Mutta nopealla vieraantumisellani siitä maailmankuvasta oli myös eräs merkittävämpi ja radikaalimpi syy. Totesin, etten oikeasti haluaisi elää sellaisessa maailmassa, josta kaikensorttiset idealistit ja utopistit haaveilevat. Sosiaalisen tasa-arvon, sukupuolten tasa-arvon, maailmanrauhan ja sen sellaisten toteutuminen tarkoittaisi maailmaa, joka olisi tappavan yhdenmukainen ja ikävä. Sellainen kuin ylivalotetut kuvat paratiisista Jehovan todistajien lehdissä. Konflikti, eturistiriidat, kilpailu ja hierarkia on syväkoodattu ihmiseen, ja niiden redusoiminen pois on ihmisyyden typistämistä, vaikka se aina tehdäänkin humanismin nimissä. Spengler, jota aloin lukea joskus parikymppisenä, sanoi että pitkän sodan kestää vain harva mutta pitkää rauhaa ei kestä kukaan."
Näin Hännikäinen Marginaliansa itsehaastattelussa ja likipitäen samoin sanoin Lihamyllynsä sivulla 134.
Olen paljossa samaakin mieltä. (Ja Lihamyllyä oli viihdyttävää ja inspiroivaa lukea, kuten tämäkin kommenttini todistaa.) Mutta ei Hännikäisen näkemys perustu sen enempää kokemukseen kuin tuon ylioptimistisen vasemmistolaisen humanistinkaan. Vai missä "tuonpuoleisuudessa" hän (tai sen kummemmin Spengler) on käynyt mittaamassa, paljonko rauhaa ja tasa-arvoa ihminen sietää?* Ja miksi esimerkiksi homoseksuaalin pitäisi epätasa-arvollaan lunastaa tuo ihmisen metafyysinen olemus, Totuus, jonka Hännikäinen jostain tuntemattomasta syystä minua paremmin tietää? Miksi hän yleensäkin valitsee juuri nuo esimerkit alkuperäistä ihmistä estäviksi arvoiksi? Minusta jotenkin tuntuu, ettei hän sittenkään paljasta - edes itselleen - todellisia motiivejaan.
-
* Tulee mieleen Sören Kierkegaardin perustelut subjektiivisen uskon ja vapauden "välttämättömyydelle": "Jos (---) jatkettaisiin todistelua (---) kristinuskon totuudelle, päädyttäisiin lopulta siihen kummallisuuteen, että juuri kun kristinuskon totuus saataisiin todistetuksi, sen ilmiö läsnäolevana ilmiönä olisi päättynyt." (Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus s. 49)
Miten niin läsnäolevana ilmiönä päättynyt? Mistä ihmeestä Kierkegaard nimittäin voi tietää, millaista läsnäoloa tuon mainitsemansa ilmestyksen (niin, mitä muuta se voisi olla?) ja nykyisen maailmankuvan hajoamisen jälkeen olisi olemassa? Kaipaisimmeko enää vapaata hengen subjektia, joka paremman puutteessa yrittää uskoa tuonpuoleiseen? Kaipaisimmeko edes subjektia ollenkaan? Olisiko meillä enää sellaista halun rakennetta? Kuka tietää?
(Kuva on osa Francis Baconin Omakuvasta.)
Tuo todellisten motiivien paljastaminen, itselleen ja muille, on mietittänyt minua paljon pitkin kesää. Kiitos tämän blogin. Niin yleisen keskustelun tasolla, lähempien keskustelujen tasolla ja myös sisäisten kaikkein intiimimpien keskustelujen tasolla. Olenkin paljon puhunut peileistä juuri siksi.
VastaaPoistaKuinka monta kerrosta pitää kuoria itsestään tavoittaakseen sen motiivin, missä kohtaa sitten on se todellinen kerros totuutta ja motiiveja ja entä jos menee sen ohi, voiko ihmisessä olla samaan aikaan lähes vastakkaisia motiiveja ja niinkin että ne ovat samalla itselle silti tosia? Onko yhtä monoliittista "aitoutta" kaikessa edes olemassa? Moni kokee että on, itse en aina koe niin. Minun sieluni rakenne on sellainen että sinne (valitettavasti?) mahtuu paradokseja toisensa perään. Siksi ajatus että juuri nämä ja nämä omat motiivini kaiken taustalla ovat ... on minulle epäaito. Mutta ei niin aina.
Joskus peli ja peili on ihan selvä ja tietoisuus siitä minkä takana seisoo on ongelmaton.
Mutta koska maailma on kieppuva sekamelska on pakko kysyä mistä kohtaa oman motiivinsa tunnistaa edes itselleen? Onko se mitä sanon, onko se mitä ajattelen, onko se mitä en edes ajattele, sitä mitä pelkään, sitä mitä toivon?
Miten hienoa olisikaan keskustelu jos sitä voisi tehdä yhtä vapautuneesti kuin hengittää, ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta. Tai rekistöröitymisestä tiettyyn ryhmään.
Minusta tulee aina hieman tsempata säilyttääkseen oman älyllisen itsemääräämisoikeutensa. Ja koko ajan tulee säilyttää oikeus muuttaa käsityksiänsä miten ja milloin tahansa. En kyllä osaa sitä itsekään.
Jään miettimään motiivejani loppukesäksikin.
Lihamylly oli tosiaan ihan mukiinmenevä kirja. En mene nyt Hännikäiseen henkilönä, mutta sen se kirjassa teki että sen luettua siitä tietää muutakin kuin ne yleisemmät yksinkertaistukset. Ja siihen ajatteluun oli tietenkin tärkeää tutustua niin kuin kaikkeen omien lempiajatuksiin ristiriidassa olevaan ajatteluun. Vai onko mun motiivit nyt tässä puhtaat? En tiedä. Marginaliassa liikkuvat ihmiset ovat usein mielenkiintoisia ainakin silloin jos he osaavat kirjoittaa. TH osaa. Itse en osaa ajatella enää niin että minun täytyisi sensuroida itseltäni mitään.
On eria asia jos mikä tahansa lukeminen tuomitaan sillä epäilyllä että epäilyttävät tekstit jotenkin kidnappaavat immiset mukaansa.
Oma käsitykseni ihmisen omasta valinnasta on paljon vahvempi ja tulihan tuokin luettua ja siitä jotakin opittua, mikä ei tietenkään tarkoita noiden ajatusten kannattamista sinänsä.( Ärsyttävää kun tuo viimeinen turvalauseke pitää tässä ajassa laittaa joka paikkaan kuin pysäköintikiekko. Kohta varmaan keksitään termi vihalukeminen itsesensuurin välineeksi ja ohjaavaksi kepiksi. Luotetaan mieluummin ihmisiin enemmän, minä ainakin luotan, kyllä he tietävät enemmän kuin heidän tietämisestään huolissaan olevat.)
jope
"Ärsyttävää kun tuo viimeinen turvalauseke pitää tässä ajassa laittaa joka paikkaan kuin pysäköintikiekko."
PoistaNaurahdin ääneen tuota pysköintikiekkoa.
Akumyyttien kritiikkin muistelen törmänneeni (joo, tietysti) kenes muun kuin MPulkkisen tuotannossa ensimmäisen kerran.
VastaaPoistaJos sellainen pohdinta kolahtaa johonkin kohdassa itseä, humanismi siinä kyllä hieman vaurioituu samalla. Joillakin enemmän. Menee helposti välitön luottamus siihen, että jos vapaus, veljeys ja tasa-arvo voittaisivat olosuhteiden korjautuessa oikeanlaisiksi niin kaikki olisivat sitten vapaita, veljiä, siskoja ja tasa-arvoisia. Liikettä siihen suuntaan voi edelleen pitää oikeana ja tärkeänä, mutta päämäårän tietää saavuttamattomaksi, ja typerimmillään myös naurettavaksi. Mutta eihän nauru ja naurunalaisuus haittaa.
Moni helposti liittää kristillisen paratiisikertomuksen näiden alkumyyttien joukkoon tai jopa syyksi ja alkuperäksi. Itse asiassa hieman väärin perustein.
Raamatun paratiisissa oli toki kaikki kunnossa, mutta annetun vapaan valinnan ja vapaan tahdon tahallinen ja Jumalalta tietoinen "valuvika" tuhosi ja rikkoi kaiken noin vain. Kyllä Se sen tiesi.
Alkumyytti oli tila joka ei voinut kestää. Klassisessa kristinuskossa ei haikaillakaan takaisin paratisiin toisin kuin usein luullaan, vaan kaivataan uutta, siis uutta maata, joka on samalla uuden tietoisuuden ja uuden fyysisen olemisen alku. Mitä sitten seuraa, siitä ei juurikaan kerrota, se jää salaisuudeksi. Maailman olosuhteita ei "korjata" vaan tehdään kerralla kokonaan uusi ja kokonaan toinen. Jossakin määrin em. vaurioituneella humanismillani minun on helppo ajatella sen linjan mukaisesti ja pitää yllä tavanomaista uskoa myös tämän maailman asioiden korjaamiseen pragmaattisessa mielessä ilman lopullisen täydellisyyden ja eheyden ideaalia, eli silmitöntä idealismia.
jope
- P.s. Olen lueskellut Osmo Soininvaaran blogia (vaikkei se tälle vedä vertoja) - kommentoimatta tietenkin, ja siellä on sitä pragmatiaa, mitä kaipaan.
PoistaAvointa keskustelua jota O alustaa. No, keskustelu sinänsä ei lääkitse vaurioituneen humanismin tuntoa, mutta antaa toivoa siinä mielessä, että kaikki on ja kaikki voi olla pöydällä, tehdään, mitä voidaan...ei pistetä päätä sen enempää täyden pessimismin pensaaseen kuin silmittömän idealisminkaan.
Osmo on näköjään ihmisten erinäkökulmaisuden suhteen salliva ja faktoissa tarkka. Ne kuuluvatkin yhteen. Faktoista piittamattomuus ja niiden päivittämättömyys on fundamentalismin serkkupoika. Haluisin nähdä lihamyllykirjailijan ja Soininvaaran keskinäisessä keskustelussa maailman menosta, siitä voisi syntyä se kaivattu motiiviavoin dialogi, minkä olemattomuudesta erileiriläisyyden vuoksi puhutaan. jope
jep. timo ja osmo keskustelemassa, se ois kiintoisaa. oon kans osmolla välillä käyny.
Poistatyössäni joudun tuon timonkin mainitseman 'ytimeltään hyvää ihmistä tuhoavan väärän todellisuuden' alkumyytin kanssa elämään. tosin kriminologian monitieteellisyys on tervehdyttävän illuusiotonta. ja terve järkikin sanoo, ettei pedofilia ole huonosta sosiaalipolitiikasta kiinni - ja jostain syystä jotkut haluavat aina muita enemmän. (en tarkoita etteikö hyvinvoinnilla olisi myös merkitystä.)
timoa ärsyttävä maria pettersson tuskastutti muakin asintuntemattomalla vankilakolumnillaan aikoinaan aikoinaan, siis "vankila ei paranna ja se on kostoa ja siispä vankila on turha" -humanismillaan. Ikään kuin ihmisen muuttuminen olisi vankilan ainut tehtävä ja ikään kuin kosto ei tietenkin kuuluisi rikosseuraamuksen ytimeen, sitäkin tässä juuri yritetään saada sivistyneeseen muotoon.
mutta sitten on nämä sörenin ja timon loppuyytit: koska tuollaisesta jattelusta seuraava todellisuus olisi tuollainen, pitäydyn tässä omassani. ja se, että tuossa timon luettelossa jotkut joutuvat maksamaan tuon myytin hinnan, ei ole kestävää ajattelua.
roman schatzin maamme kirjassa olivat timo ja teemu mäki keskustelemassa provosoinnista. mainio ohjelma. mäki kritisoi timon kansallisvaltioperusteita sillä, että koko idea on keksitty 1800-luvulla eli on konstruktio. varmasti joo, mutta timon vastaus oli hyvä: niin voi sanoa myös tasa-arvosta jota teemu vasemistolaisena kannattaa. ja teemu on tunnustautunut relativistiksi eli hän sai nyt maistaa omaa lääkettään. teemulle muuten olen marissut ihan henkilökohtaisesti samasta kuin mistä turhauduin maria petterssonin kohdalla. oikeuslaitosta ei voi selittää pelkästään sillä, että valta määrittelee sallitun ja sallimattoman ja rankaisee siitä. selitys jää vajaaksi. sanoin teemulle, että jos muutkin kädelliset rankaisevat varasta, relativistinen valtapoliittinen teoria jää vajaaksi. se ei selitä tarpeeksi eikä oikeastaan edes kysy tarpeeksi, vaan lähtee jo selittämään ennen kysymyksen muodostumista. muodostaa hätäisen alkumyytin, juuri niin! (päivitän vanhan juttuni uudelleen tämstä innstuneena...)
PoistaKansallisvaltio-idea on tietty 1800-luvulta peräisin oleva juttu, sehän on esillä jo penskoille peruskoulussakin, eli no news Teemu Mäki. Itse viittasin mariapettersonilaiseen tiedonhankintaan siinä Orwell-kommentissani, no, kukin yrittää tiedottaa tyylillään.
PoistaLihamylly oli kuitenkin juuri niitä motiiveja ainakin jossakin määrin avaava kirja. Ja pirun hauska. Tuli mieleen Kylävaaran Taistolaisuuden mustan kirjan tyyli.
Kyllä mielestäni ajatuksia kannattaa lukea, koskee niin soinivaaroja kuin händykäisiä (joita en siis mitenkään vastakohdiksi koe sinänsä) ja joskus muiden ajatuksista uskaltaa myös oman suunsa avata.
Toinen vaihtoehto on Poloniuksen himmaava ohje pojalleen Laertekselle: "Älä ajatusta päästä kielelle, äläkä pura sitä teoiksi."
Niin varmaan pääsee helpoimmalla. Arvostan kuitenkin niitä jotka ei pelkää ja uskaltavat ilmaista ajatuksensa sillä eiväthän ne muuten mene eteenpäin kun törmäilemällä toisiin ajatuksiin.
Itse kun osaisin edes kirjoittaa kommenttini lyhyemmin, mutta kun asia johtaa usein toiseen.
Nyt luennassa Mannerin suomentama vanha kunnon Hamlet. Ei sen kummemmin korkeakirjallisuutta lähtökohtaisesti mulle, mutta aina yhtä hyvä ja viihdyttäväkin.
Minkälaiseksi toiminnaksi sitten maamme asiat ja ajatukset purkautuvat, jää nähtäväksi. Toivottavasti toimintaa on vähän, jos ollenkaan, ja se on vaaratonta meille kaikille.
jope
toivokaamme parasta. se petterssonin tiedonhankintareissu tosiaan oli hupaisa.
PoistaKun kirjoitit eläimistä ja niiden käyttäytymisestä niin yksi eläimet omassa tilassaan poissulkeva niihin liittyvä (alku)myytti on ettei ne tapa muuten kuin syödäkseen.
PoistaNo, niinhän ei ole lainkaan kuten tiedämme ja useimmat olemme nähneetkin.
Tuleeko jostakin samasta toiveiden lähteestä se että ihminenkään ei tapa muuten kuin olosuhteiden ollessa vääriä tai sodassa tai sotaan manipuloituna? Ei ole nihillististä eikä kyynistä nähdä että myös ihminen (usempien eläinten lailla) on tilassaan väkivaltainen peto, joskus jopa sinällään.
Nyt näitä alkumyyttejä ja muita kaikki-on-hyvin- kun-kaikki-on-korjattu- myyttejä alkaa vilistä mielessä siellä sun täällä.
Taidamme olla luulojemme sisällä niin vahvasti että emme näe senttiä kauemmas.
jope
Tuli mieleen tuo sinun virkatyösi taas näiden asioiden ja kysymysten keskellä. Olet monessa mielessä etulinjassa yhteiskunnassa.
VastaaPoistaItselle on tuttu sellainen tunto, että käytännön suhteissa muihin ihmisiin, siis työ, kohtaamiset ylipätään ovat tilanteita joissa minun on hyvin helppoa olla reipas kulttuurioptimisti, ei nyt välttämättä ideologisen idealismin hengessä, mutta hyvien ja yleisten tavoitteiden suhteen. Olen ikään kuin uskollinen yhteiskunnan peruslinjalle olematta kuitenkaan itselleni uskoton. Spengler tms. ei siis tule mieleen arjessa eikä työssä. En koe sitä opportunismiksi vaan annetun moraalisen tehtävän hoitamiseksi ja se tulee kuin luonnostaan.
Mutta yksityisminäni kanssa ajatellassa "kammiossani" ja maailman tekstiä seuratessa olen yhtä luonnollisesti ja yhtä helposti ja nimenomaan itselleni samalla tavalla aidosti kulttuuripessimisti ja joskus vielä...pahempaakin, hah.
On kuin kaksi minää, toisessa kohtaan yhteiskunnan ja sen ihmiset lähimmäisinä ja yhteisöllisesti yhteisöllisten arvojen varassa, toisessa minässäni katson hahmotettavissa olevia totuuksia, ei idelogisia totuuksia, vaan hahmotettavia faktoja, uutta tietoa, havaintoja ja silloin sukellan aika syvällekin. Tai yhtä hyvin sukeltamisen voisi kuvata myös nousemisena, sillä todellisuushan on posiitiivisinta mitä on (viit. Orwell-kommenttini).
Onko lainkaan tuttua?
Ihmisistähän saa helposti käsityksen että he ovat 1:1 ja usein sellaisen kuvan ne antavatkin. Ei täällä mutta helposti se sapluuna ihmisestä syntyy.
En tarkoita tällä pohdinnalla nyt sellaista keittiökriittistä harmaan vyöhykkeen höpinää, vaan aitoa mustavalkoisuutta ilman tuolle mustavalkoisuus-termille annettua negaatiota ja toivetta siitä pois tulemisesta.
Ja kumpi puoli sitten loppujen lopuksi on se musta, kumpi valkoinen?
Entä jos ne ovatkin päinvastoin kuin me olemme oppineet?
Todellisuus, tieto tapahtuvasta, olevasta on se valkoinen puoli, ymmärsin nyt, on se mitä tahansa. Ei välttämättä siksi että se on aina kaunis vaan koska siinä on enemmän tosiasioita. Sanoin itsestäänselvyyden mutta niin se ei käyttäydy. Valitsemme mieluiten useimmiten sen kauneimmalta kuulostavan, tosiasioiden kustannuksellakin.
jope
Hyvin tuttua. Ja virkaminä helpottaa työssä. Toisaalta asoista, jotka ovat oikeuskäsitykseni kanssa riustiriidassa, on helppoa kommentoida suoraan niin "huipulle" kuin mahdollista. Joskus siihen saa jopa oivan mahdollsuuden. Mutta joo, komppaan näkemystäsi. Seuraavakin postaus liitty oikeastaan tähän, ja siis tuohon timo/teemu-kommnttiin.
Poista