torstai 9. marraskuuta 2017

TRADITIO VAI AVANTGARDE: Miltä todellisuus näyttää?

"Kirjallisuuden uudistuminen on luonnollista. Tätä mieltä on kirjailija Harry Salmenniemi, joka kysyy mitä järkeä edes on kirjoittaa kirjoja, jotka eivät poikkea traditiosta.
–  Muussa tapauksessahan voi vain mennä kirjastoon ja alkaa lukea vaikka Juhani Ahon kohdalta lastuja läpi, hän sanoo STT:lle.
–  Silloin meiltä helposti alkaa puuttua se varsinainen syy, minkä takia kirjallisuus voisi olla tässä ajassa mielenkiintoista ja elävää ja olemassa ylipäätänsä."

Näin tuolla alla olevan linkin jutussa.

Taiteen evoluutiota ei voi pysäyttää eikä tarvitsekaan vaikka pystyisi. Mutta tarkoittaako uudistuminen aina tradition muutosta, muodon ennakoimattomuutta? Ei minusta. Siihen samaan virtaan kun ei voi astua kahta kertaa, ainakin jos Herakleitosta uskoo. Ja on se ainakin siinä määrin oikeassa, että metafora toimii. (Kyse on lopulta tietenkin siitä, mitä kaikkea sovimme virtaan kuuluvaksi.)

Tradition ja olevan ontologinen ero on se virta, joka tekee järkeväksi kirjoittaa myös perinteistä muotoa. Toisin kuin Salmenniemi väittää. Siksi oletus, että traditio peittää meiltä jollain loogisella välttämättömyydellä olevan selittämättömyyden, on itsessään ristiriitainen. Yhtä hyvin voisi ajatella, että avantgarde peittää meiltä jotain yrittäessään esittää sitä, millaiseksi todellisuus siinä oletetaan. Myös avantgarde luo oman peittävän näköisyytensä. Niin kuin traditionaalinen aina uudelleen, jos siis annamme niin tapahtua, vallankumouksellisuutensa.*

www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/kulttuuri/item/160068-yli-juonikas-kirjoitti-absurdin-satiirin-perussuomalaisten-noususta

-

*Ks. tunniste Nauti köyhyydestä

36 kommenttia:

  1. Kirjallisuus on tunnistettavia sanoja peräkkäin.

    Koska näin on niin kirjallisuus on erittäin rajattua toimintaa.

    Jos ajattelemme, ettei kirjallisuus ole mielisairauden osoitus vaan viesti ihmiseltä ihmiselle niin viestin täytyy jotenkin olla tulkittavissa.

    Romaanin muoto palvelee ja ilmaisee todenkaltaisuutta.

    Romaanikirjailijan pääkysymys on siinä, että uskallatko ilmaista todenkaltaista siinä mikä ajassasi on kaikkein oleellisinta.

    Mitä Juhani Aho kirjoittaisi tänään on varmastikin ihan ookoo kysymys.

    Niin, kirjallisuuden muotovalikko on aika vähäinen, jos tavoitteena on ymmärrettävyys.

    Pääsääntöisesti jokainen suomalainen kírjailija käyttää sanoja, joita ei ole itse keksinyt.

    Lukijalla on jokaiseen kirjailijan käyttämään sanaan oma suhde, oma totuus.

    Totuuden kirjoittamisessa on järkeä, ihmistsunamin ajassa on sellainen totuus, jota tällä planeetalla ei ole aikaisemmin ollut ja kun romaani kertoo siitä niin se on romaanin todenkaltaisuustehtävän tavoite.

    Mitä enemmän lukijat ymmärtävät, että kirjailija on tosissaan totuudessaan sitä enemmän he suuttuvat.

    Tästä seuraa kirjailijalle elämän vaikeuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Romaanikirjailijan pääkysymys on siinä, että uskallatko ilmaista todenkaltaista siinä mikä ajassasi on kaikkein oleellisinta."

      Tässä on oleellinen. Ja sama pätee realismiin ja avantgardeen.

      Poista
    2. Ja kirjoitus Nauti köyhyydestä käittelee juuri tätä kysymystä.

      Poista
  2. Tuo minkä Jari kiteyttää ja Juha lainaa on minunkin mielestäni kaikkein olennaisinta. Toki pidän avantgardesta ja kokeellisesta kirjoittamisesta, mutta arvostan sitä aina vielä hiukan enemmän sikäli kuin se tavoittaa jotain olennaista maailmasta. Pelkkä sisällöllinen idea tai muoto sinänsä, jos ne eivät sula yhteen, eivät saa minulta täysiä pojoja. Kokeellisuus huomion hakemisen tapana ei myöskään kolahda minuun edes runoudessa, odotan taitoa ja asiaa.

    VastaaPoista
  3. Juha,

    ymmärrän Harryn näkökulman nimenomaan tekijän perspektiivinä - siinä olen hänen kanssaan pitkälti samoilla linjoilla, vaikka ymmärrän suhteen traditioon hieman toisin kuin Harry. Tekijällä on vastuu paitsi omalle ajalleen myös koko traditiolle sikäli kuin hän tahtoo olla sen jatkamisessa mukana.

    Toisaalta on niinkin, ettei enää yksinkertaisesti voida kirjoittaa samalla tavalla kuin Juhani Aho, vaikka sitä yritettäisiinkin. Ahon kohdalla tosin ei ole mitenkään yksinkertaista arvioida sitä, miten hän kirjoitti - se ei ainakaan ole mitään sabloonakirjoitusta, jota voitaisiin parodioida tuosta vaan. Olen kirjoittanut pari artikkelia Ahon lyhytproosasta ja väitän, että hän on todella innovatiivinen ja onnistuu esittämään modernin elämän kysymyksiä ja ristiriitoja tavoilla, joiden hienosyisyyttä ei ole juuri edes huomattu.

    Jos arvioin esimerkiksi Harryn Uraanilampun novelleja, niin minusta vahvimpiin esityksiin eivät nimenomaan kuulu ne tekstit, joissa kirjoitetaan uudelleen klassikkoja, kuten Ahon Siihen aikaan, kun isä lampun osti (Uraanilamppu) ja Pakkalan Veli (Maailma ja maailmat). Vahvimmat esitykset ovat toisaalla, vaikka täytyy sanoa, että varsinkin Pakkala-pastissi käännöksineen on silti monin verroin parempi kuin suurin osa suomalaisista nykynovelleista.

    Se, mikä minua hiukan vaivaa noissa, on sellainen helppo ja hiukan mekaaninen postmodernismi.

    Runoudessa Harry on esimerkiksi teoksillaan virrata että ja Texas, sakset pistänyt uusiksi käsityksen puheenomaisesta säkeestä ja proosarunosta, jotka hallitsivat liki automatisoituneesti 1990- ja 2000-luvun lyriikkaa. Mielestäni hän onnistuu erinomaisesti. Toinen kokeellinen kaverini eli Jaakko Yli-Juonikas onnistuu näkökulmatekniikan totaalisessa hajottamisessa romaanissaan Vanhan merimiehen tarina ilman että teoksen isoista kysymyksistä häviää mitään. Hän ikään kuin ylittää postmodernismin pelkkänä muodon kommentointina.

    Minusta perinteisiä muotoja pitää ja voi kirjoittaa, koska jos niitä valitsee, ne eivät ole enää nykyhetkessä mitenkään yksinkertaisesti taakse jätettäviä muotoja, ne tulevat väkisinkin uudelleen keksityiksi. Sitä on tradition tulkinta. Kirjallinen traditio on jatkuvasti elävä, sillä se tarjoaa hurjia yhdistelyn, paikantamisen ja löytämisen mahdollisuuksia.

    Mutta ymmärrän Harryn ajatuksia hyvin tässä mielessä: emme voi enää kirjoittaa niin kuin Aho tai Hyry tai Linna, mutta voimme kirjoittaa heidän kanssaan ja heidän kieltään ja rakenteitaan oman aikamme kysymyksiin ja omaan estetiikkaamme yhdistellen. Näin traditio jatkuu ja uudistuu. Miltei mtään ei koskaan kuitenkaan keksitä ensi kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossakin olet oikeassa: avantgarde on nykyisin traditio, johon nojataan. Usein runoilijat hyppäävät sen avulla suomalaisen täysmodernististen lyriikan ylitse (tarkoitan Haavikkoa, Manneria jne.). Myös itse pidän enemmän esimerkiksi varhaisesta Pellisestä kuin varhaisesta Haavikosta ja enemmän Helvi Juvosesta kuin Eeva-Liisa Mannerista. Se liittyy näiden hahmojen monumentaalisuuteen, joka on pitkälti ansaittua, mutta esteettisesti ajatellen heidän tuotantonsa ei kuitenkaan ole niin monumentaalista ja ohittamatonta kuin usein on ajateltu. Moni pienempi tekijä on vähintään yhtä suuri.

      Poista
    2. Ääh, puhuinpa sekavasti. Avantgardea Juvonen ei todellakaan ole, mutta persoonallinen kirjoittaja, joka on jäänyt vähän sivuun sen vuoksi että piti kiinni myös mitallisesta runosta. Pellinen voidaan nähdä kokeellisena kirjoittajana, mutta ennen kaikkea hän on vain suvereeni kirjoittaja, jolla on omituinen tapa nähdä maailma. Kumpikin kirjoittaa jännittävämmin ja tarkemmin kuin Manner ja Haavikko, siis minusta. Haavikon parhaat teokset ovat tietenkin aivan upeita, kuten myös Mannerin, mutta heidän asettamisensa jatkuvasti monumentaaliseen asemaan toisten kustannuksella ei ole minusta kovin fiksua.

      Poista
  4. Meiltä puuttuu työväenkirjallisuus. Ehkä sitten niinkin, että ihmiset eivät miellä kuuluvansa työväestöön.

    Tänä päivänä tahtoisin lukea Prisman kassan 1000-sivuisen romaanin. Ihan vain suoraan todenkaltaisesti kertoen mitä on olla Prisman kassa. Tämä tietenkin edellyttää ammattitaitoa siitä, että on ollut Prisman kassa. - Kuka tahansa kirjailija voi eläytyä Prisman kassaksi ja kirjoittaa 1000 sivua romaania olematta hetkeäkään Prisman kassa. Se käy helposti. Häneltä sanoja syntyy kuin paskaa. Mutta tahtoisin lukea todellisen Prisman kassan 1000 sivuisen romaanin.

    Paljon on ongelmia kirjoittajilla, joilla ei ole mitään osaamista mistään mutta pitää vain esiintyä kaiken osaajina. Tänään kirjailijat ovat räävittömiä kaikkien alojen maistereita.

    Kun itse olen konekiväärimies niin toki minua kiinnostaa konekiväärimiesten todellinen taistelu jatkosodassa. Se osaaminen. Se ammattitaito. Ei tunteilu konekiväärin ääressä. Ymmärrän jos konekiväärimiehissä on sellaisia, jotka sanovat Linnasta: - Se neiti kirjailija.

    On hiljaisia konekiväärimiehiä, jotka pitävät Linnaa neitinä. - Eivät konekiväärimiehet kirjoja kirjoita.

    Koko ajan me voimme kirjoittaa todenkaltaisemmin. Tämä on ihmisyyden suurin haaste silloin kuin on kirjoittamisesta kysymys.

    Mutta ihminen voi oikein hyvin lukematta yhtään ainoata romaania. - Kirjallisuus on vain vissin laisten ihmisten mielenterveysongelma.

    VastaaPoista
  5. Jari, lukisin minäkin mielelläni 1000-sivuisen romaanin Prisman / Citymarketin / Puuilon kassalta. Siinä on vain se ongelma, että niitä kirjoittavia kassaneitejä/-herroja ei taida oikein olla, ainakaan tunguksi asti. Mutta työn kuvaaminen ylipäätään, sitä saisi kyllä olla.

    Tunnistan tuon mainitsemasi asian: kirjoittajalla ei ole osaamista muusta kuin kirjoittamisesta. Eihän siten synny kovin mielenkiintoista tai edes sävykästä kirjoitusta, ainakaan romaanin saralla, ellei ole sitten todella hieno kirjoittaja. Usein toki esimerkiksi jo toimittajatausta auttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo dokumentti Nauti köyhyydestä on kuvaus siitä, kun köyhiä oopetetaan kuvaamaan omaa köyhyyttään ja mitä reaktioita se etuoikeutetussa sielussamme aiheuttaa. Elokuva sopii hyvin tähän keskusteluun.



      (Taidan kirjoittaa tämän keskustelumme inspiroimana pienen jutun Noitaympyrästä, osan 2 tähän juttuun...)

      Poista
  6. Musiikissa, siis siinä mitä kutsutaan "taidemusiikiksi" tämä asia on ihan luonnollinen. Kukaan ei vakavissaan sävellä ns. klassista musaa uudelleen.

    Kirjallisuudessahan on samalla kysymys valtavista markkinoista. Sehän työllistääkin sadoissa tuhansissa laskettavan määrän ihmisiä, siis maailman mitassa. Uskomatonta mutta niin se on. Koneen pitää siksikin käydä myös classsic style-tyyppisen estetiikan malliin.

    Jari, työväenkirjallisuuden puutteesta Arto Salminen sanoi, että keskiluokkaiset ihmiset kirjoittavat kirjallisuutta toisille keskiluokkaisille ihmisille.
    Niin se taitaa olla, vaikka ei tietenkään keskiluokkaisuus ole mitenkään huonompaa kuin muukaan oleminen. Ei se asema, vaan miten sitä käyttää.

    Itsekin haluaisin niin mielelläni lukea romaanin joka olisi syntynyt ns. suomalaisen "valkoisen roskaväen" piirissä ja lähtökohdista, mutta eipä siellä tekijää taida tosiaan olla.

    Harmi, sillä tämä suomalainen kulttuurinen, sosiaalinen ja ekonominen syrjäytyneisyys jää sisältä käsin kuvaamatta. Ulkopuolisia kuvaajia kyllä riittää.

    Mulla oli kerran käsikirjoitus nimeltä "Ihmisen laina". Siinä oli asetelma aika ilmeinen, hieman polvilleen päätynyt perhe/aviopari ystävystyi keskiluokkaisen perheen/parin kanssa lastensa jalkapalloseuran välityksellä. Monenlaisia kohtaamisia ja pelejä seurasi. Realismia jonka loppuliuku meni lujaa.
    Joku tekijä edellä kuvatuista lähtökohdista voisi muuttaa sen muotoon "Ihmisten laina" kokonaan ilman tuota keskiluokan perhettä ja tehdä toivomani romaanin. Kuvata ihmisiä joilla ei ole enää mitään omaa. Ei omassa maassaan eikä missään.
    En tiedä mitä edes odottaisin mutta jonkinlaista kuvausta siitä porukasta, jota on niin vaikea rakastaa ja ymmärtää ja joilla ei juuri puolestapuhujia ole. Itsestään selvää on että tämä uusi työväenkirjallisuus ei voisi olla vasemmistolaisesta maailmankuvasta lähtöisin niin kuin vaikkapa 70-luvun monta kertaa hyvin laadukas työväenkirjallisuus oli.

    Vesa, nyt kirjoittajakoulutusta viemään maastohousumiehille :) !

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloinkin jo heti uneksia tuollaisen romaanin lukemisesta. Porukasta joka toivoo paradoksaalisesti ja surullisesti apartheidia tai mitä tahansa kuri-ja järjestys -järjestelmää, mutta on samalla itse sosioekonomisen- ja kulttuurisen "apartheidin" objekti, nousisi tekijä joka julkaisi vastaansanomattoman romaanin, myös taiteellisesti. Tekijä olisi ensimmäinen todellinen kirjallinen antiaikalainen tässä ajassa. Eräänlainen Kaurismäen antiteesi siis. Yhtä kaukana kirkon vuoden humanisti-palkinnosta kuin itä lännestä.
      Kirjailija olisi pilottitakkinen kuulapää. Ei ideologinen pitkäakaistyötön (vrt. se julkisuudessa nyt ollut), vaan hallitsemattoman elämäntilanteen pakottamana.

      Tuollaisen romaanin julkaiseminen olisi kiinnostavaa nimenomaan sen saaman vastaanoton perusteella. Se olisi kai oma motiivini tuollaisen toivomiseen. Tirkistelykö?

      Onko Vesa, Marjatta, Jari - muuten mielestänne joku kirjailija Suomessa tullut ja toiminut koko elämänsä alimmasta alimman köyhälistön keskuudessa ja vielä siten että tekijän arvot ovat olleet täydessä ristiriidassa valtavirran tai laillisen opposition arvojen kanssa? Pelkkä vasemmistolaisuus ei siis riitä kriteeriksi.

      jope

      Poista
    2. ( Tuossa "mun" Ihmisen lainassa käsiksen törmäyspiste oli kohta jossa keskiluokan nainen, kaikinpuolin fiksu ja hyvännäköinenkin nainen haluaa seksiä tämän heikomman perheen miehen kanssa, mutta tämä kieltäytyykin. Ja siitäkös asiat alkavat revetä. Ja se mikä on koko ajan ollut pinnan alla, raja, ero, toisenlaisuus, eri lähtökohdat teeskennellyn samanlaisuuden takana.
      Tajusin nyt vasta oikeastaan kunnolla, että kuvahan oli hyvä vertaus ajastamme samalla: mitä tapahtuu kun heikompi mies ei suostukaan tanssimaan sen vahvan käpyläläisen tms. puutaloperheen seireenilaulun mukaan ja kieltäytyykin siitä, mikä on tässä ajassa uutta uskontoa, hetken hedonismista ja arvottomuudesta.
      Olisinpa osannut tehdä sen romaanin, hah! )

      jope

      Poista
    3. jope, kuulostaa hyvältä tuo sinun romaanisynopsiksesi. ei muuta kuin pikku hiljaa kirjoittamaan! otat rennosti ja vähitellen, ja siinähän se on, aikamme yksi kuva.

      Poista
    4. jope, alimmasta aliman köyhälistön keskuudessa, enpä nyt saa mieleeni - yleensä kirjoittaminen on vaatinut vapaata aikaa ja kaikkein köyhimmillä ei sellaista ole ollut. mutta ovathan monet työläiskirjailijat ainakin lähteneet heikoistakin olosuhteista. sitten on tietenkin erilaisia vaihtoehtokirjailijoita, joista voisi löytyä aika lähelle tulevia tapauksia. yli-juonikas käyttää näitä yksityisajattelijoita, joilla on täysin oma maailmanselityksensä, usein tekstiensä lähtökohtina.

      Poista
    5. Ei ystävät, mun kirjoittaminen on ollut jo aikoja sitten ohi eikä enää uudelleen ala, ihan valtava helpotus. Lukijana on mahtavaa. Ja on tietenkin elämä.
      jope

      Poista
  7. Jope, kyllä se sieltä syntyy. Sulla on näkijän lahjat.

    Mutta Vesalle lähetän sellaisen viestin, että jonkun pitäisi perustaa nettiin kirjoittajakoulusivusto.

    Kirjoittajakoulusivuston tehtävänä olisi opettaa kirjoittamista. Sivusto sekä innostaisi kirjoittamiseen että olisi kirjoittajan työkalupakki. Tämä voisi olla yliopistollinen projekti.

    Siis jos vaihtoehtona ei ole vaikeneminen niin sitten mahdollisimman tasokas kirjoittaminen.

    Kun työssäni edustan varhaiskasvatusta ja peruskoulua niin koko ajan ihmettelen mikä peruskoulussa menee vikaan, koska sen pitäisi tuottaa elämään sen virkeitä ja kriittisiä ja näkeviä osallistujia ja tarkkailijoita.

    Rohkeita sanojia. Siis Tulenkantajia.

    Joku vieraantuminen on niin totaalisesti meneillään enkä osaa selittää sitä.

    Kyllähän Prisman kassa voisi kokea jonkun oivalluksen salamaniskun, että tämähän onkin oikein mainio paikka nähdä elämää ja yhteiskuntaa.

    Prisman kassa nyt on tässä vain toki esimerkkihenkilö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä idea, Jari!

      Pitääpä miettiä. Kirjoittajakoulutustahan on jonkin verran tarjolla (Jyväskylän ja Turun yliopistojen kirjoittajalinjat, erilaiset kirjoittamisen akatemiat / opistot / kriittinen korkeakoulu, NVL:n kirjoittajakoulutukset).

      Tuo olisi lähinnä rahoitus- ja organisointikysymys. Verkko-opetus on todella työlästä, ja työlään siitä tekee tässä erityisessä tapauksessa se, että kirjoittamisen opetuksessa on pitkälti kyse vuorovaikutuksesta opettajan ja oppilaan välillä.

      Aika usein nykyisin debytoivat kirjailijat ovatkin käyneet jonkin em. kouluista. Monet ovat lisäksi kirjallisuudentutkimuksen maistereita tms. Joskus koulutuksesta on ollut huomattavaa hyötyä, joskus hyötyä on vaikea arvioida. Joka tapauksessa, varmasti koulutus lisää kirjojen läpimenoa markkinoille, koska on keinot kirjoittaa. Kaikki loppu on tietenkin kiinni kirjoittajasta itsestään, että tuleeko sieltä jotain mielenkiintoista.

      Minulla on vähän sellainen kutina, että ihan parhaat kirjoittajat (ainakin ne joita tunnen) ovat oppineet itse, joskin melkein kaikilla on jokin akateeminen tutkinto ja ennen kaikkea laaja innostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen.

      Poista
  8. elokuvan ja median puolella ollaan tässä jotenkin edellä, maaperää siis on olemassa kun välineet demokratisoituvat...

    käykää lukemassa tuo Nauti köyhyydestä. Siinä elokuvassa todella estetiikan ja etiikan etuoikeutetut haastetaan. ja se on myös malli siitä, miten akateeminen taiteilija voi luoda aidosti jotain uutta köyhien ihmisten kanssa.

    tässä esitettä netistä (en tiedä onko elokuva enää nähtävissä missään): "Onko hollantilainen dokumentaristi Renzo Martens ylimielinen kongolaisten hyväksikäyttäjä vai ainoa Euroopassa, joka ymmärtää, mitä Kongossa tapahtuu ja miksi? Provokatiivisessa dokumenttielokuvassaan Martens yrittää opettaa kongolaisia hyödyntämään maan köyhyyttä vientituotteena ja pystyttää viidakkoon valomainoksen: Nauti köyhyydestä!

    DocPoint-festivaalin järjestäjät luonnehtivat elokuvaa näin: 'Renzo Martensin mielestä kehitysmaiden köyhyys ja hätä on tuotteistettu niin, että kärsivät eivät itse siitä hyödy. Aiheen äärimmäisen provokatiivinen käsittely näyttää avustusteollisuuden tehottomuuden. Martensin raju ja ristiriitainen tekotapa horjuttaa moraalin rajoja.'"

    VastaaPoista
  9. Muistan vuosia sitten kun olin pienessä dialogissa Teoksen Silja Hiidenheimon kanssa. Lähetin sinne käsikirjoituksen ja sitten Silja (nykyisin kuollut) soitti minulle.

    Työstin ja työstin. Eikä se Siljalle kelvannut. Hän sanoi jossain vaiheessa, että minun pitäisi hankkiutua opiskelemaan kirjoittamista. Hän arveli, että se sitten alkaisi sujua.

    Silja oli ihan oikeassa. - Toki tuo käsikirjoitus meni liian vereslihaiseksi ja se kyllä hajosi mielettömyyteensä ja psykoottisuuteensa. Ja sittenhän myös menin psykoosin ja jouduin suljetulle. - Elämässä käy kuten on käydäkseen, aamen ja nyt on nyt.

    Nyt olen omatoimisesti ja tietoisesti netin välityksellä hankkinut kaikkea mahdollista romaanin kirjoittamiseen liittyvää tietoa. Olen tahtonut tiedostaa mitä romaani on.

    Kirjoittamista kannattaa opiskella olivatpa lähtökohdat mitkä tahansa. Teurastaja hankkikoon kirjoittamisesta asiatiedot ennen kuin pesee veret käsistään ja tarttuu sulkakynään.

    Olisin nuoruudessani tarvinnut kovasti ohjausta. Se olisi tietysti edellyttänyt minulta myös vastaanottavaista nöyryyttä ja kuuntelulla olemista.

    Itselleni ilman muuta vaikeneminen tätä nykyä on suuri vaihtoehto.

    On silti pakko myöntää, että kehostani purkautui jo taas tänä aamuna mielipidekirjoitus lehteä varten. Se on kyllä sellainen paine ja puristus ja paha olo, jos ei saa kirjoittaa.

    Nyt tällä kirjoittajakoululla tarkoitin ikään kuin Kirjoittajan Punaista Ristiä, jossa annetaan ensimmäiset elvytysohjeet. Annetaan ensimmäiset rintapainallukset ja puhalluselvytys.

    Kätilöinti on jo asia erikseen.

    VastaaPoista
  10. Jari,

    pelkästään näitä Juhan blogiin lähettämiäsi kommentteja ja oman blogisi postauksia lukemalla voi nähdä, että osaat kirjoittaa erinomaisesti. Lauseesi on tosi hyvä!

    Romaanin kirjoittamisessa on pitkälti kyse siitä, miten onnistuu asiansa annostelemaan - asiaahan sinulla on, siitä ei ole epäilystäkään.

    Ainakin itselleni tämä annostelu oli hankalin juttu (sen lisäksi että löytyi riittävä määrä aikaa viedä asia lävitse). Kun se homma alkoi toimia, kaikki sujui suhteellisen helposti, työnteolla.

    Toki kirjoittaminen ja pitkän muodon laatiminen on raskasta, ennen kaikkea henkisesti se voi olla sitä. Niin työn aikana kuin sen jälkeenkin. Siinä tarvitsee kannustavia sanoja ja tukeakin.

    Jos sinulla on pian edessä eläkepäivät, niin mikäpä hienompaa kuin vaikka käyttää osa päivästä kirjoittamiseen, osa hiljentymiseen (voihan kirjoittaminenkin olla hiljentymistä) ja muuhun minkä koet arvokkaaksi. Lahjoja sinulla kyllä on! Ja mistäpä sitä tietää, mitä ennätät tehdä jo aiemmin.

    VastaaPoista
  11. Kiitos sanoistasi, Vesa. En unohda niitä koskaan.

    Mutta laajasti katsoen uskon, että ihmiset tarvitsisivat opetusta. Paljolta sekoilulta vältyttäisiin.

    Tuossa äsken ajattelin, että kirjoitan pienen novellin, jonka nimi on Kustannustoimittajan itsemurha.

    Se kertoisi suuren kustannusyhtiön kustannustoimittajasta, jonka käsiin alkaa tulla toisen toistaan loistokkaampia romaanikäsikirjoituksia. Kymmenen, sata, tuhat. Kun kustannustoimittaja ei enää pysty suorittamaan karsintaa niin hän karsii itsensä, tekee itsemurhan.

    VastaaPoista
  12. jari

    komppaan vesaa täydestä sielustani. olet tärisyttävän hyvä kirjoittaja.

    mun lempilause tuosta edellisestä kommentistasi oli tämä: "lähetin sinne käsikirjoituksen ja sitten silja (nykyisin kuollut) soitti minulle."

    meri

    VastaaPoista
  13. Ole hyvä, Jari,

    tarkoitin sanojani sydämestäni! meri sanoi hienosti, tärisyttävän hyvä!

    Luulenpa, että novellit voisivat olla hyvä väylä pidempään muotoon. Veijo Merihän on kertonut kirjoittaneensa siten, että juttu lähti liikenteeseen usein novellina, joka sitten laajeni ja jatkui muihin muotoihin. Meri ei ilmeisesti ihan hirveästi suunnitellut etukäteen vaan antoi jutun viedä.

    VastaaPoista
  14. Kiitän vielä sanoistanne, Meri ja Vesa ja on pakko myöntää, että omassa vajaudessani olen tosiaan sanojenne tarpeessa. - Mutta olen myös niin vanha, että tahdon katsoa taakseni tuleviin ja miettiä miten voimaannutamme heitä ja olemme innostavia.

    Siljasta vielä. Hän kaiketi oli hyvin vaikuttava hahmo. Lähellä olevana ihmisenä. Myös hiljattain kuolleelle Niklas Herlinille.

    VastaaPoista
  15. Olen täysin samaa mieltä Jarin kielestä, loistokasta!

    Minä lumouduin Jari sinun lauseistasi kauan sitten täällä, kun kirjoittelit Muuttomies Montosena ja Konekiväärimiehenä. Välillä oli ihan pakko nauraa hohottaa luomillesi kuville, ja sinä vaan pistit menemään ja lisäsit vauhtia.

    Luulisin, että kustannustoimittajalla olisi sinun tekstiesi ohjailussa karsijan rooli. Aivan varmasti sieltä runsaudesta hioutuisi helmi.

    VastaaPoista
  16. Moni on muistellut Silja Hiidenheimoa ylivertaisena kannustajana.

    Tuolla edellä oli puhetta Prisman kassan mielenmaisemasta ja koulusta.

    Opettajat ovat olleet viime aikoina ymmällään oppilaiden haluttomuuden edessä. Ja mistä kaikesta se johtuu ...?

    Nuorin sisareni oli pitkään K-kaupan kassana ja sitten siivoojana, kunnes kädet eivät kestäneet. Hänellä jäi nuorena koulut käymättä, kun tuli kaikenlaista, hurja murrosiän kriisi ja vääriä valintoja. Itse hän sanoo, ettei tyhmyyttään ymmärtänyt käydä kouluja, oma vika. Kyllä se eri poluille lähteminen on vaikuttanut meidän mielipiteisiimme maailmanmenosta ja suhteeseemme monella tavalla, mutta on meissä paljon myös yhteistä arvomaailmaa ja selviytyjää.

    VastaaPoista
  17. Selailin kaupassa finlandeja. Liukkonen on itsellä. JS-extra "pelottaa". Se on jossain vaiheessa hankittava jos haluaa lukea, kirjastosta turha lainata. Tuntuu monitahoisemmalta kuin Neuro. Haurun Jääkannen lauseita kehuttiin painaviksi ja merkityksellisiksi radiossa, mutta kohdalleni ei sattunut yhtään osumaa. Ei mun kirja. Hurme on mahtava.

    VastaaPoista
  18. Luulen, että noista isoimman lukijakunnan kirja ja samalla todella painava kirja merkitykseltään on Hurmeen teos. Sen jaksaa Elisabethkin lukea (tämä ei sanottu mitenkään väheksyvästi). Hurme kyllä ansaitsisi mielestäni palkinnon, muita yhtään vähättelemättä. Jatkis saattaa mennä vähän ohi diktaattorilta, on aika vaikea pala, vaikka hauska kirja onkin. Se on yhtä aikaa Pahkasikaa ja kielirunoutta.

    VastaaPoista
  19. Lukijan kannalta, mulle ainakaan, ei ole lainkaan tärkeää kuka nimetään ehdokkaaksi tai kuka saa F-palkinnon näiden ehdokasasettelun aika-ajojen jälkeen. Hyvilläni olen tietty Liukkosen paikasta eturivissä, jotenkin Jante-lain vastaisen oloisena se sen ansaitsee.
    Itse selailen kirjoja, siis uusia romaaneja, kaupassa pitkään ennenkuin kirja tarttuu mukaan, sama juttu kirjastossakin. Luen ilmestymisien aikana tosi vähän mitään uutta kirjallisuutta. Jokin kirja jää kiertämään mieltä niiden parin tai muutaman kymmenen kaupassa/kirjastossa luetun perusteella ja sitten myöhemmin luen, kun jokin siihen vetää. Akateemisessahan voi lukea pitkäänkin eikä kukaan tulee häätämään. Piruuttani otan kirjan sitten Suomalaistesta, häh hää. Toki kirjastosta otan useammin.
    Näistä ehdokkaista olen selaillut Liukkosta ja Yli-J:tä.
    Jälkimmäisestä mulle tuli juurikin Pahkasika mieleen. Romanttisena tosikkona muistan sen etten pitänyt sen lehden huumorista. Miehet, ette usko tätä mutta en ole lainkaan Kummelinkaan miehiä. Olen siis mies vailla kunnollista huumorintajua?
    Toki JS-e:ssä on muita varmaan lukemattomia tasoja, joista minäkin voisin hahmottaa ehkä paria, mutta pahkasikaisuuden ohella se todellakin näyttää vaativan kirjallisuuden uusien virtausten tuntemista.
    HS:n arvostelun mukaan sen lähtötarina on aika kliseinen (but so what). Jos kirjan jonkin tason pintana on "populismin nousu" Suomessa, niin pakko kysyä se, mitä olisi kysyttävä useammin: mikä ihmeen populismin nousu kun populistipuoleiksi sanottujen puolueiden kannatus on tässä maassa jotain 9 prosenttia! 90 prosenttia kannattaa muita ja muuta. Tietty, jos laskelle esim. demarit ja vihreät populisteiksi niin sitten kai populismin nousu.

    O:n tulen lukeneeksi tod. näk. keväällä, toki tähän asti luetun perusteella se ei ihan aidosti vedä. Ihme kyllä tunsin ensimmäistä kertaa hieman vetoa Westön uuteen kirjaan vaikka sen esim. ostaminen kassalla saattaisi hieman hävettää - uskokaa tai älkää :) Miksi??

    Hurme on jo aikamoinen brändi, ja syystä. Itsekin olen pitänyt, mutta en sillä tavalla kuin haluaisin. Kaikki kohdallaan, mutta jotain upottavaa puuttuu. Olen siis pahassa pulassa. Haluan jotain suomalaista joka syrjäyttää Handken, Sebaldin. Mielin avoimin siis kirjojen kimppuun, mutta ilman mitään painetta löytää mitään mullistavaa. Lurra Editionsin sivuilla käyn viikottain tsekkaamassa, jos vaikkapa vielä yksi uusi Handken pieni romaani suomeksi.

    jope

    VastaaPoista
  20. Hauru ja Hurme ovat näistä minun suosikkejani.
    Haurun kirja on lyhyen tyylin taituruutta ja hyvin kauniisti soivaa kieltä. Raaka aihe ja kaunis kieli.
    Hurmeen tyylissä minuun vetoaa hänen ehtymätön positivisuutensa ja humoristisuutensa yhdistyneenä laajaan lukeneisuuteen.

    VastaaPoista
  21. jope, y-j:n kirja on ihan muuta kuin Hesarin buffi antaa olettaa. mulla on siitä pari sivua jäljellä enää ja sitten se teokseen upotettu ooppera Maurin kosto. Annan kirjalle 4/5. Kielestä voisin antaa täydet pisteet. Tykkään y-j:n huumorista, mutta kirja olisi ollut poliittisesti jysäyttävämpi jos se ei olisi mennyt ihan niin postmodernismin puolelle. hitunen enemmän realismia olisi ollut hitusen enemmän vaarallisuutta: nyt menee paikoin enemmän vitsin puolelle, ja jää sinne. toki tästäkin voi antaa pisteet. ei ole persuvastainen kirja, kaikelle muullekin nauretaan kuin vitsipuolueelle.

    VastaaPoista
  22. Kirjan päähenkilö Mika Kingel eli perussuomalainen eduskunta-avustaja on mainio hahmo: heiluu aidon ja samastuttavan henkilöhahmon ja tekstuaalisen tekeleen välillä. Laina Elovaara ja hänen filosofiansa ovat y-j:n vaihtoehtotodellisuutta parhaimmillaan.

    VastaaPoista
  23. Kirjan kansi toi mulle intuitiivisesti heti jo kaukaa katsottuna mieleen Sex Pistolsin Nevermindin kannen.
    Se on musta hyvä veto.
    Lähempää katsomalla keltainen pehmeä paperi viittasi kai iltapäivälehtien todellisuuksiin. Kyllä mä laitan sen itseni lukemaan vaikka postmoderni satiiri (tai satiirin satiiri) ei ole mun juttu yleensä. Saa nähdä löytääkö kirja lukijansa. Ketkä siitä pitävät aidosti? Toivottavasti kirja ei jää vain kirjallisuuden sisäpiiriläisten omaksi vaan saa myös kaltaisiani yleislukijoita. Kyllä tuollaiset tekijät, kuin nyt kaikki nimetyt Finlandia-ehdokkaat, ansaitsivat paljon lukijoita. Olen ihan varma että jokainen tekijä haluaa saada mieluummin 25 t. lukijaa kuin 1 t. Se nopeus millä nyt kirjat katoavat syksystä seuraavaan vuoteen mennessä on uskomatonta. Kuka muistaa edes viime vuoden Finlandia-voittajaa? Mutta jokainen hyvä - kirjan tosissaan lukenut lukija, ikää kuin säilyttää näitä katoavia kirjoja sisällään.

    jope

    VastaaPoista
  24. Kirjan kato on nykyisin nopea juttu: yleensä on niin että jos kirjaa ei etabloida muutaman kuukauden tai saman vuoden sisällä, se kadottaa ison osan huomioarvostaan. Paljon julkaistaan kirjallisuutta joka ei välttämättä ansaitse suurta huomiota, mutta paljon hyviäkin kirjoja menee täysin ohi ja unohdukseen, kun samalla täysin mitättömät kulttuuritekeleet ovat framilla. Tämä on sääli.

    VastaaPoista
  25. Tähän väliin olisi mukava tietää esimerkiksi, että kuinka monta suomalaista romaania Otava, WSOY, Tammi ja Gummerus ovat julkaisseet yhteensä kustannustoimintansa aikana.

    Kuinka paljon siis romaaneja pitäisi lukea, jos ajattelisi lukevansa tuosta yhteismäärästä kymmenen prosenttia?

    Muuten kyllä Jari Sillanpää aina Frans Emil Sillanpään voittaa romaanikirjailijana. Tuskin Frans Emil osasi edes tangoa laulaa vaikka mistä minä sen tiedän.

    VastaaPoista