perjantai 13. lokakuuta 2017

PERFORMANSSI

Kiasma. Tuntematon taiteilija astuu ulos wigwamista ja alkaa lukea teosta Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Hänellä on päässään lasten intiaanipäähine ja toisessa kädessään muovinen tomahawk, jonka tarmokkailla liikkeillä hän vahvistaa lukemiensa lauseiden voimaa. Ääninauhalta kuuluu ukkosen jylinää ja rankkasadetta. Yleisö yrittää ymmärtää näkemäänsä, jotta voisi valita puolensa. Esitykset jatkuvat niin kauan kuin luettavaa riittää.


30 kommenttia:

  1. Hyvä veto. Mutta korjaa kirjan nimen kirjoitusvirhe.

    Sinulla on tämä puolesi, jota aristelet. Siis kuvien luonti ja tämä kuva on hyvä.

    Itse sijoitan tuon tuntemattoman taiteilijan paikalle sen pikku koululaisen hahmon, jolla tunkeuduin ensimmäisen kerran blogiisi ja ehkä pienen hetken hämäsin jopa Marjattaa mikä oli suurenmoinen kokemus. Marjatta oli juuri pienen värähdyksen ajan niin naisnainen, että hän otti tuon pikku koululaisen syliinsä. - Sitten tietenkin pian käsitin minkä synnin tein.

    Mutta kuvasi on kaiken kaikkiaan hyvä. Miksi rajoitat ja kahlitset itsessäsi tätä puolta?

    Anna kuviesi lentää ja tulla ulos.

    Ei kiristetty filosofisuus ole kaikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Korjattu. (Montakohan kertaa tuonkin luin.)

      Yritin luoda kuvan, joka häiritsee kaksijakoista mieltä.

      Poista
  2. Juha,

    riippu paljon taiteilijan eleiden luonteesta ja esimerkiksi äänensävystä, miten teoksen tulkitsee.

    "Luonnollisesti" sen voisi tulkita esimerkiksi kaipuuna lapsuuden vapauden aikaan, leikkien ja seikkailujen ja tarinoiden aikaan.

    Mutta luultavasti aikamme typeryys on sotkenut sellaisilla käsitteillä kuin kulttuurinen omiminen tämänkin tulkinnan mahdollisuuden. Käsite on institutionalisoitunut ja pyytää lukemaan performanssin kommenttina ihmisoikeuksien loukkaamiseen tai vähintäänkin siten, että tämä mahdollisuus on jossakin määrin otettu huomioon.

    Typerä ja tärvelevä asetelma! Omiminen on tietääkseni jotain sellaista, että joltakin otetaan samalla jotain pois. Mitä tässä esityksessä otetaan intiaaneilta pois? En ymmärrä. Eikö voisi olla, että tässä juuri esitetään keinotekoinen pyrkimyksemme ymmärtää jotain toisen kulttuurista. Näin tämän esityksen voisi pelastaa myönteiseksi ja tulkintaan voisi tuoda mukaan myös "normaalin" lukutavan ja kokemuksen lapsuuden seikkailuajasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keinotekoinen tai nostalginen pyrkimyksemme, joka - vaikka onkin mahdoton ja alkuperätön - kuitenkinkin osoittaa empaattisen eleen ja viitoittaa tietä monenlaisten toiseuksien ja uhan alla olevien kulttuurien ymmärtämiseen ja lähestymiseen.

      Poista
    2. Johonkin tuollaiseen määrittelyn viiveeseen ja luovaan epätarkkuuteen jossa nuo kysymykset nousevat, minä tuona taiteilijana juuri pyrkisin.

      Poista
    3. Juha, onnistuit siis kuvassasi! Se välittyi. Mutta kyllä tästä performanssista syntyisi myös reaktiivista parkumista, se on varma. Se teilattaisiin tietyissä blogeissa ja tietyissä lehdissä itsevarmoin ja painavin tuomion sanoin.

      Poista
    4. Taide on mittari, joka oikeastaan useimmiten paljastaa vain sen, mitä katsojassa itsessään jo on, näin luulen.

      Poista
  3. Kirjoituksesi on kansainvälisen tason klassikkoromaanin alku. Se on sen ensimmäinen tekstikappale ja siitä voidaan jatkaa.

    Sinun painava pohdintasi on miettiä miten jatkaisit.

    Olet lahjakas ja sinun tehtäväsi on pohtia mihin lahjojasi käytät.

    Blogikirjoitukset ovat pikavoittoja.

    Blogi- ja lehdessä julkaistut mielipidekirjoitukset.

    Blogisti - sinä pilkkaat Jumalalta saamiasi lahjoja. Sinä väheksyt niitä.

    Jos kirjoitat pääkirjoituksen ensimmäisen kappaleen jälkeen muutaman sataa liuskaa järkevää ja itsellesi ominaista tekstiä niin olet klassikko.

    James Dickey kirjoitti Syvän joen. - Sinäkin pystyt kirjoittamaan yhden kansainvälisen ja ikuisuusluokan romaanin.

    Mutta tietenkin tajuan, että olet halju venkula, joka karttaa työtä vaikka lahjoja piisaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mutta tietenkin tajuan, että olet halju venkula, joka karttaa työtä vaikka lahjoja piisaisi."

      Tuo määritelmä osuu tosi lähelle.

      Poista
    2. Jos kirjoittaisin (vähemmän laiskana) sen romaanin, siitä tulisi noin sata sivua tekstiä siitä, miten tuo taiteilija yrittää pysyä taiteilijapiireissä vaikka on suututtanut juuri älymystön. Häneltä yritettäisiin tivata tunnustusta "konservatiivisuudestaan" eikä hän siihen suostuisi ja jäisi siksi eräänlaiseen välitilaan, limboon.

      Poista
  4. Tämä omimishöpöhöpö otti askeleen eteenpäin paljon mielenkiintoisemmalla rintamalla ja ihan todellisessa maailmassa: Sofi Oksasen nuhteleva paimenkirje Melanielle tuottikin sen mihin niin usein väsyneesti tiedostavat putoavat, omiin stereotypioihinsa.

    Viisas vastakommentti Hesarissa: https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005408296.html

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen saanut sen käsityksen, että Melania Trump ei halua esiintyä Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena. Hän on mukana niin vähän kuin mahdollista, näyttää ihan siltä, että häpeää miestään. (On syytäkin!)
      Melania aloitti arkkitehdin opinnot, mutta kesketti ensimmäisenä vuonna ja ryhtyi malliksi. Donaldin vaimona hän on suunnitellut koruja. Valkoisen talon sivuilla hänet esiteltiin ensin arkkitehtinä, mutta sitten tämä tieto poistettiin.

      Michelle Obama on asianajaja ja Jenni Haukio jatko-opintoja suorittava valtiotieteen maisteri. Molemmat ovat ottaneet presidentin puolison tehtävän vastaan kunnianhimoisesti.
      Haukio on mm. ideoinut Unicefille kampanjan Pieniä tarinoita, joka on levinnyt kymmenniin maihin. Arvostan hänen tyyliään.

      Sofi Oksanen on sellainen, että sanoo hän mitä tahansa, niin aina löytyy vastaansanojia.

      Poista
  5. "Hänellä on päässään lasten intiaanipäähine ja toisessa kädessään muovinen tomahawk, jonka tarmokkailla liikkeillä hän vahvistaa lukemiensa lauseiden voimaa." Tämä kuva huvittaa minua valtavasti, se on niin vilpitön ja viaton ja niin elävä.
    Se on myös niin yliampuva, että se voitaisiin ymmärtää jopa enimmäkseen oikein, omimisen gonzotyylisenä kritiikkinä.

    Jari, pikku koululaisen hahmo oli tosi sympaattinen, muistuttaa tätä Juhan tyyppiä, kyllä vain.
    Tiesin osittain, ettei se ehkä ihan totta voi olla, pieni poika mukana keskustelemassa, mutta eläydyin ja halusin uskoa.
    Minusta se hahmoteatteri oli jotenkin lumoavaa.
    Ei siinä ole mitään kaduttavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmaisu 'oikein tulkittu' on minusta liian sulkeva, tukahduttava. Ainakin kaksi tulkintaa on mahdollista nähdä: omimista kritisoivan tietenkin, mutta samalla juttu herättää, vesaa vapaasti lainaten, myös ajatuksen "keinotekoisesta tai nostalgisesta pyrkimyksestämme, joka - vaikka onkin mahdoton, (stereotyypinen, joka mun lisäys) ja alkuperätön - kuitenkinkin osoittaa empaattisen eleen ja viitoittaa tietä monenlaisten toiseuksien ja uhan alla olevien kulttuurien ymmärtämiseen ja lähestymiseen".

      Miten alkuperäinen on esimerkiksi suomalaisen pitämä rastapipo tai -kampaus? Ja tuleeko pipo aidommaksi, jos sen ostaa jamaikalaiselta tekijältä? Vai käyttääkö tekijäkin silloin hyväksi omaa kulttuuriaan? Performanssin tulkintojen välillä on inspiroiva liukuma.

      Asu itsessään ei alista ketään (kuten li anderssonilta pääsi burkasta (mutta ei intiaanipäähineestä!) puhuessa lipsahtamaan). Minusta(kaan) intiaanipäähineen pitäminen ei sinänsä ole rasismia. Tässä mennään taas kummalliseen herramaiseen alentuvaan dialektiikkaan. Historiallista riistäjää saa kopioida, mutta ei riistettyä. Kerran riistäjä, aina riistäjä. Ja kerran riistetty, aina riistetty. Riistetyt päivitetään, stereotypioidaan, symboleillaan voimattomiksi yhä uudelleen. Kun omimista paheksutaan yhä uudelleen kolinialistisen historian perusteella, sitä päivitetään nykypäivään. Ja vieläpä siten, että alistetut kokevat sen hyödyllisenä myötätuntona identifioituen yhä uudelleen ja uudelleen heikkouteensa. Toinen saamelainen loukkaantuu (venäläisiltä merimiehiltä kopsatun) neljän tuulen lakin kopioimisesta, toinen ei. Kumpi on parempi saamelainen, ja kumpi hyödyttää omimisen paheksujia enemmän?

      Poista
    2. Tämä tulkinta on myös oikea, ja tulee suoraan tuosta lasten esineiden viattomuudesta.

      Poista
  6. Jos omimisesta yhä puhutaan niin minun elämäni ehkäpä tässä suhteessa voimaannuttavin tapahtuma on Hurriganes.

    Näin Hurriganesit livenä kolme kertaa.

    Huh, minäkin olen ollut nuori! Kun Hurriganes tuli niin se räjäytti tajunnan. - Se oli ilmestys ja ilmiö jostain muualta kuin Suomesta.

    Hurriganes nimenomaan tarkoitti sitä, että Amerikka tuli Suomeen. - Remu oli rumpujen päällikköintiaani.

    Tässä olisi romaanin paikka tässäkin. - Siis kuinka ujo ja ahdistunut poika voimaantuu Hurriganesista.

    Minulle Hurriganes oli taivas maan päällä. - Ja totta tosiaan yhtye oli ominut rokkenrollin ilman vähintäkään tyylivirhettä.

    Säälin nykynuoria, koska heillä ei enää oikein ole mahdollisuuksia tällaisen kokemiseen.

    Joo, kun Hurriganes tuli Suomi-puistoon...

    VastaaPoista
  7. Marjatalle Melanie-kirje juttuun:

    Tuo on totta Marjatta, toit hyviä vakuuttavia tosiasioita esiin, ja on todella niin ettei vertailu Melanien hyväksi toimi lainkaan mainitsemiisi presidentin puolisoihin verrattuna, hyvä. Olen noista henk.koht. ihan samaa mieltä.

    Itseäni tuo Sofin juttu eikä sen linkkaamani vastakommentti olisi kiinnostanut lainkaan, mutta sopi jotenkin tähän omimisjuttuun...että on muutakin kuin intiaanipäähine. Onko Sofi aito "itätyttö" millaisena hän itseään pitää vai suomalainen joka haluaa olla itätyttö? Minulla ei tietenkään ole mitään oikeutta määrittää kenestäkään mitään, mutta perstuntumalla minulle Oksanen on suomalainen ja suomalaisen kulttuurin, ja vielä aika tyypillinen, lapsi.
    Monet pitävät kirjailijatarta Ilkka Remeksen ohella maan johtavana natolobbarina, mikä ei voi olla vaikutamatta ainakaan minun kuvaani hänestä fobioilla ja negaatioilla itselleen mediatilaa hankkivana aikalaisena ja siksi myönnänkin avoimesti oman lievän antipatiani. Hänen kirjailijan työstään en lausu sanaakaan, koska en ole häntä lukenut, mikä on varmaan kyllä asia mikä pitäisi korjata.
    Mutta mikään keskeinen kysymys itätyttyöasia hänen eikä Melanien kohdallakaan ei tietenkään ole yhteenkään reaalimaailman kysymykseen verrattuna, kuten ei koko omimisasia, joka on kuin keskustelua keskustelun puutteesta. Ja juuri sitä se taitaa ollakin.

    Taistolaisuudessakin oli aikonaan jokin maailmankuva, jota ajettiin joillakin loogisuuksilla ja vaikka keskustelut silloin olivat usein yhtä järjettömiä tosiasioiden suhteen, vaikuttavat ne ainakin jälkikäteen hieman fiksummilta kuin nämä nykyiset jotka viittaavat viittaussuhteisiin jotka viittaavat viittaussuhteisiin joita ei edes ole.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jope, minä luin tuon Oksasen jutun vielä uudestaan oikein tarkkaan. Hän toivoo, ettei Melania (se on muuten MelaniA) vahvistaisi kuvaa pasiivisesta naisesta, joka tyytyy mihin vain kunhan saa vastineeksi korkean elintason. Tällaisia naisia on tullut idästä länsimaihin niin paljon, että on syntynyt stereotypia.

      Melania on ottanut hyvin vastakoisesti vastaan ensimmäisen naisen roolin, jota varten hänellä on iso korkeasti palkattu henkilökunta. Hän ei edes muuttanut presidentin asuntoon, vaan vietti kuukausia muualla, mikä tuli kalliiksi, kahdet henkivartijat yms ja aviomiehen lennot perheen luo viikonloppuisin.
      Minulle ainakin tuli sellainen tuntu, että presidentiksi hakemista ei oltu sovittu yhdessä, tai sitten Melania antoi toisen (minkä hänelle mahdat) touhuta, koska ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa.
      Presidentin virka on tarkoitettu yhteiseksi projektiksi, jossa vaimolla on oma vaativa roolinsa.

      Minusta Melanian pitäisi joko a) ryhtyä aktiiviseksi työssään, jota nyt usein tekee presidentin tytär hänen ensimmäisestä avioliitostaan (josta isäpappa on sanonut, että "panisi", jos ei olisi oma tytär) tai b) jättää tuo mieshirviö, joka pinkoo monta metriä vaimonsa edellä tai sitten puristelee tämän kättä kipeästi niin että toinen joutuu ravistelemaan sen irti.
      Jos Melania toimisi tavalla a) tai tavalla b) hän näyttäisi esimerkkiä itsenäisestä vahvasta naisesta, ei alistujasta.

      Kyllä minä ajattelen tästä aivan kuten Sofi.
      Naisella on tuhannen taalan paikka vaikuttaa ja hän jää flegmaattisena syrjään. Nykyaikana. Harmittaa.

      Poista
    2. Oksasen Stalinin lehmät on omasta elämästä kertova romaani, jonka päähenkilö on tyttö kahden kulttuuriin välissä, pitkät kesälomat itätyttö Virossa ja talvet koulutyttö Suomessa. Hän reissaa tiheään Tallinnan laivoilla ja näkee paljon sellaista, mitä pikkutyttönä ei tarvitsisi nähdä.

      Poista
  8. Yhdysvaltain presidentin puoliso on todennäköisesti ihminen. - Hän saattaa olla myös ujo ja arka ihminen.

    Yhdysvaltain presidentin puolisolla on todennäköisesti sielu. - Hänen sielunsa tulisi jättää rauhaan.

    Itätyttö on julmuuden aspekti eikä se oikein sovi mihinkään.

    Itätyttö sanana kuuluu samaan sarjaan kuin neekeri.

    Sofi Oksanen on meluisa ihminen, koska kaikki kirjailijat ovat meluisia ihmisiä.

    Yhdysvaltain presidentin puoliso ei välttämättä tahdo olla meluisa ihminen ja tätä hänen tahtomustaan on kunnioitettava.

    Meidän demonisessa ajassamme vaikeneminen katsotaan tyhmyydeksi vaikka sitä se ei ole.

    VastaaPoista
  9. On myös niin, että sulkemalla suun tässä maassa saa aika helposti viisaan maineen. Arvostan hiljaisuutta ja vaikenejia, mutta arvostan myös niitä jotka rikkovat väärän hiljaisuuden.
    Ihmisestä saa kuulua kitinää, kiljuntaa, laulua, vaikerrusta, pihinää, huutoa ja varoitusääniä, ja varsinkin ystävällistä naurua joka on totta.
    Noiden arvo on joskus parempi muille kuin hiljaisuuden joka hoitaa eniten kuitenkin itseä.

    Itsekin olen itseeni tyytyväisin silloin kun en puutu mihinkään enkä varsinkaan kommentoi mitään. Jos kommentoin tarkasti ja siististi, se kaduttaa joskus, että miksen voinut saman tien sanoa miten asian koen ja mitä tiedän; jos sanon räväkämmin, kaduttaa sekin, että miksi kenenkään pitäisi olla kiinnostunut minun vastaan hankaavista kommenteistani. Olemalla hiljaa tuolta kaikelta välttyy, olo on hyvä, mutta ajan myötä alkaa olla pihtarin olo: kenen pitäisi olla kiinnostunut sen enempää hiljaisuudestanikaan. "Tätyy olla sisältö, josta vaieta" sanoit kerran. Se on yksi parhaista.
    Ja muutamista sisällöistä olenkin vaiennut. Mutta muuten en sanojani pidä sellaisessa arvossa, etten uskaltaisi niillä yrittää ja mokata, mokata ja yrittää....

    On helppoa myös sanoa (hah) että sanat ovat vain sanoja ja teot merkitsevät. Olen samaa mieltä mutta viime aikoina olen alkanut ajatella että ihminen on eniten sitä mitä hän on sanojensa ja joskus myös tekojensa tuolla puolen.
    Sanamme, sanomattomuutemme eivätkä aina tekommekaan määritä meitä kokonaan. Jumala tietää kuka minä olen. Tekoni ovat taakka selässä, sanani semanttista huminaa, mutta kaiken takana on oikea ihminen, joka on enemmän. Et ole yhtä kuin sanasi ja ajatuksesi, et ole sitä mitä syöt. Niin minä ajattelen.

    (Tämä kommentti sinun blogisi aiheita miettineenä ilman minkäänlaista haastamista tai varsinkaan paremmintietämistä. Pidän usein siitä mitä kirjoitat.)

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pistänkin tähän jotain...

      Mietit tuota onko ihminen jotain enemmän sanojen ja tekojen tuolla puolen... se on kysymys joihin on nasta tarttua.

      En tiedä, mikä se olio sanojen ja tekojen takana olisi... yritin ajatella sitä, mutta mitään kohdetta ei synny ajatuksille. Onko ihminen siis sanoissaan vai teoissaan? Minun mielestäni ne ovat erottamattomat, koska kyse on siitä, missä määrin haluan, pystyn ja viitsin toteuttaa aikomuksiani. Siinä mielessä olen valintojeni summa. Mikään eikä kukaan, varsinkaan en itse, voi tietää enempää. Myöskään ajatus, että vain Jumala tietäisi aidon minuuteni, ei käsittääkseni voi uskovallekaan olla tätä loogista kehää ratkaiseva, ei tuo tietämykseen mitään lisää, muotoilee tuetämättömyyden vain toisin, antaa sille visuaalusen ja kokemukselluseen hahmon. Ja jope, en tässä todistele ateismiani vaan yritän vain ajatella mahdollisimman loogisesti, katsoa, miten jumala juuri tässä loogisessa rakenteessa ilmenee.

      Inspiroiva kysymys, jope.

      Poista
    2. Hienoa että mietit! Tietenkin (ilman metafysiikkaa tai sen kaltaista) me olemme valintamme jotka ilmenevät sanoissamme ja teoissamme, ajatuksissamme, hiljaisuudessamme ja tekojen tekemättä jättämisissämme.

      Olen kuitenkin havainnut(?) että sanani eivät tavoita niitä sanoja jotka haluaisin tavoittaa, ne ovat aina vajaita, sama ajatuksien ja varsinkin tekojen suhteen. Myös hiljaisuuden, medittaation kanssa! Jää vajaaksi. Koko ajan, ja kauas. On jotakin joka ei täyty, jotakin joka ei tule valmiiksi, jotakin jolle ei ole nimeä.

      Klassiselle kristilliselle teologialle ajatus on vanha tuttu. Tapaamme oman itsemme perillä, emme vain omaa puhdistunutta itseämme, Raamatun mukaan saamme myös uuden varsinaisen nimen, joka on (metaforallisesti?) kaivettuna valkoiseen kiveen, jonka "nostamme" siellä perillä käsiimme.

      MUTTA tärkeää. Olen tavoittanut jotakin sanojen ja tekojen toisella puolen olemisesta myös kokonaan ilman tuota kristillistä metafysiikkaa. Vierelläni, takanani, edessäni on toinen, joka ei toteudu minun valinnoissani koko ajan ja joka ruokkii sekä hyvää että pahaa levottomuutta itsessäni ja kaipausta, mm. kaipausta puhua aina totta ja tehdä tekojen tasolla vain tekoja jotka ovat ehjiä. Osittain tämän ajatuksen tekojen ja sanojen tuolla puolen olemisesta olen löytänyt täällä teidän kanssanne, omaa panosta arvioidassani. Kuinka monta kertaa olen lukenut kommenttejani ja todennut että tuo olen minä, en kokonaan minä. En tarkoita katumusta mutta tyytymättömyyttä siihen mikä on jossakin mutta jonka ilmaisemiseen ei ole olemassa tietä minusta ulos.

      Ja ajattele! JOS ihminen tuomittaisiin ja hyväksyttäisiin vaikkapa ihan täällä maan päällä "vain" tekojensa ja sanojensa perusteella niin kenestä voisit niiden perusteella pitää? loogista olisi nihilismi, joka Juha kyllä meissä asuu, eikö? Ehkä se asuu siksi, että tunnemme sanojen/tekojen valheellisuuden liian usein.
      Tietenkin vastuu valinnoista jotka toteutuvat sanoissamme ja teoistamme on meidän.
      Mutta perustuuhan esim. jo ihmisoikeuskäsityksemme ihmisen olemukselliseen oikeuteen olla eikä sanoihin ja tekohin eikä välinearvoon meistä, lue= tekoihimme, hyödyllisyytemme.

      Ja eihän tämä tietenkää ratkea, ei tietenkään. Ja ajatus on mulle ihan helppoa ajatella ilman jumalaa. Voi olla että ajatukseni ei ole Platonin Luola-vertausta omaperäismpi. Ja jos siihen yhdistää kristinuskon niin ehkä Armo rakastaa Varjoamme kunnes varjojen aika on ohi.

      Tämän kirjoittaneeni, tunnen taas, hah ha, jääneeni vain itseeni. Tässäkään sanani eivät tavoittaneet sitä mitä kysyit.

      jope

      Poista
    3. Sartren Minän ulkoisuus osuu sopivasti juuri tähän. Tietoisuus ja minuus eivät asetu yhteen. Minä on aina arvioitavissa oleva suhteellinen kohde ja tietoisuus absoluutti. Siksi mikään ei täysin tunnu omalta. Ja jo omuuden idea, kuten kaikki kieli ja ajattelu, tietenkin kuuluu tuohon ulkoiseen minään, ei tietoisuuteen. Siksi ero tietoisuuden ja minän välillä on sovittamaton, ontologinen ero. Kokonaisuus on epämääräinen tuntu, jota ei voi tarkasti ajatella. Kutina jota ei voi raapia, kuten sanonta kuuluu. MUTTA: myös tämä ero on on osa "minua"; mitään enempää en tarvitse, mitään enempää ei voi olla. Enemmön ehjyyden ajatteleminen jo on metafysiikkaa itsessää. Kuin kaipaisi itsselleen kolmatta kättä. Mitä tästä jää jäljelle? Ristiriitaiset valinnat, arvot ja teot tai tekemättä jättämiset. Ja elämästä iloitseminen.

      Poista
  10. Hyvää pohdintaa, pojat!

    Omassa kokemuksessani minäni on suhteellisen yhtenäinen, vaikka yllättäviä puolia tulee itsellekin esiin iän myötä. Pidän sitä seikkailuna. Myös se mitä tekee suuntaa omaa itseä yllättävästikin. Sikäli koen, että sanat ja teot ovat se, mikä olen, vaikken aina onnistuisikaan kommunikoimaan itseäni toisille siten, että näkisin itseni heijastuvan heidän palautteessaan samankaltaisena kuin itse oman olemiseni koen. Kommunikaatio onkin neuvottelua ja kompromisseja.

    Mutta ontologisessa tasolla, uskonnon ja runouden tasolla, minua puhuttelee Paavalin ajatus epätäydellisyydestämme:

    "Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan"

    Tässä on mukana se piispa Berkeleynkin hellimä ajatus, että on Jumala joka tuntee meidät täydellisesti silloinkin kun emme itse tunnista itseämme ja toisiamme kuin jonkinlaisina arvoituksina ja peilikuvina. Uskovalle ihmiselle jää yllätys odotettavaksi: millaiseksi minä kerran paljastun, kun saan kohdata itseni siten kuin Jumala on minut nähnyt.

    Tässä on jotain puhuttelevaa: olla toisen näkemä ja hyväksymä, vaikka itse ei tiedäkään mitä on. Tämä syvyys on kaiken itsetuntemuksen tuolla puolen, vaikkei itsetuntemus ja oman itse kokonaiseksi tunteminen ole ollenkaan huono asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tässä on jotain puhuttelevaa: olla toisen näkemä ja hyväksymä, vaikka itse ei tiedäkään mitä on."

      Tuossa on kaikki mitä voi oikeastaan sanoa. Siinä on kaikki.

      Poista
  11. Kokonaisuuden kokemus on kyllä hyvä motiivi olemiseen tähän elämään, kun ihmiset sirpaloituvat samaan tahtiin maailman kanssa.
    Mun elämässä suurin osa on onneksi ihan selviä tehtäviä, jotka pitää vaan hoitaa ja jotka ei muuksi muutu sen enempää meditoimalla, verbalisoimalla, filosofoimalla kuin teologisoimallakaan. Sama varmaan teillä.
    Ehkä voisinkin täsmentää ajatustani jotenkin jenkkiläisen cowboy-pragmatismin suuntaan: Olen ne jutut, jotka mun pitää täällä hoitaa ennen kuin häivyn.

    En koe enkä ole koskaan kokenut mitään erityistä eksistenst. ahdistusta, vierautta, toiseutta, yksinäisyyttä - tai mitä kaikkia niitä olikaan.
    Saattaa johtua yksinkertaisuudestani.

    Kaikki voi olla kyllä (joskus harvoin) hemmetin synkkää ja ikävää välillä, mutta en ole siitä saanut aikaan sen enempää metafyysistä kuin ontologista (olikohan termi nyt oikeassa paikassa?) juttua kasaan itseni kanssa joka johtaisi osastolle päinkään.( Voi olla että mietin Kimi Räikkösen epäonnea kisoissa enemmän kuin omaa olemisen tilaani filosofiselta kantilta. Tässä teille jätkä kadulta, hah!!!)

    Tänään luettu taas Knasun kutosta. Se on monissa kohdin kuin ensyklopedia tähänkin Juhan blogiin. Kohdissa joissa
    Knasu mietti vaikeaa alkua runouden sisään pääsemisen suhteen, mietin Vesaa ja sitä kuinka itse olen syyllistynyt vain nimien luettelemiseen ja vähäiseen lukemiseen omasta heikosta kirjallisesta itsetunnosta johtuen. Minäkin olen Knasun lailla lukenut Celania tajuamatta sanaakaan, edes omalla tavallani, ja kokenut saman kuinka lukemalla, sana sanalta, jotain aukeaa, ja kun aukeaa se on sitten avointa kaikille. Celan ei toki aukea mulle vieläkään.
    Knausgårdin kutonen, myös Hitler pohdintoineen, kaikkineen, on tajuttoman hieno teos. Sisältää kymmeniä täälläkin käsittelemiämme aiheita. Nostan hattua, Jante-laki on murrettu pohjoismaissa missä se luotiinkin.

    Anteeksi aiheeni pomppiminen.

    jope



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iteppä taisin aloittaa.

      Kutosta luen kans tauottaen. Välillä muuta. Jotenkin knasu on poikkeuksellinen.

      Poista
    2. Jope, sama täällä! Minullakin on niin paljon kaikkea ihan tässä arkitasolla, etten paljon filosofoi.
      Olen se mitä teen ja itsestäni tuon ulos muille.
      Laitoin vielä siitä Melaniasta tuonne ylemmäs, kun minä en mitenkään ymmärrä, että Sofi Oksanen olisi loukannut Melania Trumpia, vaan päinvastoin toivoo, että tämä rohkaistuisi ja lakkaisi typistämästä itseään.

      Buenas noches!

      Poista