollaan, Mission impossible 3 esimerkiksi tai indonedsialainen taisteluelokuva Raid 2. Tai dodge chargerin huikea täydellisyys tai thomamas harrisin ihan älyttömän nautittava romaani Uhrilampaat. Tai Gomorrah-sarjan julma elegisyys. Puhun taiteesta noiden kohdalla, koska ne TUNTUVAT siltä.

      Poista
    2. Salli mun nyt romantisoida neroutta: määrittelen sen välineen ja idean täydelliseksi yhdistämiseksi, Juuri tuoksi sulautumiseksi josta puhut. Toki tuo kuvaamani nerous vaatii avukseen myös sattumaa. Mutta jotakin suvereenia osaa ista janäkemystä ensin. Olen johonkin tästä täällä kirjoittanutkin mutta en muista mihin.

      Elokuvassa Lynch, Moodysson, Trier, Malick, Kitano...

      Poista
  11. Juha, aivan niin: taiteessa pitää olla tunne mukana, parhaimmassa tapauksessa sellainen, että sinuun joko tykitetään jotain taika-ainetta (josta seuraa sopiva immersion kokemus) tai sitten käy niin että sinut otetaan hieman viipyillen mutta sitäkin syvemmin mukaan.

    Itse pidin aikoinani todella paljon Uhrilampaista, siis elokuvana. Kirjaa en ole lukenut. Aina kun taidetta joutuu lukemaan / ottamaan vastaan liikaa äly edellä, siinä on jo menetetty jotain. Taiteen pitää tarjota vaistonvaraiselle vastaanottamiselle paljon, sen pitää lumota kompositiollaan, rytmillään, kuvillaan (tässä mielessä olen nietzscheläinen).

    VastaaPoista
  12. M, J, V, eihän voi muuta kuin yhtyä edellisiin puhujiin. Sillä tavalla kuitenkin että katsomme maailman kauneutta kaikki hieman eri kohdasta. Kuten hiljentävää luontoa, on merkittävää taidetta valtavia määriä, se on valtameri. Itsekin tykkään pudotella nimiä, mutta taideteosten nimillä emme saavuta suoraa yhteyttä toiseen, koska, kuten sanoin, katsomme aina kaikkea hieman eri kohdasta.
    Pienikin liikahdus rinnalla kulkijaan tuottaa kokemuksia jotka eivät olekaan yhtä aikaa sanoilla kohdattavissa. Jää vain tekijöiden lista.
    Vesan harvinaisten kasvien löytämisvertaus oli hyvä, mietin samaa asiaa vaikka eri sanoin, kun luin pienen romaanin nimeltä Intohimoinen sienestäjä. Oli ja tuli tunne ettei tätä kirjaa kukaan kilometrin säteellä minusta ole lukenut. Ja sitä kautta hiljainen kuin yksityinen hetki: minä löysin tämän pienen kauniin tatin. Kannatti poimia.

    Koska taide äärimmäisen harvoin yksittäisinä "nimikkeinä" ja kokemuksina yhdistää meitä suoraan (esim. minä olen hokenut Strindbergiä koko ajan kaikkialla, mutta ei kukaan innostu, hah) niin sen vuoksi jotta keskustelu voisi toeteutua me liukastumme esim. yhteiskunnallisten asioiden ääreen usein kuin varkain. Marjattaan koen tässä juuri yhteyttä, koska sinulla on se taipumus myös, vaikkakin juuri mä suorastaan pakotan ja provoan (llian usein) keskustelun sinne.
    Luulen että se johtuu mun kohdalla siitä, että en koe suoraa kohtaamista taidekokemusten vertailun kautta. Tai koen yhteyttä, mutta en kosketusta.
    Tarkoitan sitä että me katsomme silti aina josskain määrin eri elokuvaa. Tänään olen ajatellut Bukowskia ja Hemingwaytä. En ole lukenut niitä vuosiin, mutta sinne nousivat.
    Kuten Strindbergin kohdalla esim. töissäni olisi ihan turhaa aloittaa keskjustelua Hemistä koska noin kahdessa sekunnissa tulisivat typerimmät kliseet siitä: macho, metsästäjä... Kuka jaksaa muistaa että EH oli omana aikanaan kirjallisen ilmaisun rankka uudistaja, lähes avantagardisti sillä ilmaisullaan joka oli tuolloin todellisesti ihan kokonaan uutta kirjoitettua todellisuutta. Strindbergistä on sitten ihan turha puhua niistä tietyistä syistä.
    Kulttuurikeskustelu on liian usein kuin tuomitti epäonnistumaan, koska asetelmat on niin heikkoja jo lähtöasetelmissaan. Mutt "helpot" politiikka, arki, yhteiskunta vie ikään kuin suoraan tekstin äärelle ja samalle kentälle. Siksi nuo aihepiirit ovat useammin kovempaa kamaa kuin Vesan mainitsema multa, jossa se totuus kuitenkin on, mutta ikävystyvä ihminen ei jaksa jäädä sitä kuuntelemaan. On myös niin että jos kaikki puhe hiljaisuudesta muutettaisiin hiljaisuudeksi, niin sitten meillä olisi ensi kertaa hiljaisuutta. Mun puolesta kylläkin maailmassa ollessa ja maailmassa olijoilta saa kuulua ääntä, ja paljonkin, mutta ei yhtä ääntä, vaan monta.
    Loppujen lopuksi arvostan niitä jotka laittavat kuolevat solunsa peliin tässä elämässä kävi siinä sitten miten kävi.
    Mulle kauneus on fyysistä olemista ja toimimista olemisessa niin taiteessa, luonnossa ja itsessänikin.
    Maailma joka on luotu, ja maailma jota luodaan on olemassaoloa varten eikä siitä pois neutralisoitumista. No, toi on mun näkemys,mutta liittyy siihen että mä kestän kyllä riitasointujakin. Joskus suorastaan kaipaan niitä. Kipinää saa ottaa. Se on merkki kitkasta, eli elämästä.

    jope

    VastaaPoista
  13. Kauneus, untemme sisar,
    on opas meillä:
    laulaen kuoleva joutsen,
    lehdellä kasteen pisar,
    myös tomu kultainen teillä.
    (Loppusäkeistö Uuno Kailaan runosta Ihmisen määrä)

    Hoksasin, miten vähän luen runoja siihen nähden miten paljon niistä nautin. Ja niinpä varasin kirjastosta Vesan mainitsemat kolme kokoelmaa ja Vesan omat runokokoelmat. Nekin jääneet lukematta, epähuomiossa, kaiken touhun keskellä. Termini on hyllyssä tuossa lähikirjastossa, sen saan siitä, muut siirtävät pääkirjastosta.
    Ja arvatkaa missä ne luen. En suinkaan kotona pullan leipomisen välissä. Varasin itselleni lomamatkan meren rannalle kesäkuun puoliväliin, siellä. Kirjat pitää jo uusiakin siihen mennessä, mutta säästän sinne. Rantalomalla hiljennyn ja olen yksin ihmisten keskellä. En ota läppäriä mukaan enkä mene nettikahvilaan. Tuijotan merta ja luen runoja. Meren katselu ja meressä kahlailu tuovat minulle aina valtavan onnen tunteen. Olen monesti omalomillani itkenyt meren aavan ääressä sen kauneutta ja suuruutta.
    Olin myöhässä Kyproksen suhteen, siellä olisi ollut veden lämpötila 26 astetta, mutta on se Turkissakin lämmintä. Minä vissiin kaipaan kohtuun lapsiveteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meri on yksin minun, järvi on kollektiivinen, yhteinen. Noin jotenkin koen.

      Poista
  14. Marjatta, hieno suunnitelma, lämpimässä vedessä on ihmisen oikea paikka. Itse jään, jäädään lähijärvien kahdenkympin- ja merirantojen seitsemäntoista asteiseen veteen sinertymään.

    Kun luen runoja, luen niitä putkeen paljon, joskus koko teoksen kertaheitolla läpi niin että ne sekoittuvat toisiinsa. Viimeksi olen lukenut Don Patersonin vastasuomennettua kokoelmaa jossa myös runoja, Jumalan lahja naisille. Sen Varjojen kirja on hyllyssä. Mulle runot muodostavat sellaisen yhden isomman ympäristön, jossa yksittäiset runot sekoittuvat koko siihen ainekseen, kieleen. Ne ikään kuin katoaa mielestä yksittäisinä olioina ja lukemisen jälkeen enää tekijän nimi muodostaa tietyn ympäristön, valaistuksen mun mielessä.
    Runoilijasta tulee ikään kuin se runo, säkeet ovat vain siinä lukemisen hetkessä olleet kirkkaita. Toki niin kuin leffoissa, muutamat yksittäiset kuvat jää kyllä mieleen. Mutta en taida "osata" yhtään runoa kokonaan.

    Pitäisi jaksaa muistaa se että alunperin runous oli suurin piirtein yhtä kuin kirjallisuus, se kova ydin, ja proosa pelkkä sivuasia, kuriositeetti, marginaalinen genre. No, siihen aikaan ei taida olla paluuta. Itse olen yksi syyllisistä. Toki muistan esim. Dylan Thomas vuoteni, jolloin se oli mulle hyvin tärkeä ja ohitti hetkeksi muun lukemisen.

    Jotkut kirjastot kyllä tekevät parhaansa. Kun oltiin lauantaina hakemassa tytölle tiettyä kirjaa nuorten
    osastolta Tikkurilasta, huomasin että siellä runous oli heti esillä kun astui aikuisten osastolle sisään. Heti ensimmäisenä.
    Pitäisi ylipäätään laittaa runoutta enemmän esille ns. bestseller-hyllyille kirjastoissa.
    Ja tätä te ette muuten tajua kukaan, antakaa anteeksi, tunnustan kuitenkin, on ihan kuin tämä ei olisi itse valittua vaan eräänlaisen kasvatuksen ja ympäristön surkea lopputulos: jos minä luen vaikkapa kirjastossa ohuenohutta runonidettä, joka on vielä naisen kirjoittama (varoitinhan ettette ymmärrä) ja ohi kulkee suurinpiirtein ikäiseni ja oloiseni mies, niin kyllä minä kumarrun eteenpäin ehkä niin että kirjan kansi ei ole ohikulkijan luettavissa.
    Tässä ei ole kysymys tuon tekijän sukupuolen alentamisesta, enhän minä muuten häntä lukisikaan, vaan jostakin muusta hyvin rakenteellisesta minussa.
    Eikä tälläisiä kai ole tapana tunnustaa missään piireissä, mutta Juhahan alusti itselle nauramisesta!!

    jope

    VastaaPoista
  15. Marjatta! Onpa hieno suunnitelma. Mun kokoelmien suhteen kannattaa säästää itseään. Jos aloitat esimerkiksi Terminillä, saat ehkä parhaan kuvan. Toki myös Vantaa on ihan ok, perinteisin. Se Ötzi saattaa olla vähän repivä paikoin. Sain juuri neljännen teoksen valmiiksi ja taittoon. Ilmestyy elokuussa. Sitä voin vilpittömästi suositella. Saatat kohdata kaikuja niistäkin aihepiireistä, mitä täällä Juhan blogissa on käsitelty.

    Jope, pidän kovasti tuosta sinun kirjastoharrastuksestasi. Tikkurilan kirjasto on minusta hieno!

    VastaaPoista
  16. Marjatta, tuo sinun läppäritön loma rauhallisesti kirjojen, valon ja veden äärellä kuulostaa ihanteelliselta! Vielä lomalukemisiin: meren läheisyydessä luettavaksi sopii mielestäni hyvin tuo Haasjoen Planeetta - se on kirjoitettu Uudessa-Seelannissa. Jos tahtoo vakavampaa mietistelyä on Lehikoisen Multa erittäin sopiva. Mun Terminissä ollaan Italiassa, pääasiassa Roomassa: oikeastaan se on runoromaani, joka sisältää myös fiktiivistä päiväkirjaa. Siinäkin on merellä oma roolinsa.

    VastaaPoista
  17. Kiitos vinkeistä Vesa!

    Minulla on heinäkuussa vilkkaampaa elämää, kun lasten perheet käyvät meillä osin yhtäaikaisestikin ja lapsenlapset, nuo sydänkäpyset, jäävät lomailemaan ilman vanhempiaan. Haluan sitä ennen ladata akkuni täysille irrottautumalla tutusta arjesta, jossa huolehdin yleensä liikaa.
    Työaikana lähdin omalle lomalle jonkun kerran juuri ennen töiden alkua voimistumaan tulevaa lukuvuotta varten. Aurinkoloman vaikutus kesti yleensä ainakin jouluun asti.

    Luulen, että nyt on hyvät matkalukemiset.
    Viikko yksin ilman läppäriä on pitkä aika, joten saatan lisätä mukaan varalle vielä jonkin proosakirjan. Tulee varmaan kirjoitetuksi ajatuksia paperille, mikä sekin on erilaista kuin tämä näpyttely.

    Ajatelkaa, me kaikki nautimme lukemisesta ja kirjoittamisesta. Mikä onni ja etu! Minäkin saan nautintoa jopa siitä, että onnistun muotoilemaan asiani hyvin sähköpostikirjeeseen ystävälle - tai tänne kommentteihin.

    Jope, juuri noin pitäisi kirjastoja käyttää kuin sinä teet, olohuoneena. Minä haen vain varauksia. Olen villiintynyt täysin, kun meilläkin poistui vuoden vaihteessa varausmaksu.
    Ulkomailla käyn aina tutkimassa millaisia kirjastoja siellä on. Muita kohteitani ovat koulut, kirkot tai muut pyhät paikat ja hautausmaat. Ydinasiat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukaan ei tarttunut nyt siihen kun tunnustin tuon kumarruksen "kriittisellä" hetkellä. Hyvä:) antaa olla.

      Kirjastosta olohuoneena. Se alkoi kun mulla ei penskana ollut omaa huonetta. Sitten myöhemmin oivalsin että kuten taiteilija tarvitsee usein työhuoneensa, tarvitsee myös keskittynyt lukija oman huoneensa. Luenkin vähintään yhtä paljon kirjastoissa kuin kotona. Tarvitaan vain hieman syrjäinen nojatuoli kirjaston jossakin sivukolkassa. Nuorempana ja villimpänä mukana saattoi olla ainakin loma-aikoina hieman viintäkin, muttei enää vuosiin.

      M, hautausmaat. Mitä hienoimpia elämän puutarhoja niin koti- kuin ulkomailla ! Viimeisin bongaus Tuusulan vanhan kirkon hautausmaa siinä järven rannalla. Hieno. Siellä mm. upea puunlatvojen alla oleva Aleksis Kiven leposija.

      Vesan runoudesta. Vantaalta Roomaan, Roomasta Alpeille, Alpeilta nyt- Pohjanmerelle, "uponneeseen maahaan" ???

      jope

      Poista
    2. Jope, minusta sinun pohdintasi kohtaamisista / osittaisista yhtäaikaisuuden puuttumisista taideteosten äärellä oli ihan totta - näin siinä käy. Välillä toki on nimiä, jotka liimaavat meitä yhteen, vaikka voikin olla että itse kutakin hieman eri syistä. Minusta on mukava lukea ihmisten analyyseja taideteoksista, koska se paljastaa vähintään yhtä paljon ihmisistä itsestään kuin tarkasteltavista teoksista.

      Poista
  18. No nyt olen lukenut uudistavan teoksen, Sinikka Vuolan Replikan. Muistaakseni Vesakin kehuit sitä Runeberg-ehdokkkaista keskustellessamme.
    Kumpikaan runoilijaprosaisti, sinä tai Vuola, ei voittanut, mutta olisi pitänyt.
    Luin Replikan jo kolmannen kerran, ja taas lukukokemus syveni ja öytyi paljon lisää pohdiskeltavaa.

    On kokeellisesti kirjoittavia, joilla kokeellisuus on kikkailua ja sitten heitä, teitä, joilla se on aitoa.

    Jope, haluat vaistomaisella eleellä salata naisen kirjoittaman runokirjan lukemisen toisilta miehiltä. Pöljä (tämä lempeällä äänellä lausuttuna)! Nyt kuule lopetat tuollaisen! Runot ovat nykyään rajua kirjallisuutta, rajumpaa kuin isänpäivänä mainostettu proosa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin lukemassa blogeja tuosta Replikasta. Lievää kiinnostusta herätti. Sitaatit kirjasta eivät hirveästi jymäyttäneet kylläkään...

      Se mikä tuntui kiinnostavalta oli ajan, paikan, totuuden ja fantasian suhde noissa pätkissä. Esimerkiksi lapsi ajattelemassa itseään äidin sylissä viritti mieleeni ikään kuin metatekstin: millä motiivilla ajattelija ajattelee tuota tilaa ja aikaa (sehän ei voi olla tuo lapsi runollisuudesta johtuen); teksti hämää lukemaan eläytyvästi vaikka kertoja ja se missä ja miksi kerrotaan on loogisesti ajatellen tavoittamattomissa. Tämä minua oikeastaan kiinnostaa enemmän kuin itse nuo otteet romaanista.

      Koen sen iänikuisen Siepparini samoin.

      Poista
    2. ...tai siepparissa nautin siis tekstistä sinänsä mutta tuo kertojan katoaminen ei-olemiseen oli sama kokemus; kumpikin jättää mielikuvituksen neuvottomaksi. Tai no, en tietenkään olla lukenut Replikaa enkä varmaan luekaan kun on tullut tehtyä päätös uusien aloittamisen kiellosta ennen kuin vanhat lukemattomat on tullut luettua... Ajattelen siis sitaattien pohjalta.

      Poista
    3. Kävin minäkin lukemassa Marjatan Replika-jutun. Kirjankin luin, melkein kokonaan. Pidin siitä. Mahdotonta määritellä sitä mitenkään. Arvostan tuollaista kokeilevuutta joka on silti ihan aitoa kieltä. Jyrki Vainonen on kirjoittanut jotain samansukuista myös, mutta tämä on parempi. Olen myös toivonut että Monika Fagerholm tekisi jotain vastaavaa ja jättäisi juonivetoisuutta vähemmälle. Sillä on siihen varmasti kirjallista kykyä, luen sitä sieltä sen romaanien rivien väleistä. Tai siis näistä parista viimeisestä.

      Marjatan "senkin pöljä" -lausunto on juuri noin. Lupaan olla rohkeampi seuraavalla kerralla kun joku kulkee ohi:)

      jope

      Poista
    4. Ja juu, noihin "isänpäivä-kirjailijoihin" mulla on karmea suhde, haukun niitä koskaan niitä lukemattakin. Toki noiden vanhojen isänpäivätekijöiden sijasta mun negat kohdistuu nyt siihen kivaan ja mukavaan hämeenlinnalaisperäiseen, josta saadaan vielä, jos huonosti käy, Suomen paulauster.
      Mun pahin haukkamasanahan miehelle on "ihannevävy." Tarkoittaa miestä joka hukutetaan suvun naisten taholta paksuihin villapaitoihin ja johon äiskäkin on vähän ihastunut. Kun se uppoaa nahkasohvaan ja oppii olemaan hiljaa ja lukemaan sitä-hotakaiskirjaansa-taas tai katsomaan -sitä-sen-mestaruus-liigaa niin kaikki on hyvin.
      Miehet ryhdistäytykää!! :) :) :)

      jope

      Poista
  19. Marjatta, jope ja Juha: jos ette ole vielä lukeneet itse Runeberg 2017 -voittajaa eli Sandströmin Laudaturia, niin suosittelen!

    Ei unelmavävyä (ainakaan oletusarvoista), vaan noin viisikymppinen mies joka on ajautunut elämässään sivuraiteelle ja seilaa kahden päivän väliä (tupayhdenpäiväromaani kyseessä siis). Hienoa tekstiä, hieno tunnelma, yhtä aikaa kevyt ja syvä. Ymmärrän hyvin miksi tämä todella runollisen kerroksinen romaani voitti kilvan.

    Toinen romaani, jonka ehkä moni on jättänyt väliin, on Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja. Sen päähahmo on ihmisenkaltainen kone, joka syöttää lukijalle todella herkullisia stereotypioita, mutta tuhoaa luokittelevan ja stereotyppisen hahmon ja paljastaa paljon myös lukijastaan. Kerta kaikkiaan onnistunutta huumoria. Tätä ei ehkä uskoisi, jos on palauttanut Tuomas Kyrön mielikuvissaan kaupalliseksi TV-kasvoksi.

    Muusta TV:stä tutusta isänpäiväkirjallisuudesta en ole viimeaikoina ollut niin innostunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös ne kyrön jutut ollu aluksi lehtijuttuja tai radioon kirjoitettuja. Ne oli hauskoja mutta niitä ei saanu lukea liian monta peräkkäin, toisto söi tehoa.

      Poista
  20. Muistatteko Henrika Ringbomin Maarit Sarasteen kaipuuta? Eleginen juttu. Pidin.

    VastaaPoista
  21. Laudatur on ollut pitkään aikeissa lukea.
    Mielensäpahoittaja on hauska. Olen lukenut sen Kyrön Pikku juttu-kuunnelmasarjasta työstämän peruskirjan, en jatkoja. Myös Jari Järvelän kaupunginjohtaja-pikkukuunnelmista on muistaakseni julkaistu kirja. Kuuntelin niitä ja tykkäsin.

    Replikassa on paljon teemoja, joista tärkein on muutos, miten nikään ei toistu koskaan samana, vaan eri variaatioina, replikoina.

    VastaaPoista
  22. Minä muistan. Olisiko ollut joskus 2004 kun ilmestyi? Eipä ollutkaan kuin 90-luvun loppu, kun nyt tarkastin. Monet suomenruotsalaiset prosaistit ovat kunnostautuneet myös runoilijoina ja sen kyllä huomaa.

    VastaaPoista
  23. Karmea houkutus alkaa nyt listata nimiä, nimiä jotka meidät yhdistävät toisiimme, olemmahan kaikki kulttuurin rakastajia. Jokin kuiskaa myös korvaani ja sanoo, ryhdy taas siksi toiseksi jopeksi, vie sivupolulle koko kiva keskustelu, ja kerro tyytyväisyytesi Hesarin ( !! ) tämänpäiväisestä reality checkistä. Toisessa jutussa oli esillä ikävä tilasto eduatamassa tunteistamme riippumatonta faktamaailmaa, toisessa valtion suhtellisen korkearvoinen virkamies (PN) kertoi oman hallitun näkemyksensä painopisteenään realismi tässä ajassa. Tästä viestistä eikä noista teksteistä tarvitse aloittaa mitään keskustelua nyt, ei aloitetaankaan, tämä oli ikäänkuin pieni sivuääni, tehokeino, meidän suuressa yhteisessä sydämessä, jossa kirjalliset tekstit puhuttelevat meitä useinkin samalla lailla, sen sijaan todellisuden kirjoittamat tekstit jossakin määrin eri tavalla. Itseymmärrystä.
    jope)

    VastaaPoista
  24. Jope, luen tässä juuri samaa juttua. Sinänsä ei yllätä, kun ajattelee millaisista oloista monet noista ihmisistä ovat tulleet ja millainen on arvotausta esim. sukupuolten suhteen. Suuri osa hädän vuoksi tulevista pystyy myös sopeutumaan sokeeraavassa tilanteessa, onneksi! Minua nuo luvut eivät yllätä, koska kyse on ihmisistä, ei ideologisista kiiltokuvista, joilla operoidaan puolin ja toisin niin pitkään kuin mahdollista. Ihminen kykenee niin hyvään kuin pahaankin, ja ihminen jonka peruskoordinaatit ovat horjuneet, niin ehkäpä hyvinkin tällaisessa suhteessa mitä luvut osoittavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle lukemat eivät kuitenkaan puhu tietyn kansan pahuudesta, vaan siitä, että noilla alueilla on ollut pitkään helppo vahingoittaa toista ja tehdä pahaa. Samanlainen tilanne voisi olla missä hyvänsä missä on hallittu tärkeällä väkivallalla ja eriarvoisuudella vuosikaudet, vuosikymmenet.

      Poista
    2. Piti sanoa "törkeällä", ei "tärkeällä". Minulle ei tule yllätyksenä mikään ihmisen tekemä pahuus. Vaikka meissä on kaikissa kyky hyvään ja paljon hyvyyttä, ei se ole koko kuva. Ihminen on ristiriitainen otus. Väitän että riittävän huonoissa olosuhteissa miltei kenestä hyvänsä voi kääntyä esiin pimeää, jota ei uskoisi olevankaan. Kuitenkin yhteiskunnan tausta-arvot ovat tärkeitä käyttäytymistason säätelijöitä.

      Marjatta, Replika on hieno teos!

      Poista
    3. Vielä pieni kontekstointi: miettikääpä minkä jäljen 1918 jätti suomalaisiin ja mitä tuonna vuotena tapahtui. Miten vuosikymmeniä kestänyt sisäinen diktatuuri, terrori ja sotatila eivät muka vaikuttaisi ihmisiin merkityksettömyytenä, masennuksena, mielenterveysongelmina ja muuna. Ja miten toisen sukupuolen etuoikeutettu asema ei vaikuttaisi asenteisiin tai provokatiiviseksi koettu länsimaisten naisten käytös (vähäpukeisuus, flirtti, humalatila). Tämä ihan yleisellä tasolla. Erikseen vielä marginaali eli tyypit, jotka ajattelevat länsimaisten ihmisten olevan pohjasakkaa islamilaisen maailman edessä.

      Kuitenkin suuri enemmistö pystyy inhimilliseen toimintaan. Veikkaan, että perheellä on paljon tekemistä tässä ja sillä, että ihminen ei koe itseään irralliseksi ja itseään tai muita arvottomaksi.

      Poista
  25. Olen täsmälleen samaa mieltä etteivät nuo luvut todista mitään muuta kuin sen mitä on tapahtunut. Eivät kenenkään pahuutta tms. mutta sen ne kyllä todistavat mitä on. Sekin on usein haluttu kieltää. Nergin kolumni oli myös hyvä. Minusta se oli ikään kuin todellisuuden tarkistusta erilaisten tahtotilojen välillä. Ei siis johtopäätöksiä mutta havaintoja. Avoin tilastotieto on avoimen yhteiskunnan tae.

    Tuo mitä Marjatta sanoi kirjan kolmeen kertaan lukemisesta,on tärkeää. Itsekin luen jokus jonkin ajan kuluttua minut kohdanneet kirjat toistamiseen ja juuri koskaan en silloin lue samaa kirjaa. Ihmisaivot, ja hyvät kirjat, on tässä ihan käsittämättömiä.
    Mun mielestä hyvät kirjat ansaitsevatkin vähintään sen toisenkin lukemiskerran. Eihän esim. maalaustaiteessa tai musiikissakaan lähdetä siitä, että kerran nähty tai kuunneltu on nyt sitten siinä.
    On joitakin kirjoja jotka ei ikään kuin koskaan lopu mihinkään lukemiseen. Ne voi olla hyvin pienimuotoisiakin, yksinkertaisia. Esim. se Tranströmerin Kootut, siitähän riittää isältä pojalle ja siitä eteenpäin

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on vähän sama juttu kuin Juhalla että munkin hyllyssä on joitakin kirjoja mihin pitäisi pian ehdottomasti ryhtyä. Kirjastolistaan ainakin tuli lisää nyt mukaan tuo Laudatur.
      Hyllyssäkin on joitakin klassikoitakin joita en ole lukenut kuin muutamia sivuja vaikka on ollut vuosikymmeniä aikaa. Faustus ja Berlin Alexanderplatz mm.
      En ajattele että ne pitäisi lukea niiden klassikkostatuksen vuoksi, vaan ehkä siksi että kun ne on tullut pelkkinä stooreina nähtyä leffoissa ja vaikka missä ties kuinka monta kertaa.
      Aloitan yleensä lukemaan kirjaa kuin kirjaa sillä mielellä että luen 50 sivua ja jos ei osu minuun, lopetan. Juuri koskaan ei tule tunnetta, että onpa p-ka kirja, vaan ennemminkin tunne, ettei tämä ole mun kirja. Tietyt aiheet, yleensä ns. tendenssiromaanit, ja tietyt tekijät jätän ennakkoluuloisesti lukematta kokonaan koskaan. Mahtava vapaus on lukea vain omien impulssien ohjaamana.

      Onko kukaan kokenut sellaista nuorempana, että kun pitkään ja hartaasti odetettu oman henkilökohtaisen suosikin levy viimein ilmestyy, sen on hankkinut, kiirehtinyt kotiin ja kun on asettanut levyä lautaselle, ovat kädet jännityksestä vapisseet? Odotus ja pettymyksenkin pelko on ollut niin suuri hetkeä ennen kuin ensimmäinen kappale lähtee soimaan. Mulla on joitakin noita hetkiä, niitä ei unohda.
      Kun saman kokee kirjan kanssa, tulee kiire sitä lukemaan, on se musta hienoimpia hetkiä mitä kulttuuri voi antaa. No, mulla on korostuneena tämä tekijäkeskeisyys lukemisessa. Luen tekijöitä ja niiden tuotantoja enemmän kuin yksittäisiä irrallisia tekstejä. Marjatta on muistaakseni puhunut samasta asiasta.

      jope

      Poista
  26. Jope, muistan tunteen, jännityksen ja odotuksen, mutta taisin olla niin naiivi etten tuntenut pelkoa mahdollisesta tason romahduksesta tai siis pettymyksen pelosta - se tuli vasta myöhemmin, kokemuksen myötä.

    Mutta kyllä nykyäänkin todella kovat nimet pitävät pintansa.

    Entisaikojen mestarikirjailijoiden ja nykykirjailijoiden suhteen harrastan vuoroviljelyä, mutta myönnän että mulla on aukkoja modernin maailmankirjallisuuden osalta varsinkin 1900-luvun jälkipuoliskolta.

    VastaaPoista
  27. vesa

    ihmisiltä kysellään jatkuvasti mitä mieltä kukakin on eri asioista, olipa kyseessä sitten mielipideasia tai ei. missä sun mielestä sijaitsee tuupovaara -tyyppisiä kysymyksiä satelee milloin missäkin yhteydessä. mitä mieltä olet vaalituloksesta, ajansiirrosta, sipilästä, sukkahousuista tai murukahvista?

    silloin, kun on sanomisen paikka, täytyy sanoa. minun täytyy nyt sanoa se, että harvasta asiasta on tullut tällä viikolla yhtä hyvä olo kuin noista sinun kolmesta peräkkäisestä kommentistasi tuossa ylhäällä. sain niistä näkymätöntä keveyttä, jotain hapen kaltaista.

    jään miettimään miksi nuo sinun ajatusketjusi ovat niin harvinaisia ja miksi tunnetun hontelon esseistin luotsaamat ylimieliset ajatukset niin yleisiä.

    meri

    VastaaPoista
  28. vesa, tarkoitan siis noita kello 12.26, 12.48 ja 13.04 kirjoitettuja kauneuksia.

    meri

    VastaaPoista
  29. Kiitos, meri:) en ajatellut, että olisin sanonut jotain erityistä, mutta noin mielessäni mietin.

    VastaaPoista
  30. Tosiasioiden painamisessa on edelleen paljon opittavaa. Luulen että tulemme vielä ymmärtämään ettei siinä yleensä ole mitään pelättävää. Harvoin faktat vahingoittavat mitään pidemmällä aikavälillä. Ennemmin tai myöhemminhän ne julki tulevat kuitenkin.

    Minusta mitään ei voi kohdata kohtaamatta sitä mitä on, sitä mitä tapahtuu.
    Syistä, seurauksista, mielikuvista, arvoista, asenteista, ihmisistä, tarvitsevista yksilöistä kaiken takana jne. voidaan käydä keskustelua, mutta monet asiat niistä huolimatta pysyvät sinä mitä ne ovat. Maailma ei ratkea siihen mitä tapahtuu, tapahtumien jälkeen meidän tulee tehdä jotain että maailma olisi parempi, mutta tapahtumat on nähtävä ensin sellaisinaan. Sellaista arvostan suuresti.

    Voi ajatella että hyvä taideteoskin toimii niin. Niinhän leffojakin tehdään, kerrotaan kuvin, selittämättä mitä mikin on ja miksi. Maailman teksti on ensin synnytettävä pelkkinä havaintoina ja nähtävä se. Jos faktoja on hahmotettavissa mistä tahansa, on ne nähtävä (julkaistava).
    Muuten ei ole olemassa keskustelunkaan aitoa pohjaa.

    Hah, siinä mun tietoteoriaa...

    Ajattelin eilen sinua ja sinun ajattelevia tekstejäsi meri, kun kuulin radiossa Helsingin piispaksi pyrkivän kirkkoherran, Teemu Laajasalon sanovan: uskovat tuntevat kyllä hyvin uskon kielen, mutta rakkauden kielen tuntevat kaikki.

    jope

    VastaaPoista
  31. Olen vetänyt aikoinani Franzeniassa kasvatustieteellisen kurssia, jossa oli opettajia eri tieteenaloilta. Teemu Laajasalo oli heidän joukossaan eli siis yksi opettajista. Minusta hän vaikutti mukavalta tyypiltä niissä ryhmätapaamisissa. En tunne tarkemmin, mutta joskus olen radiossa kuullut ja toki hän on ollut tv:ssäkin. Voisin kyllä hyvin ajatella hänet Helsingin piispaksi. Huumorintajuiselta ja tasapainoisen oloiselta vaikuttava tyyppi.

    VastaaPoista
  32. Minä koen myös tyytyväisyyttä Vesan järkevistä kommenteista. Noinhan sitä on totuttu ajattelemaan ja ymmärtämään asioita, ja myös HS:n artikkeli oli asiallinen, kuten lehtiartikkelin pitää ollakin.

    Itse olen ihmetellyt, miten rauhallisesti kaikki on mennyt. Suomessa on kuitenkin hoidettu moni asia aika hyvin, vaikka aina on parantamista.

    Tänään ihmettelin meidän Inkeroisten vastaanottokeskuksesta tullutta tietoa, miten asukkaat joutuvat protestoimaan sitä, että eivät saa viedä ruokaa huoneisiinsa. Miksi ihmeessä eivät saa? Tässä paikassa ei ole omia keittiöitä, kuten perheillä pitäisi olla pitkään asuttaessa (nyt jo puolitoista vuotta). Lapset saisivat paremmin syödyksi kodinomaisesti oman perheen kesken eikä isossa yli sadan hengen hallissa. Ja mitä selittääkään paikkaa ylläpitävän Metsätähti OY:n johtaja: haluamme tarjota asukkaille sosiaalisia tilanteita. Voi hyvät hyssykät, niistä ei luulisi olevan pulaa ahtaassa 113 hengen laitoksessa, jossa on paljon lapsia.
    Hätämajoituspaikassakin vanhassa ammattikoulussa asukkaat laittoivat pikkukeittiössä omaa ruokaa, paistoivat ohuita leipiä ym. ja söivät huoneissaan. Tarjosivat avustajillekin. Eihän ihmisiä ole tarkoitus vankilassa pitää.

    Negrin kirjoittamassa Vieraskynässä on yksi vika. Hän palloilee sillä, pitäisikö nyt muka kaikkien jäädä Suomeen, mutta ei mainitse sanallakaan lukuisia virheellisiä päätöksiä, joiden takia päätöksentekoa on alettu kyseenalaistaa. Myös virkailijat itse ovat raportoineet tehtailusta, jossa myönteisen päätöksen saattaa saada sellainen, jonka ei pitäisi ja kielteisen sellainen, jonka pitäisi saada jäädä maahan. Saattaa olla tietysti niinkin, että kaikki täällä vielä olevat ovat yhtä lailla oikeutettuja turvapaikkaan ja kuulustelu on näennäistä. Pitäisi sitten vaikka päättää, että lopetetaan kuulustelut turhina, otetaan lapsiperheet ja vanhukset ensin ja arvotaan loput. Päätöstekstit ovat usein toistensa kopioita, nimi on vain vaihdettu, joten ei siinä ole kovin suurta yksilöllisyyttä.

    Suomalaisia meni Ruotsiin paremman elämän perässä ja osa kotoutui tavalla, josta saimme pitkäksi aikaa "en finne igen" -leiman ja USA:ssa suomipoika rehvasteli:"Kilju sinä vaan, mutta minä tapan." (I'll kill you.) Nämä olivat sisun osoitusta :), jota paikalliset sietivät hämmästyttävästi. Nykyään meillä on molemmissa paikoissa hyvä maine. Nämä esimerkkeinä siitä, että maahanmuutossa on aina kitkaa.

    Tekijäkeskeisyys lukemisessa? Joo, kyllä minulla on muutamia kirjailijoita, joilta haluan lukea kaiken mitä ilmestyy, Coetzee, Toni Morrison, nyt uutena Janet Frame, mutta luen myös ihan uusia.
    Henrika Ringbom alkoi kiinnostaa. Kävin tutkimassa, että häneltä on ilmestynyt myös jatko-osa Sonjan kertomus tuohon Juhan mainitsemaan romaaniin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhemmista kirjailijoista olen pitänyt mm. Günter Grassista. Hänen Peltirumpunsa nousi mieleen, kun luin Replikasta pojan kasvamisesta vaikeassa tilanteessa.

      Poista
  33. jope

    mä ajattelen sua jokaikinen kerta kun tulee se trivago telkkarista. mietin että palaako sunkin käpy siihen taas. on niitä muitakin sietämättömyyksiä: "hammaslääkärini sanoi kyllä" ja "mihin kaikki pissa hävisi".

    tärsytyslista on loputon. yhdessä vaiheessa oli se mainos, jossa miehen ja naisen vatsaongelmat hävisivät, kun alettiin syödä piip-jukurttia. mulla oli ikuinen ostokielto sen jukurtin kohdalla. ja päivä meni pilalle, kun kuulin että aktivia auttaa.

    myös mikä tahansa mainos, joka pälähtää ruutuun kesken hyvän elokuvan on arghh!

    meri

    VastaaPoista
  34. marjatta

    longplay.fi -sivustolla, sen sivuäänet-osiossa, on jeanette björkqvistin juttu tuosta aiheesta, josta kirjoitat. se on julkaistu 3.toukokuuta, eli tuore teksti.

    meri

    VastaaPoista
  35. Voi olla myös niin etteivät tosiasiatkaan yhdistä. Että ihmiset on kuin tuomittuja entropiaan asioiden suhteen.
    Me valitsemme koko ajan kaikkea hyvin vahvasti, ja nämä jatkuvat mikro- ja makrotasonvalinnat tekevät monista asioista vaikeasti käsiteltäviä ja käsitettäviä. Me olemme valitsemassa koko ajan kantaamme siihen miten asiat ovat, eihän siinä ehdi nähdä.

    Ei mulla meri ole sentään ihan noin vaikeaa suhdetta mainoksiin. Mä olen ollut viime aikoina sillä tavalla kai väsynyt ettei mikään erityisemmin ärsytä. Pitäisikö huolestua?
    Innostun ja koen onnea edelleen asioista kyllä, mutta jotakin kemikaalia erittyy nyt vähemmän aivoissa kun en polta päreitäni kunnolla oikein mistään? Olen ajatellut että tämä hitaus on syvässä ja klassisessa merkityksessä aitoa nostalgiaa, johon vajoamista olenkin odotellut, sen tulon kyllä jo aavistellut.
    Paradoksaalista kyllä nostalgia on myös aika miellyttävä tapa mennä eteenpäin, koska siinä liikkuu samalla taakse. Sellaisessa kaksisuuntaisessa liikkeessä on jotakin unenomaista eikä kaksisuuntaisuudestaan huolimatta kuitenkaan mielenhäiriön tuntemusta. Mutta joo, kyllä maailman kelkassa mukana pysymisen pyrkimyksestä luovuttamisessa jotain ihan terapeuttista, kotiintulonomaista, on.
    Murrosikäinen kotona ja duuni pitää tietty kiinni muailman syrjässä, eli ei tässä ihan vielä erakkokylään olla valmiita. Ruumis ja fysiikka on kiinni painovoimassa vaikka armoassa pudotaan.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pirkko Saisiokin taisi tänään allekirjoittaa jotain siitä mitä olen yrittänyt sanoa. Sen että todellisuus keskusteluu monella tavalla eikä sitä voi jakaa ennen havaintoja joita siitä tehdään.
      jope

      Poista
    2. .--siis: todellisuus keskustelee...

      Poista
    3. Jope, isosiskoa täällä edelleen huolestuttaa sun "nostalgia".
      Ei ole hyvä seurata kaikkea "saastaa", mutta jos sinulta katoavat värit ja energia ja innostuksen sijaan alakulo alkaa vallata mieltäsi, niin se voi todella olla häiriö aivokemiassa, jota voidaan korjata serotoniinilisällä.
      Älä loukkaannu tästä. Tunnen ihmisiä, joilla on käynyt näin ja heillä nostetaan mielialaa lääketieteen avulla koko elämän ajan samoin kuin minulla kilpirauhasen vajaatoimintaa tyroksiinilisällä. Sen puutos myös väsytti ja hitautti. Nyt voi olla kyllä liika-annostustakin. :D

      Poista
  36. jope

    tuo neuroottinen suhtautumiseni mainoksiin on varmasti totta. mainosten moraalilla on asian kanssa paljonkin tekemistä, mutta myös se ahdistaa, että useimmat mainokset huutavat, vaikka katsojan voisi saada luokseen myös kuiskaamalla.

    jälkimmäisestä otan esimerkkinä vaikka sen englantilaisen alusvaatemainoksen, jossa mies lukee pätkää shakespearesta, ja siihen viereen astelee victoria's secret -alusasuja mainostava latinonainen. miehen hamletin lukemisesta ei sen jälkeen tule enää mitään.

    tai se talouslehti the economistin mainos, jossa on vain avaimenreikä ja lehden logo.

    pientä ristiriitaa aiheuttaa se koffin mainos, jossa mies rämpii metsässä ja kaikki menee pieleen. sitten usvan keskeltä ilmestyy koffin raitiovaunu, joka on täynnä miehen kavereita. mies hyppää ratikkaan juomaan olutta.

    vaikka mainos on erittäin hauska ja kiva, minua ärsyttää se, että luonto pitäisi vaihtaa hikiseen baaritunnelmaan ja pikkupöhnään. toisaalta mainos siinä kyllä siinä loppurutistuksessa kertoo sen, että luonnossa on usein myös märkää ja kylmää.

    taannoisesta gigantin mainoksesta tuli niin hyvä mieli, että lähetin siitä huippupalautetta firmalle itselleen: hieno veto isolta ketjulta, joka monesti pysyy vähän munattomasti neutraalina kaikkien tasa-arvokysymyksen edessä.

    mainos kertoo sukujoulusta, jossa ihmiset viettävät aikaa yhdessä. eräs porukan nuori vaikuttaa male to female -transsukupuoliselta. hän yrittää luoda katsekontaktia isäänsä ja isä takaisin. vihdoin isä lähestyy häntä kömpelösti ja ojentaa lahjan. paketin sisältä paljastuu esine, joka on symboli isän hyväksynnälle.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla on kyllä tarkka katse mainosten suhteen meri. Jos olisin mainostoimittaja, halvaantuisin jos tietäisin että joku osaa katsoa noin.
      Mun suosikkimainos on se ikoninen ruisleipämainos, jossa näyttlee Nikkari ja Kovero ja jossa mies tulee Ameriikasta asti takaisin Pohjanmaalle amerikanraudalla, kunnes on pakko olla se mikä on, ja saada hyväksyntä tosiasioiden pohjalta. Siis tämä
      https://www.youtube.com/watch?v=yw_ngxKcxiA

      jope

      Poista
  37. Mainoksista:
    Minulla on aina lehtiä ja kirja mainosten ajaksi tai sitten lähden kävelemään ja venyttelemään. En tunne niitä. Joku "we are saunalahti missionaries from Finland" on jäänyt mieleen hauskana.

    Meri, katsoin Jeanette Björkqvistin jutun longplaystä, jossa on samaa asiaa mitä laajassa HS:n artikkelissa elokuussa. Myös paikallinen pakolaisasioden koordinaattori, jo aikanaan somalien tullessa vastaanottokeskuksen johtajana toiminut Satu Kurri, on puhunut näistä kiireessä kyhätyistä, ällistyttävän virheellisistä päätöksistä.

    Jope mainitsee jutun Pirko Saisiosta HS:n tämän päivän kulttuurivuilla.
    Siinä on kaksi painavaa kohtaa, joiden tarkastelusta olen iloinen.
    1. Harmittelu siitä, että keskustelu näyttää loppuneen ja muuttuneen määrittelysaivarteluksi tai tunneryöpsähdyksiksi.
    Tätä määrittelyn nostamista kaikkein tärkeimmäksi asioiden kustannuksella olen ihmetellyt feminismissä.
    2. Sen harhaluulon esille ottaminen, että oma maailmankuva olisi ainoa oikea ja kaikkien pitäisi tavoitella sitä.
    Olin joskus 90-luvun alussa Manchesterin yliopistossa kansainvälisyyskursseilla. Paikallinen intialaistaustainen rofessori Verma korosti sitä, että kun/jos Suomestakin alkaa joskus tulla monikulttuurisempi, niin älkää tehkö sitä virhettä, että pakotatte toisia taipumaan omiin muotoihinne, vaan antakaa kulttuurien elää rinnakkain. Kävimme monenlaisissa kouluissa, mm. muslimityttöjen todella viehättävässä koulussa, jossa oli iltakursseja äideille. Itse olen aina ajatellut, että onhan se nyt paljon rikkaampaa, kun kaikki ei ole samaa. Nykissäkin on Chinatownit ja pikku Italiat.

    Saisio on myös yksi mielikirjailijoistani ja teatterintekijöistäni. Baikalin lapset on hyvä menneiden pöllyttäjä ja Koivu ja Tähti tulee varmaan myös raikastamaan mielipiteitä.

    VastaaPoista
  38. Marjatta, Helsingissä maahanmuttajien määrä lähestyy
    100 000:tta, monikultuurisuus on täällä ollut jo pitkään niin arkipäivää että jopa ko. sanan sanominen hieman hävettää.
    Sitä ei tarvitse enää erikseen korostaa eikä etsiä. Riippuu hieman tietenkin siitä missä päin asuu.

    Kilsan sisällä missä asun on ravintoloita Etelä-Amerikasta, Japanista, Afrikasta plus lukemattomat muut normietniset ja aina ihanat nepalilaiset. Kaupoissa joissa asioin on mamuja yli puolet henkilökunnasta ja iso osa asiakkaista. Moikkaillaan, jutellaan rapussa ja parkkipaikalla. Lapseni tuttujen koululuokissa hieman idempänä on säännönmukaisesti kolmannes maahanmuuttajia.
    Kun lähden kävelemään näen ihmisiä aina useista eri maanosista, raitsikassa mennään usein niin että maahanmmuuttajia on vähintään sama määrä kuin meitä muitakin. Meidän pihalla leikkii aina maahanmuuttajien lapsia. Pieni, käsittääkseni pakistanilaisten korttelimoskeija on parin sadan metrin päässä, kuljen aina sen ohi matkalla kirjastoon, sen oven edessä parveilee naisia ja lapsia pilvin pimein, hauska mutta ihan normaali näky.

    Olen siis rikkaudesta samaa mieltä, tai en ole, se on jo pitkään voimassa ollutta käytäntöä, arkipäivää. Yhtä normaali ilmiö kuin päivän sää.

    Sen sijaan viimeisin tabu joka keskustelussa pitäisi murtaa on se että kukaan, ei rasistisinkaan idiootti, vastusta maahanmuuttoa "oikeista maista", esim. juuri Nepalista, Kiinasta tai ylipäätään Kauko-idästä.

    Tämä olisi tärkeää tiedostaa kahdesta syystä:

    - maahanmuuttomyönteiset niputtavat "kriitikot" vastustamaan kaikkea maahanmuuttoa, mikä ei ole totta

    -maahanmuuttovastaiset olisivat pakotettuja tunnistamaan oman rasisminsa jaotellessaan maahanmuutajia oikeista ja vääristä maista tulleisiin

    Mulle sopii maa kuin maa, ihminen kuin ihminen, kunhan järki ja ihmisyys voittaa ideologian tai rahavallan jäädessä nuolemaan näppejään. En puolusta globalismia monikulttuurisuuden nimissä mutta en vastusta sitä normaalia elämää mitä kuvasin täällä meillä. Kaikki taistelee onnensa puolesta.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jope, kyllä tiedän tuon, ei sinun tarvitse sitä toistaa. Olen käynyt paljonkin Helsingissä ja tiedän miten monta kieltä tietyillä alueilla puhutaan jne. Se mistä Saisio muistuttaa on, että ei pidettäisi suomalaisia=länsimaisia arvoja kaikessa ylivertaisina. Jotkut ajattelevat niin ja kuvittelevat muualta tulevien "rassukoiden" tavoittelevan meidän elintapaamme. Sinä olet Saision tavoin joskus puhunut tästä ja minä olen samaa mieltä.

      Poista
    2. Ja kyllä on paljonkin ihmisiä, jotka vastustavat kaikkea maahanmuuttoa ja pitävät kaikkia vähänkään erinäköisiä epäilyttävinä ei-suomalaisina. Tämä on aivan erilaista kuin noissa maissa, joissa on ollut iät ja ajat, monen sukupolven ajan, kaikennäköisiä, esim. USA, Espanja, Ranska, Hollanti, Portugal, Englanti ym. läntisen Euroopan maat. Niissä monikulttuurisuus on arkea.

      Viittaan siis tähän äsken kirjoittamaasi:'Sen sijaan viimeisin tabu joka keskustelussa pitäisi murtaa on se että kukaan, ei rasistisinkaan idiootti, vastusta maahanmuuttoa "oikeista maista", esim. juuri Nepalista, Kiinasta tai ylipäätään Kauko-idästä.'
      Kyllä vastustaa. Etkö ole vaihtoehtomediassa törmännyt ennakkoluuloon "vinosilmiä" kohtaan.

      Jope, huomasitko huoleni klo 8.11?

      Poista
  39. marjatta

    minulle nousi saision haastattelusta juuri tuo "harmittelu siitä, että keskustelu näyttää loppuneen ja muuttuneen määrittelysaivarteluksi tai tunneryöpsähdyksiksi." aiheen ei tarvitse olla edes kuuma peruna, kun näin tapahtuu. mutta se tietysti edesauttaa hiiltymistä, jos niin on.

    olin äitini puoleisen suvun sukujuhlissa, jossa pieni joukko karjalan evakkojen jälkeläisiä pohti sitä, saako evakkoja kutsua pakolaisiksi. yksi oli sitä mieltä, että evakuointi oli organisoitu pako, ja paenneet ihmiset maansisäisiä pakolaisia.

    toisen mielestä evakkojen kutsuminen pakolaisiksi on törkeä loukkaus. joku huomautti, että pakolaisia on vain ulkomailla. toinen totesi itseään pakolaiseksi luonnehtineelle evakolle, että hänelle pitäisi antaa nyrkkiä nenään moisen sanan käytöstä.

    leppoisaksi sukukokoukseksi tarkoitettu tilaisuus muuttui hetkessä affektein kyllästetyksi huomion tiivistymäksi, jossa kriittinen keskustelu, viihteellinen huutelu, provosointi, turhautuminen, kiihtymys ja etäännytetty sarkasmi niveltyivät orgaanisesti toisiinsa.

    voi meitä ihmisparsoja.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän suuttumuksen. Pakolaisuus yhdistetään toisesta kotimaasta vieraaseen maahan siirtyneeseen. Karjalaiset ovat siirtyneet paikasta touseen kotimaan rajojen sisällä. Siirtokarjalaisten tie oli joku kirja nimeltään. Aika hyvä. Äitini tuli Harlusta.

      Poista
    2. Se on tietenkin sitten hyvä kysymys, miksi se, mistä mihin ihmiskädellinen siirtyy, on niin voimakkaita efektejä synnyttävä kysymys. Nykytilanne tietenkin vaikuttaa: halutaan vertautua omiin eikä vieraisiin. Jossain ideaalissa maailmassa tällä ei tietenkään olisi merkitystä.

      Poista
    3. Minusta Karjalan evakot olivat sotapakolaisia. Outoa, ettei tuo määrittely kelpaa ja että sanaan pakolainen liitetään jotain alentavaa. Maan sisäistä pakolaisuutta on tälläkin hetkellä monessa paikassa.
      Tämä on vähän sama juttu kuin Suomen sisällissota. Minusta tämä termi on se oikea, mutta jotkut kutsuvat samaa sotaa vapaussodaksi, kansalaissodaksi, punakapinaksi tai luokkasodaksi.

      Poista
    4. Sanoihi liittyy siirtymiä ja jälkiä sitkeästi. Nykyinen pakolaistilanne epäilemättä lataa sanaan ulkomaalaisuuden efektin ja tätä jotkut evakot eivät halua. En tiedä, miten sanaan on suhtauduttu sodan jälkeen kun tämmöisiä asetelmia ei vielä ollut. Tuskin näin jännitteisesti.

      Poista
  40. Tämä on jaettava kanssanne. Haasjoen Planeettaa nyt tänään luettu. Vaikutus oli odottamaton. Mitenkään liioittelematta minulla meni teksti suoraan kurkkuun, hengityksen kohdalle: hengitysvaikeuksia. En odottanut mitään noin hienoa, kirkasta, valtamerellistä, ääretöntä, planetaarista. Oli jätettävä lukeminen pidemmälle myöhemmäksi. Päähän tuossa oli vaikeuksissa pysyä kasassa. Ja ihmeellinen rinnakkaisuus, toki vain mulle henkilökohtainen, oli koko ajan läsnä: Oli kuin olisin lukenut Calvinon Kosmokomiikkaa ja Knasun vuodenaikakirjoja jonkun kolmannen runoudeksi siirtäminä teksteinä potensseissa. Tuohan on ihan upea kirja. Käsittämättömän tiheää ja samaan aikaa ilmankevyttä tekstiä, tai no, tuokin oli naurettavasti sanottu.
    Jos tunnet Vesa Pauliinan, niin kysypä kokeeko se mitään yhtäläisyyttä noihin mainitsemiini teoksiin.

    Noin ison asian jälkeen ei pitäisi mennä näihin ollenkaan, mutta tuli mieleen vielä se siitä Saisiosta, että useinhan on niin että juuri ne ihmiset joita pidetään nuivina ja asenteellisesti ikävinä maahanmuuton suhteen ovat myös niitä jotka eniten elävät monikulttuurisessa Suomessa ihan jokapäivästä elämää muuttajien kanssa. Samat kaupat, lidlit, samat asunnot- ja samat asuinalueet ja hyvin usein myös samat alipalkatut työpaikat. Usein heillä onkin kaikkein aidoin ja konstailemattomin suhde koko asiaan. En tarkoita niitä räyhääjiä vaan sitä kansanosaa joka jakaa duunit ja kämpät mamujen kanssa de facto.
    Saision viiteryhmä sitten taas elää monikulttuurisuuttaan somessa, twittereissä, krijoittamisssaan teksteissä, itse järjestetyissä erikoistilanteissa ja tilaisuuksissa ja esim. (tärkeän kyllä) vapaaehtoistyön kautta. Tunnetaan ehkä myös joitakin maahanmuuttajia mutta se ei ole normaalia arkista elämänpiiriä välillä 8-22 ma-su.
    Tämä on tietenkin nyt kärjistys, mutta asia on tärkeä tiedostaa, ja jos ajattelen henkilökohtaisesti tuntemiani "suvakkeja ja rajakkeja" niin juuri noin se suurinpiirtein menee heidän kohdallaan. Tosin ne joita ajattelen rajakkeina eivät halua rajoja kiinni. Ne haluaa selvitä tässä mitä nyt on, ei ne mamuja juurikaan murehdi, ne on kriittiisiä korkeintaan sellaisten suunnitelmien suhteen, joissa idealismi on ottanut määräysvallan ja kaikki halutaan muuttaa muutoksen itsensä vuoksi.

    Keitä karjalaiset olivat, sitä kannattaa ehkä kysyä heiltä itseltään. Minun äiti oli evakko. Ei ole epäselvää keitä me olimme, olemme.

    jope

    VastaaPoista
  41. (Marjatta, ystävä. Huomasin nyt huoliviestisi. Kiitos siitä.
    Nostalgialla tarkoitin enemmän sellaista kääntymistä taakse päin, mm. aiempien vuosien taiteeseen, kirjallisuuteen ja juuri tuon "saastan" katsomisen vähentymistä, aktiivisuus ikään kuin nykyhetken suhteen on vähenee, ei oman elämän asioiden hoitamisen suhteen, mutta yleisemmin. Asiat ärsyttävät vähemmin. Mutta muuten saatat olla hyvinkin oikeilla jäljillä suhteeni. Pieneksi kaventunut elämä ja toistuvat rutiinit saattavat hyvinkin laukaista tuollaista. Seuraan tilannetta ja ehkä otatan mainitsemasi arvot seuraavan kerran tt-lääkärissä. Kiitos tälläisestä.
    jope)

    VastaaPoista
  42. Jope, pitää kertoa Pauliinalle terveiset ja kysyä asiaa, kun seuraavan kerran näen. Minussakin Planeetta synnytti pyhän kokemuksen vaikkei teoksessa ole mitään uskonnollista: yhteys, meidän yhteytemme planeettaan, vahvistui. Yksi hienoimmista luonnonsuojelullisista teoksista, vaikkei siitäkään paasata eikä suoraan edes juuri puhuta, ainakaan kovin paljon. Oikeaa kirjallisuutta siis. Saision juttu oli hieno, keskusteleva ja viisas. Ilmeisesti pitää olla Saisio, että tuollaisia aivan yksinkertaisia asioita voi sanoa isommassa julkisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi pieni kohta mm. siellä, se missä runon kertoja näkee linnun tekevän pesää ja miettii miksi kirjoittaisi mitään...
      jope

      Poista
  43. Vesa, noin se menee. Ei kaikkia kuulla vaikka kuinka muotoilisi asiansa selkeäksi. Mutta hyvä, että jonkun jätrkeviä sanoja sentään kuullaan. Iltasanomissa on myös iso juttu Saisiosta. Siinäkin hän sanoo sellaista itsestäänselvää, jonka sanomisesta esim. kymmeniä nuoria päivittäin tapaavat opettajat leimataan konservatiivisiksi kääkiksi. Hän sanoo, että tytöt ja pojat ovat aivan erilaisia. (Voihan olla, että tästä nousee kommenttimeteli.)

    Jope, vielä tuosta maahanmuuttajuudesta. Vihjaat usein, että maahanmuuttajien (ei kai mamu-sanaa enää kukaan käytä, minä koen sen samana kuin mannet ja nekrut) kanssa elävillä on jotain sellaista tietoa, mitä muilla ei ole.
    Ja mikä se on se "kaikki halutaan muuttaa muutoksen itsensä vuoksi", mistä rajat kiinni -porukka on kauhuissaan?
    Minusta tämä on epämääräistä puhetta. Avaa sitä.
    Olet usein puhunut, että joudut asumaan maahanmuuttajien takia meluisassa talossa. Eikö kuitenkin ole niin, että yksilöt aiheuttavat häiriötä, eivät maahanmuuttajat ihmisryhmänä, esim. isot lapsiperheet ja sosiaalisesti heikommat, työttömät, alkoholisoituneet jne.?
    Kun meille tuli ryhmä pakolaisia entisen Jugoslavian alueelta, serbejä ja kroaatteja, heidän lapsensa olivat esimerkillisiä koululaisia, sellaisia vanhanajan tunnollisenahkeria ja hyvät käytöstavat omaavia. Oli hyvä saada mallia paremmasta kasvatuksesta. Nykyiset Irakista ja Afganistanista tulleet ovat myös mukavia, pidettyjä ihmisiä, kukaan ei ole valittanut heistä.
    Meidän talossa on asunut vain yksi maahanmuuttaja, hiljainen somalityttö, joka kävi vanhainkodissa töissä.
    Espanjassa asuimme kuukauden tavallisessa kerrostalossa, jonka asukkaissa oli valtaisa etninen kirjo. Siellä on turha penätä taustaa, kun monessa polvessa on ollut seka-avioliittoja. Kaikki tapaamamme olivat luontevia, ystävällisiä ihmisiä.
    Minua ihmisten moninaisuus vapauttaa ja rentouttaa.
    Keitähän Trump muuten tarkoittaa, kun hän toistaa "America firrrrrst"? Ketä siihen Americaan kuuluu, mikä prosentti pitää olla eurooppalaista verta? (Muistattehan kuka sanoi, että virkakausi jää lyhyeksi, lähtölaskenta on alkanut!)

    VastaaPoista
  44. "Ei kaikkia kuulla vaikka kuinka muotoilisi asiansa selkeäksi."
    Tuo palautuu hyvin Jante-lakiin. Saisio on siitä vapaa. Kaikki eivät.

    Ja pyysit mua avaamaan. Se on oikein. Hyvä Marjatta että haastat. Lue nyt sitten tarkasti ystävä.
    Ei ole mitään sellaista salaista tietoa. Totta kai yksilöiden kanssa on sählinkiä, juuri niin kuin kuvasit, ei tiettyjen kansojen edustajien. Mulla on erittäin hyvät välit naapureihin, muuttajiin vielä erityisesti. Johtunee kai temperamentista. Seinänaapuri välillä muistuttaa kahdentoista tunnin ajan putkeen olemassaolostaan, mutta kun olen löytänyt hyvät korvatulpat, ei haittaa enää.
    Mutta mulle on hyvin tyypillistä puhua myös niiden puolesta mitkä ei omaa suutaan avaa.
    Niiden mielestä ehkä eniten haittaava juttu on se että monia ottaa päähän niinkin klassinen kuvio, että muuttajaperhe asuu talon suurimmassa asunnossa ja siitä asunnosta ei lähdetä koskaan töihin, kun taas ne jotka maksavat asuntonsa itse palkastaan joutuvat tyytymään pienempiin asuntoihin ja tekevät monet heikkopalkkaista työtä kymmenenikin tuntia päivässä. Ihan luonnollista jos sellainen harmittaa. Toinen saa enemmän tekemällä selvästi vähemmän. Asia ei ole muuten urbaanilegenda, vaan ehkä juuri se asia minkä näissä kaupungin taloissa asuvat tietävät ja jonka muut kuvittelevat olevan vain pahaa puhetta. Mutta ei se noinkaan mene aina.
    Toki työssä käyviä muuttajiakin on, ja paljon. Vaikea sanoa mitään yleistä.

    Sitten tuo muutos muutoksen vuoksi. No, se liittyy siihen globalismiin jota olen käsitellyt täällä riittämiin. Vähemmillä resursseilla elävät ihmiset pelkäävät tietenkin erilaisia poliittisia ideologismeja ja rajattomuutta. Kaiken voisi typistää fiilikseen: rikkaat ja hyväosaiset pärjäävät aina oli Eurooppa millainen tahansa tai vaikka sitä ei olisikaan, muilla saattaa tehdä tiukkaa. Ei se sen epämääräisempää ole.


    Mulla oli Marjatta viitisen vuotta sitten toiminimi ja pieni työn ohessa tehtävä liikeidea ja se oli nimenomaan suunnattu maahanmuuttajille. Lähinnä Lähi-idän ja Somalian ihmisille. Sain tutuilta muuttajilta vinkin. No, haitankki oli tyhjä ja yrittäjän vaistot heikkoja.

    Itse en osaa sen enempää kannattaa tai ylistää monikulttuurisuutta kuin mitä olen täällä tehnyt tai sitä kritisoinut.
    Mullekin maahanmuuttajat on niin arkipäivää sekä töissä että vapaa-ajalla henkilökohtaisina kontakteina ja työkavereina etten osaa edes ajatella sellaista, että heidän mukavat ominaisuutensa olisivat mitään todisteita mistään. Ystävällinen ihminen todistaa ystävällisestä ihmisestä. Etnisinä ryhminä mulla ei ole mitään ryhmää vastaan mitään. Jos kritisoin, kritisoin rasistista uskonnollista kulttuuria silloinkin kun se ei ole länsimaista alkuperää, ja tietenkin tilastollista mahdottomuutta vastata niin laajasta maahanmuutosta kuin mistä globalistit unelmoivat. Tällä ei ole mitään tekemistä minkään rodun tai alkuperän kanssa. Ihmiset ovat käsittämättömän samanlaisia.

    Miltei kaikki tuntemani maahanmuuttajat ovatkin ihan samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin. Kuten sanoin, kaikki me taistelemme omasta osastamme. Osalla on paljon resursseja, osalla vähemmän, monilla muuttajilla eikä nykyoloissa kaikilla kantasuomalaisillakaan ei lainkaan. Enemmän minä samaistun vaikkapa siihen metelöivään seinänaapuri maahanmuuttajaan arjessa kuin muutamaan tuntemaani shampanja-sosialistiin, jotka somettavat maahanmuuttajamyönteisyyttään päivittäin. Maahanmuuttajatuttavieni kanssa, joista ainakin eräs reipas afrikkalainen nainen kutsuu itseään mamuksi, emme keskustelu esim. näistä aiheista koskaan.
    Ja kyllä, ehkä meillä on pitkän tuttavuuden ja koko asian jokapäiväisyyden tuoma tunne, että me ehkä hieman enemmän tiedämme tästä asiasta. Olen tavannut maahanmuuttokriittisiä että maahanmuuttomyönteisiä muuttajia. Ehkä se salaisuus on, että mitään salaisuutta ei ole. Mutta ei sitä jokainen ymmärrä. Moni kokee että muuttajat pitää halia vaaleanpunaisiksi vaikka ne on ihan ku me.

    Pidetään Marjatta nyt peukkuja että näet Trumpin eron. Mutta ei sitten suhtauduta Penceen penseästi:) Let´s Give Man a Chance!

    jope

    VastaaPoista
  45. Töissäkäyvistä muuttajista, joita on siis paljon, sen verran että tunnen hieman erästä menestynyttä yrittäjäperhettä.
    Kun heidän ravintolassaan piipahdan joskus, ei siellä multa koskaan oteta täyttä hintaa. Ihan pienikin hyvä ihmiskontakti riittää tuollaiseen yhteyteen, viestiin joka kerrotaan antamalla aina alennus. Mutta pudottamalla muutaman euron pois hinnasta, saan viestin että yhdessä tässä mennään.
    Ystävällisiä ihmisiä me siis olemme olleet toisillemme puolin toisin. Mutta en minä tietenkään tästä voi tehdä mitään yleispäätelmää hänen kansastaan ja uskonnostaan tai itseni kautta suomalaisista ja kristinuskosta.
    Yksittäisten ihmisten kohtaamiset ovat yksittäisiä. Kansakunnilla ei ole mitään merkitystä, kun kasvokkain ollaan.

    Kaikkea on juuri siksi tarkasteltava realismin kautta. Idealismiakin kuuluu realismiin, mutta ei toteuttamiskelvoton idealismi.
    Unelma paremmasta maailmasta on mulle sellainen unelma ja parempi maailma, joka voi olla totta hyvänä tilana.
    Näen tässä kontekstissa maapalloistumisen uhkana meille kaikille. Nyt en puhu tästä enää, yritän, mutta ajatelkaa ihmisten luomaa mosaiikkia Planeetan pinnalla yhtä paljon kuin eläin- ja kasvikunnan biodiversiteettiä, niin ehkä pääsette kiinni. Minusta se on kaunista niin. Ymmärrän jos ette näe mitä tarkoitan. Jäätiköt sulavat, kulttuurit sulavat. Huono.

    jope

    VastaaPoista
  46. Haasjoen Planeetasta: vesa on sitä mulle suositellut aiemmin mutta en ole vielä pysähtynyt sen äärelle. Selailin netistä arviointeja ja törmäsin yhteen ja ajattelin että onpa helevetin hyvä kirjoitus upeista runoista. Ja se oli vesan teksti (Helmet), huomasin vasta lopussa. Pitää heti syödä sanansa. Runot olivat niin pakahduttavia, että ostan kirjan itelleni. Kuin ois lukenu jotain aikahybridiä tekstiä jostain modernin tieteen alkuajoilta kun mysteeri oli vielä vahva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tuli vielä se tunto sen kanssa että juuri tähän proosa ei pysty. jope

      Poista
    2. Just noin. Runouden foorumi luo omanlaisensa sisällön.

      Vesa muuten: tiedätkö kuka oli Varastossa aina palaa valon tekijä? Joko se tiedetään? Siinähän oli salanimi botis verho ku voitti erkon palkinnon joskus -85... hieno runoteos. Beckett kuuluu siinä kirjasessa.

      Poista
  47. Juha, kannattaa hankkia oma Planeetta, et varmasti pety! Pauliina on tällä hetkellä Jarkko Laine -palkintoehdokkaana teoksellaan. Muistaakseni ensi viikolla ratkeaa. Siellä on toinenkin hieno teos: zeniläinen Hajo, Harri Nordellin teos, jonka hän on sanonut olevan viimeinen runokirjansa.

    VastaaPoista
  48. Juha, BV:n henkilöllisyys on yhä mysteeri, tässä tiedossa ainakin itse olen. Jotkut ovat veikanneet edesmennyttä Harri Sirolaa. En osaa sanoa. Sirola oli kyllä hieno kirjoittaja. Pitäisi lukea kokoelma uudelleen niin näkisi onko yhtäläisyyksiä Sirolan proosaan.

    VastaaPoista
  49. Kiitos Jope, kun kerroit, ymmärrän sinua nyt paremmin.
    Oman ympäristöni maahanmuuttajista kertoessani unohtui, että meillähän on myös pieni kongolaisyhdyskunta tuossa tien toisella puolen kerrostalossa. Eräs isoäiti jäi auton alle ja he järjestivät hänelle niin suuret hautajaiset, rennosti nyyttikestiperiaatteella, ettei ole ennen Mylsällä nähty. Vieraita tuli kaukaa ulkomailta, joku USA:sta asti. Pikkupojat ovat niin kotoutuneita, että tappelevat ja painivat veljellisesti paikallisten kavereitten kanssa leikkipuistossa.

    Haasjoki, Tennilä ja Vesan kirjat ovat nyt varaushyllyssä minun nimelläni lähikirjastossa, haen maanantaina, mutta luen suunnitelmani mukaan vasta matkalukemisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta. Me kaikki taidetaan täällä alkaa tuntea toisemme jo sen verran hyvin ainakin kommentoijina, että ei ole enää sellaista että pistänpäs paremman argumentin jolla "minä" voitan.
      Eiköhän me aleta pitää jo toistemme puolta silloinkin kun toinen on hieman eri linjoilla. Sinun realistinen idealismisi saa kunnioitukseni. Silloinkin siis kun arvotamme jotakin asiaa eri tavalla.
      En paljasta missä kohtaa ja milloin, mutta sinun tietyt sanasi ovat muuttaneet minua, ja luullakseni parempaan suuntaan niissä asioissa.
      Kun joskus ajattelen eräitä juttuja tunnen sellaista positiivista painetta ajatella toisin vaikutuksesi vuoksi. Ja usein ajattelenkin.

      Sen perusteella mitä tänään Haasjokea luin, ja ajattelen matkaasi, et voisi saada parempaa matkakumppania. Itse aloittaisin sen ja nimenomaan sen siellä ilmassa kun kone ei enää ota korkeutta.
      En tiedä miten itse luin, olen ehkä hieman tottumaton runouden lukijana, mutta jotain poikkeuksellista siinä oli, heti ensimmäisiltä sivuilta saakka. Se oli heti kuin koko maailman tekstiä.

      jope

      Poista
    2. Oi, kuulostaa hienolta kirjalta!

      Juu, ei kilpailla eikä kinastella. Meidän tuttavuushan alkoi siitä, kun minä kehuin sinun kyseenalaistavia ja raikkaita kommenttejasi Antiaikalaisessa. Sitten koin välillä. että sinä "kyseenalaistit" liikaa, kun luit tiettyjä lähteitä. Hermostuin ja kyseenalaistin koko Jopen.
      Kun kerroit lisää itsestäsi, niin aloin taas luottaa sinuun.
      Jope, mitkähän minun sanani ovat vaikuttaneet? Mahtavaa!

      Minähän olen saanut sinulta ja muilta näistä keskusteluista varmaan eniten: uusi näkökulmia, keskustelutaitoa, kirjoitustaitoa, ystävyyttä...kirjavinkkejä...

      Poista
    3. Ai niin, en maininnut noita kongolaisia kehuskellakseni, että onhan näitä "mustia miehiä" meilläkin, vaan jotenkin hauskuttaakseni tyyliin "Kun kongolaiset Mylsälle tulivat". Kun he tulivat joskus neljä vuotta sitten, niin kyllä oli muuten ennakkoluuloja. Olisitpa kuullut, mitä taksikuski puhui, kun kyyti minua sädehoitoon Lappeenrantaan. En päässyt taksista mihinkään, vaan olin hänen armoillaan.

      Poista
  50. Marjatta, sitten joskus kun palaat kotimaan kamaralle taas, ota se Lehikoisen Multa luettavaksi. Minä pidin siitä kovasti. Se ei ehkä sovi ihan lomalle, koska kuvaa suruprosessia, mutta hieno ja puhutteleva kirja se kuitenkin on.

    Jope, uskon, että nämä keskustelut ovat muuttaneet meitä kaikkia. Ei ylipäänsä tule kielellistettyä tällä tavoin kuin Juhan blogissa läheskään kaikkia niitä asioita, joita päässä liikkuu, kun elelee tavallisissa arkisissa ympyröissä ja rutiineissa.

    Mukavaa pian alkavaa äitienpäivää kaikille, erityisesti Marjatalle ja merille!

    VastaaPoista
  51. Hyvää äitienpäivää multakin Saaristo-Turku-Helsinki -linjalle ja Mylsään maailmankansalaisäidille.

    Minäkin haluan suositella. Don Paterson on merkittävä skotlantilainen runoilija, ja muutakin. Kaksi suomennettua kirjaa, Varjojen kirja ja Jumalan lahja naisille.
    Runouden, fragmentin ja aforismin rajamailta tekstiä. Jotenkin "miesmäinen" ote sillä on, mutta en sano ettei voisi toimia myös siitä huolimatta.
    En tiedä voiko runoutta ylipäätäänkään kääntää toiselle kielelle, mutta tässä tapauksessa se on mahdollista, sen teksti on sillä tavalla runotonta. Ja silti ei ole.
    Luulen että Juha varsinkin tykkäisit. Joissakin runofragmenttiaforismeissaan se ajattelee samantapaisesti.
    Mutta vielä Haasjoesta. Vaikka Paterson on todella tunnustettu tekijä ja sen kirjat munkin listalla korkealla niin silti Haasjoen teksti hurahti heti jonnekin tuolle puolen. Wikistä luin että sen runoutta on onneksi käännettykin paljon. Nyt Otavalta panostusta, tuo Planeetta voisi olla suomalaisen runouden Valtameri (GS)!

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jope, Don Paterson on yksi kovimmista nykyrunoilijoista, varmaan myös Juhan mieleen. Suvereeni kirjoittaja, älykkö. Mulla oli nippu hänen kirjojaan talven ajan lainassa. Ihan kaikkia en ehtinyt. Vähän kuin Skotlannin Peter Mickwitz, ja jos mahdollista hiukkasen klassisemmin orientoitunut ("kääntänyt" tai uudelleen runoillut, versioinut mm. Duinon elegiat).

      Poista
    2. Luit siis englanniksi, käsittääkseni vain nuo kaksi on suomennettu.
      Mä olisin voinut lukea sen juttuja loputtomiin.
      jope

      Poista
  52. Oli mulla nuo pari suomennosta + Nil Nil ja Orpheus ja joku muu, en nyt muista. Tuo suomennos Varjojen kirja on uskomattoman hieno (lajeja suvereenisti sekaisin).

    VastaaPoista
  53. Vielä tuosta Haasjoesta: hän on minusta kirjoittanut tähän suuntaan kolmen neljän kirjan ajan ja nyt paukahti, todellakin. Lumoava kirja, ilman muuta yksi hienoimpia runoteoksia vuosikausiin. Myös runous vaatii työtä, pitkällistäkin, ja sitten kun kaikki osuu kohdilleen, on tulos maaginen. Tässä kirjassa ei ole kyse vain yksittäisten tekstien vahvuudesta vaan koko jutun vahvuudesta.

    VastaaPoista
  54. Ja täältä tulee aina vain lisää vinkkejä upeisiin kirjoihin! Kirjallisuus on - no, kulunut metafora - ehtymätön aarrearkku.

    Minä jo tuolla vähän ylempänä Jopelle luettelin, mitä kaikkea olen Juhan kirjoituksista ja niiden inspiroimista keskusteluista kannssanne (meri myös ja J---, vaikka et nyt saata olla mukana): uusia näkökulmia, keskustelutaitoa, kirjoitustaitoa, ystävyyttä...kirjavinkkejä...

    Vesa, menin kirjaston sivuille varaamaan Lehikoisen kirjaa ja siellä tuli vastaan teksti "et voi varata" - mitäh? - "olet jo varannut tämän kirjan". Niinpä olinkin, samana päivänä kuin nuo muut! :D Saan myös Lehikoisen varmaan ennen matkaani; sitä on vain yksi kapaple meidän kirjastoissa ja se jollain lainassa. Tällaista kohellusta täällä äitienpäivänä.

    Minulla on luvun alla kaksi kirjaa Marisha Rasi Koskisen romaani Eksymisen ja unohtamisen kirja ja Henriette von Schirachin muistelma elämästään Hitlerjugend-johtajan vaimona, Herraskansaa (Der preis der Herrlichkeit, 1956). Aiempi painos oli nimetty Ihanuuden hinta, mikä on mielestäni parempi nimi. Lainasin senkin, kun luulin, että kyseessä on eri kirja. No, voin katsoa, miten 1962 ja 2017 käännökset eroavat. Kiinnostuin tästä kirjasta, koska olen lukenut kirjoittajan pojan, lakimies Klaus von Schirachin moraalia käsitteleviä novelleja, joista pidän kovasti. Olen vähän puutunut tähän natsirouvan kirjaan, koska hän ei ole kovin hyvä kirjoittaja.
    Replika valtasi mieleni niin täysin, että on vaikea innostua muusta. Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa siitä vielä jotakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen verran niistä vaikuttaneista sanoistasi Marjatta, että kyllä ne liittyvät tinkimättömään ja poikkeuksettomaan haluusi uskoa parempaan kaikessa, yleiseen humaanisuutesi.
      Minä olen ollut M hyvinkin suvaitsevainen ihminen, sitten olen ottanut siinä hieman takapakkia (ajatuksissani, en kuitenkaan koskaan ihmisten kasvokkain kohtaamisessa) mutta sinun ansiostasi olen ottanut askeleen takaisin päin, eli olet palauttanut minua suvaitsevaisemmaksi ihmiseksi, useita asteita. Sellaisena on helpompaakin olla.
      Se ei ehkä täällä aina kommenteissa ole aina näkynyt, mutta ajatuksissani nähdä asioita kyllä.
      Olen päättänyt olla uskomatta katastrofeihin ennen kuin ne tulevat, ja ehkä silloinkin niille voi vielä tehdä jotakin.
      Konservatiivi ja "vastavallankumouksellinenkin" ihminen voi olla optimistinen ja erilaisuuksiin avarasti suhtautuva. Ei tarvitse kurtistella kulmia ja hokea omassa nurkassaan spenglerismejä länsimaiden perikadosta.
      Ei minua suvakiksi (salli nimitys) voi nimittää, joistakin nimeltä mainituista puolueista ja järjestöistä mut ajattaisiin pihalle ensimmäisissä jäseneksiotto-haastatteluissa, mutta ärsyynnyn vähemmän siitä, että maailma muuttuu ja sille etten minäkään voi sille yhtään mitään. Ihmiset saavat sen maailman minkä he haluavat. Siitä voi tulla katastrofi, todennäköisesti tuleekin:), mutta ihminen on joustava ja sopeutuva eläin. Yksi ihminen kerrallaan tämä on otettava. Maailmahan on siinä kun kohtaa toisen. Yhden kerrallaan.

      Ja kirjallisuus, esimerkiksi juuri se, tarjoaaa paljon merkitystä meille. Juha on sitten sen erityisasiantuntija (kokemusasiantuntuntija ilmeisesti myös..) että onko se eskapismia vai ihan totta.


      jope

      Poista
    2. Jope, juu en tykkää suvakki-nimityksestä, enkä rajakki. Turhaan mediakin alkoi toistaa näitä lokeroivia haukkumanimiä. Minulle tulee niistä mieleen vajaamielisestä kehitetyt vajakki ja vamu ( mamu!), jolla nuoret yhteen aikaan harkitsemattomasti haukkuivat toisiaan.

      Yleensä ajtellaan, että synkkänä maailmaa katsova on älykkö ja hyvää näkevä tietämättömyydessään naivi. Mutta ei se ole niin; molempia asenteita löytyy ihan tiedon määrästä riippumatta. Itse olen kyllä myös monessa asiassa harvinaisen tietämätön.

      Poista
    3. "Yleensä ajatellaan, että synkkänä maailmaa katsova on älykkö ja hyvää näkevä tietämättömyydessään naivi."

      Ei ole noin, ei minunkaan mielestäni. Optimisti näkee ehkä ratkaisun ja siihen jos mihin tarvitaan älyä, tietoa, luovuutta.
      Positiivisuutta, optimismia vastaan mulla ei ole mitään paitsi silloin kun se on sellaista kieltäytymistä nähdä sitä mitä on, mitä tapahtuu, ja kuuluu vaan hörinää että asioilla on tapana järjestyä. Niin onkin, mutta asioita tulee auttaa järjestymään. Pahimmillaan jokin hokema, esimerkiksi "pelolle ei saa antaa valtaa" kääntyy itseään vastaan ja tosiasoita kieltäydytään vastaanottamasta.
      Optimisti tarvitsee ratkaisuja etsiessään kaikki huonotkin uutiset. Vaihtoehtoisten totuuksien eräs muoto, paljon moniselitteisempi ja vaikeasti havaittavampi, on faktojen valikointi niissäkin piireissä jotka ääntä näistä valheuutisista pitävät.
      Hyvä että pitävät mutta omakin pesä tulisi pitää puhtaana ja kohdata kaikki, mitä on.
      Mutta mitä mä nyt tästä.
      Olemme varmaan ihan samaa mieltä.

      Synkistä ajattelijoista. Linkola, Haavikko, E.Paasilinna. Onko niistä kukaan ollut oikeassa tai kuka on ollut eniten. No, on ehkä silti oltu, mutta kaikkien ennustama tuho ei ole tullut.

      jope

      Poista
  55. Nyt on Varjojen kirja ja Planeetta varattu kirjastosta.

    VastaaPoista
  56. hei te murmelit ja kiitos äitienpäivätoivotuksista. tulin niistä onnelliseksi. meillä oli sellainen äitienpäivä, että poikani ilmestyi ovelle kädessä ärrä-kahvi ja takintaskussa kaksi keitettyä munaa. 'toin sullekin aamiaista.' jutun kruunasi esillepano. miksi turhaan ottaa astioita kaapista, onhan meillä vessapaperia. nauratti. hyvä, että joku tekee asiat eri tavalla kuin itse, virkistää. poikani on urheilija ja sen huomaa. kun nälkä iskee, hän rikkoo munankuoren asvalttia tai betoniseinää vasten. simppelit asiat ovat simppeleitä.

    kananmunista minulle tuli mieleen se columbon jakso, missä etsivä kaivoi kulahtaneen takin taskustaan keitetyn kananmunan ja pyysi jotain randomtyyppiä kuorimaan sen.

    muuten äitienpäivä on minulle yleisesti ottaen raskas juttu. se on se päivä, jolloin luovin läpi mielen kaatopaikkoja ja epäonnistumisia ja häpeää, ja toivon, että seuraavana äitienpäivänä olisi kevyemmät kantamukset.

    meri

    VastaaPoista