Lintu pistää nokkansa ruusuun ja juo kastetta,
pieni lintu,punaista mettä ja tomua hakee siitä kimalainen,
minun kynäni kuin villilintu hakee ruususta
mustettaan.
Ruusumustepulloni on täynnä runoja.
Iloisena kastan kynäni tuhanteen ruusupulloon,
kirjoitan medellä ja kultatomulla ja ruusunpunaisella
värillä.
Ettekö rakasta runojani
kaikki jotka rakastatte ruusuja,
yksinkertaisia, köyhiä, orjan tai koiran,
ja ylhäisen intohimon punaista ruusua, kauneuden
kukkaa.
-
Osa runosta Mustepulloni
Helvi Hämäläinen oli pitkän linjan kirjailija, hienosti jaksoi vuosikymmenestä toiseen.
VastaaPoistaOma lempparini - loistava Helvi - on Helvi Juvonen, joka julkaisi 1940- ja 1950-lukujen hienoimpiin kuuluvat kokoelmat.
Tutustun.
Poistavesa
VastaaPoistajuvonen on hieno runoilija ja mullekin äärettömän rakas. sellainen korrenhento ja surusilmäinen lyyrikko, joka vetää jalat alta. hänen runojensa metafyysiset kysymykset osuvat minuun ehdoitta. samoin kaikki se pienten arkisten asioiden hämmästely.
oletko käynyt helvin haudalla hietsussa, siellä uudella puolella? hauta on helppo löytää kiven perusteella; ben renvallin veistämässä muistomerkissä on kohokuviona karhu, tuo usein toistuva eläin juvosen lyriikassa.
meri
Minä ihastuin teininä jo Juvoseen ja luin häneltä paljon silloin. Kirjoitin jopa päiväkirjani alkuun hänen tunnetun Pikarijäkälä runonsa. Voisin taas uudestaan kirjoittaa sen vaikka blogini alkusanoiksi.
VastaaPoistaJäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.
Tää toinen Helvi, Hämäläinen, taas on minulle tuttu proosakirjoittajana.
meri ja Marjatta,
VastaaPoistaolen käynyt Juvosen haudalla, mutta siitä on jo vuosia. Björlingin hauta tuli myös tutuksi - teimme sinne joskus kevätretken ja otimme huikan kolmen tähden jallua runoilijan kunniaksi.
Juvosen runot ovat minulle todella tärkeitä. Häneen ei kumma kyllä tai pikemminkin onneksi ole iskostettu sitä sairauden ja sukupuolisen poikkeavuuden leimaa mikä hiukan aiempiin miesrunoilijoihin on.
Juvosen runous on yhtä aikaa harmonista ja kaunista mutta myös kovaa, ristiriitoja ja kipua täynnä. Hänen runoissaan yhdistyvät mielestäni koko länsimaisen perinteemme tärkeimmät asiat henkilökohtaiseen. Olen varma, että Juvonen olisi Emily Dickinsonin kaltainen suuruus, jos hän olisi kirjoittanut esimerkiksi englanniksi. Hämäläisen runokokoelma Sukupolveni unta (1987) on hieno.
Tietenkin homoseksuaalisuus oli tärkeä osa Juvosen identiteettiä, tarkoitus ei ollut vähätellä sitä. Tarkoitan että hänen runoutensa ei onneksi typisty mihinkään yksinkertaiseen asetelmaan.
VastaaPoistabjörling on kans rautaa.
Poistamarjatta
VastaaPoistatällaiset juvosen kaltaiset myöhäiskukkivat runoilijat ja kirjailijat ovat kiinnostavia. vaikka ihmiset tuntuvatkin rakastavan nuoria neroja, niin minusta monesti vanhassa on vara parempi. heillä on aika harvoin sitä tyhjää uhoa, joka on mulle inhokki numero yksi.
olen intona ns. luontorunoilijoihin. risto rasalla on paljon juvosen kaltaista ymmärrystä säkeissään: "linnunäänten joukossa / on yksi surullinen. / kun sen erottaa, ei hetkeen kuule niitä muita."
rasalla on runo, jossa sanotaan, "metsän seinä on vain vihreä ovi, josta valo ohjaa ystävänsä", juvosella taas kokoelma, jonka nimi on "aukea ei koskaan metsään ovi". kumpi mahtaa pitää paikkansa?
nyt vasta huomasin, että helvillä oli eilen synttärit!
meri
Juvonen ja muutama muukin naistaiteilija sai olla omana aikanaan rauhassa, koska silloin ei ollut somea. Mutta miksi myös jälkimaailma on jättänyt heidät rauhaan? Olisko se vain siinä, että miehiin on ylipäänsä kiinnitetty enemmän huomiota?
VastaaPoistavesa, marjatta
VastaaPoistamulla oli ihana äidinkielenopettaja, jolla oli yksi sokea piste: naisrunoilijat. ope muisti aina ylistää miesrunoilijoita, eikä jostakin syystä koskaan maininnut esim. näitä 50-luvulla tuotantonsa kirjoittaneita upeita naisia, kuten kivikk'ahoa, vartiota, manneria, pylkköstä tai rekolaa. juvosta hän suurinpiirtein halveksi - mahtoiko johtua tuosta homoseksuaalisuudesta, en tiedä.
mulla on samanlainen suhde tavaroihin kuin juvosella, jos mittatikkuna pitää sitä runoa, jossa juvonen juttelee kattilalleen: "laulava kattila, lämmitit käteni tänään, oli unesta kylmä se, aamunkohmeinen. laulava kattila, miksi ei ystävänään esineen muotoa kohtaisi ihminen."
meri
Hautamuistosta mun on pakko jakaa tämä. Tukholma joskus 90-luvulla. Kaupasta oli haettu vaimon kanssa syötävää, leipää ja kanaa tms. ja taisi olla mukana viiniä, oluttakin, vaikka täysin selväpäisiä tietty oltiin.
VastaaPoistaKatarinan kirkon tuttuun puistoon Söderissä sitten pitämään taukoa kuumana kesäpäivänä. Minua alkoi hetkern päästä pissittää ja koska hyvin hiljaista ympärillä oli, päätin helpottaa oloa puun takana, koska oikein muutakaan ei voinut. Kun tyhjennys oli alkanut, huomaan että siinä vieressä ruohikolla on paasi ja kauhistun, mitä olen tekemässä. Mutta kuinkas sitten kävikään, bohemian runottaret (hah hah) olivat tukenani: huomaan että kivi kuuluu itselleen runoilija lauluntekijä Cornelis Vreeswikille, ja totean tyynesti että juuri tässä nimenomaisessa tapauksessa ei ole mitään hätää eikä syytä lopettaa.
Helsingissä samoihin aikoihin vietin massiivisesti kespäiviä Katri Valan puistossa. Siellä tutustuin Strindbergiin. Tuli kaverit. Kännikalat eivät silloinkaan juuri jaksaneet kiivetä sinne ihan ylös, vaan jäivät niille rappusille. Mulle monet kirjat, myös runoteokset, liittyvätkin eri paikkoihin, koska olen harrastanut lukemista paljon niin, että kirja on mukana. Nämä piilosopet on mulla vieläkin solumuistissa ja tuntuu nykyään pahalta, kun en ehdi enää samalla tavalla karata puistoon tai johonkin sivukirjaston sivukulmaan lukemaan. Metsätalon filosofian osasto oli aikoinaan maaginen paikka arkipäivisin kun siellä ei ollut ketään muita. Samoin Richardinkadun ylinen, englantilaisen kirjallisuuden osasto.
Tavallaan koko kaupunki on elävä hautausmaa, kun kaikki mennyt on piilossa kaikkialla ja eri penkeiltä, sijaitsevat ne sitten puistoissa tai kirjastoissa on teleporttausmahdollisuus minne tahansa. Kaikki he ovat tavattavissa.
jope
jope
VastaaPoistamulle tuo puisto on aina ollut marjatanpuisto. en ole oppinut kutsumaan sitä katri valan puistoksi, vaikka nimi on kai vaihdettu jo 50-luvulla. kuinkahan monta kertaa olen istua kököttänyt siellä ylhäällä lukemassa jotakin ruokatuntikirjaa. sama juttu rikhardinkadun kirjaston kanssa, ja metsätalokin on tuttu. poikani luokkakaverin äiti teki siellä jotakin tutkimusta metsämännystä, ja treffasimme usein kirjastossa ennen kuin ajoimme sporalla lehtikuusentielle hakemaan lapsoja koulusta.
hesa on hesa, ainoa laatuaan, hippunen jostain suuremmasta. kaipaan vallilan mummoja ja sitä, että kaupunki tarjosi pohjan niin monelle unelmalleni. kaipaan sitä, että osasin bussi- ja sporareitit ulkoa. tiesin kadunkulmat ja teiden nimet. ja sen, mitä historiaa – minun historiaani – ne paikat kantoivat.
meri
Olisipa mahtavaa kun ensi vuonna julkaistaisiin sellainen teos, jonka nimi olisi VUODEN 1918 RUNOT.
VastaaPoistaVesalta voisin kysyä, että onko vuoden 18 runoutta tutkittu ja kartoitettu?
Minua kiinnostaa jostain syystä punaisten naisten runous, koska punaiset naiset roolinottoineen olivat hyvin erikoislaatuinen ilmiö historiassamme.
Tutkimuslähteinä olisivat tietenkin sekä painetut että painamattomat lähteet.
Nyt on niin, että punaisten joukossa taistellut nainen vuonna 1918 oli ja on nimenomaan se TUNTEMATON SOTILAS.
Toki oivallan, ettei taistelevalle naiselle ensimmäiseksi runojen kirjoittaminen tule mieleen.
Täällä on taas päästy pitkälle!
VastaaPoistaRikhardinkadun kirjasto, Metsätalon filosofian kirjasto, ne ovat olleet minunkin paikkojani. Enää tuollaisia laitosten omia kirjastoja ei juuri ole. Nykyisin yksi lempparipaikkani on SKS:n kirjasto siellä päärakennuksen (Hallituskatu 1?) alakerrassa.
40- ja 50-lukujen naisrunoilijat, kuten Juvonen, Kivikk'aho, Pylkkönen, Rekola, Kallio-Visapää ovat tulossa, ainakin tutkimuksessa.
Juvosen tuotannosta on kirjoittanut Liisa Enwald hienon Pohjajään ilo -tutkimuksen (2006) ja Kivikk'ahosta on tehnyt väitöskirjan turkulainen Siru Kainulainen ja Pylkkösen roolirunoista Katja Seutu. Rekolasta on kirjoitettu parikin paksua kirjaa, mutta kyllähän näitä naisia on alettu arvostaa nk. jälkijunassa.
Jari, en ole kuullut kokonaisesta vuoden 1918 runouden tutkimuksesta. Silloin kirjoitettuja runoteoksia on kyllä tutkittu. Alla linkki muutamiin teoksiin ja tutkimuksiin:
Valkoisia runoja :
Haarla, Lauri : Saarretun näkyjä WS 1919
Koskenniemi, V.A. : Nuori Anssi WS 1918
Leino : Vapauden vartio, Lävistetty sydän
Hellaakoski : Nimettömiä lauluja
Kianto : Hakkaa päälle
Lehtonen : Agitaattori
Punaisia runoja :
Työväen laulukirja F-kustannus 2007
Kajava, Viljo : Tampereen runot 1966
Sitten Södergranin Septemberlyran, joka miellettiin "punaiseksi" vaikka oli Södergranin ihaan omaa settiä. Tuolta työväen laulukirjasta saattaisi löytyä naistenkin kirjoittamaa.
Kössi Kaatran kollaasiromaani Punaiset ja valkoiset. Kuvaus Suomen luokkasodasta (1919), jonka KK julkaisi nimellä Henkipatto Ruotsista käsin, on melkoinen näytös myös. http://www.gutenberg.org/ebooks/48825 Kannattaa tutustua!
Muuten aiheesta :
Waltari, Mika kokoelmassa "Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925 - 1978" WS 1979 luvussa Maani ja kansani mm. Puoli vuosisataa, Hyvästit Untamoll, Ilmari Rantamala Vapauden pojat
Aiheesta kirjallisuutta :
Kunnas, Maria-Liisa : Kansalaissodan kirjalliset rintamat WS 1976
Palmgren, Raoul : Joukkosydän 1 WS 1966
Palmgren, Raoul : Joukkosydän II WS 1966
Palmgren, Raoul : Kapinalliset kynät . itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuus, 1, kaksi puoluekirjallisuutta ja muotovallankumous (1918-30). WSOY 1983
Jari,
VastaaPoistatässä on runo, joka on mukana tuossa Kössi Kaatran vaikuttavassa kollaasissa:
"Historian hengetär on palaava Tampereen mainekentälle. Runotar siellä on jo liihoitellut. Ruotsalainen toveri, Ragnar Jändel, on ikuistuttanut proletaarisoturin ja tämän vaimon, jotka 'astuivat levollisesti valleille, jossa heidät ammuttiin, astuivat käsi kädessä kohti kiväärinputkia — melkein hymyillen odottaen kuulia.'
Näin helisi hänen kanteleensa:
Työläissankarit.
Suu hymyssä, kuin karkeloon käy toiset, astuitte
päin kivääreitä murhaajain te käsi kädess', oi.
Niin ylpeinä kuin sankari, jot' oottaa seppele,
te vartositte kuolemaa, kun pilkka pöyhkäin soi.
Mit' aattelitte, tunsitte te pyssyn paukahtain?
Kaikk' entinenkö eessänne kuin tovin taulu vain?
Kaikk' iloitenko kannoitte te kirot murhaajain,
näin kokeneet kuin oisitte vain auvot unelmain?
Ma tiedän, että joukossa myös niiden unelmain,
joit' ilmi loihti lempenne riehuissa taistojen,
ol' ihanin ja valtavin unelma saada vain
yhteinen hauta sankarten, jos tie vei tuonehen.
Ja seistessänne — tiedän sen — eess' iäisyyden yön
te rinnoissanne tunsitte vain onnen autuaan.
Pois olihan kaikk' ahdistus, kuu kuolo päätti työn,
ja lupaukset ylvähät, ne täyttyihän nyt vaan.
Ja hymyten niin kuolitte te käsi kädess', oi,
ja yhteen vuoti verenne punaisna pulputen.
Ja pilveen piili aurinko, vaan kevättuuli soi:
Ma kuolostanne kauniista, oi urhot, laulelen!
Sa Suomi sorja, kurja maa, jo etkö ymmärrä,
vain että parhaat lapsesi näin kuoloon käydä voi
ja ett' on heidän voitto, nyt vaikk' ui he veressä,
sill' elo itse urhoikseen se heidät aateloi.
Vesa, kiitos oikein paljon antamistasi tiedoista.
VastaaPoistaTuulikki Pekkalainenhan on julkaissut vuoden 1918 punakaartin naisiin liittyen... Liekö hän sitten törmännyt tähän asiaan.
Miksi olen niin kiinnostunut punaisista naisista? - Koska he rikkoivat sukupuoliroolinkin pukeutumalla housuihin. Sisällissotamme aikana tapahtui siis hyvin erikoinen naiseuden uudelleenhahmotus. Nämä housunaisethan lukemani perusteella tappiossa joutuivat erittäin ahtaalle senkin vuoksi, että he provosoivat sukupuolisuuden asetelmaa.
Olen sitä mieltä, että punakaartin naisten taistelutahtoa on vähätelty. Sitä on painettu pimentoon ja siksi juuri määritelmä tuntematon sotilas sopii heihin. Heille ei ole tahdottu antaa sotilaan nimikettä vaan enemmänkin jonkinlainen friikin nimike. Heitä ja heidän mieltään on pelleytetty. - Tässä voitaneen erottaa toisistaan myös tahto ja faktinen tehokkuus taistelussa.
Väinö Linnan Tuntematon sotilas ei sisällä ikään kuin tuntemattomuuden avaamista siinä määrin kuin punaisten naistaistelijoiden todellisuuden avaaminen.
Itse suoritin aihepiirissä jonkinlaisen pienimuotoisen avauksen kuunnelmalla Tiikerinaiset, jonka Forssan teatterin näyttelijät toteuttivat taisipa olla vuonna 2007. Siis punakaartin naisten tutkailussa - en heidän mahdollisesti kirjoittamassaan runoudessa.
Tämä tosiaan kiinnostaa... punakaartin naisten kirjallinen jäämistö missä muodossa sitä nyt sitten lieneekään. Kirjoitettu jäämistö. Lehdissä missä tahansa.
Mutta tuntemattomuuteenhan häviäjän sanat katoavat.
Tässäkin olisi toki runokokoelman aihe. Lähteä siitä, että jostain vanhan talon ullakolta löytyy käärö, joka sisältää tuntemattoman punakaartilaisnaisen runot ja kuvitella sitten mitä hän olisi saattanut kirjoittaa ja kirjoittaa ne niin kömpelöinä ja kolhuisina kuin ne saattaisivatkaan olla.
Lahtarimies, ukko, silavainen lahtarimies
mul mun nälkä, mut mun pistimeen käy ties
palaa et sa sinne mis o heraskartanoin lies...
Jari.Mietin usein sitä kuinka kauan täytyy vuodesta 1918 mennä että siitä voi ajatella ja puhua ilman moraalisia tai salaa moraalisia asetelmia. Tarkoitan sitä että 40-luvulle saakka näkökulma oli vitivalkoinen, sitten asetelma kääntyi, viime aikoina on toki päästy vieläkin jonkinlaiseen tasapainoon, mutta jos olemme ihan rehellisiä niin edelleen punaisisista on puhuttava enemmän uhreina kuin valkoisista - ja ei harmi kyllä vastaa suoraan sodan ja varsinkaan sen syiden tapahtumia. Punaiset olivat nimittäin tietenkin täysin vastuullisia siitä mitä he käynnistivät. Se vastuu ei mene pois silläkään mitä punaiset joutuivat kokemaan häviäjinä. Hennala jne. oli mieletön sotarikos, mutta se ei ollut lunastus, jolla aiempi rikos, sodan, kapinan aloittaminen maassa, johon oli luotu sen ajan mittapuun mukaan hyvin demokraattinen järjestelmä ja jonka suurin puolue laillisesti oli sosialistinen.
VastaaPoistaMulla menee aina vilunväreet joissakin tilanteissa kun punaisten pelkällä uhriudella tunnelmoidaan. Historiaa myydään siinä halvalla.
Tästä näkökulmasta en esim. Jarin mainitsemia punaisia naiskaartilaisia voi pitää radikaaleina vallankumouksellisina - oman aikansa "kansallisen vastarintalikkeen" jäseniä ja aktiiveja he kylläkin olivat. Ja vastuullisia siitä mitä he tekivät.
Tämä ei sitten tietenkään tarkoita, että ihmisoikeusrikos joka kohdistui heihin vangittuina olisi ollut millään tavalla oikeutettu.
Mutta on tuo uhriasetelma lujassa. Jos Louhimies tekisi leffan "1918" niin olisi selvää kummalle puolelle ymmärtämisen =uhrin aseman vaakakuppi kääntyisi. Sen olisi pakko kääntyä. Ihmettelen tosin vieläkin miten hyvin Koivusalo (!!!) onnistui Pohjantähdessä. No, hän ohjaajana onkin kai sellainen antiohjaaja muiden tekijöiden silmissä, että sekä osasi että uskalsi.
Jos punaiset, uhrit, olisivat sodan voittaneet, siitäkin saisi hyvän vaihtoehtohistoriallisen elokuvan. SenVertaamalla Leninin ja Stalinin toimia omassa maassaan myös omia vallankumouksellisiaan kohtaan, olisi helppo kuvitella mitä naispunakaartilaisille olisi tapahtunut esim. vuonna "1929." Vähintään sama kuin valkoistenkin käsissä vuonna -18.
Mutta ehkä joskus tuo järjetön sota (sodat alkavat sodan syillä; tässä ei ollut järkeä muun kuin venäläisten varuskuntien aseista riisumisen suhteen) on vapaa meidän kyyneleistämme joita ei koskaan oikein riitä kahdelle. Dramaturgian voima on sellainen, että me väännämme historiankin sen mukaiselle mutkalle. Pitää olla se "lahtarimies" joka kovin usein todellisuudessa olikin talonpoika ja jopa torppari eikä degeneroitunut niljakas herraskartanon hikikasvo (vrt. Käsky, Eero Aho). Tuo naurettava kuvasto elää ihme kyllä vieläkin, 2000-luvulla!
Tutustuminen punaisten johtoon auttaisi taiteentekijöitä näkemään, että ei siellä olleet alistetut työläiset toisella puolella vastassa, vaan ammattivallankumoukselliset, joille määränpää oli mikä tahansa keino. Vaikka ne housut.
jope
Tarkoitan tietenkin että työläiset ja maatyöläiset oli punaisissa, mutta heitä johdettiin "punaherrojen" toimesta ja usein hyvinkin kyynisesti. Hennalassa oli toki uhreja, mutta ne olivat sekä valkoisten sotarikoksen uhreja että punaherrojen harhaanjohtamisen, väkivaltaan tarttumisen ja sodan aloittamisen uhreja yhtä lailla. Jälkimmäinen näkökulma on syytä pitää mielessä myös. jope
Poistajope, samaa mieltä siitä, että rehellinen ja puhdistava kuvaus vuodesta 1918 ei voi olla punainen tai valkoinen. pohja olisi löydettävä ristiriidoista ja sen takaa, että jomman kumman sodan osapuolen (laajasti ymmärrettynä) kanta olisi perusta. kuvaus voisi pohjautua usean henkilön mahdollisimman konkreettiseen näkökulmaan vuoden 1918 tapahtumista sekä lähivuosista sitä ennen ja sen jälkeen. voisi olla näkökulmien tasapaino muttei muuta sovitusta kuin ehkä epilogi, jossa oltaisiin 1930-luvun lopulla.
VastaaPoistaNäkökulmia voi olla erilaisia. - Minua nyt sattuu kiinnostamaan tilanteiden katsominen näiden punaisten naistaistelijoiden kautta. Katsoivatpa he sitten asioita miten tahansa historian silmissä niin he katsovat niitä.
VastaaPoistaTämä, että nainen pyrki ottamaan haltuun sotilaan roolia on siten kiinnostukseni kohteena.
Minua ei kiinnosta absoluuttinen totuus vaan mahdollisimman totuudellinen ja kattava käsitys tästä naisesta. Totuus kylläkin tästä naisesta.
Jos olen oikeassa ymmärryksessä niin juuri näitä naisia raiskattiin ennen teloittamista.
Tämä että nainen oli uskaltanut pukeutua mieheksi oli hyvin raskauttava ja vihastuttava asiantila. Nämä naiset edustivat voittajille räävitöntä uhmaa. Jotakin, jota voittajat eivät pystyneet oikein käsittelemään. Jota Suomen historia ei ole oikein pystynyt käsittelemään.
Minun kamerani seuraa asioita tällaisen punaisen housunaisen kautta. Ja tietysti kiinnostaa hänen mielensä rakentuminen tapahtumien kulussa.
Ei kukaan pakottanut housunaiseksi. Se oli punaisten naisten oma ratkaisu. Siitä tuli muotia. Se oli muotia vuonna 1918.
Puhdistava kuvaus koskien näitä housunaisia on se, että heidän totuutensa näytetään ja se näytetään tekemällä Suomen naisten tuntematon sotilas ja sen ainekset ovat vuoden 1918 naisissa.
Olen oman kamerakulmani valinnut ja toivon, että minulla olisi voimia viedä asiaa eteenpäin.
Minun kamerani ei lähde mistään jälkiviisaudesta vaan ehkä jonkinlaisesta epäselvyydestä ja paineesta ja tyhjän kauhusta ennen kuin nuoret naiset tekivät valintansa ja pukeutuivat miehiksi, miessotilaiksi. Siihen rooliin.
Siis kamera seuraa reaaliaikaista tilanteen hahmotusta kaikkine mahdollisine harhaisuuksineen.
Historia on siitä hauskaa, että sen kamera voi asettua yläpuolelle ja tietää paremmin.
Linnan Tuntematon on pitkälti rivimiehen näkökulma. On sallittua tehdä myös rivinaisen näkökulma - se on olemassa vuonna 1918.
Joskus nainenkin tahtoo olla sotilas. Niin kuin tietysti tänään kuin naisetkin käyvät armeijan.
Tietysti voisi aloittaa kuvalla tämän hetken maastopukuisesti naisvarusmiehestä, joka ampuu sotaharjoituksessa rynnakkökiväärillä ja äkisti kuva leikataan Tampereen taisteluihin 18.
eilen tuli äärettömän kiinnostava dokumentti ruotsalaisista mao-kiihkoilijoista, vuosi oli joskus -68. hämmentävää.
Poistatuntuu, että -18 sodan syyt ja eteneminen ovat eri todellisuuksia, yhdistämättömissä. sama oli venäjän vallankumouksen ja kaikkien vallankumousten kohdalla. moraalisesti vallankumous oli ajateltavissa ja odotetavissa ja ymmärrettävissä. sitten loppu olikin jo jotain muuta historiaa.
Onko sitä tutkittu, miten suuri osa torppareita koki tarvetta vapautua tilanteestaan? vai oliko kyseessä vähemmistö, jota suuri vallankumousaate käytti hyväkseen? ja onko sitten niin, että vähemmistö oli väärässä? tässä patee kyllä kiusallinen epätarkkuusperiaate. ja tuohon epätarkkuuteen yksilö aina katoaa.
onko niin, että kun vaadimme puolueettomuutta historiantutkimuksessa, jää jotain kokemuksellista oikeutta kätköksiin?
historiantukimus on aina yksilön kannalta relativistista.
PoistaMinua kiinnostaa sellainen Suomen sisällisodan käsittely, jossa lähdetään pienestä hämmentyneestä ihmisestä, joka ei tiedä, mikä on oikein. Jälkeenpäin on helppo nähdä sankareita ja marttyyrejä.
VastaaPoistaPunakaartissa oli myös sinne pakotettuja ,ja pakoon pyrkivä joutui omien ampumaksi. Ei se aate ollut todellakaan kummallakaan puolella kaikille niin selvä, ja oli rajatapauksia. Tiedän henkilöistä, jotka olivat menneet piiloon, koska tiesivät, että heitä tullaan hakemaan jommalle kummalle puolelle, joitakin tavoiteltiin molempiin leireihin.
Liian kaukaa niin katoaa yksilö, liian läheltä, niin kokonaisuus. Toisaalta olisko itse jaksanut odottaa oikeudenmukaisuutta loputtomasti?
PoistaMarjatan ja minun kiinnostukseni menevät tässä kaiketi yksiin.
VastaaPoistaNiin torpparit. Katso www.tyovaenliike.fi
Torpparit alkoivat laajamittaisemmin organisoitua noin 10 vuotta ennen vuoden 18 tapahtumia.
Torppareille käsittääkseni heidän asemansa oli heidän oma juttunsa, johon ei liittynyt lähtökohdittain sosialistisen ideologian haltuunottoa.
Välittömästi ennen vuoden 18 tapahtumia torpparikysymyksen ratkaisu kiinnosti kumpiakin osapuolia ja se olisi ratkaisu ilman sisällissotaakin.
Punaiset kuitenkin voimakkaasti painostivat asialla.
Torpparit halusivat elämän turvallisuutta eikä eloa ailahtelevan isännän alaisuudessa, jossa häätöuhka oli mahdollinen ja joidenkin kohdalla aktivoitui häädöksi. Tästä aktivoitumisestahan kirjoittaa.
Torpparikysymys oli torppareille hyvin konkreettinen olosuhdekysymys ohi jonkin kamarioppineen sosialistisen vallankumousopin.
Voi kyllä ajatella niin, että torpparivapautus varmaankin nopeutui siinä paineessa missä voittajataho kuitenkin pelkäsi vallankumouskipinöiden syttymistä.
Koen niin, että vallankumousyrityksen sisällä torpparit ajoivat omaa konkreettista asiaansa.
Siinä torpparit eivät olleet väärässä että he ilmaisivat pahoinvointiaan oloissaan.
Me emme voi tietää mitä Suomi olisi ilman sisällissotaa. Se oli ja sen aikana elettiin hetkestä toiseen.
Torpparius tarkoittii pahimmillaan täydellistä maanomistajan mielivaltaa suhteessa vuokraviljelijään.
Siellä missä rikkaan hyväosaisen mielivalta kohdistuu vähäosaisempaan hänen koko elämäänsä hallitsevana voimana toistuu aina ja ikuisesti torpparilogiikka.
On siis kysyttävä, ketkä ovat vuoden 2017 torppareita?
No, olipa Jari hyvää pohdintaa, ja myös muillakin tuolla yllä. Kyllä yhdessä ajatteleminen oikeasti avartaa.
Poistajope
Niin tekee!
PoistaSiis: tästä aktivitumisestahan LINNA kirjoittaa.
VastaaPoistaKun Linna kirjoitti rivimiesnäkökulman nimeltä Tuntematon sotilas niin se nimenomaan ei ollut strategisten ja taktisten sotapatahtumien kokonaisuuden romaani.
VastaaPoistaSamalla johdonmukaisuudella on mahdollista kirjoittaa punaisten riveissä taistelleista naisista.
Rivitaistelija taistelee kaikkensa antaen tietämättä kokonaisuudesta. Se on osa rivitaistelijan ahdistusta, koska kaiken aikaa on oma henki alttiina jossain sellaisessa minkä kokonaisuutta et pysty hallitsemaan.
Minua kiinnostaa taistelija ja hänen nythetkensä.
Jos itsellä olisi mahdollista päästä tekemään vuoden 18 naistaistelijoista elokuva niin lähtökohdittain ote olisi sama kuin Nemesin elokuvassa Son of Saul.
Meinaan elokuvakäsikirjoitusta. - Olen yhden elokuvakäsikirjoituksen kirjoittanut Suomen elokuvasäätiön tuella, mutta sitä ei koskaan ole filmattu.
Heidi Köngäksen romaani Sandra kuvaa hyvin torpparielämää ja sisällissotaa.
VastaaPoistaSitä lukiessani ajattelin paljon omia isovanhempiani ja heidän vanhempiaan.
Isoäitini lunasti miehineen (isoisäni siis, Mamman ensimmäinen mies kuoli 21-vuotiaana punaisten joukoissa) torpan itselleen, ja he siirsivät myöhemmin talon isälleni ja jäivät itse ns. syytinkiläisiksi.
Minulla on näistä asiakirjoja, hauskoja lukea vanhoine sanamuotoineen, oikein historian havinaa. Harmittaa, etten kysellyt enempää mamman, papan ja isän eläessä. En ollut vielä silloin kiinnostunut.
Kaikki talot lapsuudenkotini ympäristössä olivat ennen päätalon torppia. Jotkut säilyivät lunastamisen jälkeenkin hyvin pieninä, minun isäni ja pappani ostivat lisää maata ja laajensivat tilaa, ihan mies- ja hevosvoimin raivasivat metsää pelloksi, kampesivat puunjuuria maasta ja polttivat ne. Vein heille työmaalle voileipiä ja kahvia pullossa villasukan sisällä.
Käsittääkseni tingit eivät olleet isovanhemmillani mahdottomia, eikä kohtelu huonoa, mutta kyllä porukka suhtautui Talon väkeen turhan kunnioittavasti vielä minun lapsuudessanikin. Äitini melkein niiasi itseään nuoremmalle nuorelle emännälle ja laittoi seitsemää sorttia pöytään huithapeleitten, teinimäisesti käyttäytyvien isännän ja emännän pistäytyessä.
Entinen iso talo rappioitui huonon isännän hoidossa, kaikki olivat sitä mieltä, että heikon pojan sijaan tytärten olisi pitänyt periä talo.
Loppuvuosinaan isäni kuskasi rappiotaloon yksin jäänyttä alkoholisoitunutta isäntäreppanaa välillä Alkoon ja välillä sairaalaan.
Lukekaa tuo Sandra. Siinä on paljon sekä tietoa että tunnelmaa noilta ajoilta.
Jari, Son of Saul -tyyli on huippua!
Kuulostaa tuo kuvaus Marjatta hevosineen ja peltoalan laajentamiseen, voileipineen kuin Koskeloiden elämältä; sieltähän ne tarinat usein nousee, todesta - jope
PoistaUskon ajatushautomoon esimerkiksi elokuvakäsikirjoituksen kohdalla.
VastaaPoistaOlen varma, että esimerkiksi Marjatta, Meri, Jope, Vesa, blogistimme ja minä voisimme muodostaa ajatushautomon, joka tuottaa käsikirjoituksen. Käsikirjoitus kiinteytyisi väittelyiden ja kysymysmerkkien kautta. Arvelen että meissä on samanlaista totuuden tavoittelua, mutta olemme käsikirjoitusta varten rikastavalla tavalla erilaisia ja hedelmällisellä tavalla toistemme hermoille käypiä.
Uskon jopa, että olisimme voineet tuottaa Louhimiehelle merkittävän käsikirjoituksen Tuntemattomasta. - Sanoisin niin, että Louhimies osaa ohjata elokuvan, hänellä on elokuvan olemuksen näkemys, mutta sittenkin hän oli käsikirjoituksen tasalla eksyksissä.
Me olisimme voineet lähteä vaikkapa Tuntemattoman kohtausluettelosta. Arvelen että meidän porukkamme olisi jo sen suhteen ollut tukkanuottasilla ja olisimme joutuneet rajuihin riitoihin, joista lopulta olisi syntynyt jotain oleellista kaikkien kyynelten ja loukkaantumisten jälkeen.
Miten käsikirjoitusyhteisö sitten voitaisiin perustaa ja kuinka se toimisi? Sitä en tiedä.
Jos itse kullakin on tarkoituksena oman navan korostaminen ja paisuttelu niin silloin käsikirjoitusyhteisö ei tietenkään motivoi sen yksittäisiä jäseniä.
Käsikirjoitusyhteisö vaatisi kultakin sen jäseneltä nöyryyttä ja kuitenkin innostumista. Kaikkensa antamista.
Jos aiomme saada aikaiseksi kansainvälisiä menestyselokuvia niin luulen kumminkin, että käsikirjoitusyhteisö olisi eräs mahdollisuus.
Elokuvassa joka tapauksessa keskeinen ydinasia on käsikirjoitus. - Spedekään ei tehnyt mitään vapaalta kädeltä vaan kaikki hänen elokuvansa olivat käsikirjoitettuja. Tarkasti.
jari
VastaaPoista"hedelmällisellä tavalla toistemme hermoille käypiä" - tämä oli hyvä, kiitos siitä!
minulla on tämä less is more -motto, joka koskee kaikenlaisen tavaran lisäksi myös ihmisiä. mullahan on se empiirinen kokemus, että suurin osa ihmisistä on aivan sietämättömiä ja suurin osa ihmisistä ei edes siedä yhtään toisiaan, he vain feikkaavat.
sietämättömien kanssa voi aika helpostikin tulla toimeen teeskentelemällä tai pitämällä vesi hanhen selästä -linjaa, mutta sitten on vielä hirveä joukko niitä ylisietämättömiä. sitä ei kestäisi, ellei jäljelle jäävien siedettävien ja rakastettavien ihmisten osuus olisi niin kultaakin kalliimpaa.
meri
Jari,
VastaaPoistayhdessä kirjoittaminen on monesti hyvä idea, olipa tarkoituksena tuottaa millaisia teoksia tahansa.
Uskoisin, että mainitsemasi elokuva syntyisi tämän porukan osaamisella. Käytännössä se vaatisi vapaata aikaa ja kokoontumista. Jos avustaminen olisi pienimuotoisempaa, pelkästään jo se, että kukin laatisi oman kohtausvalikoimansa, voisi auttaa elokuvan varsinaista käsikirjoittajaa näkemään (muutaman kompromissin jälkeen) ytimeen.
En ole vielä sitä uusinta Tuntematonta eli Louhimiehen versiota nähnyt, mutta Linnan romaanista - jos minulta kysytään - olisi Jarin versioon saatu myös se kohtaus, jossa kaksi nimettömäksi jäävää, vartiopaikan hylännyttä suomalaista sotamiestä teloitetaan. Myös he ovat tuntemattomia sotilaita, ja heidän kohtalonsa kuvaa sodan todellisuutta. Sotaromaanissa kertojan sympatiat ovat varsinkin nuoremman teloitettavan puolella, sen huomaa siitä miten kertoja kuvaa tätä nimetöntä, tuntemattomaksi jäävää sotilasta ja hänen ajatuksiaan ennen kuolemaa.
Se teloitus on kyllä mukana Louhimiehellä, mutta vain kaukaa kuvattuna. Näkee että oudoksuttaa päähenkilöitä, jotka sattuvat paikalle.
VastaaPoistaMarjatta, hyvä tietää! Linnan romaanissa kohtaus on yksi vaikuttavimpia (siis vaikutti minuun) ja sellainen, että sen pitää olla mukana.
VastaaPoistaVesa ja te kaikki!
VastaaPoistaSe teloituskohtaus ei ole vaikuttava, vaan pikemminkin dokumentaarinen, kertomassa että tällaistakin sodassa tapahtuu.
Aloin miettiä, että niille kenelle Tuntematon on tuttu, kuten meille kaikille, olisikin episodielokuva paras ja nautittavin. Smedsin näytelmä Kansallisessa oli tehty sillä tekniikalla ja koostui erillisistä vahvoista episodeista.
Tällä tekniikalla voisi tehdä myös torppari + punaisten kapina -leffan, koska muutoin materiaalia on aivan liikaa.
Pidän elämäkerroistakin, joissa on välähdyksiä elämän varrelta, tuokioita, esim. Klasu Andersson on kirjoittanut muistojaan tällä tekniikalla.
Poikkeuksena tästä tietty Knasu, jolla yksityiskohtainen elämänsä tarkastelu toimii valtavan hyvin.
Toisessa tuntemattomassa on vahva novelli Tuntemattoman sotilaan teloitetun hautajaisista ja äidin ajatuksista koskien poikansa teloitusta. Hän ei ikäänkuin suostu niihin hautajaisiin, vaan on mielessään muualla. Novelli on Tommi Kinnusen.
Hyvää päivää käsikirjoitustiimillemme!
Hedelmällisellä tavalla toistemme hermoille käypiä - JUST niin, ei mitään synny ilman pientä kähinää välillä, ei opi tuntemaan toisia.
Jope, juu nyt kun sanot, niin kyllä Korpelassa oli samaa kuin Koskelassa. Pentinkulman miljöössä ja ilmapiirissä on paljon samaa kuin lapsuuden satakuntalaisessa kotiympäristössäni.
Jos Hämäläiseen palataan niin tosiaan Sukupolveni unta. - Joihinkin noihin aikoihin Jarkko Laine julkaisi Parnassossa pienen sikermäni Ydintalvea, jossa oli mukana runo Sukupolveni lunta. -
VastaaPoistaTässä kai sitten on jotain - siis siinä että yrittää tajuta toisen sukupolven, toisten sukupolvet ja omansa.
Nyt meillä on ihmistsunami, saasteet, ydinaseuhka, ilmastonmuutos. Onko oman sukupolveni suurin teko mennä tietoiseen hiljaisuuteen? Sitä pohdin.
jari
VastaaPoistakirjoitit: "onko oman sukupolveni suurin teko mennä tietoiseen hiljaisuuteen? sitä pohdin."
komppaan tuossa hiljaisuudessa ja vaikenemisessa. ei hiljaisuus ole välinpitämättömyyden liittolainen, vaan oikeastaan ihan päin vastoin. hiljaisuudessa tapahtuu kaikki todella tärkeä. mielenrauhan lähteet ovat yksinkertaisia: päiväunet, metsä, hiljaisuus, syvähengitys, puutarhanhoito, kynttilät ja niin edelleen. ja ehkä se tärkein: omaa hyvinvointia lisää toisten ihmisten hyvinvoinnin lisääminen. se on asia, josta tulee ihan paras olo.
muistilappu itselleni: voi olla, että aktiivisuuden kieli ei olekaan huuto vaan hiljaisuus. sydän sille.
meri
Kiitos, Meri. Pidän sielustasi.
VastaaPoistaJuutuin vähän tuohon ajatushautomoasiaan näin meidän kesken. Kun Vesa niitä pulliakin leipoo niin minkähänlainen pullataikina voisi nousta yhdestä lauseesta.
Jos minä kirjoitan alkulauseeksi esimerkiksi:
MIES TULEE METSÄSTÄ JA HÄNESTÄ NÄKEE NÄÄNTYMYKSEN, ETTEI HÄN ENÄÄ KESTÄ, NYT HÄN JO TAHTOO KERTOA ASIAN MAKSOI MITÄ MAKSOI.
Uskon että ajatushautomossa tähän löytyisi se toimivin seuraava lause ja niin edelleen. - Eikö tämä voisikin olla se kaikkein kiinnostavin luovuuspeli luovien ihmisten kesken? Lause lauseelta.
Mutta tietenkin jo Aleksis Kivi rakentaa meille kuvan luovasta mahtiyksilöstä, yksittäisestä ihmisestä, joka on luovuuden absoluutti.
Väinö Linna jatkaa tätä yli-ihmisellistä yksilöllisyyttä.
Mutta olisi hauska kirjoittaa meidän poppoolla vaikkapa romaani, joka nyt esimerkiksi lähtisi tuosta kirjoittamastani alkulauseesta.
Voiko kirjoittava kollektiivi saada Finlandia-palkinnon? Ehkä ei. Onhan se nyt sentään perinteinen kirjallisen yksilötaistelijan palkinto. Miten romaani voisi koostua eri ihmisten lauseista?
Jari,
VastaaPoistaviimeisin tietämäni kollektiivinen taideteos kirjallisuuden saralla on Mahdollisen kirjallisuuden seuran Ihmiskokeita. Proseduraalinen kollektiiviromaani (http://www.kiiltomato.net/ihmiskokeita-proseduraalinen-kollektiiviromaani/).
Finlandia-instituutio on kirjallisuuskäsitykseltään sen verran jäykkä, etten usko sen palkitsvan monen kirjoittajan töitä. En muista suoraan kylläkään sen sääntöjä, mutta luulisin että kyseeseen tulee vain yhden henkilön laatima romaani suomeksi / ruotsiksi. Isoimmissa kustantamoissa ainakin ajatus yksilötekijästä on se jota hellitään ja brändätään.
Olen kirjoittanut yhden käsiksen Harry Salmenniemen kanssa, mutta se makaa jossakin keskeneräisenä tiedostona ja vaatisi hurjasti editoimista.
Graafikko Markus Pyörälän kanssa teimme runoteoksen Kuka ampui Ötzin? Tapasimme kymmenen kuukauden ajan miltei joka viikko ja ajoittain useampanakin päivänä monen tunnin ajan. Työskentely oli intensiivistä ja mukavaa ja pidin lopputuloksesta. Emme riidelleet kertaakaan koko prosessin aikana, mikä oli pieni ihme.
Aleksis Kivi on uskomaton voimahahmo: hän käytännössä perustaa suomenkielisen taiteellisesti korkeatasoisen kirjallisuuden niin romaanin, lyriikan kuin draaman eri lajienkin (komedia, tragedia) saralla. Ja silti miestä hakattiin ja piestiin arvosteluissa ja hän kuoli saamatta ansaitsemaansa tunnustusta. Toki hänellä oli muutamia tukijoita, mutta eipä heitäkään juuri näkynyt elämän loppuvaiheissa. Minun mielestäni Kivi on oikeasti nero, jos sitä sanaa voi jostakin käyttää. Hänellä on aivan uskomaton galleria mitä erilaisimpia hahmoja. Hänen romaaninsa ylittänyttä tuskin on (jos tällaista voidaan ylipäätään arvioida) suomalaisessa kirjallisuudessa, ja hänen lyriikkansa on ajassaan aivan omalla tasollaan itse keksityistä säerakenteista lähtien - ja mitä hän sai tästä loistavasta kirjoittamisesta, haukut niskaan.
Mielestäni jos Aleksis Kivestä puhutaan niin hän ei ollut realisti yhtään enempää kuin hänen arvostelijansa.
VastaaPoistaKiven kieli toki on helmeilevää. Mutta se on myös poseerailevaa ja esille tyrkyttäytyvää.
Seitsemän veljestä ei ole mikään ajan kuva vaan romanttinen hehkutus jostain ja ymmärrän myös Ahlqvistin närkästystä johonkin saakka. - Mutta hauska kirjahan Seitsemän veljestä on aikansa todellisuuden vieritse.
Joistakin todellisuuden aineksista kirjailija luo oman maailmansa ja se on Kivellekin sallittua. Kivi muuten olisi ollut erinomainen teeveesarjojen käsikirjoittaja. Hän ei olisi koskaan ollut pitkästyttävä vaan aina nokkela. Vaikka Putouksen käsikirjoittajana.
Minulle Pentti Haanpää kuuluu tosimpiin suomalaisiin kirjailijoihin. Hän jo pureutuu realismiin. Ja kai hänkin hintansa maksoi.
Jari, ei ollut Kivi realisti ei. Tai riippuu vähän siitä, mistä kirjasta puhutaan ja mihin verrataan. 7 veljestä keikkuu romantiikan ja realismin välillä tai syntyy pikemminkin niiden omalaatuisena sekoituksena. Runot ovat pohjavireeltään romanttisia, suurin osa.
VastaaPoistaProosassaan ja draamoissaan Kivi osaa hauskuttaa, runot ovat vakavampia. Kivi saattaa keittää samoista aineksista tragediaa, idyllejä tai romanttis-realistista kansankuvausta aina tilanteen mukaan tai oikeammin sen mukaan mitä lajia kirjoittaa.
Haanpää on hieno kirjailija, ehdottomasti! Hän on realisti tai jopa naturalisti, mutta taitaa myös kielen nyanssit. Joel Lehtonenkin on minun makuuni monin paikoin, varsinkin vähän lyhyemmissä teksteissä.
7 veljestä on näytelmän ja romaanin hybridi. Ei enää eikä vielä kumpaakaan. Dialogi puhuttiin enemmään näyttämöltä ykeisölle kuin teoksen hahmolta toiselle. Mutta jotain uutta oli syntymässä. 7 veljestä on mulle kuin Citizen Kane. Kiistatta innovatiivinen aikalaisuudessaan mutta ei tee hirveän suurta vaikutusta enää.
PoistaMutta Sydämeni laulu lyö jalat alta.
Haanpää Noitaympyrä on aikaansa edellä. Irtiotto kaikjern. Lopun "horisontin tyhjyys" tekee vaikutuksen.
Juha, Kiven romskussa on paljon draamaa, ihan totta. Ja on sinne uponnut runouttakin. Romaani muotona nielee mitä hyvänsä. Nyt kun olen lukenut melkein kokonaan tuon Jatkosota-ekstran, niin romaanin omnivorisuuden todella huomaa.
PoistaEi Kiven romaani ole mulle kokemuksellisesti enää mikään maailman kovin juttu, mutta kun alan suhteuttaa sitä aikansa taustaan niin onhan se ihan uskomaton hyppy toiseen laatuluokkaan.
Pate Teikan seikkailut iskee aina, lukipa ne milloin tahansa. Haanpää lyö rikki kaikki illuusiot.
meri, Jari. Hiljaisuus yksilön valinatana tai keinona olla, on varmasti hyvä, viisas ja lahjomaton valinta sellaisen valinneen yksilön kannalta, mutta hiljaisuus yhteisössä ja yhteisön kannalta voi olla tuhoisaa.
VastaaPoistaTekemällä näkyväksi ja läpinäkyväksi voimme rakentaa asioita ja paljastaa epäkohtia ja tuoda esiin myös sitä kaunettakin mitä näemme.
Sanoisinkin että itsemme kannalta, itsessämme ja itsemme hyväksi meidän on enemmän tai vähemmän vaiettava, minullakin, suupaltilla on paljon asioita joita en tuo esiin, mutta muiden ja yhteisön kannalta hyväksi pihtaaminen ei kannata.
Tätä en todellakaan sanoa imarrellakseni ketään, mutta jos kuka tahansa teistä meri, Marjatta, jari, Vesa, Juha olisitte viime vuosina vaienneet kokonaan, niin minä ainakin olisin ajatuksissa köyhempi ihminen, itserittoisempi ainakin.
Lutherhan nosti tavallisen duunin, lattian kuuraamisen, kalan myynnin, kaiken arkisen puuhaan yhtä suureksi tavaksi palvella Jumalaa ( tai elämää) kuin luostarielämänkin, ja kun Lutherista oli kysymys niin taisi nostaa korkeammallekin.
En tarkoita nyt muita, mutta silloin kun en sano, mitä on yksinkertaisella sydämelläni, niin tiedän pääseväni helpommalla mutta samalla myös väistäväni kohtaamisen.
Sanojen suhteen saattaa päteä myös totuus että parempi on naida kuin palaa, mutta se on toki selvää että turhia sanoja on aina tuhansia kertoja enemmän kuin niitä jotka on lausuttava ääneen. Mutta henkilökohtaisesti, sinne-päin- ihmisenä, arvostan päätäpahkaa ja päin pers...anteeksi, päin seiniä laukojia
(esim. Strindberg) kuin niitä jotka ovat niin viisaita että sanovat ääneen vain sen, ja aina vain sen, mikä on varmasti ja pätevästi totta. Ja senkin aina muutamalla täysin hallitulla sanalla.
Varmistin on hyvä kapistus, mutta ylivarmistin on inhimillisyyden surma.
jope
Jope. Ihan vitun hyvin kirjoitettu.
PoistaNäin on ja aamen!
Poistajope
VastaaPoistaolen omassa henkilökohtaisessa evoluutiossani nyt sillä asteella, että hiljaisuus on ihan välttämätön juttu. sen lisäksi intohimoni ihmisniukista alueista on vain entisestäänkin vahvistunut. järjissäni ja ilman masennusta minut pitää vakiomäärä yksinoloa. ilman sitä olisin monin verroin heikompi.
mutta niin kuin tiedät, on pakko välillä saada puhista. mä olen sillä tavalla rakennettu, että ku näen pahuutta ja väärinkäytöksiä, tulistun ja haluan oikoa ne ja olla sorrettujen puolella. toivon että minussa olisi kanttia käydä upottamassa luuta kurkkuun ihmisille jotka tekevät pahaa.
ja kyllä olet ihan oikeassa siinä, että ihmisen hyveisiin kuuluu tehdä asioita läpinäkyviksi. se tarkoittaa uskallusta lähteä mukaan omasta maailmasta poikkeavien aiheiden käsittelyyn ja ymmärtämiseen, sekä omaa että yleistä ihmisyyttä syväluotaaviin ja punnitseviin keskusteluihin.
noiden kaikkien lisäksi sitä pitäisi kuitenkin hiljentää vauhtia. voisi yrittää sitä, ettei mene kaikkeen mukaan ja on vaikkapa päivän aikana viisi minuuttia niin, ettei tee muuta kuin hengittää.
keskittyneempi, hitaampi elämä on tyynempää elämää. ei ole koko ajan ähinä päällä ja läähättävä olo. eikä silloinkaan, kun tapahtuu jotakin yllättävää, ole ensimmäisenä reagoimassa. on tilaa miettiä, mitä tämä tilanne multa edellyttää.
mutta ehkä kaikkein tärkeintä on se, että kokee elävänsä ja että elämä jotenkin kuplii.
meri
Jope, kiitos tähän mennessä kaikesta kirjoittamastasi mitä olen saanut lukea.
VastaaPoistaOma yhteisöllinen konstini on ollut sanomalehtien mielipidekirjoitukset 1980-luvulta tähän päivään.
Katson, etä peruskoulun tehtävä kyllä olisi opettaa lapset mielipiteen muodostamiseen.
Tuntuu kuin monet menisivät kehdosta hautaan ilman että selviää, oliko heillä mielipiteitä vai ei.
Hajuttomia, mauttomia ja värittömiä ihmisiä on vaikka kuinka paljon ja silti he voivat tehdä erinomaisen työuran ja saada melkoisen eläkkeen.
Ihmiset kuulostelevat ja katselevat ympärilleen. Haistelevat tuulia.
Huomaan ainakin omalla paikallistasollani mielipidekirjoittamisen kasaantuvan. Jotkut tuntuvat olevan aina äänessä.
Blogeihin alkaa kaiketi aina muodostua hengenheimolaisten omia yhteisöjä.
Edelleen sanomalehden mielipidekirjoitus on se joka tyrkyttäytyy kaikkien luettavaksi.
Mielipidekirjoittaminen on niin sanotusti kansan kirjoittamista. Reaktiot saattavat olla siten sen mukaisia. Suuttuvia, ärtyviä, vihaisia.
Arvelen että seuraavien vuosikymmenten aikana mahdollisuus lehtien mielidekirjoituksiin tulee vähenemään, koska mielipidepalstat pienenevät.
On selvää että minun kotikonnuillani juuri nyt suurin piirtein kaikki lukevat sanomalehti Pohjalaisen mielipidepalstaa ja minäkin sitä kautta olen tuttu kirjoittaja. - Mutta lehti on muuttumassa tabloidiksi ja miten käy silloin mielipiteiden? Pahaa pelkään.
Miten kaipaankaan sitten vanhan hyvän ajan jumalattoman paksua sunnuntai-Hesaria! Sitä lukiessa tunsi tsensä wannabe-helsinkiläiseksi.
Tässä on vielä esimerkki sukupolvemme unesta. Tämä on tärkeää, vaikka voittekin olla eri mieltä, hieman tai kokonaan.
VastaaPoistaÄsken metrossa töihin tullessa uutisotsikko hyvin pienellä (!), että USA haluaa käyttää Suomen aluetta kriisiaikana. Muutama päivä sitten oma puolustusministerimme kutsui (!) USA:n joukot harjoittelemaan Suomen maaperälle. Miettikääpä. Ja mikä tähän unisten ja välinpitämättömien suomalaisten reaktio: hoh hoijaa. Tätä haukottelua jo muutamia vuosia.
Ajatelkaapa vastaavaa asiaa vuonna 1977. Puolustusministeri Eino Uusitalo olisi kutsumalla kutsunut ( ! ) Neuvostoliiton ja Varsovan liiton joukot harjoittelemaan maahamme ja Neuvostoliitto ilmoittaisi noin vain, että se haluaa kriisissä käyttää Suomen aluetta.
Tässä esimerkki kuin tilauksesta kollektiivisesta hiljaisuudesta, joka sallii asioiden tapahtua noin vain ja täsmälleen niiden ehdoilla, joilla on valta ja voima. Tätä Suomea minä en oikein tunne enää Suomeksi, joka tunnistaa oman identiteettinsä. Tästä on tullut outo paikka. Somelume, ja sen mitättömät kysymyksenasettelut, imevät sen mitä oikeasti tapahtuu.
jope
totta. ilkka kanerva lohkas jotain hupaisaa puolustusministeristä a-studiossa (jota nyt en muista). usa on mieluinen kun se on voimaisa efekti yya-aikojen jälkeen. vapauden tunne tyyliin "meidät hyväksytään lännessä" siinä jotenkin virittyy. niin se tiedostamaton toimii. ja usa on tajuntamme tapettia, osa itseä mutta venäjä ei (onneksi).
PoistaTähän mennessä tullut mieleeni keskustelustanne seuraavia ajatuksia - ja paljon muitakin.
VastaaPoistaJari, laittaisitko jonkin pienen näytteen Ydintalvea-runoistasi, vaikka tuon Sukupolveni lunta. Sitä Parnassoa on varmaan vaikea löytää mistään. Mikä numero, mikä vuosi?
Pidän valtavasti Aleksis Kiven runoista. Niissä on sekä samaa pysäyttävää alakuloa että samaa riemua kuin Leinolla ja hieno poljento.
En ole koskaan tuntenut merin ja Jarin kokemaa vetäytymisen houkutusta tai pakkoa. Janoan olla ihmisten joukossa, ja voin paremmin taajemmin asutuissa paikoissa kuin eristyksissä. Olen paljon itsekseni, mutta koen oloni hyväksi, kun ympärillä ei ole metsää ja peltoja, kuten lapsena, vaan kerrostaloja ja katuja.
Masentuneenakin (kauan sitten) koin vain lohdutonta ihmisen puutetta ja mahdottomuutta kurottaa kenenkään luo. Tuosta ajasta en kerro kaikkea varsinkaan julkisesti, sain aikoinaan neuvon olla kertomatta, mutta muutoin olen aulis jakamaan paljon,
lörppökin, kuten olette huomanneet.
Joissain blogeissa vähänkin itsestä kertovia ajatuksia kutsutaan noloina avautumiseksi. Inhoan tuota sanaa. Ei pidä vähätellä itseään.
Olen samaa mieltä kuin jope: jakaminen on anteliaisuutta.
Isommassa mittakaavassa jakaminen edistää rauhaa ja hyvinvointia maailmassa.
Joissain teattereissa on tehty mielipidekirjoituksista (sekä osia pitemmistä että tekstiviestejä) näytelmiä, mm. Kuusankosken puoliammattilaisteatterissa meilläpäin.
Mielipidekirjoitukset ovat yhteisöllisyyttä. Ikävä vain, että nykyään kommenttiosio on jouduttu usein poistamaan niistä ikävän palautteen takia.
Wannabe-helsinkiläisyys, juu. Kuhmossa asuessa aloin ympyröidä kaikkia taphtumia, joihin menisin, jos asuisin Helsingissä. Kaihosin pois sieltä. Nyt käyn aika paljon Hesassa. Seuraavaksi mennään U:n kanssa katsomaan 'Koivu ja tähti' ja käydään joulumyyjäisissä. Ei tarvitse enää haikailla.
Korjaus... aloin ympyröidä HS:n ilmoituksista tapahtumia, joihin menisin...
PoistaOnneksi en kirjoittanut kännykän sanasyötöllä. Toivotin juuri eräällä tutulle hyvää kiroilua, kun piti toivottaa kotoilua.
"pysäyttävää alakuloa"
Poistajustiinsa tuolta sydämeni laulu tuntuu.
Voin laittaa tuon Sukupolveni lunta tänne, jos vain jostain löydän. Se oli ehkä vuoden 1989 Parnasson eka numerossa.
VastaaPoistaHomma meni muistaakseni niin, että Helvi Hämäläiseltä tuli Sukupolveni unta -teos, multa tää runo Sukupolveni lunta ja Parnasson päätoimittaja Jarkko Laine itse kirjoitti runon Sukupolveni uni. - Niin se saattoi mennä.
Jotenkin itse olen painetun paperin ihminen ja todella täällä päin suren kun Pohjalaisesta tulee tabloidi, että jos sen mielipidepalsta kovin kapenee.