perjantai 7. heinäkuuta 2017

SUOMI 100: Kansallistunne herää




Volter Kilven Alastalon salissa on romaaani, joka samalla sekä nousee kansallisuuteni yläpuolelle että myös saa nosteensa siitä. Että meillä on jotain näin ainutlaatuista kirjallisuudessamme: joku on kirjoittanut yli 800 sivua vain kokeillakseen, miten pitkälle kielemme ja sillä luotu tilan ja ajan suhde venyy ja paukkuu.

4 kommenttia:

  1. Nää on niitä kun tunnen itseni tyhmäksi, tietämättömäksi ja laiskaksi: luin välipalana just toista kertaa kotim. esseekirjaa kirjasta ( Finnegans Wake), jota en ole edes lukenut, kun tuota Alastaloa en ole lukenut koskaan.
    Kilpi käsittääkseni tunsi Joycen hyvin. Siitä tuli mieleen väärä järjestykseni.
    Pitänee Alastaloon tarttua ja jättää tuollaiset turhakkeet joiden kieltäkään ei ole mitään edellytystä ymmärtää muuna kuin kirjaimina pois.
    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja tristram shandy oli tuttu luulisin. Yhden luvun otsikossa kilpi neuvoo hyppäämään luvun yli kun siinä ei tapahdu oikeastaan mitään tärkeää. Kilpi on ylitse muiden, ei siitä mihinkään päääse, ja ainutlaatuinen myös yleismaailmallisesti. Kiinnostavaa Salissa on erityisesti härski ajallisuuden ja tilan suhteen venyttäminen, esim. piipun valinta luvussa 3. Kun tajunnanvirtaahan se ei ole eli lauseet koordinoivat tapahtumisen ajallisessa tilassa, josta kilpi ei oikeastaan välitä paskaakaan; kirjoittamusen nautinto voittaa ajan ja tilan ehdot; jos ihminen seisoessaan piippuhyllyn edessä ajattelisi kaikki ne lauseet jotka kilpi hänelle kirjoittaa, hän käyttäytyisi myös oudosti, jähmettyneesti; tai jos kaikki se tapahtuu salin poikki kävellessä, mitä kävelijä on kirjoitettu havainnoimaan ja ajattelemaan, salin täytyisi olla ihan HELEVETIN iso tai kulkijan käveltövä kummallusen hitaasti. Olen tästä jutussa Kirjoittamusen kopeus maininnut. Salin erityisyys on oikeestaan sen asenteessa. "Samastun" siinä Kilpeen. Kirjoittamisen kopeuteen. Sali on upea metaromaani, jossa kertomus on olemassa kieltä ja ilven luonnetta varten. (Sen henkilöhahmo Pukkinen on kateudessaan hieno hahmo! Koominen.)

      Poista
    2. Tuo ajan venyminen on hyvä, juuri tuollaisiin sitä tulen itsekin kiinnittäneeksi huomion, kun oikeastaan aina unohtuu hyvää tekstiä lukiessa, että olen lukemassa fiktiota, joka ei kuvaa todellisuutta vaan fiktiota. Oman keittiötaide"teoriani" mukaan fiktio kuvaa nimenomaan fiktiota fiktiossa, ei todellisuutta fiktiona (vaikka toki tästä fiktiosta fiktiossa meillä on vapauksia vetää johtopäätöksiämme ja kuvitelmiamme todellisuudesta.)
      Fiktio on siis fiktiossa (vähintään) kaksinkertaista.

      Silti en teoriaa(ni) noudata koskaan kun haluan hyvän tekstin äärellä olla herkkäuskoinen lukija.
      Strindberg, kun luin sitä aikoinani ihan fanina, oli tämän suhteen hyvä opettaja.

      (Ja Vesa hei, älä naureskele siellä mökillä hyväntahtoisesti näille pohdinnoille; ne kirjallisuusopinnot on tekemättä, tiedetään, tiedetään...:) )

      jope

      Poista
    3. Kilpi on "jumala", joka liikuttaa marionetteja aika-tilakokeessaan. Tuntuu kuin nuo hahmot olisivat olemassa TEKSTIN IDEAA varten.

      Poista