sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

AVARUUSSEIKKAILU 2001




Katsoin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailun piiiitkästä aikaa kun tuli Teemalta. Deeveedeeltä katsottu edellisen kerran ja silloin tuntui yliarvostetulta. Elokuvissa nähty joskus 80-luvun alussa. Nyt tuntui taas mielekkäämmältä. Ihmisen halu saada vastauksia jää havaitsemisen ja kokemuksen tasolle eikä syvemmälle edetä. Mitään ei selviä. Matka tehdään joko psyyken sisäisessä tai empiirisen ulkoisessa tilassa ja ajassa, mutta mitään syvyyttä ei ole. Transsendenttia agenttia ei löydy. (Ja ilman agenttia tanssendentti on sekin vain "sitä samaa".) Tämä arjen kokemus ja kosmiset siirtymät eivät anna kumpikaan vastauksia. Ja jos monoliitin olisikin lähettänyt joku meitä viisampi olevainen, mitä sitten? Miten tämä matkojen taso siitä muuttuisi? Tuntisimme itsemme ehkä entistäkin neuvottomammaksi paiskatessamme kättä ylempiemme kanssa. Samastuisimme luultavasti siihen monoliittia eläimellisesti ihmettelevään esi-isäämme enemmän kuin uusiin tuttaviimme. Pelkkä havaintojen ja elämyksen taso toimii etsiessämme vastausta, vain tapahtuminen tapahtuu

Tämän ontologisen tautologian kuvaamiseen elokuva taitaa olla taidemuotona paras, omimmillaan. Se  voi näyttää ajan, liikkeen ja tilan ilman sanoja ja jättää yleisön kaiken ulkopuolelle. Siksi se voi visualisoida neuvottomuuden täydellisesti. Ehkäpä Kubrick ajatteli juuri tätä.

Rakasta elämää. Siinä on se syvin viesti, minkä Avaruusseikkailu 2001 voi antaa.

-

Tämä postaus on aika hyvä. Otsikon vaihtaisin. Ihminen kohtaa korkeintaan itsensä.

http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/87165-kubrickin-avaruusseikkailu-teemalla-kun-ihminen-kohtaa-luojansa

5 kommenttia:

  1. Stalkerissahan on sama matka sekä ulkoisessa että sisäisessä tilassa, mutta "agentti" on läsnä ainakin arvoituksena, mahdollisuutena. Kubrick ja Tarkovski ovat valinneet keskenään toisin. Se on kuitenkin vain valinta, ei todiste, paitsi ehkä valitsijalleen.

    Mäkin katsoin eilen. Tuosta mitä kirjoitit nousi vahvasti mieleen se tuntemus mitä joskus tunnen: ei olemassa mitään syvyyttä, ei edes mitään alitajuntaa, heti pintatasomme kalvon alla kohisee pelkkä tyhjyys.
    Mutta tuo kokemus ei sekään todista mitään. Joskus on täsmälleen toisinpäin. Mutta sekään ei todista mitään!
    Toisin kuin iskelmäsanoittaja tai populaarifilosofi väittää, koen vahvasti ettei totuutta tai rauhaa tms. löydy sisältäni, itsestäni, sydämestäni. Se löytyy totaalisesti ulkopuolelta. Jos se on sisällämme, se on saatua, ei itse hankittua.
    Tämä siis oma intuitio.
    jope

    VastaaPoista
  2. Sitten ajan kohinaa paikassa kaiken tuon syvyyden tai syvyyden puutttumisen tomussa, rikkahippusten maailmassa. Hampurissa on 500 poliisia (valta)lehtitietojen mukaan loukkaantunut äärivasemmiston väkivallassa. Siis 500. Poliisia.

    Mun tunne ei ole avaruudellis-filosofinen, vaan että Perkele.
    Jään odottamaan irtisanoutumisia, "aktiivista katumista" jne. Mukana ollut kahden suomalaisen eduskuntapuolueen kenttätoimijoitakin. Myös kytköksiä ja henkilösuhteita näillä puolueilla ollut näihin väkivaltaisiin äärijärjestöihin.
    Odotan miten ko. puolueiden johto reagoi tähän väkivallan kulttuuriin ja vihaan?

    Tämä jälkikirjoituksena ikään kuin siihen että olisi olemassa vain yksi ääripää.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nyt ehdin lukea että sanoutuivathan ne "irti" ja tuomitsevat (vasemmisto)väkivallan, mutta toinen sanoi tietenkin myös ettei sen puolueella ole mitään tekemistä tämän kanssa, eli jäsenistön teot eivät ole puolueen tekoja.
      No, tätä kun vertaa erään kolmannen puolueen jäsenistötempauksiin ja niiden seurauksiin ja aina välittömästi vaadittuun vastuuseen, niin tulee mieleen ettei olisi pitänyt kommentoida tätä mellakkaväkivaltaa ollenkaan vaan pidättäytyä avaruudessa, syvyydessä ja/tai tyhjyydessä sillä vaikka siellä ei olekaan happea niin ko. politiikkoihin verrattuna siellä voi kyllä hengittää ihminen ihan hyvin :)

      jope

      Poista
    2. Totta. "Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi."

      ...

      Löytyykö rauha sisältäni vai ulkopuoleltani? Huikea kysymys. Ilon tunne, se että elämä on parasta mitä on... onko tuon ajatuksen totuus sisällä vai ulkona? Onko se mahdollinen ilman toista? Ei minusta. Kubrickin elokuvan voi tosiaankin katsoa kehotuksena rakastaa itseään ja muita ja iloita elämästä.

      ...

      Sitten nuo mellakat. Tuo on mua aina vaivannut kans: TUNTUUKO vasemmiston tai ekoväen väkivalta toiselta kuin isisin vaikkapa tai nykynatsien? Tai vuosia sitten elokuva Pane mua, jossa kaksi naista tappoi miehiä. Tuntuuko rengin väkivalta eriltä kuin herran? Miksi fysiologiani reagoi eri ravoin noihin väkivaltoihin? Aatteet ja ideologiat ovat solutasoisia siten, että asenne väkivaltaan on eri. Vanha kysymys: pyhittääkö tarkoitus keinot? Väitän että tunteiden tasolla aina, jos ihminen on itselleen rehellinen. Ja edelleen: milloin tarkoitus on niin tosi ja perusteltu, että sillä voi perustella keinot? Minusta vain silloin, kun voin tietää välittömän seurauksen: esimerkiksi joku kuolee, jos itse en käytä väkivaltaa ja vielä, että tekoni on vaikutettava tilanteeseen.

      Tosiaan. Tuomita voi, mutta silti: kun tuomitsee nykynatsien käytöksen ja vasemmustoanarkistien, TUNTEEKO SAMAN TUNTEEN? Onko toisessa enemmän velvollusuutta kuin toisessa?

      Poista
  3. tuli vielä tuonne alas orwelliin asiaa, jope

    VastaaPoista