lauantai 19. elokuuta 2017

LAPSEN TODISTUKSEN EPÄILYTTÄVYYDESTÄ



Synnynnäisestä munuaissairaudestani johtuen virtsarakkooni katetroitiin varjoainetta joka kerta, kun kuukausittain Helsingissä äidin kanssa kävimme. Yritin tietenkin asennoitua operaatioon urheasti, kuin iso poika. Äidille en halunnut pelkoani näyttää. Muistan kuitenkin tällaisenkin tapahtuneen: Hoitaja ja lääkäri ajavat minua takaa Lastenklinikan loputtomalta tuntuvalla kaarevalla käytävällä. He huutavat perääni rauhoittelevia lauseita. Lopputulos on tietenkin se sama kuin aina.

En kuitenkaan ihan varmuudella tiedä, oliko tämä painajainen, jonka sairaalassa näin kun tiesin seuraavan päivän tapahtumista. Äiti ei tuossa muistossani ole mukana, joten ainakin jo yhden yön olin sairaalassa ollut. Mutta onko sillä väliä? Tuolta minusta tuntui.

2 kommenttia:

  1. Tällaisia lapsuudenmuistot usein ovat, välähdyksiä, joista ei tiedä, onko asia tapahtunut, unta vai kuvitelmaa.
    Minulla on alkanut iän myötä nousta yhä enemmän muistoja, kun työelämä ja monet hoidettavat asiat eivät enää ole tiellä. Muistelu myös lisää muistoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin.

      Minulla on mahdollinen unen ja valveen sekoittuminen ihan aikuusuudestakin. Muistan ihan varmasti, että olen lukenut (erinomaisen) Suuret filosofit -sarjan Hume-kirjasta Kokkolan kotini olohuoneessa. Kirja vain on alunperinkin ilmestynyt 1998 ja tuosta muistoni Kokkolan kodista olen muuttanut pois -84.

      Poista