lauantai 6. toukokuuta 2017

TÄMÄ KIRJOITUS EI OLE ARVIO MAINITUISTA NIMIKKEISTÄ


"Hetki, jolloin ihminen päättää kuolla, ei välttämättä ole hetki, jolloin hän tietää kuolevansa.

Tämä on uteliaisuutta, se pienin toivonpiste, jota viheliäisinkin ihmishylkiö kantaa muassaan syntymästään saakka; haave toisen yrityksen mahdollisuudesta. Uudesta elämästä. Ajatus tulee kutsumatta, eikä oikeastaan edes ole ajatus. Sinä tiedät tämän."

Näin alkaa Miki Liukkosen uusi ympyräkirja.

Varmaan se tulee Finlandian voittamaan ainakin jos oikea ihminen pistetään valittuja teoksia tuomaroimaan. (Kauko Röyhkä vois olla hyvä.) Näin veikkaan netistä lukemani näytteen perusteella.

Mutta tuo alku on hieno elämän epätarkkuusperiaatteen tiivistys (joka hauskasti viedään tappiin kun joku lopuksi silkasta paradoksin ilmaisemisen ilosta käyttääkin tietämistä eksistentiaalisesti eikä episteemisesti kun väittää, että tuon kaiken tiedän). Tai siis olemassaolon,  ei elämän. Elämälle ittelleen mikään ei ole epätatarkkaa. Olemassaoloni epätarkkuus saa aikaan esimerkiksi nyt sen, että jostakin syystä haluan lukea uudestaan Hans Selon Pilvihipiäistä. (Hain sen jo hyllystä.)

Jos tämä Liukkosen kirja olisi ilmestynyt kymmen vuotta sitten, olisin ostanut se. Nyt kirjat alkavat tuntumaan liikaa kuolleelta painolta (ks. Kirjoihin varastoitunut aika). Olen päättänyt että en osta itselleni enää yhtään kirjaa, ainakaan noin paksua. Luen vain niitä, jotka kotoa löytyvät. Kirjastosta en viitsi näin paksuja lainata, ellei nyt ihan sitten vaan selattavaksi.

Tämäkin pikkuinen teksti on yritys kirjoittaa ittensä irti mielihalusta ostaa tuo ympyräkirja.





25 kommenttia:

  1. Noin kuukausi sitten kommentoin täältä tätä Mikiä näin:

    "Olen tänään iloinnut paljon Miki Liukkosen uusimman romaanin saamasta erittäin myönteisestä arvostelusta Hesarissa. No, miksi? En ole lukenut vielä tietenkään koko teosta enkä ole muutenkaan lukenut kuin sieltä täältä ko. tekijän aiempaa romaania, mutta huomasin että tätä tyyppiä on dissattu aika tavalla monella eri suunnalla sen olemuksen vuoksi. Liian nuori, liian levoton, teinirunoilija, kuka se luulee olevansa (Jante-laki!) jne.
    Olin ihan varma että noista lähtökohdista ei seuraa hyvää kun tuli vielä etukäteistietoja että kirjoittaa todella isoa ja tärkeää kirjaa. Mutta nyt kävikin näin. Hienoa.
    Kunhan ei Miki vain menisi koskaan joukon jatkoksi ihannevävyjen ja setien itkosnousiaistervohotakaiskyrö-paneeleihin höpisemään kivoja. Tai oksasvuoris-kustantamoon vaikka tarjottaisiin hyvin sieltä rahaa. Ai, pitäiskö se Liukkosen kirja lukeakin? Onks se paksu? On. Äh... ) "

    Eli kirjan paksuuden suhteen samoissa tunnelmissa. Mutta muuten iloitsen kyllä vielä. Nelosellahan tuli sen haastattelu siinä Enbuske-Veitola -ohjelmassa. Pakko myöntää hieman myös ulkokirjallisia seikkoja epäkypsästi arvostavana että iloni jatkui. Jotain tuollaista tässä kuivan näkkileipälauseen luvatussa maassa tarvitaankin. Toki, monenlaista kirjoitetaan, ei voi yleistää.

    Ohuet kirjat ovat alkaneet mua miellyttää yhä enemmän. Siksi ehkä olenkin niin ihastunut hadkeihin ja bernhardeihin, sebaldeihin. En etsi tiivitä "lähes aforistista lausetta" - usein täsmälleen päinvastoin, vaan sitä että jollakin muulla tavalla pelkistetty juttu on sanottu 150 sivussa viimeistään, mieluummin alle.

    Mutta nyt kai se O-kirja on sitten luettavakin, uh. No, kirjan paksuudesta huolimatta teen sen mielelläni, nuoria lahjakkuuksia on tuettava ryhtymällä edes lukijaksi. Saa nähdä saako ML pidettyä kaikki jonglöörin keilat ilmassa ihmisenä ja kirjailijana, vai onko se viidessä vuodessa jo kuohittu (anteeksi ilmaisu) istumaan telkkuun puhumaan hauskoja.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän hauskastimuuttaatyyliään. Aiemmin se oli sekatukkainen krapulassa tupakoiva snobi. Nyt tommonen vähän androgyyni... mutta samatäällä. Tykkään hirveesti sen meiningistä. No, ei se sen syömishäiriö tietenkään mitään kivaa hänelle ollut. Onneks selvis.

      Poista
  2. Joo, eihän tuo tyyli ole varsinaisesti missään tekemissä minkään mun oman elinpiirin asian kanssa, mutta kun on tottunut näihin kirjasetiin- ja täteihin ( ihan positiivinen ilmaisu)niin tuollainen virkistää. Ripaus Oasis-yhteyttä ja asennetta ei ole kovin huono idea.
    Ja se ML tekee vielä jotenkin tuon pilke silmäkulmassa toisin kuin rooliasujen (?) kanssa mediassa paljon liikkunut SO.
    Toisaalta on tietysti niin että teksti ratkaisee. Muu ei ole mitään. Mutta koska olen lukija enkä yritä arvottaa obketiivisesti kirjallisuudesta mitään, voi ulkokirjalliset jutut olla joskus (!) virkistäviä.
    Mua välillä harmittaa kun en ollut aikuinen silloin kun kirjallisuus oli maassamme isompi juttu. Käsittääkseni vielä 70-luvulla. Nythän iso juttu missä tahansa taiteessa on valtakunnallisesti kuitenkin marginaalinen pihahdus. Ensi syksyn jälkeen tämä O-kirjakin alkaa vajota unohdukseen ja tulee uutta. Melkein kaikki eivät tiedä siitä edes nyt. No, enhän mäkään oikeasti tiedä ennen kuin olen lukenut.

    Pidän tietenkin pääsääntöisesti puhtaasti kirjallisista kirjantekijöistä enkä odota heiltä mitään muuta kuin kirjoja, jotka saavat minut lukemaan silmät auki kuviteltua maailmaa, joka on samalla totta. Näin esim. erään meille hieman tutun vantaalaisen tekijän suhteen!
    Mutta tuon tärkeimmäin lisäksi, tai oikeastaan ohessa, kysyn joskus sen tyhmän kysymyksen (johon ei ole olemassa vastausta), missä on tälle ajalle ja tämän ajan rakenteille "vaarallinen" taiteilija, taitelija jonka kritiikki tai siis teksti ei ole luokiteltavissa mihinkään heti tunnistettavaan asetelmaan, vaan joka katsoo kaikkea tätä sellaisesta suunnasta joka on meille tuntematon.

    Kirjallisesti kaikkiruokaisena luen mitä tahansa joka edes sivuaa aihetta. Odotan kirjastosta Lhamyllyä, joka kuulemani perusteella sivuaa tuota kysymystä. Kyseisen tekijän kohdalla tulen pettymään, mutta nälkäinen varishan syö vaikka maahan viskattua käärepaperia.

    Vastaako O-romaani sitten tuohon siihen tarpeeseen, en tiedä. En voi sille mitään että nämä kysymykset elävät aina mussa, mulle riittää kyllä kirjan/teoksen tuottama esteettinen nautinto, eettinen pysähtyminen tai useimmiten vain peräkkäisten sanojen tuottama lukijan hengitys. Ajatukseni vaarallisesta taiteesta on amtöörimäinen ja naivi, tietenkin, mutta en osaa itseäni tässä asiassa itseäni itselleni latistakaan. En aseta säännöllisesti moisia toiveita oikeastaan lukemilleni teoksille juuri koskaan, mutta toisinaan
    tuo pomppaa pintaan, varsinkin silloin kun kulttuuri on taas kerran jotakin mieltä ylentävää ja terveellistä ja eheyttävää tai kuin työterveyslääkärin aivoille suosittelemaa.

    jope

    VastaaPoista
  3. Olen kuullut sellaistakin, että ML on oikeasti ihan tavallinen kainuulainen heppu ja tuo imago, romanttinen taiteilijarenttu/kylähullu, on taiten ja harkitusti luotu. Hän kertoi mm. kirjoittaneensa kokonaan seisaaltaan edellisen kirjansa ja toistelee olevansa ehkä hullu.

    Kävin katselemassa googlen kuvahaulla. Pojassa olisi ainesta malliksi.

    Jostain syystä tämä kirja ei kiinnosta, mutta pidän joistain Liukkosen runoista paljon, mm. kehuttu Elisabet on hyvä.
    Jos itsetehostus ja toisetn vähättely vähenee, niin varmaan teksti vain paranee, uskoisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Get out katottu. Kommetoidaan marjatta sitte ku oot nähäny.

      Poista
    2. Joo, malli se munkin mielestä vois olla. Siltähän tytöt pyytää nimmareitaki.

      Poista
  4. Minä kyllä arvostan nöydyyden ja hiljaisuuden lisäksi myäs hieman arroganttiakin tyyliä, silloin hyvin hyvin harvoin kun siihen on olemassa sisältöä, sisäistä pakkoa ja tarvetta.
    Norjalainen Aksel Sandemose hahmotteli aika hyvin ne asenteet ja verbaaliset pamput millä tasapäisyydestä hieman päätään nostava tapaus hiljennetään. Ns. Jante-laki kuuluu näin:
    Älä luule, että sinä olet jotain.
    Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
    Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
    Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
    Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
    Älä luule, että olet enemmän kuin me.
    Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
    Älä naura meille.
    Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
    Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.
    Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta.

    Ruotsissa ja Norjassa jotka olivat käytänössä hyvin yksiäänisiä yhteiskuntia sodan jälkeen, ja nytkin ovat, tuo hahmottelu onkin ollut aiheellinen, mutta kyllä meilläkin.
    Mä kuulin tästä latistamisen laista Tabermannilta (jossain haastattelussa), ja kun tulin lukeneeksi sen elämäkerrankin niin kyllä tuo laki Tommyyn osui sitä päähän meillä täällä ja kovaa. Ja onhan niitä muitakin, pari. Eli kaikki tsemppi niille jotka ei heti kuulu joukkoon yhtenä meistä, oli se sitten aitoa tai omaa valintaa.
    jope

    VastaaPoista
  5. Hienoa, että tulee uusia taitavia kirjailijoita! Liukkonen on ehdottomasti yksi heistä. Hän on tuonut uudelleen kentälle kirjailijaroolin kolmen neljän vuosikymmenen takaa eli tällaisen Saarikoski- ja Melleri -tyyppisen hahmon, jossa on ehkä hieman vähemmän alkoa mutta yhtä lailla uhoa ja näyttämisen halua - sinänsä ihan tehokas ja toimiva strategia kaikkien asiallisten ja hillittyjen maisterikirjailijoiden vetäytyvämmän tyylin joukossa. Eikä Liukkosen ulkonäkö yhtään vähennä median kiinnostusta.

    Jos kaveri jatkaa näin, varmasti jää kirjallisuuden kartalle.

    Itse olen vasta selaillut Akateemisessa uusinta romaania, pitänee lukea, vaikutti kiinnostavalta.

    VastaaPoista
  6. Minäkin olen jo ehtinyt katua, miksi suhtauduin noin epäilevästi. Tylsä minä.

    Aion lukea ainakin osan kirjasta ja sanon mielipiteeni vasta sen jälkeen.

    Nuoruus ja uho kuuluvat yhteen, ja nuori mieshän näytti haastattelussa osaavan nauraa myös itselleen.

    Mielenkiintoinen asia tuo asenne muuten. Jope näki heti raikkaita tuulia, ja minä aloin pelätä pinnallisuutta.

    Juha, mä näen sen leffan tänä iltana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, minusta sä et kyllä millään tavalla suhtautunut epäilevästi, normaalia pohdintaa se oli; itse kyllä usein suhtaudun niin kuten tiedätte, mutta tuo kaveri teki minuun "vaikutuksen" jo pari vuotta sitten, kun se kertoi mm. elävänsä pikavipeillä. Kaiken järkevyyden ja jokaisen sanomisen ylimaltillisen tarkan asettelun jälkeen, mihin on kirjal. ja taidepiireissä totuttu, se oli vain hauskaa.
      Luin sitten sen ekaa romaania, ja vaikka en ihan kokonaan sitä jaksanutkaan, oli se jo toisenlainen, jätti ilmaan lupauksen että jotain voi odottaa.

      Minusta kirjailijoille, taiteilijoille on varattu kapea ala toimia teostensa ulkopuolella. Pitää joko olla hullunhauska verbaaliakrobaatti jossain kamalassa tv-visailussa tai sitten sanoa jotain vastuullista ja fiksua vakavissa yhteyksissä.
      Itse kirjallisuuden ja usein myös kirjailijoiden fanina, ei siis objektiivisena tarkkailijana ja arvioijana, se voi olla tylsää. Ei aina, mutta joskus. Vesa käytti hauskaa termiä, maisterikirjailijat. Senpä vuoksi etsin silloin tällöin edes lievää antikorrektia linjaa myös kirjallisuudesta, koska sitä ei ole kovin paljon tarjolla yleisesti ottaen. Monet kirjailijatkin on kuin 1800-luvun pappeja, jotka opetti saarnastuolista ihmisiä kylvämään nauriin tilalle perunaa.
      Toki teksti ratkaisee kaiken, mutta jos human interest-osasto on kohdallaan, ei se ainakaan haittaa.
      Itse kun on tavanomainen ja tavallinen virkamies, niin sitä haluaa rentoutua (hah) edes vähän rohkeampien ihmisten kanssa kuin mitä ite on.
      Mutta toki tajuan että suurin osa tekijöistä elää samaa arkea kuin me muutkin eikä niiden mun mielestä tarvite leikkiä mitään muuta kuin on.

      jope

      Poista
    2. Joo, hyvä, ettei siltä kuulostanut. Minä olen huomannut olevani joskus liian ankara ihminen. Nuorena olin sitä itselleni ja nyt ajoittain muille.

      Liukkonen asettui heti lukion jälkeen kirjailijaksi eikä edes pyrkinyt minnekään opiskelemaan. Se on uhkarohkea ja epätavallinen valinta.

      Kävin lukemassa erinäisiä haastatteluja. Eräässä hän antaa kulttuurivinkkinä Lars von Trierin elokuvat. Tämä miellyttää minua, olen von Trier -fani.

      Poista
  7. (Taas intouduin uuteen juttuun tästä meidän keskustelusta. Ilmestyy kohta.)

    Marjatta. Annan kotitehtävän illan elokuvaan: tunnistatko suomalaisen minisarjan identtisen idean parin vuoden takaa get outista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Jos itsetehostus ja toiseten vähättely vähenee, niin varmaan teksti vain paranee, uskoisin."

      Tuossa vähän marjatan sisäinen ope pyrkii ilmoille :@)

      Poista
    2. Juu, that's me! :D
      Olen ohjannut tukioppilaita ja selvitellyt niin paljon kiusaamisvyyhtejä, että olen allerginen toisten vähättelylle (silti sorrun siihen itsekin).

      Kävin Melenderillekin opastamassa, ettei haukkuisi aikalaiskirjailijoita, kun olin lukenut hänen Yhden hengen orgiat -kirjansa, jossa hän mitätöi joitain kevytsarjalaisiksi (samoja kuin Liukkonen, ainakin Rimmminen kuului joukkoon) ja kyseli kannattaako edes kirjoittaa mitään, kun ihmiset haluavat lukea tällaisia.

      Minusta myös taideihmisten pitää tuntea sillä tavalla kollegiaalisuutta, ettei Suomen pienissä piireissä aleta nimellä mainiten antaa pilkallisia arvioita toistensa töistä. Yleisemmin tietty voi puhua kirjallisuudesta. Ja ulkomaista ja vanhaa voi arvostella mielin määrin.
      Mitähän mieltä Vesa olet tästä?

      Ja tätä aihetta sivuten, tänä iltana tulee Teema/Fem -kanavalta ruotsalainen Luokkajuhla, rakenteeltaan erikoinen leffa. Oletteko nähneet? Minä tallennan.

      Juha, onpas jännä kotitehtävä. Hmm, minisarja, olisinko katsonut ja tunnistanko?

      Poista
    3. Enkä tarkoita, ettei saisi kirjoittaa esim. blogeissa kriittisesti. Päinvastoin. Monet kirjailijat oikein odottavat, että saisi joskus muutakin arvostelua kuin kehua. Välillä olen itsekin tosi räväkkä, mutta en loukkaa.
      Se mitä kavahdan on ivallinen ja ylimielinen tapa arvostella, ja se, että arvostelee tällä tyylillä omia kollegojaan.

      Poista
  8. Marjatta, olen samaa mieltä kanssasi. Jos ei voi sanoa mitään hyvää jostakin tekijästä, kannattaa olla sanomatta mitään ja kirjoittaa jostain muusta. Olen toki itsekin kirjoittanut vähintään pari kolme julkista arviota, joissa olen kirjoittanut hyvinkin kriittisesti käsittelemästäni teoksesta. Ehkä olisin voinut jättää kokonaan kirjoittamatta. En kuitenkaan ole tahtonut koskaan ilkeillä tai loukata tekijää. Sinänsä pidän rehellistä kritiikkiä merkittävänä, koska se voi parhaimmissa tapauksissa edistää tietyn lajin kehitystä. Olen onneksi päässyt monessa tapauksessa lukemaan jo käsikirjoitusta. Onkin mukava ateljeekritikoida teosta, josta sitten ilmestyessään tulee jonkinmoinen menestys (esim. Harry Salmenniemen Texas sakset tai Yli-Juonikkaan Neuromaani).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tuo on tärkeää, että on hyvääkin sanottavaa ja asiallinen tyyli.
      Ateljeekriitikkona oleminen, voisiko sanoa kätilönä oleminen kirjan synnyttämisessä, on varmaan tosi hienoa. Sinä olet ikäänkuin osallisena noissa! Minua olisi myös kiinnostanut tuollainen työ.
      Olen saanut olla yhtenä esilukijoista, tavallisen lukijan ominaisuudessa, parille henkilölle ennen kirjan lopullista muotoa. Nautin siitä!

      Poista
  9. - Tämä liittyy aiheeseen. Tässä erään vasta julkaistun kirjan teaseri. Olen samaa mieltä kuin tekin, mutta olen samalla myös utelias silloin kun noita rajoja rikotaan.

    "Tämä kirja on muistelmateos vuodesta 2000 suunnilleen nykyhetkeen saakka. Se ei ole omaelämäkerta, eikä muutenkaan sisällä kattavaa selvitystä yksityiselämästäni, sisäisestä elämästäni tai maailmankuvani perusteista. Sen tarkoitus on antaa ellei eheää niin ainakin monipuolinen kuva eräästä aikakaudesta sellaisena kuin olen sen itse nähnyt.
    Niinpä kirja sisältää vähän kaikkea: tapahtumien ja ympäristöjen kuvauksia, anekdootteja, luonnehdintoja tunnetuista ja vähemmän tunnetuista henkilöistä, henkilökohtaista tilitystä, vihapuhetta, yhteiskunnallisia pohdintoja. Kokonaisuus on ehdottoman subjektiivinen, sillä en suinkaan ole mikään puolueeton tarkkailija, vaan aktiivinen osanottaja kuvaamissani ilmiöissä. En ole yrittänytkään olla tasapuolinen, siihen minulla on liikaa kalavelkoja maksettavana, ikäviä totuuksia paljastettavana ja vääryyksiä oikaistavana.
    ...
    Ammatillinen viiteryhmäni on niin sanottu kulttuuriväki: kirjailijat, taiteilijat, kriitikot, kulttuurijournalistit, humanististen alojen tutkijat. Kirjailijana olen ollut poikkeuksellisen paljon julkisuudessa ja sekä hakeutunut että tahtomattani joutunut erilaisten valtakunnallisten mediamyrskyjen keskipisteeseen
    ...
    Kulttuuri, julkisuus ja politiikka ovat raadollisia ympäristöjä. Se, joka pyrkii säilyttämään yksilöllisen arviointikykynsä, moraalisen suuntavaistonsa ja älyllisen rehellisyytensä joutuu siellä koville ja maksaa onnistumisestaan raskaan hinnan. Kulttuurielämän, julkisuuden ja politiikan toimintamekanismi on nimittäin sama kuin lihamyllyn: sen tarkoitus on jauhaa kaikki nieluunsa joutuva orgaaninen aines yhdenmukaiseksi massaksi. Onnistuipa se tässä tai ei, ihminen ei myllyn läpi kuljettuaan ole aivan entisensä.
    ....
    Olen kauan haaveillut kirjoittavani kirjan, jossa kuvataan koko oman aikani pimeys, sen typeryys, halpamaisuus ja pikkusieluisuus. Armottoman ja yksityiskohtaisen kirjan, joka sisältää ihmisten nimet ja oikeat tapahtumat. Useimmitenhan kirjailijat joutavaa aikalaiskritiikkiään esittäessään vain jaarittelevat, miten yleistympeää ja yleiskauheaa kaikki on, antamatta koskaan mitään kouriintuntuvaa. Kenties tämä on se kirja, ainakin se on lähempänä sellaista kuin mikään aiemmin kirjoittamani. En saa tällä uusia ystäviä, hyvä jos säilytän vanhat.
    ....
    Koko totuutta tästä kirjasta on tietenkin turha etsiä. Aineistoa on kuluneiden vuosien aikana kertynyt valtavasti, ja koherenssin säilyttääkseni olen joutunut jättämään monta kiinnostavaa henkilöä ja valaisevaa tapausta lyhyelle maininnalle tai tyystin kokonaisuuden ulkopuolelle. Lisäksi kuvaamamistani kehityskuluista monet jatkuvat yhä ja jotkut ovat tuskin päässeet alkuun. Todennäköisesti joudun siis kirjoittamaan kaiken uudelleen kahdenkymmenen vuoden kuluttua, mutta ainakin tämä esitys on vapaa jälkiviisauden paheesta."

    -Sen verran olen Stindbergiä tavannut että pakkohan tämä ko. teos on lukea. Jos arvostamme aikalaiskritiikkiä periaatteessa, myös niin että se kritiikki ei tule välttämättä omista, niin periaattessahan sekin on mielenkiintoista. Vähän tätä Suomessa on.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ylipäätään voi kai sanoa, että kyllä meillä Suomessa todella sopuisia ollaan kulttuurin alalla. Tuskin tuo Lihamyllykään saa aikaan muuta kuin vaikenemista. Kaikki muistanette Laura Lindstedin kriittisen Finlandia-puheen. Sillä määrittellehän se ensin uutisoitiin. Nyt on kirjailija jyrähtänyt! Sitä puhetta kun on tarkasteltu niin huomattiin ettei siinä ollut mitään aidosti kriittistä vaan kulttuuriväkeä entisestään yhteen liimaavaa samanmielisyyttä siitä miten asioiden tulisi olla. Tämä ikään kuin esimerkkinä.
      Kyllä meidän taitelijat on hyvin yksimielistä sakkia ainakin julkisuudessa. En tiedä onko se hyvä asia, inhimillisesti katsottuna sopu on tietenkin aina hyvä asia, mutta kun kulttuurihistoriaa lukee niin ne kultuurisodat on kyllä jotain uutta aina luoneetkin. Itse olen ehkä kyllä täsäkin toivoton romantikko, kun etsin niitä soraääniä noinkin arveluttavista (?) suunnista kuin mihin nyt viittasin, mutta siitä voi syyttää myös sitä ettei niitä selvästi eriäviä soraääniä juuri muualta tule. Tarjonnan puutetta siis.

      Muistan Marjatta sun ja Melenderin keskustelun hyvin.
      Itsehän siellä kirjoitin aikoinaan paljon myös jopena, ja taidettiin siellä tutustuakin:)

      jope

      Poista
  10. Joo, niin se tais olla Jope. Minä ilahduin sun kivoista kommenteista siellä ja kehuin niitä.

    Juhan blogi on uusi antiaikalainen kommenttiketjujen pituudessa ja keskustelun rönsyämisessä, mutta keskustelijoita on vähemmän kuin Melenderillä - sitä ahkerampia ja yhtä laadukkaita!

    Hännikäisen tyylistä en pidä juuri siksi, että hänellä on usein pääpointtina kohahduttamien ja marmattaminen siitä, miten häntä kohdellaan väärin.

    Juha, kyllä vaan. Leffa toi mieleeni erään sarjan, jossa oltiin suomenruotsalaisella huvilalla ja siinäkin oli kaunis tyttö, joka toi paikalle poikakaverin, suomenkielisen ... nyt en sano enempää, jos toiset katsovat tämän.
    Aika hurja. Huusin ääneen, kun tuli se rysäys alussa. Yksi tehoste oli minusta turha, se kuilu. Se vei hetkeksi eläytymisen pois ja sai ajattelemaan, että täähän on vain elokuvaa, muutoin intensiteetti säilyi. Chrisin kaveri toi kivan koomisen lisän synkeän vakavaan tunnelmaan. Alun psykologinen jännitys oli hyvin rakennettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikea vastaus! Ihan identtinen idea. Se alku oli tosiaan mahtava. Ehkä idean paljastuminen vähensi latausta. Voisko tuota kutsua vaikka metarasismiks?

      Poista
    2. Joo, ei se väkivaltaosasto enää niin kiinnostanut. Se oli tuttua esim. Stepfordin naisista ja varmaan monista muista kauhuleffoista. Tykkään psykologisesta kauhusta, mutta en ole lukenut tai katsonut sen genren juttuja kovin paljon.

      Tämä on varmaan sitä metarasismia. Se mustan miehen lihasten kokeilu ja seksikkääksi kehuminen - huh huh - ja yksi siellä juoksee kuin Jesse Owens ja toinen, naispalvelija, vain kestohymyilee ja on itse lempeys.

      Onhan tätä ollut meilläkin nyt kun irakilaisia miehiä on kehuttu komeiksi (ylikehuttu, onhan heissä kaikennäköisiä) eikä ole haluttu kuulla tai uskoa heidän joukossaan olevan pitkälle koulutettuja, muuhunkin kuin fyysisiin suorituksiin kykeneviä.

      Ne lopun avunhuudot: Mummi! ja Vaari ota kiinni! olivat karmeita.

      Miten se alku? Siinähän oli pikajuoksija, jolla sama kypärä kuin lopussa siinä pakoautossa, mutta kuka se oli, joka tainnutettiin? Joku tuntematon, vai oliko se se entinen jazzmuusikko?

      Poista
    3. Eikö juu, se se oli.

      Se loppu oli hyytävä kun poliisuauto tuli, ajattelin että nyt ei mustalla miehellä ole mitään nahdollisuuksia. Poliisi ampuu heti.

      Minä oisin lopettanu elokuvan näin: poliisiauton ovi avautuu ja näemme poliisin jalan tulevan autosta. Kamera alkaa nousta ylös poliisia ja näemme hänen tarttuvan aseeseen. Lopulta kuva nousee kasvoihin ja näemme että poliisi on musta. Lopputekstit.

      Poista
    4. Samalla jotenkin koko teeman ristiriita kiteytyisi mustassa poliisissa.

      Poista
  11. Totta! Mutta kyllä tässäkin koki sen helpotuksen. Ja sitten olisi jäänyt pois se hauska tunnelmanmuutosrepliikki "Enkös minä varoittanut!" tai jotain sinne päin "What did I say!"
    Tämä Chrisin kaveri voisi ansaita sivuosa-Oscarin.

    VastaaPoista