DeLillo on minulle nykyisin hankala tapaus. Mao II tärähti tosi lujaa, ja Valkoinen kohina miellytti paljon. Esittäjä oli sitten kova pettymys. Samoin Omegapiste ja tämä viimeisin Nolla kelviniä. Kosmopolis olisi maistunut minulle paremmin yhden miehen kamarinäytelmänä, näyttämö kun tuntuu aina kestävän vertauskuvallisuutta romaania
(ja elokuvaa) paremmin.
Omegapisteen luin nyt vielä uudelleen ennen tämän kirjoittamista. Marisemani kerronnan sävy yhä häiritsee, mutta mikäli nyt ymmärrän yhtään, idea on silti vahva ja kaunis: ei mikään historiallisuus, ei mikään vetäytyminen eikä filosofinen ja esteettinen reflektointi tai reduktio voi asettaa läsnäoloa. Jo tämä pyrkimys on elämästä vieraannuttavaa. Romaanin upotettu "analyysi" Douglas Gordinin installaatiosta 24-tuntinen Psyko havainnollistaa tämän mahdottomuuden: äärimmäisinkään hitaus ei tarjoa läsnäoloa, mikään tarkkuus ei riko odotuksen lumoa. Havaittuun ei voi sulautua. Mutta kun läheinen ihminen katoaa ja tuntuu vievän jotain sisintä mennessään, omegapiste "paikantuu" ja voimallinen kokemus ja sen asettamat kysymykset nousevat esiin. Se on sitten toinen juttu, miten niihin vastataan. Jos mitenkään. Näin DeLillon pienoisromaanin tulkitsen. Mutta edelleen: teho olisi ollut vaikuttavampi ilman DeLillon jo maneerilta maistuvaa tyyliä.
Millainen sitten lienee ylistetty Alamaailma? Uskallanko edes yrittää?
Itse olen lukenut vain Kohinan, Putoavan miehen ja juuri tuon Omegapisteen.
VastaaPoistaKuvauksesi tuosta jälkimmäisestä tuo oikein hyvin sen tunteen esiin, mitä lukiessa koin. Kirja tuntui voimakkaan etäiseltä koko ajan, mutta hyvinhän se oli tehty.
Valkoisessa kohinassa oli taas "aitoja" ihmisiä, mutta eliväthän hekin tutkiemensa ilmiöiden kautta eivätkä itse. Voisi sanoa, että nuo kirjat kuvaavat postmodernia luokkaa, joka on itse itsensä tilaansa saattanut. Parin kaverin kanssa joskus 90-luvun lopussa vielä jutellessa leikittiin että ollaan sellaisia myös, mutta muistan että nopeasti joku petosilmaisin sai nauramaan itselle, että hei ei viititä, ei edes leikitä...Olisiko se sitten ollut juuri tuota itsen "metaistamista" - ja meidän kaduntallajien tapauksissa myös ilman aitoja välineitä ja aitoa tarvetta kokea muuta kuin veren kohinaa suonissa.
Itse liitänkin de Lillon jotenkin mielikuvatasolla USA:n itärannikon yliopistomaailmaan, joka on mulle samalla mielikuvatasolla juuri se paikka, mikä voisi mulle olla yksi helvetin piireistä.
jope
Tosiaan Nolla kelviniä menee vielä abstraktimmaks pohdiskeluksi. Sitä lukiessa ei tule ajatelleeks kuolemaa eikä katastrofeja joita nuo ihmiset syväjäädytykseen älyttömästi pakenevat. Kaikki on niin eteeristä, kuin installaatiota... mccarthyn Tie on jotenkin vastakohta Kelvinille... (luen aina välillä vesittynein silmin sen äidin lähdön Tiestä). Oliko Putoava mies millanen?
PoistaOmegapisteen kaltainen, etäännytetty teksti WTC-iskusta. Kirja saanut nimensä niistä jotka heittäytyivät alas torneista. Jos en muista väärin, taisi tässäkin kirjassa olla performanssitaide mukana.
PoistaMuistan kirjan kuitenkin osuneen omaan ahdistukseen, sillä 911-päivänä ahdistuin henkilökohtaisesti eniten juuri noista alasheittäytyjien kuvista. Lukiessa mietin deLilloa joka käytti juuri sitä materiaalina. Olinko hieman jopa raivoissani etäiseksi kokemani käsittelytavan vuoksi, vaikka samalla tiedostin, että mistä tahansa voi kirjoittaa miten tahansa.
Mutta yleisesti muistan tuona päivänä joutuneeni raivon valtaan ja toivoin tätsin vapautuneesti mahdollisimman massiivista (kosto?vastaiskua. Pieleenhän se kaikki meni, vaikka tuo normaalireaktio, sananmukaisesti inhimillinen vieläpä, on kyllä sellainen että siinä en koe olleeni suuri syntinen, vieläkään. de Lillo kyllä käsittelee tätä aikaa, se on sen kunniaksi, vaikka keinot ovat rajusti etäännytettyjä. Tämän ajan mukaisia nekin?
jope
Itelle wtc-iskuista tuli kakssuuntanen reaktio. "Usa saa mitä kerjää" ja samalla kauhistus ja viha juuri noista viattomista uhreista.
PoistaTotta tuo, mutta kaiken väkivallan voisi selittää aina noin: tätä ne halusi itse, syyllistää uhrin.
PoistaMikään ainakaan oikeudenmukaisuuden logikka ei tuota pohjattoman rasistista iskua mielestäni kyllä vaatinut.
Mun USA-suhde on kovilla aina kun katson telkkua. Siis surffaan kanavilla. Se mieletön sisällöttömyyden kuona, mitä TV-Usa syytää maailmaan. Ja me tietenkin osataan itse jo tehdä sama perässä, meillä on omat dudsonit jne.
Mitä USAn poliittiseen toimintaan (ja sen seurauksiin) tulee niin mielenkiintoista on, että juuri ne jotka haluaa että USA vetäytyy maailmasta omaan kuoreensa ovatkin europpalaisten mielestä pahiksia. Ei saa vaikuttaa maailmassa ja silti pitää vaikuttaa...
Mitä jenkkimielen merkittävimpiin teoksiin tulee niin nythän on vasta suomennettu Ayn Randin Atlas Shrugged, Kun maailma järkkyi. Vaikka tekijä ei ollut varsinainen kirjailija, tuntee sen jokainen amerik. tekijä läpikotaisin ja sitä useassa kohtaa heijastellaan, myös Kohinassa.
En kyllä jaksa lukea, vaikka kuulemma maata on mahdotonta ymmärtää ilman sitä. Siellähän on niin monenlaista rebuplikaaniakin, ettei kahden käden sormet riitä. Lincolnista alkaen.
Nytkin kun viimeisintä Trump-sekoilua seuraa niin nostan mielelläni kädet pystyyn ja totean, että en ymmärrä tuosta maasta mitään. Jenkit on samalla tavalla eri sivilisaatiosta kuin venäläiset. Silloinkin kun he ovat meidän mielestämme käsitettäviä ja "oikealla" asialla.
Cormac on Juha kyllä meidän mies Lännestä, se on momta kertaa todettu. Tuon kirjan kova kauneus ja sisältö muuttaa minua joka lukukerralla. Luepa vielä Kertomus sokeudesta siihen viereen niin näet samaa. Ja pikkuasioista vääntäminen jää toistaiseksi taas vähemmän pienemmälle. Ja meta vähenee olemattomiin.
jope
Tarkennan siis että tuo ajatus oli automaatio ja en itsekään pitänyt siitä.
PoistaTuolla on kertomus sokeudesta hyllys on enkä myy enkä lahjoita.
PoistaDon DeLillo on jäänyt minulle etäiseksi: kirjoittaa taitavasti, mutta esimerkiksi Omegapiste jäi kesken. Periaatteessa teknisesti täydellistä kirjoitusta, mutta hahmot niin etäisiä, että ei vaan jaksanut kiinnostaa (ja ne metajutut on todella nähtyjä). Cormac McCarthy on tässä suhteessa täysin päinvastainen: osaa luoda hahmoja, joiden kanssa alkaa elää.
VastaaPoistaKertomus sokeudesta on minullakin hyllyssä. Aloitin sen vuosia sitten, mutta jäi kesken jonkin nyt jo unohtamani asian vuoksi. Luen kyllä jossakin vaiheessa loppuun.
Jännästi kaikilla meillä De Lillosta sama perusfiilis. Eli pitäköön metatunkkinsa!
VastaaPoistaTunnustan mielelläni, että en ymmärrä myöskään Valkoisen kohinan suuruutta. Sitä oli kiva lukea joo, ja tajusin ne hahmot ja vierauden itsestä, mutta ne kysymykset eivät tulleet mua lähelle. Kuolema tietysti poikkeuksena. Se johtuu kai sielun verenkierrosta, en tunne juuri koskaan mitään tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta.
Uskomatonta on että me elävät kykenemme kuo,eman
taustakohinan niin täydellisesti melkeinpä poistamaan mielestämme. Toivotaan nyt kuitenkin pitkää tervettä ikää kaikille täällä, vaikka kylmät väreet menee kun ajattelen jotain tilanetta 10 vuorra taaksepäin, se oli todella kuin hetki sitten. Pystyn muistamaan ihan pikkujuttuja tammikuulta 2007. Tai vuodelta 1997. Ja sitten sama 10 tai 20 vuotta eteenpäin! Jos ajattelen sitä: tottakai paniikki iskee. Tunne että enhän minä voi "tämän" sallia näin mennä, ja näin nopeasti.
jope
Jäi vaivaamaan tämä nopeasti kirjoittamani: "en tunne juuri koskaan mitään tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta. "
PoistaTottakai tunnen jotakin sen tyyppistä, useinkin, mutta sitä lajia, mitä pidämme jonkinlaisena eksistentiaalisena tyhjyytenä, itsestä ja maailmasta vieraantuneisuutena jne. en onnistu juuri koskaan kokemaan, niin että voisin (nyt tulee interkuvallinen vitsi) kokea Antonionin elokuvat sisältä käsin.
Maailma on niin täynnä kaikkea kiinnostavaa ja jos ikuisuus on, on kaikki vieläkin villimpää. Oma elämä on pientä, mutta sekin on suurta kun tätä kaikkea saa olla mukana katselemassa ja minimaaliesti kokemassakin. Silloin ei vieraantuneisuusahistus yllätä. Muut ahdistukset kyllä, konkreettisemmat. Niitä riittää. Ja kuten tiedätte maailmanahistukset säilyttävälle anarkisti-radikaalikonservatiiviselle minälleni ovat myös joskus häiritseviä.
Toinen ihmisyyden perustunne mikä mulle mun luupäisen aivokemian vuoksi on lähes tuntematon, on yksinäisyys. Olen saanut niin ei-kollektiivisen mielen että pärjään oikein hyvin ilman seuraa ja samanmielisyyttä, mutta onneksi pärjään myös seurassa jos on tarvetta, jopa yhtenä seurallisimmista ja joustavimmista.
Mutta tämän kävin lisäämässä jotta en vaikuttaisi yli-itsevarmalta, kun en ole kovin itsevarmakaan ja
jos nyt joku olisi sattunut tuohon kiinnittämään huomiota.
jope
jope
VastaaPoistavaikka sä olet radikaalikonservatiivi ja minä vasemmistoradikaali, niin symppaan sua aivan kamalan paljon. ehkä juuri meidän samanlais-erilaisten aatteiden takia sun ajatukset tarjoavat harvinaisen haastavan, esteettisen ja älyllisen lukukokemuksen mulle. pienimmilläänkin ne vievät minut sisäiseen itsetutkisteluun. tykkään erityisesti siitä, että katsot elämää ja maailmaa suoraan, etkä abstraktioiden viitekehyksessä.
ps. olen pitkälle juha hurmeen kannalla tässä maailmanahistus-asiassa. "taide ja tiede ovat ainoat työkalut, joilla tämä sotku on selvitettävissä, jottei kehitys apinasta ihmiseksi jäisi pahasti kesken."
kaikille teille terveisiä niukkalumisesta saaresta. lumessa ei näy hiiren hyppäämää. illan alkaessa hämärtyä löysin sentään yksinäisen jäniksen jäljet.
meri
Kiitos meri kommentista, ja positiivisuudesta. Haluan kuitenkin tarkentaa, että sillä mitä minä nimitän "radikaalikonservatiivisuudeksi" ei ole juurikaan mitään tekemistä oikeiston tai sen suuntaisen radikalismin kanssa, vaan olen enemmänkin menneen ajan mies, nostalginen konservatiivi, joka haikailee mennyttyä ja ehkä jopa menetettyä.
PoistaKonservatiivuus tässä mielessä on niin hiljainen ja harvinainenkin valinta, tai mieltymys, että siitä ei meteliä kuule oikeastaan mistään. Sitä vain toivoo ettei maailma muutu liian nopeasti tai monessa kohdassa lainkaan.
Toki se on epärealismia ja unelmointia, jos mikä koska kaikki muuttuu, se on elämän luonnonlaki. Unelmointi onkin nykyään enemmän konservativiaa ja liberaali ajatusmaailma ajankohtaiseen tarttuvaa. Ikään kuin hidas ja unenomainen olisivat vaihtaneet teknokraattisen ja tehokkaan kanssa paikkaa keskenään. Konservatiivi uneksii, unelmoi, liberaali muokkaa ja muuttaa maailmaa (toivottavasti edes paremmaksi).
Eli kovin radikaalia ei ole siinä, että ajattelee ja toivoo samalla tavalla kuin monet sukupolvet ennenkin.
Käytännön tasolla sitten mun mennytmaailmaisuus näkyy ehkä suhteessani teknologiaan, se on so pooring. No, kännykkääpsit on vielä leluja, mutta koska kaikki meidät tullaan siruttamaan (vapaaehtoisesti) ennemmin tai myöhemmin (sille alku on jo kylvetty pankkikorttien etälukuominaisuudrella) niin kai mun maanpakolaisuus ja turvapaikanhakijuuskierre alkaa siitä sitten:)
jope
Täälläkään ei ole lunta. Mutta ajattelen että maa ei ole musta, vaan että se on vihreä - niin kuin se onkin.
jope, tavoitan tunnelmasi ja taidanpa jakaakin suurimman osan niistä!
Poistameri,
VastaaPoistaolen yksilötasolla samaa mieltä tieteen ja taiteen merkityksestä. sitten tarvittaisiin myös niiden tulosten ymmärtämistä yhteiskunnan ja globaalien mekanismien tasolla ja tarvittaisiin myös radikaalia toimeenpanoa ja vastuuta. muutoin me olemme viimeisiä sukupolvia, jotka voivat haaveilla jostain hyvästä. valitettavasti asioiden muuttaminen tarkoittaa jotain humanismin ja yksilön vapauksien ylittävää - ainakin minun on vaikea nähdä muuta tietä. suoraan sanoen en usko, että selviydymme kovin hyvin. joka tapauksessa: hyvää alkanutta vuotta! olen lueskellut primitiivisiä metsästykseen ja kalastukseen liittyviä artikkeleita ja muita ja tuntuisi huokuttelevalta taantua ja elää niin kuin tätä maailmaa ei todella olisi, sulkea silmät ja teeskennellä olevansa pelkkää ruumista ja olla mahdollisimman monta kuukautta vuodesta muinaisihminen. tällaista taisi olla Linkolan eskapismi, kun tajusi että päin persettä menee eikä mitään tarvittavia toimenpiteitä saada aikaiseksi.
jope
VastaaPoistajos konservatiivisuutesi on nostalgiaa, niin sitten olen täysillä mukana!
en tiedä onko nostalgisuuden lähteet meille samoja. mulla on kaipuuta mm. intoon ja aatteeseen, patinoituneisiin kalevalakoruihin, perinteisiin antikvariaatteihin, meidän hertsikan kerrostalon kaksioon, jonka yläpuolella oopperalaulaja availi ääntään joka aamu kello kahdeksan.
se on kaipuuta siilitien vitosen pihajengiin, john waynen länkkäreihin, mustikkamaan kesäsiirtolan kaurapuuroon, suvannnontien puutalon hellahuoneeseen, jossa istuin taideakatemiassa opiskelevan ystäväni qrocuis-mallina, ja kuusitien mummolaan, jossa veljen ja mun leikkikaluina toimivat vaarin tupakka-askit.
kaipaan sitä aikaa, jolloin komisario palmu harjoitti ammattiaan rikoskomedian vaikeassa lajissa. kaipaan vanhaa helsinkiä ja leo jokelaa. kaipaan kouluruokalan yksinkertaista ruokaa ja luokkahuoneita, joissa lyijykynä oli suurin innovaatio.
kaipaan viru-hotellin selkeää ja yksinkertaista neuvostomuotoilua ja vladivostokin junaa, jossa istuin 17-vuotiaana yksin viikon suuntaansa. kaipaan vanhoja sherlock holmes -aikoja; minua on aina viehättänyt novellien ajankohta. viktoriaanisen ajan englannissa hevoskärryillä ei takaa-ajokohtauksissa hurjastella ja öljylamppujen valossa ratkaistaan monta arvoitusta.
on minun nostalgiani myös kaipuuta siihen eino leinon runoon, jossa hän toivoo, että suuret aatteet tekisivät tänne pesän. toisaalta en tiedä onko suurilla aatteilla enää mitään merkitystä päivän politiikassa. mulla on kuitenkin muistissa se aika, jolloin yhdessä lauletuilla lauluilla oli valtava voima. yhden vuosikymmenen poliittisissa traumoissa kieriskeltyäni laulan minäkin ettei rakkaus synny ilman oikeutta.
meri
Olipa hieno,kaunis meri.
PoistaMulla on ihan samantapainen lista, kirjoitan sen joskus, luulen että kaikilla melkein on tuollainen; mutta sen lisäksi olen konservatiivi-nostalgikko myös suhteessa ihmismielistä käytävään kamppailuun.
Tuli puoliksi vitsinä mieleen, koti, uskonto, isänmaa, mutta heti sen jälkeen että jos tuon kolmikon riisuu kaikesta siitä mihin se on puettu, niin mulle sopivat nuokin ihanteeksi, edelleen, kaiken jälkeen.
-Perhe joka yrittää omin heikoin voimin Jumalankin apua pyytäen pärjätä niillä edellytyksillä mitkä on ja siinä maassa mihin ovat syntyneet.
Tuossahan meillä on koti, uskonto, isänmaa niin kuin se on aina ollut, ja voiko tuossa olla kenelläkään mitään pilkkaamista!
Täytyy seuraavaksi kai vapaus, veljeys ja tasa-arvo vapauttaa samaan tapaan niiden päälle kertyneestä...kermasta!
jope
P.s.
Olen asunut sekä Hertsikassa (88-89), Siilitiellä, että Vallilassa (kolmeen kertaan), eli että aika hauskasti osui nuo sunkin nostalgiakoordinaatit.
Toki, kaipaan mä kauemmas kuin kasarille.
PoistaTai tarkemmin ajatellen en kaipaa mennyttä enkä takaisin minnekään, kaipaan tätä aikaa tässä ajassa ilman ajatusta että kaikki on saatava muuttumaan heti ja nyt.
Ilman sitä että vanhat mallit on ahdistavia ja kaikki uusi on vapauttavaa. Luulen että meitä on aika paljon ihmisiä jotka emme halua yhtään enempää enää tästä "vapautua."
Ja voihan olla että kaikki tämä on vain mun päässä, mutta ainahan jotain jokaisella jotain päässä on.
jope
vesa
VastaaPoistamullahan on tämä mahdollisuus pitää eskapismia yllä, koska olen niin periferioitunut tänne kartan reunalle. täällä taantuu todella helposti muinaisihmiseksi, kun saa itse valita ärsykkeittensä määrän ja lähteen. teen täällä just sitä samaa mitä penakin. päivän kohokohta on se kun näen luotokirvisen.
sitä, että pitää eläimen, puun tai kasvin elämää arvokkaana pidetään jotenkin hupsuna, naurettavana, elämästä vieraantuneena. täällä on kuitenkin helppo olla eksentrinen, vapaamielinen oman tiensä kulkija, joka lannistumatta tappelee systeemiä vastaan ja yrittää parhaansa mukaan suojella elämää ympärillään. ihmisten ilmoilla olisi paljon hankalampaa.
meri
meri, älä huoli eksentrisyydestä, luonnon rakastamista "konservatiivisempaa" ajatusmaailmaa ei olekaan. Siis kauniilla tavalla.
PoistaLuonto on mitä se on ja syntyy samana uudelleen ja uudelleen vallankumouksia tekemättä.
Mun onkin aina ollut vaikea hahmottaa luontorakastajan maailmankuvaa, jos se on samalla ihmisten maailmassa läpiliberaali kaikelle uudelle. Mutta kaikkeahan ei tarvitsekaan ymmärtää, ristiriitoja on kaikessa.
Olof Lagercrantzin kirjoittamassa maailman hienoimmassa elämänkerrassa, tietty Strixistä tämä kuvataan upeasti: aluksi radikaali uudistusmielinen sosialisti alkaa seurata luontoa ja sen järjestystä ja päätyykin samaan myös ihmisten suhteen, tosin omalla nyt konservatiivisella ja omaperäisen radikaalilla tavallaan.
Vähän ehkä nyt tyhmä yksilöesimerkki, mutta koska tunnet aihetta, toinpa esiin.
jope
Jope. Se ettet koe mitään eksistentiaalista tarkoituksettomuutta on luonnollista, koska tarkoituksettomuus ja tyhjyys ovat myyttejä. Näin kuule uskallan väittää. Mihin niitä tarvitaan ja kuka tarvitsee? En tiedä. Kuten jo olen aiemmin kirjoittanut, jonkin korkeamman kauppiaat siihen taitavat vedota. Tai eksistentialistifilosofit että voisivat filosofiaansa harrastaa (ennen kuin sen nihilisminsä oikeasti ylittävät eivätkä halua rypeä tarkoituksettomuudessa). Muuta mieltä en siihen löydä. Aito ahdistus on psyykkistä kipua tai eettistä epävarmuutta. Ainakin jälkimmäistä olet tuntenut, mikäli olen sinut oikein ymmärtänyt. Aito ahdistus ei vaadi taustakseen esteettistä eli taiteellista tai filosofista tarkoituksettomuutta tai turhuutta. Joku muu sitä aina tarvitsee. Tarkoituksettomuus on suuri kusetus.
Poistameri, onnellinen tilanne, saari, eristys, vähän ärsykkeitä jne!
Poistajuha
VastaaPoistakommenttisi suututtavan autistinen ja flegmaattinen. en voi ikipäivinä ostaa sitä, että tarkoituksettomuus ja tyhjyys olisivat myyttejä tai että tarkoituksettomuus olisi suurta kusetusta.
ei ainakaan minun elämässäni, eikä thomas bernhardinkaan kirjoissa, joiden henkilöhahmot ovat jo lähtiessään ikään kuin matkan päässä. oikeastaan koko bernhardin tuotannon avain piilee tarkoituksettomuudessa. en taida tietää ketään toista kirjailijaa, joka kuvaisi niin hienosti tätä meidän ihmisparsojen taiteilua elämänhalun ja sen menettämisen välillä.
elämässäni on ollut ziljoonia hetkiä, jolloin minua on jäytänyt sisäinen tyhjyys ja elämän tarkoituksettomuus. silä ei todellakaan ole mitään tekemistä minkään "eettisen epävarmuuden" tai "psyykkisen kivun" kanssa.
tähän saakka olen kuitenkin aina päässyt ylös eksistentialistisen ahdinkoni suosta. keinoja on luvuton määrä. tarkoituksettomuudesta johtuvaa alakuloa vastaan voi taistella vaikka hankkiutumalla oluen ja ystävien seuran äärelle. lisäksi olen oivaltanut, ettei elämässä ole sitä yhtä suurta tarkoitusta, vaan on erilaisia tarkoituksia, hetken tarkoituksia. ja tarkoitukset vaihtelevat elämän myötä.
jos tarkoituksettomuuden kokemus lobotomoidaan pois, vallitsee ihmisen elämässä kyllä melkoinen perustavien merkitysten puute ja tyhjyys. silloin ihan olennainen perspektiivi ihmisyydestä jää pois. enkä puhu nyt mistään pinnallisesta tänään-ei-huvita-mikään -tarkoituksettomuudesta, vaan pohjattomasta kuilusta. syvyydelle antautumisesta ahdistuksen edessä.
meri
meri. Kommenttisi on nyt hirveän inspiroiva.
PoistaBernhardin tyhjyyden voi yhtä hyvin tulkita nousevan kirjailijan luonteesta ja persoonasta, mitenkään universaaliksi ja välttämättömäksi kokemukseksi en sitä koe.
"jos tarkoituksettomuuden kokemus lobotomoidaan pois, vallitsee ihmisen elämässä kyllä melkoinen perustavien merkitysten puute ja tyhjyys."
Itse en vain koe noin. Olemassaolon mielekkyys ei minulle vaadi tarkoituksettomuutta, koska sattuma on mittakaavassani absoluutti. Mitään ei olemassaolostani sinänsä ole jäänyt pois, lobotomoitu kuten sanot, sattuma ON olemassaolini ja mitä enempää voisin vaatia ja ennen kaikkea: keneltä?
Elämän tekevät minulle merkitykselliseksi ja haastavaksi moraali (eli relativismin rajat), terveys ja toiset ihmiset. Ja lemmikkieläimet. Ei mikään tyhjyyden tai tarkoituksettomuuden entiteetti. Täyteen ei tarvita enää mitään ei-olevaa lisätäytteeksi. Tietoisuuden rakenne toki tuottaa tarkoituksettomuuden illuusion, mutta siinä kaikki.
Myönnän, tuo miten asian ilmaisin oli ärsyttävää. Itse vain koen noin. Tämän tarkoituksettomuuden suhteen olen "psykopaatti". Ymmärrän mitä tarkoitat mutta en tunnetasolka kykene asiaa kanssasi jakamaan.
Mahtavaa että tartuit tähän etkä ollut välinpitämätön!
P.S. olen uskonnoton myös tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden suhteen.
Poistajuha
VastaaPoistakatselin viime yönä beck-sarjaa. siinä oli kohta, jossa martin beck jutteli patologi gunilla urstin kanssa elämästä ja sen tarkoituksesta samalla, kun urst obdusoi ruumista siinä lavetilla. kummallakin oli pieni eksistenssituska päällä, ja urst kiteytti omansa näin: elämä on se mitä on meneillään, kun itse lähettää näytteitä labraan.
lausehan on alkuperäisessä muodossaan tällainen: life is what happens to you while you’re busy making other plans.
tuon lauseen voisi helposti transponoida sun ja mun elämään sopivaksi. sun lause kuulostaisi ehkä tältä: elämä on se mikä tapahtuu sillä aikaa, kun kirjoittelen näitä entiteettejä, relativismeja, ontologioita ja implisiittejä tänne.
mun lause olis varmaankin tällainen: elämä on se mikä tapahtuu sillä aikaa, kun pakkomielteisesti synkistelen jossakin väliaikaisessa tilassa tulevaisuutta odotellen, ja sitten vanhana huomaan, että tämä ohimennyt ylimenokausi oli se minun elämäni, se mitä olin koko ajan odotellut.
ehkä heidegger oli oikeassa siinä, että kaukainen on meille teknisesti edistyneille jo lähempänä kuin välittömästi annettu.
meri
Hyvin kirjoitettu meri. Ja Heitekkirikin osuu. Derridakin on vatkannu nykyhetken olemattomuutta ja sartren pikkuinen kirja Minän ulkoisuus paneutuu kans absoluutin tietoisuuen ja minän sovittamattomaan eroon. Tuo sanonta on just samaa.
PoistaMut elämä ja luonto tulee sovittaa yhteen ihan kaiken.
(Kuleskelin taas mccarthyn Tietä. Mulle tään vuosituhannen tärkein teos. Päivitän juttuni siitä tään pohdintamme ja tossa viimisessä postauksessa käydyn keskustelun innostamana ja postaan uudestaan, sopii tohon viimeisimmän juttuni jatkoks kans.)
Juha, minulle tärkein McCarthy on Blood Meridian. Tien käännös, jonka luin, ei ollut mitenkään erityisen hyvä kielellisesti. Mutta kyllä siitä sai paljon irti ideatasolla. Elokuvakin tullut katsottua. McCarthyssa on parasta, ettei se ole mitään postmodernismia tai käsiteleikkiä vaan kirjallisuutta, jota voi verrata miltei minkä ajan tahansa klassikkokamaan. Aitoja kysymyksiä, hieno kieli, ei mitään ihme tekotaidetta. Oikeastaan nykykirjailijoista parhaita niiden joukossa, jotka käyttävät vielä perinteistä juonellista kerrontaa.
VastaaPoistaJuha, mikäli oikein muistan, Tien loppu ei korostanut mahdottomuutta, vaan yhteisön mahdollisuutta - vaikka kuinka heikkoa - kun perheen poika liittyy toisten selviytyjien joukkoon isänsä kuollessa.
VastaaPoistaLisäksi kertoja kuvaa luonnon säilymistä: taimenia, jotka elävät syvissä vesissä - olivatko joissakin louhoksissa tai vuoristojärvissä tai vastaavissa.
Itse näin McCarthyn apokalypsissa siis myös pienen toivon ja jatkuvuuden mahdollisuuden. Varsinkin loppu painottaa sitä, että toivottomalta tuntunut tie ei ollut turha, toivo lunastetaan lopussa ainakin mahdollisuuden tasolla: McCarthy painottaa tätä sekä sosiaalisilla että biologisella kuvilla.
Niinpä McCarthy ei kerro vain "elämän mielekkyydestä ja kauneudesta kuvaamalla maailmaa, jossa se ei enää ole mahdollista", vaan nimenomaan sanoo, että ei ole maailmaa, jossa ei olisi toivoa eli jonkinlaista kauneutta ja mielekkyyttä, tulevaisuuden mahdollisuutta: täydellistä maailmanloppua ei ole, paitsi yksilöille.
Tien voi lukea jopa uskonnollisena allegoriana toivosta ja rakkaudesta, ja uskon, että McCarthy katolilaisen kasvatuksen saaneena ei ole vain sattumalta jättänyt tällaista lukumahdollisuutta teokseensa. Toki Tietä voidaan lukea hyvin monella tapaa, mutta kirjailija olisi voinut päättää romaaninkin paljon tylymminkin halutessaan.
Tyly lopetus ous ollu se isän kuolema ja sillä selevä.
PoistaJuu, olisi ollut kaamea loppu mutta mahdollinen McCarthyn muun tuotannon valossa.
VastaaPoista