tiistai 6. kesäkuuta 2017

SYYLLISYYDEN IHANUUDESTA JA TURHUUDESTA



Ennen koin syyllisyyttä vessan vetämisestä ja niukistelin siinä ihan naurettavalla tavalla. (En kehtaa edes kertoa.) Ikään kuin se vetämätön vesi olisi päätynyt maailman janoisille. No. Olen tullut järkiini ja nyt se lapsellinen vouhotus vain hymyilyttää.



Kukaan ei hyödy moraalisesta velvollisuudesta ja syyllisyydestä, jos sitä ei voi "panna täytäntöön". Syyllisyydestäni on jonkun aina hyödyttävä. Muuten se on pelkkä tapa tehdä politiikkaa, luoda syvällinen efekti vaikkapa taiteelleen tai kokea itsensä todeksi ja erottua muista. Toisin sanoen: tapa tuhlata elämäänsä.

26 kommenttia:

  1. Syyllisyyttä on tietty ihan hyvä tuntea tiettyyn rajaan saakka, mutta olen miettinyt sellaisen oman jäljen jättämisen pelkoa ja syyllisyyttä ihmisissä.
    Enkä tarkoita nyt ekologista jälkeä.
    Vaan sitä että ihminen minimoi itsensä kokonaan pois näkymästä ja jälkeään mihinkään jättämästä. Se on toisaalta kaunis ajatus, ja tuo ensin mieliin nöyryyden, mutta kyllä se voi olla myös juuri elämän lahjan hylkäämistä.
    Pitää olla pintojen epätasaisuuttakin jotta syntyisi kitkaa: elämää. Ja siitähän jää aina jälki.

    Muistan tähän hätään runon joka mielestäni sopii ihan hyvin tähän, tämä on ehkä sanatarkka tai sitten ei:

    Kivi vierähti lampeen/ heti aamulla hotkaistiin hiiri.

    Kyllä, se sopii :) Pätkän kirjoitti pulkkismatti.
    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis turhasta asiasta syyllisyys tuottaa ylisuuren reaktion, ja syyllisyys muuttuu syytetynpenkiksi, kuten vaikka toi sun vesijuttu. Silti niitä pikkutekoja asioiden psta tarvitaan. Mielummin kuitenkin ilman ne ympäri kääntävää ahistusta. jope

      Poista
    2. Kylmän veden käyttö on hyvä esimerkki tyhjästi kumisevasta syyllisyyspuheesta. Itsekin olen siihen muinoin innokkasti osallistunut.

      Mistäs tuo pulkkinen oli?

      Poista
    3. Tuo oli jommasta kummasta sen viimeisestä romaanista. Muistaakseni RHK:sta. Siinä yhteydesä hiiri oli pelokas Suomi ja lampeen vierähtävä kivi pelätty kupru tasaisissa neuvostosuhteissa. Mutta voihan sen noinkin tulkita kuin minä nyt: pikkuasiat ja normaalin elämän seurauksien pelko saavat aikaan päättömiä seurauksia.

      Itselläni tuo vaihe oli hetken raju kun luettiin työkaverien kanssa aikoinaan Linkolan Johdatus 90-luvun ajatteluun. Mä oli heti jo ihan partiopoikana valmis luonteeni mukaisesti ekotoimiin, mutta olin myös nopeimmin asiassa, sen radikaalissa mielessä ainakin, jäähtyjä. Muistan kuinka porukan älykkö, joka sitten kyllä jatkoi ekoajatteluaan pidempäänkin, mietti fiksusti, että ihastuttiinko me silloin siihen radikaalin tuntemisen ja kokemisen tilaan, minkä Linkola avasi siinä ehkä rajuimmassa kirjassaan eikä itse asiaan. Mutta syyllisyyttä silloin oli ilmassa kyllä, mutta syyllisyyttä ilman sisäistä substanssia. Luonto ainakin mulle nuorelle miehelle taisi olla silloin (vielä) pelkkä pelastamisen ja suremisen objekti niissä ekojutuissa. Sen jälkeen olenkin ollut enemmän luonnosta vaikuttuja kuin sen pelastaja.

      Linkolalle olen muuten myynyt Hakaniemen torilla juuri noina aikoina marjoja. Muistan sen klassisen flanellipaidan ja repun. Beckettinoloinen mies kulki toria hiljaa ja katsoi synkkänä kojujen tarjontaa. Keskustelu meni näin:
      -Terve, saako Pentti olla teille marjoja?
      (Pitkä hiljaisuus filosofilta)
      -No, jos sitten puoli litraa ( ! ) noita karviaisia. ( ! )

      Joo, siinä oli tilauksen määrä ja marjojen laatu kohdallaan itse miehen kanssa. Sekunnin kävi mielessä että annan ilmaiseksi tuon päivän halvimman tilauksen, mutta ehdin saman tien tajuta ettei se arvostaisi sellaista ja taisi se sitten markan kalastajalle maksaakin.
      Monet silloin vielä Kalliossa asuneet viipurilaismummot saivat multa kyllä aina marjansa hyvällä alennuksella.

      jope

      Poista
    4. Hyvä tuo beckettin näkönen... sitten vanha tom waits kans...

      Minusta tuntuu että häviän taisteluni muksvuudenhaluani vastaan jatkuvasti. Yritän selvitä ajatuksella, että jos kaikki niukistelisivat edes näin paljon niin fyysikoille ja insinööreille jäisi vähän enemän vielä aikaa.

      Poista
  2. Jope, sinulla on edellytykset kirjoittaa älyllinen pääkaupunkilaisromaani. Oletko yrittänyt ja pettynyt vai etkö edes yritä? Luot Saaren blogiin turhautumisen kuvaa.

    Evoluutiopastori Saaren blogiin olet tietysti jo ehtinyt kirjoittamaan eräänlaisen romaanin, mutta se ei tule sellaisena huomatuksi.

    Pastori Saari voinee kirjoittaa joskus jutun, jonka otsikko on Kymmenen käskyä ja se sisältää hänen vastaväitteensä Raamatun kymmenelle käskylle että hänen näkynsä meille osoittamat uudet kymmenen käskyä, joilla vältämme joutumasta evoluution kalansaaliiksi.

    Jos pitää pelkän kirjoittamisen välillä valita kahden Pentin kesken niin valitsen Haanpään.

    Pentti Linkola on kalastajien Olavi Paavolainen, jonka omiin lauseisiin viehättymiseen kyllästyy.

    Jos itse olisin myynyt Linkolalle marjoja niin olisin antanut markan hinnasta kaksi markkaa takaisin.

    VastaaPoista
  3. Tervehdys Vaasaan, sun aikalaiskritiikki-fragmentteja käyn säännöllisesti lukemassa, ja syytä onkin.
    ( Kun kysyit niinpä vastaan: olen kyllä minäkin yrittänyt, tällä siitä olen kertonut joskus, mutta osoittautui selvästi että siinä missä on kokija, lukija ja näkijä,
    ei ole välttämättä tekijä. Onneksi tajusin lopettaa. Nyt on tärkeämpää tekemistä, eli sinnitellä eteenpäin. Pisimmälle ehtinyt kässärini oli nimeltään Ihmisen laina. Sitä on parin tutun kanssa monta kertaa naurettu, vaikka nimi oli olevinaan myös eksistentiaalisuudessaan monitasoinen.) Ekoelämästä sen verran, että tytär on saanut päähänsä syödä kaikenlaisia kasvis-ja hedelmäjuttuja. Mistä lie somesta se näitä muotireseptejä nappaa. Käytiin eilen isosta cittarista hakemassa sille niitä aineksia joista se sitten sekoituksiaan tekee. Kalliiksi tulevat kaukomaiden ekohedelmät, ja todennäköisesti ekologisestikin. Ohjaus suomalaisen mullan juureksiin on vielä pahasti kesken. Ja syyllisyysvaihe on vielä kokonaan edessä, kai.
    jope

    VastaaPoista
  4. Käsikirjoitukselle ei koskaan saa nauraa sellaista naurua mihin sinä viittaat. - Me emme naura itsellemme. - Me emme pysty nauramaan itsellemme silloin kun paljastamme itsemme käsikirjoituksessa.

    Ystävä on se joka kärsii sinun käsikirjoituksesi epäonnistumisen myötä.

    Muuten - koska tämä on kirjallisuusblogi, jota ehkäpä eri tavoin kirjoittamiseen kiinnittyvät ihmiset lukevat niin annan kolme lukuvinkkiä, jotka tulee lukea:

    Liisa Enwald: Luova kirjoittaja (Gummerus 1980)
    Stephen King: Kirjoittamisesta (Tammi 2006)
    Torsti Lehtinen: Sanojen avaruus, opas luovaan kirjoittamiseen (Arktinen Banaani, 2015)

    Kustantajilla ei ole mahdollisuuksia kuin julkaista vain valittuja sielun paljastuksia. - Todennäköisesti kustantajat rahastaessaan tekevät myös virhevalintoja.

    Kustannus on bisnes - ihmisen sielu ei.

    Jos kustannustoimittaja on ajan höttöarvoilla täytetty juntti ja omistajansa pelokas hiiri niin rohkea käsikirjoittaja ei sitä pysty muuksi muuttamaan.

    VastaaPoista
  5. Minulle on ollut tärkeää keskustelu kustannustoimittajien kanssa, mutta ehkä vielä tärkeämpää kavereiden antama erittäin korkeatasoinen kritiikki ennen kuin käsis on mennyt kustantamoon. Toimittaja, joka sitten lukee käsiksen, antaa lähinnä oikeutuksen kustantamiseen ja hoitaa loppuviilailut. Näin minulla useimmiten. Hyviä kirjasuosituksia J----llä. Eniten kirjoittaminen vaatii sinkikkyyttä ja sitten sitä perusosaamista riittävästi ja tietty aihe auttaa.

    VastaaPoista
  6. Kirjasuosituksista kirjoittamiseen liittyen ja muutenkin. Nuo oli hyviä, ainakin tuo King kinnostaa, onhan se aika uskomaton tyyppi. Luin jo mielenkiinnolla juttujasi siitä sun blogissa J---

    Itse luen itse asiassa toistamiseen Hannu Mäkelän teosta Otavan aika. Siinä se kirjoittaa myös kustannustoimittajan näkökulmasta kirjallisuudesta ja paljon muutakin. Kirjassa elellään 60-luvun loppua ja 70-lukua.
    Lisäksi teoksessa kuvataan Mäkelän tuntemia kirjailijoita lähietäisyydeltä. Muutamat kirjailijakuvat onkin hyvin mielenkiintoisia. Ja nyt siis kysymyksessä ei mitään boheemiromantiikkaa tms. vaan ihan muita ihmiselämän kysymyksiä.
    Yksi Mäkelän väitteistä kirjassa on että niin kustannustoiminnan kuin kirjantekijöiden suhteen on hyvin paljon muuttunut. Ja hänen mielestään nimenomaan brändisuuntaan. Antaa kirjassa esimerkkejä kirjoista, joita ei tässä meidän ajassa olisi edes harkittu julkaistaviksi.
    Tosin onhan Otavalla nyt hyvää porukkaa varmasti, mutta monenlaista persoonallisuutta siellä Uudenmaankadulla liikkui. Hauskaa oli myös saada vahvistus sille Haavikon omalle sanomalle, ettei se koskaan lukenut kustantamiaan kirjoja , ei omiakaan. Se ei jaksanut. ( Sehän kerskaili runonsakin kirjoittaneensa liikennevaloissa valojen vaihtumista odottaessa.)

    Minä en nyt ainakaan osaa neuvoa sua J--- näissä asioissa, mutta kun olet mahdollisesta kustannuspäätöksestä puhunut, niin kysyn, että onko sulle sellainen kustantamo tuttu, josta "kusta" on tiputettu pois? Eli ntamo?
    Itse olen ostanut muutamia ntamon kirjoja, mm. pellisiä, mutta sillä puljulla näyttää olevan hyvinkin laaja ja monentyyppinen kirjailijakunta? Vesa tietää näistä varmasti enemmän...

    jope

    VastaaPoista
  7. Luulen että puhumme toistemme ohi. - Ja minähän palaan taas omaan olemiseeni. Toisaalle, toisaalle!

    Jos minulla itselläni olisi kustannusyhtiö niin sen nimi olisi Raivo-Kustannus Oy.

    Puhutaan suomalaisesta sisusta, mutta olisi puhuttava suomalaisesta raivosta. - Sehän se juuri kolahtaa moneen maahanmuuttajaankin!

    Vuosi 1918 ei ollut suomalaisen sisun vaan suomalaisen raivon vuosi.

    Kustantamoni julkaisisi suomalaista epäkirjallista raivoa, joka on kirjallisuutta todempaa.

    Missä kansakunnissa raivo odottaa esiintuloa niin selvästi kuin suomalaisissa? No, tokihan niitä lienee.

    Suomalainen on ihminen, joka odottaa mahdollisuutta - ei sisukkuuteen vaan raivostumiseen.

    VastaaPoista
  8. Nyt on pos. tutkimustulos joka sopii Juhan aiheeseen kuin nakki sämpylään. Tässäkin tulee hauskasti esiin että ekoasioissa viimeiset saattavatkin tulla ekoiksi.

    http://www.hs.fi/talous/art-2000005245386.html

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ”Joustavan suhtautumisen ansiosta vastuullisuudesta ja eettisestä kuluttamisesta on tullut Ruotsissa arkipäivää.”

      Just noin. Minäkin koen joka päivä olevani liian huono tottumuksissani, kun syön kuitenkin sitä lihaa 30-35 kg/vuosi. Se on nin helevetin hyvää. Ja henkilöautollakin tulen ajaneeksi.

      (Tuo sisukkuden ja raivon suhde olisi kiinnostava taiteen aihe. Blogissanikin tällä rajalla on tasapainoiltu mistä olen ylpeä,. Mutta nyt en jaksa enää aloittaa... käy blogissasi siihen kiinni!)

      Poista
  9. Raivo on ihan hyvä käyttövoima ja alkusysäys, mutta sitä ei voi käyttää hyödyksi loputtomiin eikä sillä tee mitään jos ei esim osaa kirjoittaa. Kääntyy helposti kantajaansa vastaan ellei sitä saa kanavoitua hedelmällisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Ei tule heti yhtään taitavaa "raivokasta" kirjailijaa mieleen. Siis tekstissään. Tai no, vanhemmista kyllä, mutta ei viime vuosikymmeniltä. Musta Turkkakaan ei ollut raivokas kirjoissaan. Tosissaan se kyllä oli, mutta mikä siitä oli estetiikkaa, keinoja, mikä raivoa, se jäi multa havaitsematta. Ja jotenkin ovela se oli, tietoinen tyylistään.

      (Hesarissa oli toinenkin hyvä kirjoitus. Janne Saarikiven kahvilakäynti (!), luitte varmaan. Se on muuten ollutkin joskus ihan aidosti raivoisaan kun sen juttuja on lukenut. Hieno ajattelija musta. )

      Tämä ekokeskustelu täällä Juhassa on tuottanut mussa nyt sen, että mä näitä asioita kyllä enemmän mietin kuin aiemmin. Ja näistähän on juteltu aiemminkin. Mutta se Linkola-profetia silloin 90-luvun alussa jäi ikävänä kyllä mieleen. Tai siis se kun sitä ei silloisena nuorena osannut oikein lainkaan arvioida. En kyllä ehtinyt kyllä elämäntapojakaan muuttaa, eikä kovin muukaan, se retoriikka oli vaan suurempaa kuin se sanoma, monelle. Se oli kuin itse tehty uskoontulokokemus, hiekalle rakennettu.
      jope

      Poista
    2. Jo se satkivi ol hyvä. Kommenteissakin hyviä pointteja.


      Nykyään on vaikeapaz tulla kaapista ulos huonon kielipään kuin seksuaalisuutensa kanssa!

      Poista
    3. (Ja Saarikiven sekin pointti ettei englannin kielen käyttämisen yleistyminen noin ole mitään kansainvälistymistä vaan kaventumista. Siis just se "mun" biodiversiteetti-juttu siinä...)
      Mitä lihaan tulee niin mulla enemmänkin eläimen elämän näkökulma ollut mielessä kuin ilmasto. Siis niiden elämän arvo ja laatu eikä niinkään päästöt. Kotona mietitty että riistan jälkeen porolla ehkä seuraavaksi parhaat olot. Pitääköhän siihen siirtyä sitten enemmänkin?
      jope

      Poista
    4. Jope, mun mielestä maultaan parasta punaista lihaa ovat hirvi ja poro. Jos ajattelee pelkästään maun kannalta, niin noitahan sitä söisi. Sen jälkeen kun on syönyt hirveä, ei nauta ja sika kovin hyvältä maistu, mutta kyllähän tuota possua varsinkin tulee jonkin verran syötyä.

      Näin kesällä minusta toimii parhaiten halloumisalaatti: tekee perussalaatin (kurkku, jokin hyvä salaatti, tomaatti), pistää siihen mukaan paprikaa (väri vapaa) ja basilikaa sekä kalamataoliiveja ja sitten niitä paistettuja halloumiviipaleita ja tekee vaikka itse salaatinkastikkeen, niin kyllähän lihat unohtuu.

      Poista
    5. Juha, olet ihan oikeassa - kaapista tuleva supliikki seksuaali-/sukupuolivähemmistöön kuuluva on ihan eri arvossa kuin ihminen, joka sanoo, että hänellä on ongelmia kiel(t)en kanssa (merkitsee yleensä saman tien "arvonlaskua" sosiaalisessa tilanteessa, vaikka siihen ei olisi mitään syytä).

      Poista
    6. Hirvi tosiaan myös. Hyvä oli tuo reseptikin.

      Tuohon kielijuttuun sekin, että vaikka olisi enkku hallussakin niin on se jotenkin koomista kuitenkin täällä Fennoskandian niemimaalla, suomalais-ugrilaisella kielialueella, kun yhä enemmän tuotteiden ja palvelujen nimiä on kirjoitettu ainoastaan englanniksi.
      Mua on naurattanut pitkään jo ihan tavallisilla kansankahvitiskeilläkin kun piirakka on pie.
      Että eikö siihen voisi kirjoittaa että piirakka.
      Upea sanakin.

      jope

      Poista
  10. Raivoissaan oleminen ja raivon ilmaisu ovat kaksi eri asiaa. Kun Trump on raivoissaan niin hän ei käyttäydy kuin peräkylän Matti, joka surmaa perheensä.

    Haastan Jopen ja Marjatan: myöntäkää pois te olette sivistyneitä ihmisiä ja raivoissanne toisillenne.

    On erittäin terapeuttista sulkea silmänsä ja tuntea raivo itsessään. Sitä voi maistella ja kokea.

    Charles Bukowskin runous on täynnä raivoa, johon liittyy taidokas kirjallinen hallinta.

    Aleksis Kivi oli jatkuvasti raivoissaan. Nimenomaan raivo oli se, joka kulutti Kiven loppuun.

    Vesa Haapalalle terveisiä: Kirjoita maailmankirjallisuuteen tutkielma, joka käsittelee raivoa luovuuden käyttövoimana.

    Mikko Niskanen ei olisi selviytynyt Kahdeksan surmanluodin valtavasta urakasta ilman raivoa.

    Minä olen ollut joskus puhuttelussa, jossa esimiehen raivo on ollut käsin kosketeltava. Eikä esimies ryhdy silloin apinaksi.

    Suomalainen sosiaalilainsäädäntö luotiin vuoden 1918 raivon kokemusten seurauksena.

    Suomi sata on suomalaisen raivon juhlavuosi.

    Milloin suomalainen ei ollut raivoissaan? Nimenomaan talvisodan ja jatkosodan rintamamies ei ollut raivoissaan. Usein raivoissaan olemisesta seuraa huonoja osumia ja tarkkojen osumien seurauksena Suomi on itsenäinen.

    Vain sotien aika merkitsee kansallista lepohetkeä suomalaisesta raivosta.

    Sotien jälkeen alkoi välittömästi kommunismin uhka - joka oli jo sitten taas suomalaista raivoa.

    Tänään puhutaan vihapuheesta, joka juurtuu suomalaiseen raivoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. J:llä erittäin hyviä raivokommentteja! Ostan tai siis omin nuo kyllä. Raivon skaala siinä sai jo hahmoaan. Kirjoittelin tuota omaa kommenttiani yhtä aikaa, mutta tosiaan jos ulotamme raivon yksilöstä eri ryhmiin ja raivon eri asteisiin ja ilmenemiin, niin onhan se tärkeä voima. Pakene tai puolustaudu, hyökkää tai vetäydy - ne kaikki liittyvät raivoon. Toisissa raivo on aktiivinen voima (hyökkäys), toisissa ehkä järki voittaa ja raivo on toissijainen tai monimutkaisempi tunne (pakeneminen, ehkä myöhemmin sisuuntuminen hampaankoloon jääneestä asiasta) jne jne.

      Täytyy myöntää, että ensimmäisen teokseni syntyyn liittyi sekä pettymys että raivo, mutta ne olivat taustavoimia, jotka eivät näy oikeastaan mitenkään lopputuloksessa, koska prosessin myötä muunlaiset voimat ja ideat saivat minusta vallan.

      Poista
  11. Vielä tarkennus tähän raivokeskusteluun: raivon voimalla voidaan käydä yksi tai useampi sota, mutta ei niitä saada päättymään raivon voimalla.

    Uskon myös, että kirjan tai pari voi kirjoittaa raivo käyttövoimana tai raivon vallassa, mutta pitkäjänteisempään kirjoittamiseen siitä ei ole, ainakin jos tahtoo ajatella kirjallisuutta toisinkin kuin tunteenilmaisuna.

    Mutta: ilman jotain syvää, persoonasta lähtevää perustunnetta, kuten raivoa, ei synny tekstiin voimaa.

    Eli mielestäni kirjoittaminen on tasapainottelua. Sanoisin yhä, että niillä perslihaksilla eli sitkeydellä on iso rooli kirjoittamisessa. Tunneintensiiviset jutut eli tietyssä flowtilassa tehdyt vaistomaiset asiat kantavat tekstiä, mutta kokonaisuuksien hallinnassa tarvitaan mietintää.

    Toki on kirjailijoita ja muusikoita ja taiteilijoita, jotka toimivat raivon vimmalla, mutta yleensä siitä syntyy ilmaisullisesti yhtä ja samaa, ellei kyseessä ole luonnonlahjakkuus.

    Janne S. on hyvä tyyppi, hienoja kolumneja ja ajatuksia. Omassa työpaikassanikin yhä enemmän pitäisi tehdä englanniksi. Ei siinä mitään, mutta itse pidän arvokkaana omaa kieltä, sillä ihminen pystyy tekemään muutakin kuin välittämään välttämättömimmän tiedon. En esimerkiksi usko itse, että pystyisin millään muulla kielellä tavoittamaan sitä minkä äidinkielelläni.

    Kielet muuttuvat ja osin katoavatkin (ainakin tietyt piirteet katoavat), ja minusta tuntuu hienolta olla kiinni jossain katoavassa merkityksessä. Esimerkiksi tietyn kielen tai metafysiikan aikaan sitoutuminen näkyy siinä, miten vähän osaamme sanoa esimerkiksi kivikautisten suomalaisten uskonnollisesta elämästä ja ajattelusta. Mitäköhän meidän ajastamme on jäljellä sanotaan 1500 vuoden kuluttua ja miten sitä tulkitaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tuohon kielijuttuun kiinnitin mäkin huomion, sitä kommentoin tuolla jo. Kansainvälistymisen voisi määritellä ja arvottaa uudelleen nimenomaan erilaisten ruohonjuurien vahvistumiseksi, lajien rikkaudeksi eikä kaventumiseksi, köyhtymiseksi yhtä tai suurempaa yksinkertaisuutta kohti. Toki tarvitaan yhteinen kieli ja muuta yhteistä että voidaan kommunikoida ja vaikuttaa yhdessä toisten kanssa, mutta miten se tuntuukin menevän niin että valikko kapenee, hännät karsitaan.
      Raivo, sana jota J käytät on muuten hyvä sana. Parempi monessa yhteydessä kuin viha. Raivo ikään kuin synnyttää ajatuksen että taustalla on ehkä jokin hyväksyttävä tai käsitettävä syy.
      Mitä nämä sanat on suurin piirtein englanniksi, anger, rage, hate. En tiedä osaisinko niitä oikeissa yhteyksissä käyttää.

      jope

      Poista
  12. Yllä puhutaan lihasta. Kaikkein eniten mitä mies kaipaa on naisen raivolihan voittaminen. Mies tahtoo naisen raivolihaa. Mies ei siis tahdo jotakin velttoa vastaan panematonta hyytelöä. Bikineistä pursuilevaa persettä.

    Mutta jos ajattelemme ruokaa niin punaista lihaa tulisi syödä erittäin vähän. Se ei ole kestävyysurheilijan ruokaa.

    Kestävyysurheilijan tulee syödä kalan lihaa tai linnun lihaa. Kana käy hyvin.

    Mieskestävyysurheilijan ruokavalio koostuu kasviksista ja hedelmistä ja harkitusta määrästä lihaa vaimon lisäksi.

    Punainen liha on myrkkyä.

    Jos aiot maratonille et omista grilliä.

    Miksi lehmät eivät syö naudanlihaa? Sitäkin sietää pohtia.

    Miksi hirvi ei käy pitseriassa?

    VastaaPoista
  13. Ihminen - tietoinen olento - on harrastanut myös Suomessa ainakin rituaalista kannibalismia jo ennen kristinuskoa ja ehtoollista, jossa osallistutaan Kristuksen vereen ja ruumiiseen. Tänään radiossa arkeologit juttelivat. Tämä tunnettu tapaus oli Ahvenanmaalta. Ehkä siellä on siirretty hyviä sielunvoimia eloonjääville.

    VastaaPoista