perjantai 29. syyskuuta 2017

MYRSKYN JÄLKEEN YLE AREENALLA* JO NYT (täydennystä 1.10.)

Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin minisarja on niin ajan hermolla, että siitä epäilemättä kuuluisi pitää, mikäli haluaa kuulua hengen etulinjaan. Julkisuus ja turvattomuus; vakautensa menettäneet turvallisuuden ruumiillistumat eli poliisit median ehdoilla. Hallitsematon, liian kauan torjuttu intohimo puhkoo rakenteiden läpi heti, kun rakenteellinen vastustuskyky heltiää. Dialogi on herkullista ja hauskaa, liikutaan farssin rajoilla vakavin ilmein. Teatteritaiteelle tyypillisiä elliptisiä, siis ei oikeastaan suoraan sille toiselle hahmolle, vaan jonnekin dramaturgiseen eksistenssiin puhuttuja lauseita. Ja hienoja lauseita. Ja hienoja otoksia. Tai erityisesti yksi. Pitkä puhumaton kuva Hazardista vessan peilin edessä pyyhkimässä käsiään pistää nieleskelemään tyhjää. Hienoa näyttelemistä ja tekijöiden tyylitajua.

Kaikesta tästä hienoudesta huolimatta kokonaisuus jättää minut välinpitämättömäksi. Tunteista, rakkaudesta ja intohimosta kyllä puhutaan ja niitä näytellään koko ajan, mutta lataus hukkuu ikään kuin dramaturgisten maneerien alle. Taiteen alle. Uskon ymmärtäväni tätä, mutta en tunne mitään. (Mutta ymmärtääkökään silloin mitään?) Ja vielä tuosta ajan hermosta. Miksi minusta sittenkin tuntuu, että tämä kaikki on jo nähty? En tiedä missä, mutta siltä tuntuu. Että ensi-ilta on auttamatta myöhässä; että todellisuuden juna meni jo. Periaatteessa siis kaikki lähtökohdin toimii, mutta tämä on kuin jauhaisi makunsa menettänyttä purkkaa.

Ehkä Myrskyn jälkeen olisi toiminut, jos ei olisi menty niin Taide edellä, sen kun on oltava aina niin ennakoimatonta ja edistyksellistä. Sitä siltä aina odottaa. Mutta siihen se myös liian helposti tukehtuu. Nytkin ilmaisu ja tyyli lupasivat enemmän kuin mitä kokonaisuus pystyi minulle antamaan.

Jonkun palkinnon tämä tulee aivan varmasti voittamaan.  Niin paljon se efektoi jotakin valtavirrasta poikkeavaa. Jo tekijöidensä vuoksi.
-

*Turkan Kiimaiset poliisit myös Areenalla.

20 kommenttia:

  1. Juuri noin. Katsoin ekajakson ja se siitä. Ylen todellisuusmafian tulokset eivät kiinnosta. On tietysti vakavaa kun huomaa itsessään ettei enää tiedä mikä kiinnostaa. Homomerkinnät eivät kiinnosta eikä poliisin toiminnasta valehtelu. Ylen rahoittama naisälyily ei kiinnosta. Maailma ei ole yle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai tässä auteurit klemola ja hazard ovat asialla. En usko heidän suostuvan ideologiseen tilaustaiteeseen (mikä olisi tosiaankin mafiahommaa). Viimeiseksi heidän! Uskon heidän vilpittömyytensä täysin. Heidän vilpittömyytensä asettuu vain sitten johonkin, mitä sinä, monien muiden tavoin, et halua ns. ostaa. En siis yleistä heidän näkemystään minkäänlaiseksi salaliitoksi. Minusta sarjassa yritetään avata jotain ajan henkeä ja kokemusta siinä onnistumatta, tai tosiaankin:tuntuu kuin katsoisi jotain jo moneen kertaan ajateltua. Hazard on parempi kolumnistina ja klemolasta pidän näyttelijänä. Kirjoittajana ja ohjaajana en ole hänestä ihan vakuuttunut. Tyyli toki on omintakeinen kuten sarjakin osoittaa. Ja hauskakin, mutta sekään ei aina minulle riitä.

      Poista
  2. Yleisradio on aikamme mesenaatti, eli se tarjoaa taiteilijoille työmahdollisuuksia, ilmaisumahdollisuuksia ja samalla tietenkin myös suoranaista toimeentuloa. Toiminta on hyvin laajaa ja jos esim. Firenzen renessanssi-mesenaatteihin vertaa niin toiminta on niihin verrattuna monin verroin laajempaa ja sen piirissä on satakertaisesti taiteilijoita. Tämä varmaan usein taitelijoilta unohtuu.
    En tarkoita että pitäisi tehdä taidetta veronmaksajien vaatimuksien mukaaan (eikä sellaiia ole edes olemassa) , vaikka onhan siitäkin kokemusta 70-luvulta kun elokuvaa ja teatteria tehtiin tietystä maailmankuvasta käsin. Nykyään tv-taiteessa heijastuu tietenkin relativistinen yleislähtökohta indivudualistisin taitelijakohtaisin maustein. En tiedä onko se parempi. Kaipaan kuitenkin minäkin jotakin muuta.
    Aamunkoiton synonyymin nimisessä nettilehdessä oli juuri mielenkiintoinen artikkeli naurusta ja parodiasta, jonka "vasemmisto" on menettämässä alkavan uusoikeaoppisuuneisuuden ajan myötä. Mielestäni tämä heijastuu jo tv-taiteessa. Kun tehdään satiiria satiirissa jne. niin ollaan jo hyvin lähellä ympyrän kehän sulkeutumiseta ja marssiaskelia (vaikkakin "sirpaleisuuteen" ja relativismiin vielä) piilotettuja.

    Sitä 70-luvun tv-teatteria muistelen silti lämmöllä. Katselin kaiken pikkupoikana kun juuri muuta tarjontaa ei ollut.
    Pehr-Olof Siren, Liisa-Maija Laaksonen, Tarja-Ttuulikki, Matti Oravisto, Harri Tirkkonen... he jättivät ihan lähtemättömän jäljen. Taisivat olla mulle ihmisen ensimmäisiä esikuvia Veskun ja Speden, Cissen ja Remun lisäksi.
    Silloin kun tulee Aliisa (Siiri Angerkosken hienoin rooli koskaan ) telkusta, hiljennyt katsomaan...elämää. Vasemmistolainen agenda ei haittaa, koska kuvaus on siinä totta. Joka kerta kun ne halot putoaa Aliisan käsistä siinä rappukohtauksessa ja se lohduton itku alkaa, uskon teatteriin ja elokuvaan taas.

    jope

    VastaaPoista
  3. Myrskyn jälkeen antaa väärän todistuksen poliisin toiminnasta katastrofiolosuhteissa. - Minua tämän väärän todistuksen antaminen ei sattumalta satu kiinnostamaan. Ei huumorimielessä kuten ei muutoinkaan.

    Jopen muistutus Aliisasta on loistoveto. Aliisa ei ole väärä todistus. Aliisa ei unohdu koskaan.

    Olisiko kiinnostavaa ylen mutuilu rikosseuraamustyöstä? Luulen, että ei.

    Yle aivopesee katsojia ja se tekee sitä surkeilematta. Yle omista tarkoitusperistään lähtien kaikessa näyttää mittasuhteita, jotka ovat sille mieleisiä.

    Myrskyn jälkeen tuntuu pitävän katsojaa jo ihan täydellisen tollona. Täytyy vain myöntää - olen ohittanut ylen ja toivottavasti muutkin.

    Kuka pääsee ylelle käsikirjoittajaksi? Mielenkiintoinen kysymys. Ketkä ovat ne kirjoittajat, jotka aina tippuvat pelistä pois.

    Mielikuvien luonnin maailma on julma ja demoninen.

    VastaaPoista
  4. Suomessa on aivan valtava määrä hyviä käsikirjoittajia. He eivät koskaan saa mitään läpi. Ei yle heitä hyväksy. Sitten on taas käsikirjoittajia, jotka näkyvät kaikkialla.

    Mikä ratkaisee? Valta ratkaisee! Ja oletus siitä mikä on katsojalle passelia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin lukemassa tuon jopen viittaaman jutun. Nämä jutut ovat eräänlaisia kaksoisidoksia minulle. Niitä ei voi ostaa kokonaan, mutta ei myöskään täysin hylätä. Tuosta jutusta eksyin tähän saman kirjoittajan Mother!-elokuvan kiintoisaan tulkintaan samasa lehdessä (tulkint oli sellainen, mitä en itse tullut ajatelleeksi, koska en usko yhäkään amerikkalaisen taiteilijan ajatelevan noin, siis täsmälleen siitä syystä, mihin jutun kirjoittaja viittaa). https://sarastuslehti.com/2017/09/19/hyvantahtoisuus-syo-lapsensa/

      Ja muuten se zizekin juttu mihin viitataan kirjoituksessa, on kiinnostava myös. Myös kaksoissidoksinen. Kuten tiedätte, en hyväksy ideologista termiä homosaatio, se kun mielestäni ei ole itseään refkektoiva vaan ideologisesti yleistävä ja arvottava käsite. Tätä ilmaisua ja tunnetta zizekin teksti voi "oikeanlaisissa" lukijoissa juri ruokkia (juuri samasta ongelmasta on kysymys kun epäkorrekteja vitsejä esitetään väärässä paikassa). Mutta silti: zizekin tekstin tunnen kyllä omakseni. Ks. esimerkiksi juttuni 'Kaikille vaikea sukupuoli' tai 'Missä määrin voin kokea valkoisen heterouteni omakseni?'

      Tuossa "kaikille vaikeassa sukupuolessa" kirjoitin näin:

      "11.3. Perjantaissa sipsikaljavegaani Jari-Pekka Kanniaisen kommentti jotakuinkin oli, että 'jos tästä ohjelmasta jotain pitää jäädä mieleen niin se, ettei sukupuoleen synnytä vaan se on sosiaalinen prosessi'.

      Minusta kommentti oli ehdottomuudessaan häiritsevä. Se kun oli retorinen ja ideologinen, koska se oli selvästi osoitettu niille, jotka väittävät sukupuolia olevan tasan kaksi mutta ei vaikkapa niille, jotka ovat kokeneet syntyneensä väärään sukupuoleen ja menevät korjausleikkaukseen."

      Joillekin todellisuuden yksinkertaistaminen vain on mahdollisempaa kuin toisille. Hegemoniset puhetavat syntyvät huomaamatta ja ne sallitaan yhtä vaivattomasti.

      Tämä tuli vain mieleeni lukuessani tuota žižekin juttua

      Poista
    2. Myrskyssä polisit olivat metaforia jostakin johon olemme uskoneet mutta joka nyt pettää alta ja antaa tilaa torjutulle. Muuta todistusvoimaa niillä ei ielestäni ole; vrt. Turkan Kiimaiset poliisit.

      Mutta tämä on hyvä kysymys:

      "Olisiko kiinnostavaa ylen mutuilu rikosseuraamustyöstä? Luulen, että ei."

      Tuota vastaustakaan en tyrmää. Olemme leikkineet ajtuksella Rikosseuraamuslaitoksen tositeevesarjasta. Vedet silmissä sitä nauraneet. Mitä sen katsojat meiltä odottaisivat ja mitä me sisimmässämme amattilaisina tiedämme, siinä komiikan aihe. Poliisiteeveehän on kaunis kuva.

      Luulenpa, että paljon pitäisi julkisuudessa asioita pyöristellä.

      Poista
    3. Joo, kyseisen lehden artikkelit ovat usein kiinnostavinta mitä löytyy. Ilman noita ääniä oma ääni tästä ajasta jää vajaaksi. Eikä kukaan tietenkään niitä kokonaan "osta." Luulen että ko. lehden lukijakunta on keskimääräistä sivistyneempää kuin vaikkapa hs:n.
      Silti tuokaan ei tarkoita mitään plusmiinus-asteikolla.
      Jokainen kirjoitus, jokainen ajatus on punnittava aina erikseen. Julkaisualustan brändillä ei pitäisi olla merkitystä. Totuus, tai ajatus siitä, kerrallaan.

      jope

      Poista
  5. Palattasko blogistin pääkirjoituksen asiaan?

    VastaaPoista
  6. Olen erittäin kiinnostunut Yhdysvaltain merijalkaväestä ja hankin siitä kaiken aikaa tietoa. - Yhdysvaltain merijalkaväki hakee jatkuvasti johtajia organisaatioonsa. Ja johtamisen peruskysymys on tässä: Miten johdetaan silloin kun mikään ei tapahdu oletetun mukaisesti. Kun todellisuus ei noudata ohjekirjoja.

    Myrskyn jälkeen virittää siis kysymyksen johtamisesta ja ylen vastaus on väärä.

    Suomessa yhä on Yhdysvaltain merijalkaväen kaltaista johtamista. Ei ehkä niin tasokasta mutta kuitenkin.

    Yksikään todellinen mies ei olisi voinut hyväksyä Myrskyn jälkeen -käsikirjoitusta. Kuka siis sen on hyväksynyt?

    Kuka tahtoo antaa väärää todistusta Suomesta? Voiko Suomesta antaa väärän todistuksen ilman tuomiota?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tuossa sarjassa mikään ollut uskottavaa realismin näköulmasta. Ei sillä siis ollut todustusvoimaa siinä mielessä. Minusta se oli enemmänkin elokuvattua nykyteatteria.

      Poista
  7. Jos joku esittää kehnosti rikosseuraamustyöntekijää niin tuskinpa rikosseuraamustyöntekijän tarkkuus hyväksyy sitä. Kysymys on siten osumatarkkuudesta ja siinä yle on ruhjova. Se käyttää valtavat tuotantobudjettinsa epätarkkuuteen. Jos taidetta on epätarkkuus niin siinä kyllä yle kunnostautuu.

    VastaaPoista
  8. "jos joku esittää kehnosti rikosseuraamustyöntekijää niin tuskinpa rikosseuraamustyöntekijän tarkkuus hyväksyy sitä. kysymys on siten osumatarkkuudesta ja siinä yle on ruhjova."

    "myrskyn jälkeen antaa väärän todistuksen poliisin toiminnasta katastrofiolosuhteissa."

    draaman kannalta on kyllä ihan mahdotonta ja vähän typerääkin ruveta puolittamaan pilkkua näissä asioissa. draama on draamaa, dokumentti dokumenttia. edellisessä voidaan fabuloida rikosseuraamustyöntekijän toimenkuvaa tai poliisin katastrofikykyjä vaikka maailman tappiin, jälkimmäisessä detaljien tarkkuus rulaa.

    tämän ihanan draamallisen vapauden vuoksi valamon munkki saa kirjoittaa auervaaroista ja vantaalainen voi tehdä näytelmän saamelaisesta. mainstreamissa kukkoileva voi tehdä runon sivullisesta ja murrosikäinen nulikka voi kuvata vanhenevan ihmisen seksuaalisuutta.


    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos rikosseuraamystyöntekijä olisi karikatyyri, sitten hyväksyisi tietenkin helpommin.

      Poista
  9. Kaikkea saa tehdä. Kaikkea ei kiinnosta katsoa. Tai ehkä ammattilaisesta on hupaisaa seurata väärinymmärrystä.

    VastaaPoista
  10. Myrskyn jälkeen -tv-sarja vaatii katsojalta metaforientajua. Joitain omia huomioitani.
    Medialisoituminen:
    Poliisi on julkisen palvelun (turvallisuus) tuottaja, mutta heiltä/heitä(-kin) vaaditaan medialisoitumaan ja rikkomaan yksityisen ja julkisen raja. Aivan loistava idea oli, että poliisi joutuu olemaan samoissa tiloissa kuin Yle. Ylen tuottajahahmo naurattaa, mutta on hyvin todellinen. Poliisin tehtävät ovat todellisuudessa senkaltaisia ettei niistä voi tehdä realitytv-ohjelmaa. Kaikki ei ole julkista. Toisaalta julkkistyrkkyjä on some pullollaan. Tästä sarjasta eka assosiaationi oli: some (kaikkien, kenen tahansa media)ja media (oikeiden toimittajien työ). Some on kaaosta, disinformaatiota, vihapuheita, raivoa, intohimoja ja outoja haluja, kuvitelmia ja luuloja. Julkisen ja yksityisen rajamaa. Siis: hyvä kehys koko kolmiosaiselle draamalle.
    Näyttelijät: intensiivistä, katsojaa koskettavaa hienoa näyttelijäntyötä!
    Käsikirjoitus: Tämä ei juoninäytelmä, joten jos katsoja pettyy, niin on odottanut jotain mitä tämä ei ole. Ekassa osassa on esillä kaikki se mistä osat 2 ja 3 kertoo. Fiktio viedään överiksi, draamassa liioitellaan aina, mutta Klemola on erityisen lahjakas omissa töissään viedessään mielikuvituksensa todella pitkälle. Mahdottomiin. Ihme tapahtuu, mahdoton tuntuu todelliselta, onkin tarkka kuva yhteisestä maailmastamme. Tämä on kiinni todessa. Taide on totta.
    Eräs mahdollinen tulkinta: Medialisoituminen (kerroin jo). Yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne Suomessa (monet toivovat tämän hallituksen kaatuvan). Tämä hallitus on päästänyt todella pahat voimat liikkeelle.

    Poliisi (antti holma) parkuu huoneen nurkassa ja maskeeraaja katsoo häntä myötätuntoisesti. -Meneekö tähän vielä kaksi vuotta! Holman esittämä poliisi huutaa tuskastuneena. Kohtaus ei kerro vain henkilön epätoivoisesta rakkaudesta vaan metaforisella tasolla muustakin. (Miehen kriisi, miehet ja heidän tunteensa. Pettynyt mies. Raivostuneet miehet kotona ja julkisissa paikoissa.)

    Ainoa mistä moitin on, että kolmeen osaan oli pakattu liikaa, jonkunmoinen tiivistäminen olisi voinut tehdä hyvä. Ja vielä: tämä kannattaa katsoa vähintään kahdesti, muuten menee hienot kohtaukset ohi silmien, sillä tempo on niin nopea. Aion paneutua sarjaan vielä, koska siinä on niin monia älykkäitä huomioita.

    T. Nimetön

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, taide vaatii (lähes aina) metaforien ja abstraktion tajua. (Viimeistään Duchampin pisuaarin jälkeen tämä on tullut selväksi.)

      Näyttelijätyö oli hienoa, hauska (erityisesti se kannettavan takana istuva vartija sisäänkäynnillä oli ihan mainio), dialogi hyvää. Huomiosi allekirjoitan. Mutta minulle ne vain ovat jo liian ilmeisiä, jo mauttomaksi jauhettuja. (Se todellisuuden juna meni jo...) Miehen tuska, media, turvattomuus, julkinen-yksityinen... Ja jotenkin ne jäivät toteamisen tasolle.

      "Tämä ei juoninäytelmä, joten jos katsoja pettyy, niin on odottanut jotain mitä tämä ei ole."

      Tämän projektin kohdeyleisö tuskin edes odottaa Leea Klemolalta klassista juonidraamaa. Sen verran tunnettu nimi jo. Eikä se, että joku johonkin pettyy, aina tarkoita vääriä odotuksia. Se voi myös tarkoittaa sitä, että pettyneen mielestä tekijöiden (oletetut) intentiot eivät osu kunnolla kohdalleen tai että ne eivät tunnu enää kiinnostavilta (kuten siis minun kohdallani kävi).

      Mutta joskus tuo sanomasi voi olla totta. Esimerkki vääristä odotuksista, joiden perusteella kritiikki menisi ohi: "Se Turkan Kiimaiset poliisit on huono kun se ei ollutkaan poliisigenresarja." Tuolloin metaforista tasoa ei olisi ymmärretty lainkaan eikä huonoksi tai hyväksi määrittely olisi pettyjän puhuntana relevanttia ilmaisua. "Tämä ei ollutkaan mulle tarkoitettu", olisi oikea arvio.

      Voi muuten olla, että jos joku esittää kunnolla raikkaan tulkinnan Myrskystä, aivoni menevät eri asentoon sen suhteen. On totta, että mielipide voi muuttua, kun joku esittää ihan eri tulokulma teokseen. Se ei tietysti sekään tarkoita välttämättä sitä, että tulkinta on tekijöiden intentioiden mukainen. Mutta perusteltu ja johdonmukainen uusi näkökulma riittää minulle. Jään odottamaan.

      Poista
  11. Eikö kukaan uskalla sanoa että sarja vain yksinkeratisesti oli huono. Todella, todella huono. Ylinäytelty, ilman mitään sisältöä joka herättäisi halun katsoa miten tarina jatkuu, ja täysin ilman yhtymäkohtia katsojan maailmaan. Seurasin säälistä kun sitä oli kehuttu - halusin antaa sille mahdollisuuden - ja sama katsojan täydellinen aliarviointi jatkui loppuun saakka. Kulttuurin alalla saa toki kokeilla kaikenlaista - mutta tällaiseen tuotantoon nyt ei enää kannattaisi sysätä rahaa toiste.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa olen tässä ihmetellyt. Annoin tälle mahdollisuuden ja alku vaikutti lupaavalta, mutta kahden jakson jälkeen en voi kauheasti kehua. Jotenkin tuntuu että käsikirjoitus on yläastetasoa. Idea on ehkä ollut omaperäinen, mutta toteutus todella huono. Tarina olisi jotenkin pitänyt sitoa johonkin. Tässä olisi ollut mahdollisuus käsitellä jotain oikeitakin asioita eikä hukuttaa kaikkea absurdiuteen, josta ei jää käteen mitään.

      Enkä nyt kyllä kovin paljoa sitä hyvää näyttelemistäkään huomannut. Tai ehkä se johtuu vaan siitä että ohjaus on huono ja ihmiset lähinnä tuijottavat tyhjyyteen.

      Tämä ei tunnu miltään eikä se herätä mitään ajatuksia. Kysymyksiä kylläkin, kuten että "mitä oikein halutaan sanoa?"

      Enkä jaksa sitä kolmatta jaksoa, kun en näitä sarjoja muutenkaan. Elämä on liian lyhyt TV:n katsomiseen, eikä tämäkään sitä asiaa valitettavasti muuttanut.

      Jone

      PS. Kaverini on vanginvartija ja jos oikeasti haluttaisiin psykologista draamaa, niin sieltä kyllä löytyisi materiaalia esim. siihen miksi ihmiset oikeasti päätyvät rikoksiin ja miten heitä pitäisi hoitaa.

      Poista