Kirjoitin tästä elokuvasta jo aiemmin. En päässyt sen sisään ja epäilin syyksi valkoisuuttani. Olin ainakin osaksi väärässä. Kun elokuvalle onnistuu keksimään itselleen mielekkään ja elokuvan ehdoilla perustellun sisällön, siihen pääsee käsiksi. Kriminaalius, mustuus tai hip-hoppaus ovat elokuvan sankarille kuin huonon räätälin tekemiä pukuja. Äitikin hylkää hänet kaksi kertaa. Ensin lapsena huumeiden vuoksi ja sitten, aikuisen diilerin, taas huumeiden vuoksi, raitistuessaan.
Ihmisen kosketus, rakastaminen, intohimo, seksuaalisuus, ihmisen ainutkertaisuus. Siinä se kuunvalo, joka valaisee kaiken toisin, väriin katsomatta (sinisyys ei tässä ole väri, vaan olemisen tapa, paikka ja laatu). Onko meillä valkoisilla yhtä hienoa metaforaa tosiolemiselle?
3 tähteä annoin ensin, nyt 4. Oscarinsa on varmasti ansainnut.
"Onko meillä valkoisilla yhtä hienoa..."
VastaaPoistaEn tiedä pitäisikö meidän lainkaan ajatella itseämme valkoisina ja joitakin muita ei-valkoisina. Erot näiden väestöpoolien "sisällä" voivat olla ja ovat yhtä suuria kuin niiden välillä. Sortajia ja sorrettuja, onnekkaita ja epäonnekkeita niin kuin välinpitämättömiäkin löytyy pigmentistä riippumatta, sitä korostamatta.
(Toki rodullisesta epäoikeudenmukaisuudesta ei ole vieläkään päästy. Ja uutta syntyy koko ajan. Luin juuri että punatukkaisuus on suuri vaara rajusti kiusatuksi tulemiseen jenkeissä.)
En tarkoita sitäkään että kaikki me olemme yksilöllisiä lumihiutaleita joita ei kulttuurinen kuuluminen ohjaa lainkaan enkä sitä että olemme kaikki jotenkin mystisesti yhtä ja sama, vaan, että ehkä sittenkään juuri ihon pinnalta ei löydy se keskeinen kysymys.
Toivottavasti ei enää.
Jotenkin ajattelen edelleen että se jako, jos sitä on korostettava, menee siinä kenellä on valtaa päättää omasta olemisestaan, sen perusasioista, omilla valinnoillaan ja kenellä ei juurikaan ole.
Tosin en tiedä tietenkään lainkaan mitä on olla musta.
Siinä olen heidän kokemuksiensa varassa, kuunteluoppilas.
Mutta en tiedä sen enempää mitä on olla valkoinen tammisaarelainen nainen, kaupunkilehden vireä ja vihreä kolmikielinen kulttuuritoimittaja, joka kunnostelee perintöhuvilaansa ja harrastaa biodymaamista viljelyä :)
jope
Minä, kuten sinäkin Juha, taisimme kasvaa menneessä ajassa ja paikassa, jossa erivärisiä ihmisiä juurikaan ei ollut. Silti en kasvanut kokemaan sitä yhtenäiskulttuurina edes silloin, koska aistin ja havaitsin herkästi ihmisten ja perheiden erot, lähinnä sosio-ekonomiset. No, äitini, aina innokas ja lievästi katkera keittiökommunisti kyllä asiaa alleviivasi omalla mustalla huumorillaan. "Mustaksi" koki itsensä koko ajan jotenkin.
PoistaNyt sitten minä asun ja teen työtä kolmelta eri mantereelta peräisin olevien ihmisten kanssa.
Nopeasti ajat muuttuvat niistä yksivärisistä pikkukaupungeista näihin uusiin kaupunkitiloihin tai silti eivät muutu mun mielessä, koska nuo ensimmäisenä kokemani erot ovat edelleen voimassa ja nyt itsensä monilla tavoin erilaisiin mielentila-vyöhykkeisiin jakaneessa maassa ehkäpä jotenkin vielä entistä isompina?
Oliko hörhö ajatelma?
jope
Muistan kun näin Kokkolassa ensimmäisen mustani. Vuosi oli jotain -65. Keskustassa olimme äitini kanssa menossa johonkin. Nostin katseeni ja näin (mielestäni) hirveän pitkän ja hoikan tooosi mustan miehen. Lävitseni kulki kylmä aalto ja pelon väre.
Poista