torstai 9. marraskuuta 2017

TRADITIO VAI AVANTGARDE OSA 2: Noitaympyrä

"Myös avantgarde luo oman peittävän näköisyytensä. Niin kuin traditionaalinen aina uudelleen, jos siis annamme niin tapahtua, vallankumouksellisuutensa."

Noin päätin edellisen kirjoitukseni. Avantgarde ja traditio (jonka tässä yhteydessä rajaan realismiksi) eivät siis mielestäni sulje pois toisiaan. Oleellinen kysymys  on se, onko realismi valjastettu palvelemaan enemmän laiskaa mielikuvitusta (mitä lukijat yleensä odottavat) vai mielikuvien ajattelemista, siis niihin eksyttämistä. Jos jälkimmäistä, realismi lyö kättä avantgarden kanssa. Avantgardea on silloin tekstin, mielen ja reaalisen suhde. Avantgardea on se, mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle ja juuri siksi haastaa sen. 

Haanpään Noitaympyrässä mielestäni näin tapahtuu. Siinä realismi on näennäistä, koska se johdattaa ankaralla logiikallaan ulos kuvistaan. Sen tarkoitus ei ole rakentaa illuusiota todellisuudesta, vaan olla väline, metodi, jolla se väittää jotain todellisuudesta. Ja mielestäni yhäkin ajankohtaisesti jollain perustavalla tasolla. 

Noitaympyrä on reflektiivinen teksti, joka vain näyttää "luonnolliselta muodolta". Ja se enemmänkin näyttää kuin kertoo. Lähin mieleeni tuleva teos on Robert Bressonin Paholainen luultavasti.

72 kommenttia:

  1. Minua jäi vahvasti mietittymään edellisessä ketjussa esittämäni kommentti kirjallisuudesta ja sen tekijyydestä syrjäytyneestä kansanosasta. Kun keskiluokka kirjoittaa keskiluokasta keskiluokalle, niin eikö sen pitäisi herättää enemmänkin kysymyksiä? Tai kun keskiluokka kirjoittaa itseään heikommassa asemassa olevista ihmisistä - eli puhuu kuitenkin hieman kuin opettaja lapsille?
    Jos nykyinen suurin piirtein miljoonaa suomalaista koskettava asia, kulttuurinen, taloudellinen ja sosiaalinen syrjäytyminen jää siitä osallisten taholta kuvaamatta niin se on mielestäni kyllä sekä taiteellinen että yhteiskunnallinen puute.

    Kahta asiaa en tarkoita. En sitä että keskiluokkainen tekijä tai keskiluokkainen lukija olisi jotenkin huono enkä sitä että tuon kaipaamani kirjallisuuden olisi oltava poliittista.
    Tarkoitan enemmänkin sitä, että kirjallisuus on niin hieno väline kuvata todellisuutta tai mitä tahansa, että sen pitäisi olla kaikkien käytössä. Jos ei ole tekijöitä niin ei ole, se on selvä, mutta mielestäni silti tärkeä kysymys on miksei suomalaisesta työväenluokasta (joka on siis ihan erilainen kuin esim. se 70-luvun työväenluokka, jossa itsekin elin lapsuuteni) nouse tekijöitä.
    Seksuaalivähemmistöillä ja myös maahanmuuttajilla on nykyään paljonkin kirjojen tekijöitä, hyvä, mutta tuo maastohousuporukka perheineen on varjossa tälläkin osa-alueella.

    Tämä mielestänne ehkä hakemalla haettu kaipuuni syntyy kahdesta lähteestä. Ensiksikin siksi että omassa työssäni kohtaan paljon ihmisiä tuosta porukasta ja tiedän ettei heillä ole omaa kuvaajaa joka eläisi heidän elämäänsä. Heillä on sama ihmisarvo kuin muilla ja siksi myös taiteellista arvoa.
    Tuo on siis sitten kai eräänlainen idealistinen (muttei lähtökohtaisesti vasemmistolainen) lähtökohta. Toinen tulee sitten siitä, että kaipaan sittenkin myös sellaistakin näkemystä, joka ei toimi kaikkien hiljaa sovittujen kulttuuristen ja poliittisten pelisääntöjen mukaan. Kirjallisuudessa silloin tällöin päätään nostavat "rajuudet" ovat minusta lähes pääsääntöisesti juuri niitä sovinnaisia keinoja. Sitä en kaipaa. Postomoderni on kai myös estetiikkana pelisääntöjen mukaista pelisääntöjen rikkonmista koska korreloi kuitenkin siinä sisällä.
    Naivisti sen sijaan odottelen häntä joka tulee keskustan ulkopuolelta totaalisesti ja näyttää sen mitä tässä maassa myös tapahtuu.

    Sain tähän viestiin kimmokkeen Haanpäästä. Haanpäähän tuli myös kulttuurisuvusta. Se ei tietenkään ole mikään miinus, mutta se että edes mietin tälläisiä kertonee enemmän omista arvostuksistani ja edelleen vielä tässä iässä vaikuttavista working class hero is something to be -asenteista. Vanhan työväenluokan kuvaukset ovat kuitenkin täydellisesti mennyttä aikaa. Tämä uusi on ihan eri joukko. Siitä on monen vaikea pitää, mutta heillä on edelleen tuolla aiemmin mainitsemani ihmisarvo vaikka he eivät jaa samoja kulttuurisia koodeja kuin...sanon nyt ketään loukkaamatta, m e .

    Jarin ehdottama kirjoittajakoulutus netissä voisi olla hyvä projekti tavoittaa tuotakin porukkaa.


    jope

    (Omat lukutottumukset eivät kyllä ihan tämän kommenttini mukaan mene. Olen siis epälooginen. Handke, Sebald, Bernhard. Mutta kotimaisessa kontekstissa jotain tälläistä mietin ja nimenomaan kovin usein viikottaisella vierailullani Akateemisessa, jossa jotenkin edelleen, näin Bonniers-aikanakin, tämä kuvaamani puutostauti suorastaan huutaa seinistä. No, ei tämä nyt niin vakavaa mullekaan ole, mutta tälläistä jäi edellisestä ketjusta sydämelle, ja nytpä se on sanottu teille ystävät. Jos joku jaksaa tuhlata aikaansa niin kommenttini saa mieluusti ampua alas!)

    VastaaPoista
  2. jope, nostat esiin ihan oikean asian. rehellisen realistinen romaani tästä aihepiiristä ja tästä miljoonasta olisi varmasti todellinen piristysruiske - mutta se romaani pitäisi tehdä niin isosti että huomattaisiin. muuten trendikkäät ja "oikeat" kirjalliset teemat vievät tällaisen kirjan unholaan. mutta kirja jossa olisi samastuttavat ja rehelliset hahmot eikä mitään kirjallista makeilua. olisiko siinä sinun käsiksessäsi pohjia tällaiseen? en nyt yritä usuttaa tai mitään, kun olet onnellisessa lukijatilassasi, mutta kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Tämä on ote Samuli Björnisen artikkelista Realismia aivotieteen ajassa (https://www.netn.fi/artikkeli/realismia-aivotieteen-ajassa-jaakko-yli-juonikkaan-neuromaani-ja-psykologisen-realismin):

      "Edesmennyt amerikkalaiskirjailija David Foster Wallace kirjoitti 1990-luvun alkupuolella esseen, jota on luettu hyökkäyksenä postmodernismia ja metafiktiota vastaan. Wallace kuitenkin piti meta-fiktiota realismin muunnelmana, ei vastakohtana: jos realismi puhuu todellisuudesta siten kuin sen näkee, metafiktio puhuu sekin todellisuudesta, mutta lisäksi siitä, miltä sen näkemisen katsominen näyttää. Wallacelle kirjallisuuden missio oli edelleen, kuten Melender alkukielisesti siteeraa, to tell what it means to be a fucking human being – eli kertoa, mitä on olla ***** ihminen. Vaikka Neuromaania nykykirjallisuutena käsittelevä kritiikki kiinnittää usein huomionsa teoksen muodollisesti poikkeaviin pirteisiin, kuten sen ergodiseen käyttöliittymään, sitä on kuitenkin tarkasteltu samassa jatkumossa, jossa vaatimus realistisesta todellisuuden tavoittamisesta on esitetty yhä uudestaan – ja juuri jonkin edeltävän kirjallisen realismin puutteisiin tai väsymiseen vedoten."

      Tämä ajatuksia herättävä kirjoitus (myös sitä itseään kohtaan kriittisiä ajatuksia herättävä!) sopii postaukseni "ohjeistukseksi" oikein hyvin.

      Oma tulkintani Neuromaanista (ks. postaus Lukemispakon äärellä) on vahvasti psykologiseen realismiin palautuva tulkinta, tai käyttäisin mieluummin kohdallani ilmaisua "tunnerealismiin" palautuva tulkinta (tulkintani Siepparista taas häilyy jossain siellä välillä riippuen siitä, mitä lukija PÄÄTTÄÄ kiinnittää Salingerin hedelmäpelistä: ks filmihullun kirjoitukset juttu Elokuvan mahdottomuus: Sieppari ruispellossa).

      Yhtä kaikki: minulle realismi on liian synteettinen käsite mitätöitäväksi.

      ...

      Sitten tuohon jopen HIENOON tekstiin jossa mm. tämä: "Postomoderni on kai myös estetiikkana pelisääntöjen mukaista pelisääntöjen rikkonmista koska korreloi kuitenkin siinä sisällä."

      Tuossa välähtää hyvin olennainen paradoksi! Siksi yritän ajatella taiteen evoluutiona, jossa kyllin kehittynyt kädellinen toimija voi ottaa uudelleen käyttöön välineitä siinä määrin kuin se on toimiva ratkaisu. Voileipää ei tarvitse keksiä uudelleen, edes taiteessa.

      Toisaalta samaa ei voi toistaa ajassa, halusi tai ei.

      Paljon parjattu Gus Van Santin kuva-kuvaan uusittu värillinen Psyko on kiinnostava (mutta tylsä) tutkielma tästä ongelmasta (tätä hän siis itse kertoi tutkivansa). SAMAA ei voi siirtää TOISEEN aikaan. (Ehkä juuri siksi kukaan ei ole uskaltanut tehdä nerokasta Ihmeellinen on elämää uudestaan; sen valmistumisaika ON OSA TEOSTA, osa AJATTOMUUTTA; ikään kuin katsoja eläisi tuota aikaa nykyisyytenä; filosofinen ja psykologinen ydin on yhteinen.)

      Ja sitten vihdoin jopen peruskysymykseen: kuka kirjoittaisi "maastohousujen" kirjallisuuden? En tiedä. Tuo kysymys on todella kirjallisuuden kenttää järisyttävä. Tabu. Minusta tuntuu, ettei koordinaatistossa ole paikkaa tälle tekijälle. Heti kun jotakin kirjoittaa, on oltava joko humanistiseen dikurssiin kuuluva, sen lämmintä kättä lyövä, tai niin taitava ja uutta luova, että hankala sisältö voidaan ohjata siihen. Ihan valtavan iso kysymys tämä on. Taiteen ontoligiaa koskeva. Jope. Juuri näihin kysymyksiin akateeminen tutkimus ei tunnu tarttuvan ainakaan näin ulkopuolisen näkökulmasta. Jokin tabuisuus tässä piilee... (Tuo hokemani doku Nauti köyhyydestä osuu juuri tässä johonkin hermopäätteeseen.)

      Mitä mieltä Vesa näistä? Sinähän olet koordinaatiston yhdessä keskiössä. (Aivan, koordinaatistossa ei ole yhtä keskiötä.)

      Poista
    2. Juha, kyllä minä näen, että monikin kirjailija voisi kirjoittaa tuosta miljoonasta suomalaisesta. Moni on siellä itsekin, ainakin jos tuloja katsotaan. Ainoa on se, että kuka haluaisi nöyrtyä ja ottaa tuon ristin kantaakseen ja tekisi sen rehellisesti ja kuitenkin taiteellisesti kunnianhimoisesti. Kyllähän esimerkiksi Juha Seppälä voisi hyvin antaa äänen tälle porukalle, jos haluaisi. Mathias Rosenlund on kirjoittanut minimuodossa. Nimiä voisi luetella muitakin. Naiskirjailijoista Mari Mörö ja Kreeta Onkeli ovat kirjoittaneet sinne päin. Miksei myös Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetti anna viitteitä siihen, että voisi hyvin kirjoittaa tuohonkin suuntaan.

      Poista
  3. Miksi me toisaalta hätäilemme?

    Minun nuoruudessani Tuntematon sotilas oli vielä yhteisesti jaettu kokemus kuten se kun Juha Väätäinen voitti kymppitonnin juoksun.

    Kaikki on hajonnut erilaisiin olevaisuuskupliin. Paitsi ihmistsunamin summa, joka seurausvaikutuksineen särkee kuplat ja johtaa planeetan kaaokseen.

    Niin kauan on kivaa kuin on kivaa.

    Prisman kassalle tulee tuskin mieleenkään, että hänen pitäisi sukeutua kaikkien Prismojen kassojen ääneksi ja välittää paikaltaan todellisuuskuvaa.

    Kirjoittaa 1000 sivua romaania on vähän helkutinmoinen homma vaikka sisältö olisi toivotonta paskaa - ja juuri sitä varten demokratisoin lähtökohtia viittaamalla perustettavaan Kirjailijan Punainen Risti -sivustoon, jossa esimerkiksi olisi ROMAANIKIRJAILIJAN KYMMENEN KÄSKYÄ. Mitkä nämä käskyt ovat - se kuuluu Vesan hommiin tietää. - Jos Elias Lönnrot eläisi niin minun ei tarvitsisi vääntää ideaani hänelle rautalangasta vaan hän ilman muuta toteuttaisi sen.

    Koko ajan ilmassa leijuu Suomen kansalliseepos, mutta tarttuuko siitä tahroja paperiin. - Voimme edistää sitä tai emme.

    Tietenkin tekstinkeruumatkoille Lönnrotin tapaan aina voi lähteä. Tulee mieleen Ihmisen ääni -kirjasarja.

    Lähelläni on Prisma, jossa on suloisesti hymyileviä kassoja. On kassojen joukossa toki karjujakin.

    Ei muuta kuin matkaan vain tekemään kysymyksiä. Mutta tahtovatko olevaisuuskuplat tulla tukaloitetuiksi minun kysymyksilläni? Tuskin.

    No mutta me elämme sittenkin kulutusjuhlien aikaa ja kaikki on hyvin ja kohtahan on joulu ja mainosten mukaan joulu on juuri nyt. Hyvää joulua!

    VastaaPoista
  4. Nyt täytyy vain toivoa, että se ensimmäinen kirjoittava kassa on nainen. Muuten tulee ongelmia ("Prisman kassuudenkin miehet meiltä vievät").

    VastaaPoista
  5. Muuten jos itse kirjoittaisin 1000-sivuisen romaanin Prisman kassasta niin se kertoisi kassasta joka alkaisi kommentoida ihmisten ostoksia tyyliin:

    "Sä et tartte tota. Tuut toimeen ilmankin. Vie toi takasin."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jari, oletko muuten ajatellut, miten intiimiä kaupassakäynti on. Jos haluaa alkaa seurata kassajonossa sitä, mitä ihmiset lappavat hihnalle, niin siitähän näkee hyvin nopeasti sen millaista elämää eletään. Kauppiaat ja ketjut toki tietävät meistä paljonkin, mutta ihan tavallinenkin kanssamatkaaja näkee pienillä vilkaisuilla, missä mennään.

      Poista
    2. Jos tilanne ei olisi yhtä aikaa niin intiimi ja julkinen, valistunut kassa voisi tosiaan antaa pieniä vinkkejä siitä, miten asiakas voisi korjata ruokavaliotaan tai miten hän saisi kauppalaskustaan nk. ilmat pois. Minä katselen monesti ihmisten kärryjä ja mietin, miten heillä on varaa kaikkeen siihen, mitä he ostavat. Tämä tapahtuu kyllä pikemminkin Jumbon Prismassa ja Citymarketissa kuin Koivukylän Lidlissä. Jälkimmäisessä meno on hallinnassa, kun rahaa ei porukalla juuri ole.

      Poista
  6. Tajusitte Vesa, Juha molemmat tarkasti mitä tarkoitin. Tuota kaikkea olen ajatellut jo pitkään. Tuo katvealue tosiaan on olemassa ja sen ovat pyrkineet täyttämään ihmiset tuon piirin ulkopuolelta. Sinänsä oikein, niinhän kirjallisuudessa pitää tehdäkin, kuka tahansa voi kirjoittaa mistä ja keistä tahansa, mutta tuohon humanistiseen diskurssiin se kai aika usein aina kuiteski kääntyy. Eräänlaiseen ihmisten integrointiin suureen yhteiseen hyvään syliin, arvoyhteiskuntaan, joka ei kuitenkaan ole kaikille se hyvä syli.

    (Vesa. Tuossa mun noin kymmenen vuotta sitten suht pitkällä olleessa tekeleessä, johon tuolla aiemmin viittasin ei ollut tuota asetelmaa kuin korkeintaan hahmojen henkilökohtaisten subjektiivisten oppositiokokemusten perusteella. Idea syntyi kuin satuimme muuttamaan Käpylään päivänä kun siellä oli ne kyläjuhlat ja suuri banderolli oli viritetty kadun poikki: Hyvien ihmisten kylä tms. Pian huomasin käytännössä kuitenkin, että oli kaksi Käpylää, arjessa toistensa vastakohdat. Kaksi kaupunkia, ihmisiä joiden kylä oli ihan eri. Itse keskiluokkaisena ihmisenä, sittenkin, en kykenisi tuota toivomaani romaania tekemään, pelkkä ymmärtämisyritys ei riitä. Tarvittaisiin jonkinlainen alaluokkainen strindbergiläinen raivo, joka ei anna armoa muulle kuin oman pienen piirinsä, esim. perheensä yritykselle tapella elinolosuhteista tässä maailmassa arvo- ja kulttuurikoodeista mitään välittämättä. Eräänlaisena lähiötyöntekijänä minä näitä ihmisiä jonkin verran tunnen kyllä, mutta olen ulkopuolinen heille. )

    Prisman kassa Jari on aina hyvä idea, mutta koska eräs kulttuurisen yläluokan arvostettu tekijä on tuon ammattikunnan jo elävissä kuvissaan romantisoinut ja kanonisoinut pelkäksi eksistentiaalisuudeksi, sen hahmon pitäisi olla joku toinen. Ehdottaisin suomalaisen peruskoulun iltavahtimestaria. Niitä hiljaisia miehiä jotka istuvat toimeentulotukitason palkalla lasikopeissa koulujen aloissa synkät talvi-illat ja näkevät kaiken sivusta. Heillä on aikaa ajatella ja nähdä, kun yhteiskunta harrastuksineen, vanhempainiltoineen pyörii kovalla vauhdilla lasin takana ja autot kaasuttelevat parkkipaikalla. He availevat ovia, sammyúttelevat valoja ja laittavat ovia lukkoon. Ties mitä he miettivät meistä siinä samalla...?

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jopen Käpylä-niminen romaani olisi juuri se puukko, jonka suomalaisen kirjallisuuden tiettyyn hyvälihaiseen ja rasvaiseen humanismitematiikkaan voisi työntää ja siellä vähän käännellä!

      Poista
    2. Niin, tekijän pitäisi olla vain siltä kuvatulta paikalta peräisin, mä en kävis, vaan joku ihan oikea jope, ja tietty sellainen joka jaksaisi ja osaisi kirjoittaa sen. Jos sulle Vesa tulee työssäsi vastaan kaikista kivoista piireistä (inc. "vaihtoehtoiset" piirit) totaalisen out oleva nuori mies tai nuori nainen, jolla on sisällä padottua roskaväeksi luokitelluksi tulleen raivoa mutta joka ei ole kuitenkaan laadultaan kirjallis-esteettistä eikä varsinkaan mitään ah niin "kapinallista" "uudistavaa" - ja jonka vanhemmat eivät ole koskaan ostaneet tai edes kunnolla lukeneet yhtää kirjaa, niin älä päästä sitä timanttia integroitumaan mihinkään jengiin ennen kuin toivomanne romaani on syntynyt. Tämä näin niin kuin puolittain leikkimielellä. Mutta totta toinen puoli.

      jope

      Poista
  7. Olet mainio, Jope. - Tuo iltavahtimestari on erittäin perusteltu ja hieno näkökulma. Kutkuttava sellainen.

    VastaaPoista
  8. Minulle työväenkirjallisuus sisältää kyllä kasvun ja sivistyksen ihanteen. On kai sanottava, että Väinö Linna edusti tätä kasvun ja sivistyksen ihannetta. Hän luki ja hankki tietoa filosofiasta, psykologiasta jne. Hän tietenkin myös tutki pohdiskellen romaanin olemusta.

    Raivo voi olla lähtökohta. Raivoa voi käyttää tempautumiseen ylöspäin. Pelkkä raivo on vain kauhistuttavaa.

    Me elämme sivistyksen ihanteen rappiota, jossa tieto on ainoastaan väline.

    Prisman kassa tai peruskoulun iltavahtimestari ovat kiinnostavia ainoastaan siinä määrin miten he havahtuvat todellisuuteensa ja itseensä todellisuuden osana.

    Prisman kassan tai peruskoulun iltavahtimestari täytyisi toimia viestintuojina.

    Prisman kassalla tai peruskoulun iltavahtimestarilla pitää olla tutkijan asenne.

    Ja eikö Waltari puhunutkin nöyryydestä ja intohimosta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa on hieno kirja tässä suhteessa: työläiskirjallisuutta, jossa toteutuu tämä sivistyksen idea...

      Poista
  9. "Minulle työväenkirjallisuus sisältää kyllä kasvun ja sivistyksen ihanteen."

    Juuri, niin pitää ollakin, ja niin oli!! mutta tuossa uudessa työväenluokassa jolle ottajaa ei enää ole, ovat kasvu ja sivistys muuttuneet pettäväksi suoksi. Edellytetään ikään kuin keskiluokan arvoja ja pelisääntöjä, mutta pelaamaan mukaan ei pääse. Pitää olla vain kiltti ja käyttäytyä. Ja kannattaa kuuliaisesti esim. vasemmistoa jonka arvot ovat liberaaliglobalismia, eli sitä keskiluokkaa.

    Tiedän että tuossa "miljoonassa" on paljon pidäteltyä raivoa. Vasta typerimmät ja ikävimmät kommentit ( mm. rasistinen huuto)jossakin somessa ovat tulleet esille, mutta se on vain valkoisen jäävuoren likainen kärki. Suurin osa tuosta porukasta josta nyt on puhuttu ei sano mitään. He vaikenevat, meille. Kyllä mä olen katsonut monta kertaa sellaista miestä silmiin ja tuntenut selkärangassa asti sen hiljaisen katseen, ettet sä kuule meidän elämästä mitään tiedä.
    Itselläni on nyt rahallisesti tiukkaa velkoineni, ja ollut vähän aina, tyhmyyttäni, (huolettoman positiivisuuteni vuoksi) vaikka akat. ammatit onkin, mutta olen sekä sosiaalisesti että kulttuurisesti hyvin rikas. Koen "sivistykseni" vuoksi kuuluvani melkeinpä yläluokkaan, tosin itserakennettuun omatie-sellaiseen.
    Työväenluokasta olen siihen noussut (hah), mutta sydän sinne kuitenkin isolta osaltaan jäi ja ne jotkut kerrat kun olen jonkun todellisen kulttuurisuvun jäsenen kanssa jutellut esim. taiteesta niin kyllä siinä tulee tunne, että mitä ihmettä sä jope teet, olet naurettava, sä et tiedä mistä puhut, nuo on parempia, kieli ei ole yhteinen, sä teeskentelet. Paradoksi on siinä että mä haluan pitää myös tuon eritasoisuuden enkä päästä siitä, saan siitä jonkinlaista sivullisvoimaa mm. kohdata näitä ihmisiä joista on puhuttu vaikken kuulu heihin miltään sosiaalisin, kulttuurisin osin.

    Käpylä-nimisen romaanin alkukappaleessa tuo peruskoulun iltavahtimestari saapuu puutalokaupunginosaan, keskelle kyläjuhlia, Hyvien ihmisten kylään. Suomalainen hyvien arvojen syli ja kiva sunnuntaitunnelma. Lavalla Paleface, hah ha...nyt menee jo satiiriksi....


    jope

    VastaaPoista
  10. Peeäs. Luin tämän ja ed. ketjun kommentit ja vars. omani läpi ja täytyy sanoa, että loppujen lopuksihan mä olen kai romantikko enkä mikään realisti =
    varsin naivi toive odottaa että tuosta todellisesta marginaalista tulee Joku joka kirjoittaa Suomen paikalleen niin että kirjapiirien viinilasit helähtävät siitä äänestä säröille ja halki.
    Eihän sellaista tietenkään tapahdu. Siellä pinnan alla kirja ei taida olla tie pois siitä paskasta.
    Meistä on tullut niin hemmetin ironisia ettei mikään mene enää niin muutenkaan.
    Varjellaan siis perustunteitamme sellaisinaan. Me lähdemme nyt erään helsinkiläisen saaren tuulisille rannoille viettämään isänpäivää(ni). Ohjelmassa kävelemistä, aaltojen katselemista ja ehkä kahvit. Ei suhteellista vaan ihan kokonaista onnea.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet varmasti oikeassa jope.

      Tuntuu että someteksti on sitä kirjallisuutta, jota tässä haemme. Tai nettivideoinnit. Jokin ontologinen kielioppi tässä nyt vain ja kertakaikkiaan erottaa maailmat toisistaan. Kuplauttaa meidät. Netti on rahvaan kansalliskirjallisuutta. Taide uusintaa luokkatietoisuutta, ei auta mikään. ODOTAMME LAATUA, ja laatu on väistämättä liian paljon luokkaantunut entiteetti.

      Nettikeskustelunkin on akateeminen nykykirjallisuus ottanut haltuun, mutta sarkastisesti ja ironisesti, ja sekin taas sitten luo efektin "luokkaeroista", legitimoi sitä edelleen. JS-extra tuorein esim.

      Nykytaide voisi kokeilla tässä jotain. Joku taiteilija tuoda Kiasmaan somea muka ironisella reflektiivisyydellä, mutta sitten netin auteurit olisivatkin itse lukemassa avajaisissa manifestejaan (ja heidät keskeytettäisiin ja ohjattaisiin ulos, vähän sama asetelma siis kuin tuossa Nauti köyhyydessä -dokussa). Pitäisimmekö itsekään tästä, käsi sydämellä? Vai pitäisikö tuo tilanne taiteenfilosofoida joksikin älyllisesti hallittavaksi?

      (Voisiko runous olla helpompi alue tähän häirintään?)

      (Päätälollekki naureskektiin aikansa... oli vitsin aihe)





      Poista
    2. Nettikieleen tai sosiaaliseen mediaan perustuu yksi viime vuonna palkittu teos eli Johannes Ekholmin Rakkaus niinku. Se ottaa somekielen haltuun vailla etäisyyttä ja ironiaa, mutta ei se puhu näiden vähäosaisten ihmisten asiaa vaan ihmissuhde- ja subjektiasiaa, siis sellaisten melko suvereenien mutta kuitenkin tyhjien ja liukuvien someihmisten asiaa. Että kyllä sitä on tehty.

      Jatkosota-ekstrassa somemukaelmat ovatn yksi tapa tuottaa parodiaa ja nauraa ajallemme ja sen kohuilmiöille. Minusta Yli-Juonikas ei kuitenkaan naureskele valistuneen etäisyyden päästä ja ironisesti. En tavoita Jatkiksesta mitään itsetietoista ironista kertojaa. En osaa edes sanoa, mitkä ovat tuon kertojan arvot. Minusta tuo kertoja on tasapuolinen kaikkia kohtaan eli nauraa kaikelle, mutta ei mitenkään pahansuovasti, näyttää vain sisältäkäsin miten typerää aikaa elämme. Kaikessa on sellainen sattumanvarainen, epäonnistunut ja liioiteltu sävy - kerronnassa on aina väliin lähtökohtana joku sosiaalinen genre, mutta se lyödään läskiksi mitä kekseliäimmillä tavoilla.

      Minä luulen, että someteksti olisi yksi juttu jota odotamme, mutta ei ainoa, vaan myös ja ennen kaikkea se äänetön tajunnan teksti, joka ei manifestoidu nyt oikein missään, se joka hautuu miljoonan pettyneen ihmisen pääkopassa sotkuna, jota ihmiset itsekään eivät täysin ymmärrä ja osaa selvittää.

      Poista
    3. "Minä luulen, että someteksti olisi yksi juttu jota odotamme, mutta ei ainoa, vaan myös ja ennen kaikkea se äänetön tajunnan teksti, joka ei manifestoidu nyt oikein missään, se joka hautuu miljoonan pettyneen ihmisen pääkopassa sotkuna, jota ihmiset itsekään eivät täysin ymmärrä ja osaa selvittää."

      Ehkä tuo kaikki ehkä näkyy lopulta vain "kaksien" välisessä kiistoissa, vihapuheissa, ja sitten ajassa jota avataan historiantutkimuksissa, joita sitten luetaan ajan päästä, vapautuneina, muuttuneina, havahtuneina tai sitten yhä enemmän katkeroituneina. Toiset voittavat ja toiset häviävät. Se on enin mitä voimme sanoa. Näin uskon.

      Tunnemme ja haluamme taiteen tavoittelevan nykyhetken totuutta; taiteessa "nykyhetki" on kauneuden kaltainen esteettinen idea ja arvo, joka erottaa taiteen vaikkapa historiantutkimuksesta. Tuo halu tavoittaa jokin kollektiivinen läsnäoleva kokemus yhden kertomuksen kautta luo pakkoajatuksen sen suuren todellisen romaanin kirjouttamisesta. Suuren odotuksen. Jota ei ole olemassa.


      "En tavoita Jatkiksesta mitään itsetietoista ironista kertojaa. En osaa edes sanoa, mitkä ovat tuon kertojan arvot."

      Vesa, väitän että tiedät teoksen arvot. Jos yli-juonikas olisi salanimi, jonka todellista henkilöä kukaan ei tuntisi, voisitko vasta sitten todella sanoa noin kuin sanot? Väitän että tekijällä on merkitystä sen suhteen, miten teos arvotetaan. Teos saa arvonsa metatekstistä, siitä diskurssista, johon sen kaikella sillä teoksen ulkopuolisella "sälällä" jonka siitä tiedämme, asetamme. Tekijä on kuollut vain, jos emme TODELLA tunne häntä.

      Poista
    4. Juha, tarkoitan, että tämä on outo satiiri siinä mielessä, että taustalla ei ole modernistisista teksteistä tuttua arvonormistoa, joka sanoisi: asiat ovat näin, osoitan sen ottamalla ironista etäisyyttä kuvaamiini ilmiöihin. Yli-Juonikkaan kertoja on ironinen, mutta ei vetäydy irti hahmoistaan silloinkaan kun kuvaa esimerkiksi perussuomalaista Mikaa tai valkoisten tappajaupseeri Kalmia. Hän ironisoi esimerkiksi vihreitä näiden omalla kielellä ja perussuomalaisia näiden omalla kielellä mutta myös moneen suuntaan ristiin (katsoo tiettyä leiriä toisten näkökulmasta, mutta saattaa kuvata persujen vaalivalvojaisia siten että nämä puhuvat ranskalaisen filosofian termein).

      Tunnen toki Yli-Juonikkaan tavan kirjoittaa ja jos sen jotenkin tiivistäisin, niin sanoisin että hän tutkii kieltä, leikkii kielellä eikä ole kenenkään puolella. Samalla hän on jotenkin myötätuntoinen (mitä tämä sitten tarkkaan ottaen tarkoittaa, niin ainakin sitä, ettei hän ole mitenkään ilkeä edes kirjoittaessaan satiiria, mutta ei hän ole mitenkään totuudenvastainenkaan tai jätä sanomatta mitään olennaista).

      Tämä fiilis minulla on useimmiten Yli-Juonikkaan tekstejä lukiessani. Tärkeintä minulle lukijana on se, että pidän häntä todella hyvänä kirjoittajana.

      Poista
    5. Ymmärrän. Ja tuo persujen filosofointi kuulostaa hauskalta. Pitää kyllä tarttua teokseen. Tuo mitä kirjoitin, hakee sitä jopen "vaatimaa" mahdottomuutta, jota emme saavuta. Tai oikeastaan niitä syitä, miksi emme. Tarvitaan aina näkijöitä, jotka havainnoivat "niitä toisia". Vaikka sitten kuinka tasapuolisesti sen tekevötkin.

      Poista
    6. Siellä valvojaisilla esim. Mika Niikko toteaa: "Pulinat pois, kaaos on puhunut..." Tämä ei nyt suoraan ole sitä ranskalaista, mutta olipa yksi lyhyt väläys, jonka suoriltaan muistan.

      Poista
  11. Mitä muut eivät tee se on tehtävä itse. Näyttäisi, että sinua Jope odottaa ojan kaivuu eli romaanisi kirjoittaminen.

    Itsehän ratkaiset. Mutta romaanista on aina seurauksia omaan elämään. Syntyy julkisuutta. Syntyy stressiä. Törmää pahuuteen.

    Tuttavapiirissäni on eräs henkilö, joka on hyvä laulamaan. Olen nostanut esiin, että hänen pitäisi levyttää. Mutta vaikuttaa siltä, ettei hän tahdo sellaista julkisuutta. Hänelle riittävät häät ja erilaiset pienimuotoisemmat tapahtumat, joissa voi lauleskella.

    --- En hyväksy mitään selityksiä olla sivistymätön. Kun peruskoulu opettaa lukutaidon jokaiselle niin siitä pitäisi jokaisen myös jatkaa. Kaikkien ei tarvitse olla akateemisia, mutta kaikki voivat olla sivistyneitä.

    Laiskuus on laiskuutta.

    Ylhäisissä on alhaisuutta ja alhaisissa on alhaisuutta.

    Kaikki mikä nykyään on muutettavissa rahaksi kiinnostaa ja tästä asetelmasta syntyy katkeruutta, jos se ei itselle onnistu.

    Sivistyksen luonteeseen kuuluu tietysti sekin, että sitä ei suinkaan aina pysty muuttamaan rahaksi.

    Mutta toki kansantaloudellinenkin kysymys on se millä tavoin innostamme toinen toisiamme ja löydämme toisiamme ja meissä piileviä voimavaroja.

    Aikaisemmin mainitsin täällä ideani perustettavasta sivustosta, joka olisi selkokielinen ja kiteyttävä. Se perehdyttäisi romaanin saloihin - esimerkiksi - koska tiedämme, ettei pelkkä innostus riitä. Ja pelkän innostuksen varassa lähes takuuvarmasti pursi ajetaan karille. Sivusto auttaisi näkemään kirjoitustyötä oikein.

    Annettaisiin peruslähtökohdat elokuvakäsikirjoituksen tekemiselle...

    Suomalainen taideluoma mikä tahansa saa olla kansainvälinen vientituote.

    VastaaPoista
  12. Kerronpa oman Kiasmataiteeni. - Se liittyy tämän blogin pitäjän poikakuvaan. - Harrastan huvikseni kuvankäsittelyä ja voisin HYMYPOIKAMME kuvan kuljettaa kautta historian. Liittäisin nuo kasvot johonkin keskitysleirikuvaan, johonkin maalaustaiteen historian kuuluisaan kuvaan, Vietnamin sodan siihen kuuluisaan kuvaan, jossa alaston tyttö juoksee napalmin kärventämänä ja takana on amerikkalaisia sotilaita. Hymypojan naama kulkisi maailmanhistorian läpi. Kiasman pihassa lepattaisi kankaalla ensimmäinen hymypoikakuva siten, että se olisi noin viisitoista metriä korkea ja kymmenen leveä.

    Viimeisessä Kiasman kuvassani olisi Hymypoika-Jeesuslapsi, jonka ohi somettajat kulkevat autuuden hohteinen naama älypuhelimissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon Kiasman haluaisin nähdä. Todellakin: passiivinen sivustakatsojapoika ja sen hyytävyys.

      Poista
  13. Yksi pointti. Niin kauan kuin Mika Niikkoa tms. käsitellään vain satiirin keinoin niin samalla tekijät tekevät itsestään parodiaa. Mikaniikko-tyyppi ei ole kannattajilleen vitsi, vaikka "meille" voi ollakin.
    Satiirissa on aina samalla tai ainakin liian usein opettavainen sävy: katsokaa, tuollaisia ne on, "ne tekee sen itse."
    Juuri tästä irtiotosta yläasentoon, mitä satiiri kuitenkin edellyttää, syntyy se efekti missä kieli on hegemonian hallussa ja sen valitsemin keinoin.
    Ikäänkuin kaikkitietävä satiirinen kertoja.
    Sehän on besserwisser jos kuka!

    Jonkinlainen esimerkki: Riku Korhonen on käsitellyt suhdettaan kriitikoihin Grantassa. Satiirin keinoin kai. Marjatalla mm. tästä hyvä päivitys. Sitten taas marginalia-blogiaan kirjoittava tapaus vie tuon saman efektin todella pitkälle, sellaisiin mauttomuuksiin että se alkaa muistuttaa jo todellista puhetta.
    Korhonen tekee sen taiten ja fiksusti. Rumasti puhuva marginalistimme vie asian loppuun mistään välittämättä. Rumaa. Mutta kumpi puhuu totta? Ehkä molemmat mutta eri rekistereistä.

    En siis tekisi tuosta valkoisesta jäävuoresta kiasmaa. Heidän pitäisi itse puhua suunsa puhtaaksi, ja tietenkin niin että se olisi esim. romaanitaiteellisesti luettavaa ja tärkeääkin tekstiä.

    jope

    VastaaPoista
  14. jope, tuo Niikko-esimerkki on vain yksi taso.

    Romaanissa persujen näkökulmasta kirjoitetuissa jaksoissa puhutaan tataareista, pakoloisista, maahantunkeutujista jne.

    Sitten vihreiden läpi katsotaan siten että on naisoletettuja jne.

    Toki kirjassa on perinteisiä satiirisia eleitä, mutta esimerkiksi Mika Kingelin fokalisoimat osuudet eivät ole pelkästään stereotyyppisen persulaisia, joskin osin sitäkin - hahmoja on vaikea lukea ikään kuin aitoja henkilöitä, koska he ovat lopulta todella diskursiivisia ja tekstuaalisesti häirittyjä. Tässä suhteessa kaikki ovat samalla viivalla.

    Ja joo, tietyssä mielessä kertoja on hegemoninen, mutta "vain" kirjallisesti, ei niinkään poliittisesti, ehkä... Vaikea lopulta sanoa... Mutta mitään tunnistettavaa hegemonista suhdetta olemassaoleviin poliittisiin preferensseihin ei ainakaan ihan helposti synny.

    VastaaPoista
  15. Siis esim Ville Niinistö on ihan yhtä hölmö hahmo romaanissa kuin Mika Niikko: kummallakin ominaispiirteensä ja ongelmansa. Mutta, jope, kyllähän kirja on sellaista venkoilua ja tekstitykitystä, ettei lukijalla synny siihen samanlaista suhdetta kuin esim Knasun "inhimilliseen" tekstiin, oletettu lukija on ihan toisenlainen.

    VastaaPoista
  16. Ehtoota!

    Pitää varmaan tutustua Yli-Juonikkaaseen.

    Menin lukemaan Hännikäisen blogiin Korhosen esseestä, mutta kiinnostus lopahti välittömästi, kun hän ei ollut edes lukenut koko esseetä, vaan perusti kirjoituksensa lehtikirjoitukseen. Tällainen keskustelu "kirjoista kansien perusteella" on juuri yksi niistä asioista, mihin Korhonen puuttuu.

    Mitäs muuta pitikään sanoa?

    Luin Jarin blogista Kailaan runon Poikani ja jo kesken lukemisen itkin.

    Vielä noista työväenluokkaisen tyypin, esim. Prisman kassan tai koulun vahtimestrin itse kirjoittamista kirjoista. Ei onnistu! Ennen työväenluokkaan kuului ihmisiä, joilla ei ollut ollut varaa kouluttautua (opiskelivat työn ohessa iltaisin ja kehittivät itseään), nyt sellaisia, jotka eivät ole halunneet ottaa koulutusta vastaan, vaan ovat mielestään sellaisen yläpuolella ja sellaisia, jotka ovat niin lahjattomia että tuskin osaavat nimeään kirjoittaa. Kyllä se on toisten heistä kirjoitettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti Marjatta noita mainitsemiasi on siellä paljon joukossa, liikaa, ja lisäksi niitä räyhääjiä joita et voi sietää ja joita ei kenekään pidäkään sietää, mutta on siellä paljon tavallisia miehiä, naisia, isejä, äitejä, joiden valinnat ovat johtaneet erilaisiin umpikujiin. Ja vaikka syynä olisivat omat valinnat niin tekemätöntä ei aina saa tekemättömäksi. Kun elämänpiiri kaventuu ja kaventuu, johtaa se väistämättä myös katkeruuteen ja omien todella vähäisten palikoiden jyrkkään puolustamiseen ja koska vallan välineitä ei ole käytössä niin se tapahtuu ilman niitä koodeja ja normeja jotka ovat meille ihan selviä.

      Tuo maastohousumies ei edusta mulle siis räyhäävää rasistia vaan henkilöä jonka tulevaisuusnäkökulma tässä maassa näillä ehdoilla ja menossa ja tulossa olevilla muutoksilla on tukossa. Se ei jaa samaa maata kuin me, koska kokee että sillä on sitä maata vain kynsien alla. Joskus ajattelen niinkin simppelisti että kuten kissat ja koirat näkevät ihan eri merkit pinnalta katsottuna ihan samassa, niin samoin on myös ihmisten kesken. Siksi yksisilmäisyys (muistat varmaan Knasun ja kyklooppi-keskustelun) on yhteiskunnalle niin haitallista.
      Siksi kirjallisuus pitäisi olla mahdollisimman monimuotoista muutenkin kuin tait. ratkaisujen perusteella. Myös tekijöitä tarvitaan piirin ulkopuolelta. Nythän sen ainoan(!) paikan täyttää vain tuo inhoamasi (ymmärrän kyllä)äärihenkilö Hännikäinen. Tarvitaan parempaa, eikö? Rosenlundistahan me molemmat pidimme, minä varsinkin siitä tokasta, mutta hänellä oli suuri rikkaus kulttuurissa, kirjallisuudessa, jossa hän eli ja hän hengitti kokemastaan erilaisuudesta huolimatta.

      jope

      Poista
    2. Sanoin vain, ettei sieltä mahda löytyä kirjoittajia, sellaisia jotka kirjoittaisivat omasta elämästään.

      Poista
    3. Niinhän se on, eikä sitä ei voi tehdä heidän puolestaan.
      Toisaalta mun ajattelu on tässä heikkoa (lievän idealistisen naiviuden lisäksi), koska niin kuin niidenkin joukossa joilta niitä kirjoja tulee, on tuokin porukka ryhmänsä sisällä varsin erilainen verrattuna toisiinsa.
      Jonkun kirjoittama ei edustaisi välttämättä muita lainkaan.

      Tämäkin oli ennen "paremmin":) Tikkanen ja Kihlman kirjoittivat porvariston sisältä ja Ruuth ja Salama työväestön. No, jälkimmäinen toki teki mitä halusi sittemmin.
      Ja jossakin mihinkäänkuulumattomuudessa (hieman handkelainen yhdyssana) heilui Saarikoski.

      Olkoon ihmiset mitä on, voi olla että ajatus työävenluokasta on vanhentunut, vaikka toisaalta sitä se ei kuitenkaan ole.

      jope

      Poista
    4. jope ja Marjatta,

      tuli pari poistoa, kun kirjoitin aluksi pieleen kirjailijoiden vuosiansiot...

      eli toisaalta on niinkin, että monella kirjoittajalla on kuitenkin juuret siellä työväenluokassa, ei ne ajat vielä niin kaukana ole. työväenluokkaakin on monenlaista, voi olla täysin materialistista tai hengellisempää, voi olla toimeentulevaa tai huonommin toimeentulevaa, jos on tullut työttämyyttä ja koulutus on jäänyt vähälle eikä ole ollut eväitä uuteen. monet kirjailijat elävät suunnilleen köyhyysrajalla: oliko niin että kirjallisesta työstä saadut keskiansiot olivat suunnilleen 2000-3000 e VUODESSA kirjalijaliiton teettämän tutkimuksen mukaan. toki sitten mahdolliset apurahat siihen päälle ja muut tulot. mutta kirjoittajalla on tietenkin henkinen työ ja se tuo elämään ainakin jonkinlaista mielekkyyttä.

      jos ajattelen esimerkiksi itseäni, niin luultavasti voisin jollakin tasolla samastua ja kirjoittaa työväen näkökulmasta, ainakin akateemisen prekariaatin, kokemusta siitä on 10 vuoden verrran. ja sitä ennen 7 vuotta opiskelua pienillä (omilla) rahoilla ja velkarahoilla. mutta eihän se olisi mitään syrjäytymisen kuvausta, kun koko ajan oli merkitys ja meininki elämässä.

      omat vanhempani ovat nk. työväenluokasta, vaikka molempien elämässä hengellisyys toi uudet kuviot siihen päälle. isäni on aina yrittänyt kaikenlaista, omien niukkojen tulojen ohessa oli pakko, kun oli kuitenkin iso perhe. ja voi sanoa, että hän myös onnistui yrityksissään erittäin hyvin. vaikka esimerkiksi 70- ja 80-luvuilla omassa perheessäni oli elämä nykymenoon nähden niukkaa ja siihenkin aikaan nähden perusniukkaa, oli ruokaa aina pöydässä ja meillä lapsilla siistit vaatteet ja turvallinen olo. kavereilla saattoi olla juoppo isä, ja vaikka tavaraa oli enemmän (joillakin tosin lukittiin jääkaappikin munalukolla että ruokaa olisi riittänyt), aisti niissä kodeissa kylmyyden, jota omassa kodissa ei koskaan ollut.

      tarkoitan, että jos tsekkaamme "intersektionaalisesti" nykyistä työväenluokkaa, niin sieltä löytyy ihan kaikkea. luultavasti. epätoivoakin tosin ja hämmennystä, niitä varmasti paljon, ja myös luovuttamista. se on kyllä hirveää.

      Poista
  17. Tämä selväntää hyvin, kiitos Vesa. Ja varmistaa että luen kirjan pian, alkoi kiinnostaa ihan eri tavalla.

    Tuo kommenttini oli myös yleisemmin suunnattu poliittisen satiirin suuntaan eikä erit. Juonikkaan kirjaan. Satiiri on, eikö olekin, usein kohteen yläpuolelle asettumista. Kun teemme parodiaa, syntyy sellainen efekti, jossa jokin varmanaoleminen jostain ottaa vain huumoristisen vaatteen. Niin piilotetaan opettava sävy. Jos, ja kun ilmeisesti Y-J välttää tämän, niin se on kyllä silloin hieno saavutus. Hassisellahan oli jokin viritys persujen suuntaan, samoin Melenderillä Lohdussa. Ne oli kyllä typistettyjä hahmoja, sellaisia kliseepersuja. Hyvä jos Y-J ottaa käsittelyynsä koko polit. porukan, mutta mikä ihme siinä on kun establishment ryhtyy parodialle tai satiirille niin kyllä se mehukkain kohde kyllä persu on. Siksikö koska niin toinen? Jengi jonka kannatus maassa 5-10 kuitenkin vain prossan välillä. Sama kuin nilkuttavaa koiraa potkisi.

    Aiemmin tuolla puhuin unesta joka liittyy maamme sotilaalliseen liittoutumiseen joka on kovassa vauhdissa. Siinä on satiirille aineksia. Niin uskomattomista silmänkääntötempuista on kysymys. Ja kysymys mittaluokaltaan valtavaa tasoa. Haavikkohan kirjoitti kuivaa satiiriaan paljonkin. Lehtiä lukiessa tulee mieleen, että olisipa se vielä täällä. Mitä se tästä kaikesta sanoisi? Jenkkijoukkojen maihinnoususta Suomeen kaksi vuotta sitten. Ja siitä kuinka nykyinen puol.minist. haluaa lisää ja lisää. Ehkä se edes kustantaisi myös sen maastohousumiehen Käpylä-romaanin ihan vain piruuttaan.

    Tänään olen miettinyt ihan pienen lapsen uskoa aikuisiin ihmisiin. Sellainenhan uskoo että me tiedetään ja hallitaan ja turvataan kaikki. Että me ollaan aikuisia ja me hallitsemme maailmaa eikä sen kaaos meitä. Sitä pikkulapsen toivomaa olemista meidän pitää tavoitellakin eikä ironisoitua, sirpaloitua eikä kyynistyä. Hyvä tietää että me kaikki täällä olemme tässä samalla linjalla vaikka ehkä eri tavoillamme. Jossakin jollakin tasolla on ehkä se ihan oikea hyvien ihmisten kylä, jossa idealismi ja ironia ovat tarpeettomia. Jos ei ole, niin ne pikkulapset ovat kamalalla tavalla väärässä meistä.
    Tuo oli isänpäivän kunniaksi...

    jope

    VastaaPoista
  18. jope, kunpa olisi jossain sellainen maailma tai edes kylä. meinaa välillä kaikenlainen usko loppua, mutta eihän sitä lapsille voi näyttää. heidän on löydettävä omat mahdollisuutensa ja heille on näytettävä maailma niin valoisana kuin suinkin, toki tiettyä realismia unohtamatta, koska heitä myös valmistellaan maailmaan joka jo on ja joka tulee. toivon, että he löytävät itselleen maailman tai paikan, joka olisi parempi kuin tämä ja se minkä itse näen siintelevän edessä.

    VastaaPoista
  19. On kai niin, että tietoisuuden rakentamisessa työväenluokka riistää itse itseään. - Tarkoitan näitä videoblogien pitäjiä sun muita. Siellä kaiketi liikkuu rahakin toisella tapaa kuin perinteisen kirjallisuuden piirissä. Kaikkea en ymmärräkään, alan olla vanha.

    Jos hömpällä tienaa tässä ja nyt ja samalla siinä toteutuu kaipaus julkisuuteen ja starana olemiseen niin sitä sitten.

    Toista on käyttää vapaa-aikansa kuukaudesta toiseen romaania jyystäen varsinkin kun julkaisumahdollisuudet ovat aika epätodennäköisiä.

    Puhe työväenluokasta on tietysti hassua, koska ei sitä palloa kukaan ota vastaan.

    Työväenkirjallisuus edellyttäisi sitä, että ihmiset eläytyisivät itseensä, mutta ihmiset eläytyvät unelmiinsa, he katsovat kaukaisuuksiin yli reaalisen positionsa eikähän siinä mitään pahaa ole siinäkään.

    Kun Louhimies taustoitti Tuntemattomassaan Rokan maatalousyhteisön maisemaan niin se oli se helpoin vaihtoehto. - Olisi voinut taustoittaa jonkun sotilaan teollisuusyhteisön vuokrakasarmiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oliskin, koska itsekin oli tehdastyöläinen.

      Tuli mieleen eräs kirjailija, jolta olen lukenut kahta kirjaa vaille kaiken, Rosa Liksom. Ne mitä en ole lukenut ovat Finlandia-palkittu Hytti nro 6 ja uusin Everstinna.
      Liksomin varhaiset novellit kertovat marginaali-ihmisistä ja ovat rautaa. Jari, luulen, että sinä pitäisit. Oletko lukenut?
      Entä toiset, onko Likosm tuttu marginaali-ihmisten kuvaajana?

      Poista
    2. Marjatta, olen lukenut melkein kaikki Liksomit, mutta en tuota uusinta, kehuttua romaania. Pidän hänen novelleistaan, Kreisland ei napannut, Hytti oli erilaista Liksomia ja kyllä se toimi, vaikka ei olekaan lempikirjojani - jollekin se on varmasti melkoinen nostalgiatrippi.

      Poista
  20. Kyllä minäkin olen lukenut, siitä on aikaa, mutta jotenkin tässä se mun (tyhmä) kysymyksenasettelu palautuukin lähtökuoppiinsa: missä ovat ne jotka kirjoittaa omasta sosioekonomisesta marginaaliudestaan itse?
    Liksom on kai jonkinlainen, tai oli, vaihtoehtoihminen ellen muista väärin, mutta sitähän ja niitähän minä en tässä hae, he ovat aina olleet hyvin produktiivisia. Liksom on ainakin lehtijuttujen perusteella ihan pääkaupungin kulttuurikermaa. Ja älkää nyt vaan käsittäkö väärin, ei siinä mitään vikaa ole, mutta sanoin tuon koska on mietitty marginaalin ylöskirjoittajaa todellisesta marginaalista.

    Se mitä Vesa sanoi kirjailijoiden ansioista on tietenkin juuri noin. Valitettavasti. Tässä missä itse nyt asun, asuu ihan lähellä yksi maan menestyneimmistä kirjailijoista mitä maassamme on, ja pari katua sivummalla ikään kuin se vastakohta, ntamolainen. Tai asui pitkään ainakin. Mutta en minä tulotasoa niinkään miettyt, vaan ajatusleikkihän lähti mahdollisuudesta että "valkoisesta roskaväestä" tulisi todella merkittävä tekijä joka ei pelaisi millään sovituilla ehdoilla, ei edes sopimusrikkomusten (postmodernismi) ehdoilla.
    Mutta kuten tämä hyvä keskustelu osoitti, sellaista on kai ihan turha odottaa.

    Miten mä en vieläkään ole päässyt yli tuosta nimityksestä valkoinen roskaväki, jota menestyskirjailija käytti ? Pitäisi kai jo antaa anteeksi. Ehkä siksi että tosiaan tunnen ihmisiä jotka tuohon porukkaan kuuluvat ja en osaa etäännyttää heitä siksi ajattelustani. Mun patentti on naurettavan yksinkertainen tämänkin asian hoitamiseen, tai ainakin parannusyritykseen. Työ. Oikeaa työtä oikeissa työpaikoissa oikealla palkalla (!) on maahan saatava ja meistä tulee sitä kautta armollisempi ja suvaitsevampi maa. Veroja korottamalla se työ ei maahan tule, vaikka niin minäkin luulin 25 vuotta -puolen vuoden näennäistyö syrjäytyneelle ei ratkaise mitään, tarvitaan työvoimavaltaisia firmoja jotka menestyvät, viihtyvät ja pysyvät tässä maassa ja luovat siten ympärilleen kalifornianaurinkoa. Uskomatonta mutta pakko se on myöntää. Lähiöt voidaan ladata tupaten täyteen syrjäytymisen seurauksia hoitavia psykologeja, mutta muuttaako se mitään? Voidaan kehittää pilleri joka auttaa tyytymään uimahallialennukseen ja ilmaisen kirjastokäynnin mahdollisuuteen. Mutta työ merkitsee paljon oman elämänhallinnassa, vaikka työ olikin Jumalan ensimmäinen ihmiselle antama rangaistus ( !!) ja jotenkin tunnen sen kyllä itsekin tänään, kun veto on poissa ja yhden päivän vatsasaikulla tätä kirjoittelen.


    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän ällö termi "kalifornianaurinko" tarkoittaa sitä, että ko. osavaltio USA:ssa on maan parhaiten voivaa aluetta, töitä riittää, firmoja ja osavaltio on myös (juuri siksi?) suvaitsevainen ja nykyaikainen.
      Toki tiedän että jenkkilä on...mitä on, en vaihtaisi Helsingin harmautta Friscon aurinkoon henkilökohtaisesti - mutta tuo oli tuossa siis pointti. Eli miten yhteiskunta voi vaatia syrjäytyneiltään päivänpaisteista osallisuutta yhteiskunnallisiin projekteihin kun eri viivalla seisotaan. Ymmärrän todella hyvin jos lähiön leipäjonoäidillä on eri arvot kuin sisarellaan toisella puolella kaupunkia, jonka suurin ongelma on se miten väärin taas joku sanoi somessa tai miksei sen lapsella päiväkodissa saa olla omaa luomuvoita käytössä. Esimerkki elävästä elämästä.

      jope

      Poista
  21. Pitäisi lukea Liksomia. Varmaankin.

    Kirjailijaksi on ymmärtääkseni vain yksi väylä: täytyy lukea ja kirjoittaa. - Jos näistä on vieraantunut niin mitään valkoisen roskaväen kirjallisuutta on turha odottaa.

    Jope, kommenteissasi jo tarjoilet makupaloja siitä mitä itse voisit antaa. Sinähän voisit toimia innostajana! Tee parhaasi ja kirjoita teksti ja kun se julkaistaan niin joku saattaa siitä havahtua. Vaikka sitten vastaväitteisiin sinulle.

    Uskon kyllä, että valkoisessa roskaväessä on oma normipaineensa. Jos alkaa erottua kyselijänä niin saa oudoksutun maineen ja ainahan kirjoittava ihminen on kyselijä.

    VastaaPoista
  22. jope, olen ihan samaa mieltä: ihminen tulee sosiaaliseksi, yhteiskunnallisesti olemassaolevaksi tekemällä jotain siis jonkinlaista työtä, olipa se työ mitä hyvänsä tavalla tai toisella mielekkääksi koettavaa toimintaa, josta saa fyrkkaa. niin yksinkertaisesta se alkaa. pelastaisiko kansalaispalkka jotain? ehkä, mutta ei se tuo välttämättä mielekkyyttä elämään, jos sitä ei muuten jonkin aktiivisuuden kautta ole. tulevaisuuden haasteissa tuollaiset kansalaispalkat ovat haihattelua, luulenpa vaan. elleivät sitten ole keino rauhoittaa rajattu määrä ihmisiä, mutta toimii vain jos ihmisiä on tosiaan rajattu määrä.

    Jari, olet oikeassa valkoisen roskaväen normipaineesta. sellaista on, mutta on sielläkin kunnioitettuja väyliä nousta ylöspäin. kyllä sielläkin on "jumalansa" joita toiset katsovat ja ihailevat.

    "valkea roskaväki" on jotain, johon itse voisin kuulua ja johon voisin liittyä, jos toinen vaihtoehto olisi tervomainen ylimielisyys ja typeryys.

    no joo, en kyllä varmasti voisi jakaa "valkoisen roskaväen" kaikkia elämäntapoja, mutta noin muuten. valkoinen kun olen ja tunnistan myös ne roskan mahdollisuudet ja olosuhteet. voisin olla ainakin sympaattinen näitä ihmisiä kohtaan.



    VastaaPoista
  23. Jari, olet ihan oikeassa: kirjailijaksi tullaan vain kirjoittamalla ja lukemalla ja kirjoittamalla ja lukemalla jne. Neuvot ovat hyviä aina, mutta tärkeintä on oma halu ja halu myös oppia. Voi olla, että olen ollut niin kauan instituution sisällä, että en aina tule ajatelleeksi, mistä oppiminen alkaa, jos joku tahtoo alkaa kirjoittaa.

    Omalla kohdallani se alkoi ideasta. Osasin jotenkin jo kirjoittaa sitä ennen, mutta vasta kun sain idean, mihin kirjoittamiseni liittyy, alkoi tulla jälkeä. No, onneksi on tullut sittemmin aina muutama idea lisää. Mutta korostan: jos ei olisi tullut, olisin varmasti kirjoittanut viisitoista vuotta pöytälaatikkoon. Sanoisin, että vaikeinta on aluksi muodostaa itselleen jotkin raamit ja sanottava. Kaikki muu on sitten työntekoa, joka luonnollisesti ruokkii osaamista ja inspiraatiota - itse en esimerkiksi ole osallistunut luovan kirjoittamisen kursseille ja opetukseen jne. ellei yhtä yhden opintoviikon kurssia lasketa. Opettiko se minulle jotain? Eipä juuri.

    VastaaPoista
  24. Vesa, kirjailijana tulevissa teoksissasi sinä voit olla sympaattinen niitä ihmisiä kohtaan.

    Tai siis olla kuuntelulla.

    Todenkaltaisuus tarkoittaa myös köyhien saatanoiden kuvaamista kuten rikkaidenkin.

    Köyhä ei välttämättä ole kiitollinen vaan katala.

    Mutta että köyhä voi myös olla kiitollinen - riippuu tapauksesta.

    Eräs näkökulma olisi kirjoittaa romaani helsinkiläisen lastensuojelutyöntekijän silmin. Sellaisen joka on kouluttautunut maisteriksi ja hänen isänsä on diplomi-insinööri ja äiti sairaalan ylihoitaja.

    Mutta ennen kuin mahdollisesti itse voin tuon kirjoittaa niin minun pitää ehkä käydä Helsingissä.

    Täytyy hankkia juna-aikataulut.

    No, olenhan siellä aina joskus käynyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jari, ideasi on hyvä! Itse olen Karhunkivi-romaanissa sivunnut tuota lastensuojelun arkea, kun siitä täällä jotain satun tietämään. Ei ole kyllä kovin kiitollinen ja helppo homma. Vaikka tietyt ongelmat ovat nousseet esiin, siellä työskentelee oikeasti myös todella hyviä ja toisia ajattelevia ihmisiä.

      Tunnen köyhiä ihmisiä, jotkut ovat joutuneet siihen asemaan oman heikon elämänhallinan vuoksi. Eivät ole sen jalompia kuin muutkaan. Olosuhteet saattavat tehdä häikäilemättömäksi, olen huomannut. En tiedä oikein uskonko sellaisiin olentoihin kuin kouluttamattomiin jaloihin ja yleviin köyhiin. Toki heitäkin voi olla, mutta ehkä he kuitenkin edustavat sitten jotain vanhempaa sukupolvea. Aika vähän heitä on nykyihmisissä.

      Poista
  25. "'valkea roskaväki' on jotain, johon itse voisin kuulua ja johon voisin liittyä, jos toinen vaihtoehto olisi tervomainen ylimielisyys ja typeryys.

    no joo, en kyllä varmasti voisi jakaa "valkoisen roskaväen" kaikkia elämäntapoja, mutta noin muuten. valkoinen kun olen ja tunnistan myös ne roskan mahdollisuudet ja olosuhteet. voisin olla ainakin sympaattinen näitä ihmisiä kohtaan."

    kirjoita romaani tästä! ajankuva palautuu eroihin. niihin joita netissä kauhistelemme. missä määrin teos on valmis "katoamaan" etiikan luokkien väliin, arvojen mustaan aukkoon? mistä rohkenee lopulta kirjoittaa ilman ironista suojautumista? Tuolla romaanilla yhtäältä kirjoittaisit itsesi ulos "taiteen akatemiasta" ja toisaalta saisit "valkoisen roskaväen" vihat niskaasi alentuvuutesi vuoksi(vrt. intiaanipäähineen käyttö väärässä päässä).

    Tai sitten käytä salanimeä niin ei kukaan tiedä kenen joukoissa seisot. Dekonstruoi kenttä! Siis aidosti eikä vain teoksen sisäisellä "akateemisella" leikillä. Samnalla tavalla salanimi kuin boris verho, jota ei koskaan ole selvitetty (hieno runoteos muuten se kellarissa aina palaa valo).

    oisko tossa jotain jopen hakemaa?

    VastaaPoista
  26. juha, olisi varmasti, voisin tuon jossakin vaiheessa tehdä - ellen ehdi sitä ennen "vieraantua" "kansasta"!

    minulla on tässä tehtävälistalla ensin (kiitos teidän kaikkien):

    - runokäsis (näistä meidän ajoista)
    - romaani (Aleksis, jota Juha sinä taisit myös joskus agitoida minua kirjoittamaan)
    - aikalaisromaani ehdotetusta näkökulmasta, sellaiseen kyllä löytyisi aineksia, jos vain saan asiat ja kielen kohtaamaan... mutta: yhtä hyvin jope voisi kunnostautua tällä saralla... tästä romaanista voisi tulla ironinen myös eliitin suuntaan - olisiko se sitten sallittua? kuuluisi varmasti dekonstruktion luonteeseen, eikä tuntuisi ollenkaan pahalta!

    VastaaPoista
  27. Voi, miten te olette kaikki niin ihanan energisiä ja täynnä suunnitelmia!

    Minä hieman tuosta Liksomista.
    Anni Ylävaara on kotoisin pienestä kylästä Ylitorniolta, sekä henkisesti että aineellisesti ahtaista ympyröistä. Hän otti taiteilijanimen ja piilotteli itseään julkisuudelta pitkään juuri siksi, että kotikylässä ei taiteilijuutta olisi hyväksytty.

    Liksom käsittelee monissa lyhytproosapätkissään oman kotiseutunsa tyyppejä ja asioita juuri kuten ne ovat olleet, mutta etelän ihmiset ovat pitäneet niitä eksoottisina.

    Murteen vuoksi hänen proosansa on nähty usien komiikan kautta, vaikka se on vakavaa.

    Kainuussa meni kerran naapurikylissä näyttämösovitus samoista novelleista, Suomussalmella erään harrastelijanäyttelijän komediallisena monologina ja Kuhmossa kulttuurisihteerin Topi Mikkolan vakavana esityksenä. Esitys koostui syrjäytyneiden miesten tarinoista, miten he ajavat moottorikelkalla 'jänkhälle' ahdistuksissaan, suunnittelevat itsemurhaa, syövät ja juovat itselleen unohdusta, palvovat itseään hyväksikäyttäviä huoria ja päättävät 'mie jätän tämän rakkauhen'.
    Topin esitys oli tallin ylisillä. Yleisö istui ympyrässä ja Topi esitti monologejaan keskellä, vaihtaen vaatteita siinä esityksen osien välillä. Lopuksi hän seisoi kuolinpaidassa valkoiset siivet selässä ja huusi:"Mie olen pi---t jättäny tässä elämässä."
    Kaikki olivat aivan hiljaa, hienot etelän kamarimusiikkirouvat vakavina, ja arvaatte kyllä, kuka oli pakahtua.
    Katsoin myös sen Suomussalmen komedian, se nolotti.

    Topi tekee yhteistyötä Rosan kanssa, ovat samasta kylästä. Hän on myös esittänyt monologejaan Kom-teatterissa.
    Viimeisimmässä Topi esittää Annikki Kariniemeä, josta Liksomilla on myös tämä uusin kirjansa Everstinna. Hän kai kirjoitti teatterimonologin varta vasten Topille.

    Topista riittäisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa. Hän pukeutuu mielellään naiseksi ja elää nykyään miehen kanssa.

    Mutta siis Anni Ylävaara ei ole mikään kermaperse.
    Hän on nuorena ollut Norjassa kalatehtailla ja asunut Kööpenhaminan Christianiassa. Molemmista kokemuksista on syntynyt novelleja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unohdettu vartti on mainio, ostin jo silloin aikoinaan heti. En muista, mistä tuo nimi tuli, mutta nyt tulee mieleen, että joillekki ei oo edes sitä warholin varttia aikaa. Näille kirjan ihmisille esimerkiks.

      Poista
  28. Liksomilla on todella koskettavia novelleja, muitakin kuin niitä rankimpia, joissa on seksiä ja väkivaltaa. Hänellä on silmää piirtää ihmiskohtalo muutamalla vedolla. Se 2000-luvun karnevalismimeininki meni minulta tietyn pisteen jälkeen vähän toistoksi, idea oli kadoksissa. Mutta Hytti palautti uskoni Liksomiin kertojana, vaikka minulle ei löytynyt siitä henkilökohtaista kosketuskohtaa juurikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin ja eihän niissäkään "rankoissa" novelleissa kaikissa suinkaan ole syvimmiltään kyse siitä, että kerrotaan esimerkiksi väkivallasta - se on seurausta asioista.

      Poista
    2. Minä pidän paljon Liksomin kirjasta Maa, jonka teksteissä minäkertoja muistelee ja lopuksi astuu syntymämökkinsä tupaan.

      Liksomilla on vahvoja, väkivaltaisia naisia ja se väkivalta on keino pärjätä niissä oloissa.
      "Rakkauhen jättäminen" on myös keino pärjätä, elää yhdessä, mutta lakata rakastamasta, koska toinen loukkaa liian paljon.

      Poista
    3. Marjatta, Maata en ole lukenut. Se taitaa olla 2000-luvun puolelta? Perhe (2000) on viimeinen jonka luin ennen Hyttiä (2011). Siinä välillä olevia olen vain selaillut. Siinä oli kyllä myös näitä lastenkirjoja (Jepata Nasta). Reitari taisi kyllä olla ihan hyvä teos, vai?

      Poista
    4. Reitari on hyvä, samoin ensimmäiset novellikokelmat Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti 80-luvulta ja 2000-luvulta Väliaikainen.

      Poista
    5. Minua Liksom kiinnosti oikeastaan Kreislandiin saakka (sitä en oikein jaksanut, kun karnevalismi oli jo niin nähty). Perhe oli taas vähän vanhan trangression lämmittelyä, mutta ihan ok, koska Liksom on hauska ja taitava kirjoittaja.

      Hytti on taitava romaani. Pitääpä lukea tuo Maa ja Reitari jossakin vaiheessa ja tämä uusin, Everstinna. Sitä ennen kuitenkin Miki Liukkosen O + se Knasun viimeinen Taisteluni-kirja, joka on multa yhä kesken.

      Poista
    6. Knasun kakkonen, kutonen, Kevät ja Kesä, mun K-suosikkeja joita tulen luultavasti lukemaan sieltä täältä loppuelämäni eri aikoina.
      O kiinnostaa muakin, mutta jaksanko sittenkään?

      Pienoisromaaneja lisää saisi olla! Kuka on joskus valittanut että kirja oli hyvä, mutta liian lyhyt?

      jope

      Poista
    7. jope,

      Knasu n:o 6 on uskomattoman hieno. Samalla yksinkertaista, selkeää, seurattavaa ja todella monikuteista. Kirjallisuuskelat ja niihin yhdistyvät asiat hienoja, sellaisia, joita tekee mieli itsekin nostaa esiin ja jatkaa. Knasun kanssa voi olla rennosti ja silti on syvällinen ja kosketettu olo. Lukeminen ei ole mitään junnaamista, vaan voi mennä mukana.

      Poista
  29. Aika uskomatonta keskustelua. Nimimerkki "jopen" voi unohtaa jo nyt tulevien tekijöiden listalta. Mulla on kyllä lista kuin Vesalla (uskomattoman luottavaisesti taas muuten avasit Vesa juttujasi; kunnioitan) mutta mun ranskalaiset viivat ei liity enää kirjallisuuteeen muuten kuin sen fanaattisena kokijana. Vesalle toivon vielä pitkää kirjailijauraa ja Jarille tien avautumista juuri niin kuin se on sinua varten ollut jo ehkä valmiina.

    Aikalaisromaani avairomaanin mausteilla on ehkä juuri se romaanityppi joka mua eniten vetää. Trivialiteetit ja kummallisuudet ovat tarpeen, mutta silloin kun joku kirjoittaa näkyväksi yleisen ajan ja paikan, se on aina hienoa. Näkökulma voi olla yhteiskunnallinen mutta myös äärimmäisen subjektiivinen, esteettisesti sellainen romaani voi olla hyvinkin traditionaalinen mutta myös tekstiä rikkova, kaikki riippuu, näin lukijan kannalta, miten se tehdään.
    Jotakin tuon "Käpylä"-romaanin kaltaista soisin kyllä. tulevan. Ehkä sitä kirjoitetaan jo Käärmetalon poimuissa.

    Lopuksi suomentajan huomautus. Tämän kommentin kirjoittajalla ei ole sinänsä mitään reaalimaailman Käpylää vastaan. Hän eli siellä onnellisia vuosia, hänen ainoa tyttärensä sai siellä alkunsa ja hän muistaa alueen vihreänä kesänä. Samalla on kuitenkin totta, että tämän maan käpylöissä on niin monenlaisia ihmisiä että kaikki eivät näe samaa kylää talojen seinistä. Niin kuin kaikki eivät näe samaa toivottua maailmaakaan. Joillakin on, joillakin ei ole. Se on osittain väärin, osittain todellisuutta, joka tulee aina olemaan totta. Ja jolle ei ehkä voikaan mitään. Oliko se niitä aikoja kun kommentaattori luki Lundanin Ilman suuria suruja? Se vaikutti häneen vahvasti, toisin kuin sen kaltainen realismi aiemmin, ja siitä, ja omista riipustuksista syntyi tämän ajattelun alkusiemen. Hän näki että Käpylän taviksia ei kuin ollutkaan mukana julkisessa keskustelussa. Siellä luikkivat jossakin, ei kiinnosta. Puutalojen kivat ja vaihtoehtoisen rennot ihmiset (joilla pehmeät eli oikeat arvot kohdallaan) olivat kuin alueen ainoat ihmiset.
    No, nyt olen sanonut jo liikaakin.
    Käpylään tai "käpylään" voisin hyvin muuttaa takaisin. Ei nämä erot niin totaalisia ole, vaikka ei kannata kuvitella ettei niitä ole olemassakaan.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä vielä lisävinkki "Käpylän" kirjoittajalle: https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005446769.html

      ( Ihmisen lainassa kaunis koulutettu nainen kyllä halusi, mutta "iltavahtimestari" ei antanut. )

      jope

      Poista
    2. Jope, tuossa artikkelissa ensimmäinen kaveri syyttää minusta turhaan äitiään. Jos on lukion priimus ja kirjoittaa laudaturin paperit, niin ei kai siinä enää kotiväkeä pidä syytellä, vaan mennä eteenpäin.
      Joihinkin paikkoihin pääsee edelleen helposti laudaturin papereilla, on valtiontakaus opintolainalle ja opintojen ohessa voi tehdä töitä.
      Jostain syytä hänellä on puhti ja luottamus elämään poissa, mutta ei se nyt äidin sivistymättömyyden syytä ole. Onhan se toisaalta inhimillistä vyöryttää syy omasta saamattomuudesta äidille.

      Toinen taas on fiksu kaveri, mutta masentunut.

      Poista
    3. jope, Marjatta, minä ymmärsin kumpaakin kaveria. hienosti kirjoitettu haastattelu. niin, ei ensimmäisen äiti varmaan olisi voinut korjata mitään tuon nuoren miehen elämässä, mutta juuri tämä tyhjyys ja väsymys ja merkityksettömyys, minä aistin sen hyvin nuoren miehen kertomuksesta. ehkä isän aikaisen poismenon vuoksi äiti joutui pojan silmissä suurempien odotusten kohteeksi kuin mitä oli realistista odottaa.

      Poista
    4. No on se kyllä niinkin, totta!
      Itse odotin isältäni äitini kuoleman jälkeen aivan liikaa ja syyttelin häntä mielessäni sisarteni luhistumisesta. Pelotti käydä kotona opiskelijana, kun toinen sisko laahusti zombina kotiutettuna mielisairaalasta ja toinen siipeili siinä teiniäitinä isoäitini passattavana luuseri mustalaisjätkä kintereillään.
      Kun toin lopulta vastahakoisesti Unton ensivierailulle, niin kuulin isäni pahoittelevan hänelle, ettei ole oikein osannut "nuita likkoja" kasvattaa. Ymmärrän, että olin itsekin noihin aikoihin taitekohdassa,
      mutta en haluaisi ajatella sitä. Oli ehkä jopa todennäköisempää, että elämä olisi lähtenyt huonoon suuntaan.
      Kokemukseni ovat varmaan tehneet minusta aika jyrkän.

      Poista
  30. (Välihuomautus: dokumentti Vihaani ette saa on hieno. On jo lopuillaan mutta Areenalta näkee.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen yhä enemmän sitä mieltä, että dokumentit haastavat fiktiota enemmän. (Ehkä kirjoitan tästä.)

      Poista
    2. "Taide ei häiritse yleisöä koska taiteilijat kuuluvat
      samaan luokkaan yleisönsä kanssa ja pitävät siksi
      samoja asioita sopimattomana.

      Maailma olisi täynnä käyttämätöntä vihapuhetta
      taiteilijoiden muokattavaksi, mutta siihen he eivät
      uskalla tarttua."

      Noin kirjoitin täällä joskus aikoja sitten. Sama aihe näköjään vaivaa.

      Poista
  31. Tuo dokkari näyttää vertaistuen tärkeyden. Paha ei ole niin pahaa yhdessä koettuna.

    VastaaPoista
  32. Itse olen hieman hukassa asioiden kanssa.

    Ajatellaan käsitteitä kunnianloukkaus, vihapuhe, vihainen puhe.

    Ajatellaan asiaa TAITEELLINEN VILPITTÖMYYS JA LASKELMOIMATTOMUUS.

    On menestyskirjailijoita, jotka osuvat aina aikakauden kehyksiin ja saavat aplodit. He ovat kai semmoisia. He eivät mahda sille mitään, etteivät koskaan syyllisty sopimattomuuksiin. Kirjoitan alle muutaman rivin, joka voisi olla romaanini alku.

    "Vaasassa aloitti toimintansa helmikuun 2018 alussa Valkoisen Suomen Pankki. Siitä tahdottiin tehdä pankki kaikille (mainoskampanjaan Älä punastu, tule meille pantiin paljon rahaa). Pankin johtajaksi valittiin Aaron Katz. Kun hän saapui työpaikkakokoukseen niin pankin toimihenkilöt miettivät johtuiko hänen ylimyksellisyytensä, tuo korostunut ylväys, juutalaisesta taustasta, mutta eihän sitä sopinut sanoa ääneen vihapuhetta kun pelättiin."

    Voisiko tuollaista kirjoittaa? Jos ei niin millä perusteella ei?

    En ole ylläolevaa vielä kirjoittanut. Nyt minä vain kysyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sopisi minusta, on avointa syrjivää vihaa ja on salavihaa.

      Mutta entä jos menisit suoraan tilanteeseen ja aloittaisit dialogista ja/tai menisit kokouksen osanottajien ajatuksiin, joissa kyseinen asenne vähitellen paljastuu. Itse ajattelijatkin vastahakoisia näkemään tätä rasismia.

      Poista
    2. Olen tästä kirjoittanut täällä postauksiakin: Dickeyn romaani Syvä joki ja Peckinpahin Olkikoirat olisivat tänään ilmestyessään marginaaliin tuomittuja. Niiden ytimestä, varsinkaan Dickeyn kirjan, ei löydy humanismin lämpöä. Sen kättä ei ojenneta. Eli kyllähän näitä on mutta populaarimmalla puolella, Dickeyn romaanihan liikkuu siinä rajalla. Luen juuri Terry Hayesin koukuttavaa ja vaikuttavaakin agenttiromaania Veltaja. Sitäkin lukiessa voi jollakin menne kieli kurkkuun.

      Populaari on vapaampi alue olla "tahditon". Siksi arvostan sitä paljon.

      Poista