torstai 15. kesäkuuta 2017

PSYKOPOLITIIKKAA

Kuka masinoi vai masinoiko kukaan? Haluttiinko hallitukseen? Missä määrin arvot lopulta kelläkin eroavat?

Näitä on mukavaa arvailla, varsinkin kyynikkojen, opposition ja poliittisten toimittajien. Joka tapauksessa kiinnostavaa on tämä: miten tämä poliittinen jakautuminen näkyy siinä, kuinka uusvaihtoehtoiset joutuvat tästä edes puhumaan itsestään? Mikä heille tulee nyt liian näkyväksi? Nyt kun ei enää voi vähätellä äärioikeistoisen siiven merkitystä puolueelle, hyötyä heistä ja sitten häivyttää arvojen sovittamatonta ristiriitaa tai samuutta poliittiseen retoriikaan. Nyt kun sitä ei enää voi sietää eikä hiljaa kompata kun se asettuu keskiöön ja pakottaa jakamaan tai kieltämään äärimmäisyytensä. Millainen julkinen ja yksityinen minä tässä itse kullekin nyt muotoutuu? Miten se ilmenee itselle ja muille?

Entä oliko niitä natsitervehdyksiä? Ainakin Halla-aho joutui Tiina Elovaaran ansiosta ensimmäistä kertaa sanomaan julkisesti ääneen, ettei itse hyväksy niitä. Antti Rinteen ponteva ja asioita yksinkertaistava kommentointi tänään eduskunnassa minua kertakaikkiaan vitutti.

-
Alla oleva linkki on hyvä kirjoitus maahanmuuttokriittisyys-sanan vesittymisestä. Jutussa kommentoidaan myös hallituskriisiä.

http://netn.fi/artikkeli/maahanmuuttajien-vastustaminen-ei-ole-kriittisyytta#.WUSD3Q15xmw.twitter

11 kommenttia:

  1. Sellaista on ainakin ilmassa, että monelle vielä maanantaina oli ilo ja helpotus että nyt niistä persuista päästiin, nyt ne eivät enää hallituksiin koskaan palaa, nyt on tullut selväksi mitä ne on... m u t t a sitten ne tämän uuden vaihtoehdon myötä palasivatkin hallitukseen, ja nämä maltilliset(?) esiteltiin Sipilän toimesta vieläpä suurin piirtein isänmaan asioiden pelastajina ja henkilökohtaisina uhrautujina.
    Tässä tulee mielestäni todeksi nyt se että pragmatismi on se voima joka on sittenkin sanoja suurempi.

    Ja ollakseni rehellinen, niin tuosta persujen "siperiaan" lähettäjät yllättäneestä liikkeestä olen hieman myös vaihingoniloinen, ainakin toistaiseksi. Teot hallituksessa tietenkin ratkaisevat. Mun kannatus on aina auki.
    Opposition halu valtaan ehti parissa päivässä myös tulla niin lihaksi kun voi. Mutta eihän siinäkään ole mitään päivittelemistä. Politiikka on halua päättää asioista ja tehdä valintoja. Tahdottomammat ihmiset mielelellään sitä arvostelevat ja syyttävät milloin mistäkin.
    En pidä myöskään niistä house of cards -puheista. Kertoo taas siitä historiattomuudesta mihin viittasin edellisessä ketjussa. Ja kai myös siitä miten anglottuneita me olemme.

    Ihan vilpittömästi toivon tälle hallitukselle onnistumista.
    Täsmälleen samalla logiikalla, kun usein olen täällä toivonut olevani väärässä silloin kun olen esittänyt jonkin synkän arvion jostakin. Nyt tässä Suomen tilanteessa näen paljon positiivista. Se että ihmiset ehkä alkavat saada töitä on ilman muuta se suurin kysymys eikä sitä kannattanut vaarantaa missään tapauksessa, ja työn kautta helpottuu moni muukin asia, joka on ollut esillä. Sillä olisi hyviä heijastusvaikutuksia myös
    turvapaikkakysymykseen, joka ei sittenkään ollut se suuri kysymys juuri nyt, vaikka henkilökohtaisesti monelle kyllä tietenkin.


    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Ja tässä Juhan rakastamaa filopsykoa. Kun luin äsken kirjoittamani läpi, seison tietenkin sen takana, ajattelen juuri noin, mutta tässä asiassa voisin kirjoittaa toisenkin kommentin, jossa olisin suurimmaksi osaksi täysin eri mieltä äskeisen kommenttini kanssa. Ja sekin olisi mulle totta.
      Juha kirjoitit kerran näistä fiiliksistä, että inhoat itteäsi. Älä inhoa. Tämä ei ole vieraantuneisuutta. Ihan normaalia valppaana oloa se on.) jope
      P.s. Mutta mahdollisen keskustelun helpottamiseksi totean, että ens. kommentini on siis mun virallinen kanta :)

      Poista
  2. Nyt vihreiden puoluekokousta seuratessa olen miettinyt juuri tätä retoriikkaa, kun vihreät asettavat itsensä tolkun, järken, maltin, tunteen ja järjen ja koko Suomen potentiaaliksi pääministeripuolueeksi. Eli turvalliselle keskilinjalle. Hyvän mielen puolueeksi.
    Uskon jopa että tuo retoriikka menee läpikin. En muuten sano tuota millään tavalla kriittisesti, mutta totean että en muista milloin politiikka olisi ollut niin paljon yksittäisten sanojen, kannanottojen, sanavalintojen, irtisanoutumisten, tuntemusten, kokemisen ja erilaisten julistusten politiikkaa kuin nykyään. Ikään kuin esim. somessa tai mediassa sanottu olisi yhtä kuin harjoitettu politiikka. Meneekö se nykyään niin että kenellä on turvallisin retoriikka, on sitten myös paras tulevaisuuspuolue?
    Otetaan luonnollisesti etäisyyttä porukkaan joka ei puhu riittävän nätisti?
    Koen että samaan aikaan kun on tätä maan kahtiajakautumista ainakin jossakin määrin, on myös sellaista turvallisuuskeskeisyyttä, että nopeaa arvonnousua saa ajan sanoittaja, joka sanoo riittävän määrä haluttuja sanoja ja virkkeitä ja saa meidät toivomaan että kyllä asiat tästä järjestyy.
    Huom! mahdollinen lukija.
    Itse e n koe tätä vääräksi millään tavalla, mulle sopii turvallisuus oikein hyvin, mutta silti uskon että poliitikan onnistumisen valinnoista valtaosa on edelleen arvioitavissa vain numeroilla, eli määrällisillä kriteereillä. Siis niillä joista tämä nykykeskustelu ei hirveästi piittaa. Mieluummin kiinnitetään huomiota siihen, "kuka puhui hyvin." Arvoidaan "onnistumista mediassa" jne.
    Ja sitä kenellä on "arvot."
    Minusta tuossa on jotain jopa todellisuuden luonteelle kyynistä. Kyllä. Uskotellaan että sanat ovat maailma.
    Politiikassa, ja varsinkin politiikassa, kuitenkin olisi olemassa ihan selviäkin mittareita, joilla onnistumista voidaan mitata.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä arvojen ja mitattavuuden suhde onkin se vaikein juttu. Mitkä luvut kukakin hyväksyy ihmisytensä mitaksi ja mitä uskoo todeksi. Minusta persujen draaman jälkeen arvoista on puhuttu sekeämmin. Olen jossain kohtaa kirjoittanut että talous ja ihmisyys ovat koko tämän kahtiajakautuneisuuden perusta. Kumpaa ihminen painottaa seurauksista piittaamatta, missä kulkee kenenkin raja? Ja vielä: se, miten aito huoli numeroista niihen viittajalla on, lienee juuri se sotku mihin aina palataan. Numerojen eetinen funktio määritelän arvoilla. Numerot ja arvot eivät oikeastaan koskaan ihan tarkalleen kohtaa.

      Yhtällä pakolaiset rantautuvat kumineneillä ja toisaalla suomalaiset seisovat lepäjonoissa. Nämä kaksi todellisuutta lataavat mieliimme erilaisen ihmisyyden asteen. Edellisten tilanne on akuutti sitoudu arvoihisi tai jätä ne -tilanne: "on epäinhimillistä olla piittaamatta", jälkimmäisten on taas "poliitinen ongelma, johon on löydettävä ratkaisu". Siinä ihmisyys ei heti ole "kortilla". (En usko että kaikki jonottavatkaan voisivat kieltää ihmisyttään akuutisti tilanteensa perusteella, kokisivat vain että heitä käytetään retorisesti hyväksi kuin sotaveeraaneja.) Mitä eemmän ongelman ratkaisuun on AIKAA, sitä vähemän sehaastaa ihmisyttämme. Ei siis niinkään oleminen vaan ihmisyys ja aika... Numerot ja arvot siis sotkeutuvat toisiinsa ratkaisemattomasti.

      Poista
    2. Tuo ihmisyys ja aika houkuttaa omaan postaukseensa...

      Poista
    3. Jep, vastauksesi oli just mitä hain!
      Tässä ps-episodissa se hyvä minunkin mielestäni, että kaikkien on puhuttava, toivoakseni, suoremmin ja asioista tästä eteenpäin. Samalla ei kuitenkaan pitäisi mielestäni vaatia sellaista kriisiajan kaartimeininkiä, että nyt sitten tiskiin mikä olet, oletko puolesta vai vastaan. Antaa ihmisten ajatella kuitenkin.

      Samalla toivon ettei nämä pakolaisjutut vie kaikkea happea keskustelusta. Todellisuudesta se kaikki on kuitenkin vain murto-osa. Kun asiaa mitataan julkisuudella, se on suurin piirtein suurin asia mitä maassa nyt on meneillään.
      Politiikan ja politiikan arvojen onnistumista pitää mielestäni edelleen mitata työllisyyden, kansanterveyden, koulutuksen ja asumisen ihan mitattavilla arvoilla. Ja niiden numeroiden takanahan on tietenkin aina ihminen, ja ihmisen selviäminen elämässään tässä yhteiskunnassa, onni, osallisuus ja merkityksellisyys.
      Ja tämä oikeus koskee tietenkin myös pakolaisuutta ja pakolaisia samalla lailla !!

      Itse en kuitenkaan viihdy täysin tämän ajan ihmisoikeus- ja ja arvomarkkinoilla hyvin. En taida osata selittää mitä tarkoitan. Liittyy kuitenkin yleiseen poliittiseen keskusteluun oikeuksista, velvollisuuksista, vapaudesta. Ikään kuin on menetetty yleisen hyvän pyrkimys siten että on liikaa argumentaatiokisaa voittajasta. Jos kriisi olisi syvempi, voisi olla että ihmisiä yhdistäisi enemmän yhdessä selviämisen tunne ja järki. Ja myös auttamisen.

      jope

      Poista
    4. "Jos kriisi olisi syvempi, voisi olla että ihmisiä yhdistäisi enemmän yhdessä selviämisen tunne ja järki. Ja myös auttamisen."

      Paha sanoa mutta pelkään, että myös arvojen välinen kärjistyminen olisi odotettavissa. Mitä luulet, jos tilanne kärjistyisi niin paljon että varojen jakamista täytyisi radikaalisti lisätä (sallinet tällaisen olkiukon virittelyn) ja päättäjien olisi myös radikaalisti arvotettava varojen jakamista toisin niin että siitä viidestä leivästä ja kahdesta kalasta riittäisi enemmän, rauhoittuisivatko ääriryhmät sitenkään? Vai muotoilisivatko uuden syyn suljea rajoja? Itse luulen että kyllä niin tekisivät. Eli tuota numeroiden ja arvojen ja periaatteiden sovittamattomuutta yhä...

      "Kun tunteesta ei voi luopua, se muuttuu periaatteeksi."

      "Edes viidessä leivässä ja kahdessa kalassa pyhintä ei ole ihmeen yltäkylläisyys. Pyhintä siinäkin on se, minkä pitäisi riittää kaikille."

      Noissa kahdessa afossani tunnen tiivistväni sen, miten tämän ajan koen.

      Poista
  3. ( Kirjoittelin sulle Juha vähän pidempääkin vastausta, mutta kun luin kirjoittamani niin totesin ettei mulla ole kunnollista näkemystä tätä tästä syventää eikä tietoa varsinkaan, ja poistin. Tuo "kun tunteesta ei voi luopua, se muuttuu periaatteeksi" on muuten todella hyvä ja totta melkein aina kun tiukasti ottaa kantaa. Tuohan sieltä usein takaa löytyy. Ikään kuin oma arvoasetus eikä vapaa ajatteleminen.
    Vertaan nykyään yhä useammin esim. täällä ajattelemaani omaa elämääni ja sen kuvioita vasten. Täytyy sanoa että joskus ovat hyvin kaukana toisistaan, siis aiheet. Omassa pienessä elämässä on tehtävä ja suunta hyvin selvä koko ajan. Ja aiheet.
    Maailmaa ja yhteiskuntaa miettiessä sitä sitten (turhaan) monimutkaistaa sitten senkin edestä. En tarkoita että itseään pitäis jotenkin tyhmentää ja omaa ajattelua vähätellä, mutta sitä ehkä että pitäisi sanansa yhtä pieninä kuin missä itsekin on. )
    jope

    VastaaPoista
  4. Vielä tuohon edelliseen sellainen jälkikirjoitus, että just päättyi tv:ssä Koivusalon Täällä pohjantähden alla versionti. Olen onnellinen tekijöiden puolesta. Liikahtaneena ei pitäisi kommentoida mutta menköön nyt.
    Mielestäni tässä viimeisessä jaksossa oli oikeastaan koko asia niin monesta. Juuri noin asiat ovat todellisuutta vasten sitten mitatessa. Toivottavasti monet katsoisivat. On idelogioiden pyrkimyksiä ja turhuutta ja sitten lopussa kiertokulku. Kaunis, kirkas ja synkkäkin lopetusjakso. Hyvä elokuvakertomus kokonaisuudessaan jota mikään leiri ei voi käyttää keppihevosenaan. Vilho Koskelan kohtalo molemmissa teoksissa on jo toki herkälle ihmiselle liikaa.
    Koivusalo tuskin saa koskaan tunnustusta ohjaajana leffafriikeiltä, mutta Juha, meidän Mikko Niskas-faneina, meidän pitäisi tunnustus tästä teoksesta antaa. Hetkittäin koin tässä leffassa Surmanluotien henkeä.
    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä arvostan paljon Koivusalon versiota. Pidän siitä paljon enemmän kuin vanhasta. Olin todella postiivisesti yllättynyt siitä, koska kuulun nirppanokkiin Koivusalon suhteen. (Kulkuri ja joutsen on myös hyvä.) Tyttäreni katsoi sitä myös ja vakavin mielin.

      Aloin lukemaan tas Jonathan Gloverin Ihmisyyttä. Upea teos

      Poista
    2. Kiva kuulla, mulla oli tuo sama nirppanokka myös TK:n suhteen mutta ei enää. Pohjantähti oli hienosti tehty ja koko kansalle avoin, toisin kun siinä vanhassa telkkuversiossa jossa oltiin hieman kallellaan.

      Ja jos joku ihmetteli tuota Surmanluoteja tuossa niin sen elokuvan ihmiskuvausta tarkoitin, ja maan ja ihmisen kuvausta, sitä tappelua toimeentulosta, joka ei koskenut silloin eikä nykyäänkään ihan kaikkia.
      Surmanluotien lopussa oli valotonta kyllä, Pohjantähden lopussa toivoa.
      Sitä koen muuten Suomessa juuri nytkin, en sitä pelkkää synkkyyttä ja kaiken "väärin sammuttamista" mitä politiikot visertävät twiterissä tai missä lie.

      Glover pitää pistää hakuun. Googletin sitä ja sieltähän ne löytyy, meidän aiheet.

      jope

      Poista