lauantai 24. maaliskuuta 2018

AKUN TEHDAS (Ilkan ja Pohjalaisen kolumni 5.4.)

Tämä Louhimiehen tapaus. Se on uusi kissantappovideokeskustelu: mitä saa tehdä taiteen nimissä? (Se ero niissä kuitenkin on, että Mäkeä uskallettiin vielä puolustaa.) 

Louhimiehen naturalistinen estetiikka on toiminut, se on kyllä pakko myöntää. Hän on mielestäni päässyt siihen mihin on käsittääkseni pyrkinyt. Luovia näyttelijöitä en sinänsä kaipaa. Oleellista on se, miltä he kuvassa näyttävät. Kun näyttelijätyön lehtori puolusti A-studiossa näyttelijöiden luovuutta, hän osui asian sivuun. Vaikkapa Kahdeksan surmanluotia olisi pilattu yhtään enemmillä ammattinäyttelijöillä. (Esimerkiksi Paavo Pentikäisen näytteleminen näkyi häiritsevästi kameran vangitsemien tavallisten kylänmiesten ja loistavien lasten rinnalla. Niskanen ja Tarsalahan olivat upeita.) Se tietenkin on selvää, että parhaankaan taide-elämyksen hinta ei saa olla niin kova, mitä se Louhimiehen alaisten kohdalla on ollut tai joksi ovat sen kokeneet. Samalla on kuitenkin oltava itsestään selvää, että häntä ei saa kesyttää.

Louhimiehen Tuntematon sotilas on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun hän ei rohkeasti toteuta ominta estetiikkaansa. Se on elokuva, joka olisi voitu tehdä paljastusten jälkeen. Nyt pidäkkeenä vain oli elokuvan kohdeyleisö, Suomen kansa. Sitä ajateltiin liikaa. Varottiin. Harmi, sillä sodan kuvaus olisi voinut olla irti päästetyn ja tylyn naturalistisen Louhimiehen ominta aluetta. Ja vieläpä ilman sitä Pahan maan ja Vuosaaren populistista yhteiskuntaruumiin kauhistelua, jonka äärellä yleisö voi esittää osallistumistaan. Pahan maan estetiikka, yleisöä kunnioittamattoman sotaelokuvan sisältö. Siinäpä olisi uusi suomalainen mestariteos.

No. Tuo taiteen avulla kauhistelu ja osallistumisen imitointi ei tietenkään ole vain Louhimiehen vaan yleisemmin taiteen ongelma. (Teatterissa sitä näkee aivan liian usein.) Mutta Louhimies on ohjaaja, jolla tämä mielestäni korostuu. Hänen taiteestaan tuntuu puuttuvan aito myötäeläminen. Sellainen, mikä näkyy vaikkapa Lukas Moodyssonin tylyssä melodraamassa Lilja 4-ever. Moodyssonin ihmisyyttä puolustava patetia ja viha maistuvat henkilökohtaisilta ja aidoilta; Moodyssonin melodraama ei ole vähääkään falski. Lilja 4-ever ei vain näytä vaan myös tuntuu rehellisen suoralta elokuvalta. Se muistuttaa, että taiteen pitää näyttää ja tuntua olemisen periaatteelta eikä vain esittää sitä. Kun Moodysson vihaa, Louhimies kauhistelee ja fiilistelee asian kustannuksella. Minusta tuntuu kuin Louhimies olisi kyyninen, jopa nihilistinen, itsekään sitä huomaamatta. Yrittäisi olla oikeamielinen siinä onnistumatta. Mitä hänen sitten pitäisi tehdä toisin? Ehkä ilmaista omaa kärsimystään enemmän. Vihata enemmän. Rakastaa enemmän.

Lopuksi vähän Jussi-gaalasta. Louhimiehen puhe oli niin hyvä kuin sen oli mahdollista olla. Ilman sitä hänen metodinsa paljastaneet naiset olisivat tehneet turhempaa työtä. Ei turhaa, mutta turhempaa. Nyt jokin toivo rakentavasta yhteisyydestä ja muutoksesta liikahti. Niin uskon. Tai haluan uskoa.


Lilja 4-ever on lainattavissa alueen Eepos-kirjastoista.

3 kommenttia:

  1. Loistava rinnastus tuohon Mäkeen.

    Samalla on mulle tullut mieleen, että mitenköhän Suomen työpaikoilla yleensäkin. Samoja ilmiöitä sielläkin. Samaa valvomatonta valtaa ja väärinkäyttöä. Ja voi joskus olla toisinkin päin, niin että alaiset kiusaavat esimiestään.

    Jännä ilmiö tämä tiettyjen asioiden näyttelijälähtöisyys.
    Metoo:kin alkoi siitä ammattikunnasta.

    Tarvitaan ikään kuin ensin näyttelijä, että ilmiö tulee kuulluksi. Outoa? En tiedä, kysyin.
    Onko läntinen maailma niin fiktiivinen, ollaanko niin uppoutuneita fiktiivisten tuotteiden ja teosten luomaan todellisuteen, että vain fiktiivisten hahmojen esittäjiä pidetään todellisina ääninä myös todellisessa maailmassa?


    jope


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kutkuttava kysymys jonka tuossa lopuksi esität. Tosiaan kiusaamisesta on jo pitkään puhuttu, mutta Hollywood räjäytti pankin. Ja hyvä niin. Voit kyllä olla oikeassa.

      Poista
    2. Tuntemattomasta en innostunut, jäykintä Akua minusta. Sitä naturalismia, joka on parasta hänen muissa töissään, en löydä. Jotenkin taantunut teos. Varovainen, riskitön. Toisaalta Vesan kommentti omassa blogissaan aiempien töiden asetelmallisuudesta osuu (siellä ohyvää keskustelua aiheesta). Paha maa oli pinnallinen kommentti yhteiskunnasta ja Vuosaari myös. Louhimiehen kohdalla esteettinen ja sisällöllinen eivät ole samalla tasolla. Naturalistina Louhimies on parasta a-luokkaa. (Onko se vaatinut tuota julmuutta toteutuakseen?!) Parasta Louhimiestä ovat mielestäni tv-sarja Irtiottoja ja Pahan maan pölyimurikauppiaosio.

      Poista