tiistai 1. toukokuuta 2018

CHARGERSATORI

Aivot hakevat täydellisyyttä, jotain kokemusta syntetisoivaa kohdetta. Juuri siksi luen, kirjoitan, katson elokuvia, nautin taiteesta ja filosofiasta, lemmikkieläimistä, muskeliautojen estetiikasta, mielipiteiden vaihtamisesta. Syntetisoidakseni elämää. Avantgarde, niin filosofiassa kuin taiteessa, esimerkiksi Beckettin Millaista on, haastaa tätä pyrkimystä, yrittää eräänlaista syntetisoivan maiseman mahdottomuutta, mutta ei kieltääkseen täydellistä kohdetta vaan löytääkseen vielä jotain täydellisempää ja perustavampaa. Jotain, mistä lähteä uudelleen liikkeelle. Satoria. Tämä synteettisyyden ja avantgarden välinen jännite on taiteenfilosofian ydintä. Läsnäolon metafysiikkaa ehkä, mutta silti.

https://classiccars.com/listings/view/1077618/1968-dodge-charger-for-sale-in-cadillac-michigan-49601

https://classiccars.com/listings/view/1059003/1968-dodge-charger-for-sale-in-deer-valley-arizona-85027

22 kommenttia:

  1. Juha,

    eikö satori tarkoita zenbuddhalaisuudessa valaistumista eli arkisten murheiden ja valikoivan mielen hylkäämistä?

    Siinä ihminen näkee tai oivaltaa oman todellisen luonteensa.

    Onko minun tai kenenkään muun todellinen luonne jotain, joka tarkoittaisi kokemukset syntetisoivaa olemusta? Niin, ehkä sellaista löytää vain elokuvasta, kirjallisuudesta, filosofiasta, ainakin jälkiä sellaisesta. Mutta toisaalta: ne palauttavat meidät aina takaisin maailmaan, tietoisuuteen, valikoivien mielten toisiinsa törmäämiseen, joskus jopa brutaaleihin toistensa kolhimisiin. Ehkä juuri tapa, jolla ne kykenevät esittämään meille oman ongelmallisuutemme ratkaistussa (tai ainakin jotenkin ratkaistussa) tai pikemminkin muotoon pakotetussa tilassa, tarjoavat satorin tai ainakin sen maallistetun version: pisteen, josta edetä ja parhaimmillaan myös katsoa elämää toisin silmin.

    Mutta miten muskeliautot taipuvat tähän? Kaiken muun ymmärrän. Muskeliautojen dissonanssi on nykyisin ainakin niin suurta, että ne saavat aikaan lähinnä ihastuksen ja häpeän sekaisen kokemuksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Autoihin ei pidä tässä liittää minkäänlaista eettistä tasoa. Minulle vain tuo auto, juuri tuo malli, on jotain, mihin sanat loppuvat. Mikään muu objekti ei ole vaikuttanut minuun koskaan samoin, mykistänyt kuvailevaa kieltäni samoin. Ei yksikään runo eikä muu taideteos. Chargerin kauneus on mykistävä ja liikuttava kokemus. En osaa perustella tätä mitenkään, mutta siinähän se juttu justiin onkin. Auton aistiminen syntetisoi... jotakin.

      Olen niitzessä kirjoittanut tästä aiemminkin. Herkuttelen ajatuksella, että pistäisin chargerin Kiasmaan, tyhjään valkoiseen saliin. Eikä mitään muuta sinne. Tietenkin taideväki tulkitsisi sen ympäristön tuhoamista kritisoivaksi teokseksi. Minä tietenkin vaikenisin. Toivoisin vain että yleisö edes salaa mykistyisi "teoksen" kauneudesta kiirehtimättä heti yhteiskunnalliseen velvollisuudentuntoon, selittämään näkemäänsä. Toivoisin että edes joku, salaa, kokisi satorin, hylkäisi "ideologisen mielensä".

      Tuo että häpeää chargerin kauneutta, on tosi kiinnostava pohdinnan aihe. Valikoivan mielen kysymys. Mitä kaikkea näen kun näen chargerin? Joku vois kirjoittaa vaikka Taikissa tästä väitöskirjan. Maailma ja Chargerin kauneus. Se ois hyvä nimi.

      Poista
    2. P.S. Kun tunnen näitä chargerharrastajia, niin olen tästä aiheesta heidän kanssaan keskustellut. Usko tai älä, filosofinen asenne ei ole yhtään vierasta eikä vaikeaa, kun puhuu ihmiselle rakkaasta asiasta.

      Poista
  2. Juha, en voi väittää vastaan kauneusasiassa: chargerit on esineinä hienoja ja varmasti jotkut ihailevat myös niiden muita ominaisuuksia. Kyllä niissä on myös elokuvien ja populaarikulttuurin rakentamaa auraa. Ymmärrän hyvin!

    Itse en ole ikinä pitänyt tilanteista, joissa seisotaan poikien kanssa auton vieressä ja konepelti on auki ja sitten V8 murahtaa kun kuskin paikalla joku painaa kaasua. Tässä olen ollut aina samaa mieltä, jopa silloin kun en osannut ajatella luontoa.

    Vanhoissa autoissa ihailen käsityötä ja sitä että ne eivät ole täynnä elektroniikkaa - ne ovat lähihistorian toteemeja ja tarkoitettuja rituaaliseen kulttikruisailuun.

    En osaa hirveästi paheksua harrastajia. Itselläkin on niin monta syntiä tunnolla, mutta jotenkin nämä autot eivät ole nykyaikaa - hienoja esineitä kyllä varsinkin jos niitä ei käynnistä.

    VastaaPoista
  3. Vielä,

    ymmärrän hyvin autoharrastajia ja varsinkin niitä, jotka itse kunnostavat, kokoavat ja tuunaavat autoja(an). Sehän on kokonainen elämäntapa ja filosofia kaikkineen.

    Usko tai älä, katselen aina välillä pimp my ride -tyyppisiä juttuja ja ihailen kovasti näiden tyyppien luovuutta ja käsityötaitoa ja ongelmanratkaisukykyä ja esteettistä tajua. Kyseessähän on taiteen muoto.

    Mutta sitten kun ajattelen, että joku V8-kone vie siellä kaupunkiajossa hyvinkin sen 20 litraa satasella bensiiniä, niin tulee mieleen, että onko kaikki sen arvoista, että ihminen ajaa autollaan kaupunkibulevardia luu ulkona. Varmasti on näille ihmisille, en epäile lainkaan, mutta mieluummin kävelen.

    Kuten olen toisaalla sanonut, ajan itsekin autoa, mutta yritän mennä mahdollisimman vähäpäästöisellä. Polttomoottori hyrähtää kuitenkin käyntiin, sitä en voi kieltää.

    VastaaPoista
  4. Juha,

    tässä sulle kesäauto Pohjanmaalta

    https://www.nettiauto.com/dodge/charger/9535729

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yeah!

      Järkytän sua lisää. Pidän käsiasekirjoista. Selaan niiä nutiskellen. Jodenkin kauneus kolahtaa.

      Poista
  5. Juha, aseet ovat kauniita, ilman muuta. Joku italialainen huippuhaulikko tai sitten erilaiset pistoolit ja muut käsiaseet, onhan niissä sitä jotain.

    Itse en omista aseita, joskus olen harkinnut, kun metsästys kiehtoo. Ehkä joskus vanhempana sitten. Toisaalta olen tullut siihen ajatukseen, että en tahdo ampua yhtäkään eläintä.

    Kalastusta harrastan kyllä, ja siinä touhussa on puukko tarpeen. Ei minulla ole mitään isoa puukkokokoelmaa silti, muutama käyttöpuukko, osa sieltä Pohjanmaalta, pari parasta taitaa olla Pietarsaaresta. Veitsissä ja puukoissa on minulle ehkä samaa lumoa kuin sinulle aseissa. Puukontekijäthän kilpailevat vuosittain erilaisissa sarjoissa. Pohjoismaissa on hieno puukontekoperinne, myös melko nuoria suomalaisia tekijöitä on mukana. Mikäpä sen myyttisempi hahmo kuin takoja, seppä. Tai myös aseseppä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Puukot! Olen ajatellut mennä Kauhavan puukkomuseoon mutta on ilmeisesti liian lähellä:0)

      Sama ku Provinssin kanssa. Kun tulin sjoelle -91, ajattelin että nyt on helppoa käydä kattoon keikkoja. No joo. Vieläkäån en ole Provinssissa käynyt. Asun noin kolmensadan metrin päässä alueesta. David Bowie, Patti Smith, Iggy Pop...

      Poista
  6. Juha, aina kun jokin on liian lähellä, sitä ei huomaa tai ajattelee, että ehtiihän tuota. Mene ihmeessä Provinssiin! Kohta siellä on niin uusia bändejä, ettei ne tunnu sulle missään - jos siis otetaan vertailukohdaksi nuo mainitsemasi starat!

    VastaaPoista
  7. Hieno keskustelu täällä! En ole keräilijämies, valitettavasti, lieneekö mieshormonivajeen syytä, mutta ymmärrän kyllä kaiken tuon.

    Aseista. Yksi kauneimmista aseisiin liittyvistä kokemuksista on mulla Lohtajalla, kun sain ampua yöllä konekiväärillä kaukana merellä kelluvaan poijuun. Valojuovaluodeilla! Se miten luodit kimposivat meren pinnasta yötaivaalle oli vaikuttavaa. Muistan ne viivat aina. Pyysin kessulta lupaa saada amupua toisenkin pitkän sarjan. Ja sain. No, olin nuori idiootti tuolloin. Mutta oli se silti...

    (Intuitio heitti tuosta muistosta nyt kuitenkin mieleen eilen telkussa vahingossa katsomani tv-sarjan, Banshee. Ehkä epämiellyttävintä ase-ja väkivaltafetisismiä mitä olen koskaan katsonut. Lähettäjä "laatumedia" TV2. Yhdeksän aikaa illalla. Olen hämmästynyt. Hitto, mitä paskaa. Pimeetä. )


    Itselleni Provinssi 80-luvulla oli kohtalokas. Tapasin siellä vanhan lavan edessä, lähellä sitä puusiltaa, sirkeän bruneten, josta tulikin sitten lapseni äiti ja elämänkumppanini.

    jope

    VastaaPoista
  8. Siis ei mulla mitään diagnositoitua hormonivajetta oo, heitän vain tuon usein kun en esim. rautakankien tms. keräilystä kaiken varalle tykkää,
    jope

    VastaaPoista
  9. jope, ei mullakaan ole mitään mitä suoranaisesti keräilisin - kirjoja tosin kertyy ihan itsestään... Keräilen aina ns. tarpeeseen, puukkoja on 2-3 mutta vain työskentelyyn.

    Mulla ei ole hirveästi festarihistoriaa. 90-luvulla, alkupuolella, tuli käytyä klubikeikoilla. Silloin sai vielä polttaa. Vaatteet haisivat aina ihan karseilta keikan jälkeen. Nyk. vaimoni, joka on astmaatikko, ei ihan hirveästi perustanut noista keikoista. Mieluummin olen luonnon hiljaisuudessa kuin kuuntelen kovalla volyymilla raskasta / kevyempääkin musaa, vaikka toki sitäkin kuuntelen miltei päivittäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhdistäkää luonto ja musiikki! Kun ostin eka korvalappustereoni 80-luvulla, vein grace johnesin kuusimetsään. Kuulosti toooosi coolilta.

      Poista
  10. Festarit on multakin jäänyt. Se magakookontuminen lavan edessä ja se show, on kuin jotakin olisi poissa. Viimeinen festivaali mulla oli Ruisrcok 90-luvulla. Rock on kärsinyt mun korvissa ihan karmean inflaation. Haluaisin kuunnella ja digata niin kuin ennenkin, mutta kaikkeen jää tarttumatta. Oikeastaan vain autossa ja Yle Teeman dokumenttien kautta kuuntelen musaa enää. Luen myös joskus muusikkoelänkertoja, mutta levyt jää ostamatta enkä ole spotifyssakaan.
    Osaan sopivasti vedellä simppelejä perussointuja ja kotona lauleskelen kun olen sillä tuulella. Mielentilan parantaa aina sananmukaisesti Hey hey my my, vaikka biisillä on traagista historiaa. Siinä mun keikkaelämä.

    jope

    VastaaPoista
  11. jope ja Juha,

    tuli mieleen, että onhan mulla yksi lahjaksi saatu puukko, joka on tärkeä ja arvokas. Se on sellainen lapinpuukko nahkatuppineen. Kahva on alumiinia, puukossa veriura jne. Se oli mun vaimon äidin isällä jatkosodassa. Sillä on hoidettu hengiltä ihmisiä (ainakin kertomusten mukaan). No niin, ei kuulosta kovin hyvältä, mutta tällainen rituaaliesine löytyy. Taidan viedä sen mökille sopivalle paikalle. Itse en käytä sitä mihinkään, se on pikemminkin sellainen koskematon esine, joka palauttaa palan historiaa muistiin.

    VastaaPoista
  12. Mullakin on yksi rituaaliesine: isäni sotilaspassi. Siinä mukana lehti: Taistelupaikat.
    Kesti jonkin aikaa että tajusin, että isäni yksikkö oli JR1.
    Siitähän on nyt kirjoitettu kirjakin. Ne oli juuri ne nuoret miehet joita keräiltiin pitkin Kannaksen metsiä osa seoinneina, osa kaiken unohtaneina, täysin hajallaan, psyykkisesti taistelukyvttömäksi Valkeasaaressa suurhyökkäyksen aloituskeskityksessä jauhettuina. Tykkien jymy kuului sieltä satojen kilometrien päähän.
    Sekin on sotahistoriaamme. Siis se kun ihmisen kyky kestää loppuu mielikuvituksellisessa tulessa. Muistan tuon aina, kun jossakin maalataan kuvaa kaiken kestäneistä suomalaissotilaista. Niin se ei oikeasti mennyt. Jonkun psykiatr. mielestä tuollaista trauma kokemusta kantaa soluissaan myös jälkeläinen. No, en tee siitä itselleni kuitenkaan mitään toteemia. Mutta eihän isä kunnossa ollut. Mutta toisaalta: harvan on ollut.

    Mulla, 60-luvulla vasta syntyneenä, on jännä, että tosiaan isä oli sodassa. Tavallisesti mun ikäisilläkin se on ollut isoisä. Mua pännii muuten yhtä paljon sotaveteraanien (sala)halveksijat kuin heidän jälkikäteen glorifoijansa. Ehkä se johtuu että he olivat mulle arkipäivää (ihan kuin maahanmuutto ja maahanmuuttajat nyt). Meidän keittiö oli usein heitä täynnä, kun he siinä juttelivat kaikesta ja mä pikkupoikana mukana. Kerran sain muuten pidellä yhden (ammatiltaan poliisi) FN-pistooliakin ja tähtäillä sillä. Äijät kehottivat laukaisemaan (lipas oli varmasti tyhjä) seinään, mutta enhän minä uskaltanut. Rauhan ja turvallisuuden hakuinen jo silloin...

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. totta kai traumakokemus kirjoitetaan yhteen....
      sama

      Poista
  13. Suomalaiset sotilaat olivat ihan tavallisia miehiä, ei heillä ollut suurimmalla osalla mitään erityisen kansallismielisiä tms. ideologioita, mutta he tappelivat minkä pystyivät ja pistivät vastaan henkensä edestä. Totta kai asemasotavaiheessa oli kaikkea muutakin. Ja sitten sodasta fyysisesti säästyneet äijät rakensivat vielä Suomea ja maksoivat naisten kanssa valtavalla työllä sotavelat. Ja aivan kuten jope sanoi, samalla olivat varmasti psyykkisesti aika heikoilla, mikä on heijastunut meidän sukupolviin saakka. Eihän näitä ihmisiä tarvitse glorifioida, koska ainakin minun mielessäni heillä on arjen ja kriisiajan ihmisinä jo melkoinen sädekehä itsessään.

    Meidän sukupolvemme ovat fyysisesti niin paskassa kunnossa, että noista taisteluista ja sodan jälkeisestä ajasta ei olisi tullut mitään. Ja ajatelkaa kotirintaman naisia, vau mihin he pystyivät!

    No kääntöpuolena ovat sitten traumat. Nykyaika on toinen, mutta kunnioitan kovasti.

    Itse ajattelen noita veteraanilipaskeräyksiä asiana, joka on hyvä muistutus ihmisille, että meillä on vapautemme taustalla tällaisia ihmisiä. Sinänsä niiden keräysten pitäisi olla turhia, koska jäljellä oleville n. 22 000 vuosien 1939–1945 sotien veteraaneille pitäisi taata kaikki palvelut.

    Heidän määrä vähentyy nopeasti. Sotaveteraaniliiton mukaan vuoden 2020 lopussa veteraanien määrä on 6 500 ja vuoden 2025 lopussa enää 1 200. Eiköhän nämä ihmiset saataisi hoidettua kunnialla loppuun saakka, kun rahaa valtiolla on elättää täällä paljon muitakin ihmisiä.

    Muuten, siinä mun veteraanipuukon tupessa on ilmeisesti aitoa ihmisverta. No, sitä nyt vaan on siinä. Vaimoni isoisä oli lähitaistelutilanteessa joutunut nuorena miehenä tappamaan käsin vastapuolen miehiä. Hän alkoholisoitui pahasti, mutta oli mukava ja luontoa rakastava ukki vaimolleni. Kuoli kuitenkin nuorena 70-luvun loppupuolella, olisiko ollut 77/78.

    VastaaPoista
  14. Juuri tuosta, Suomen rakennustyöstä, ja tietty sitä edeltäneestä eloonjäämistaistelusta minäkin noita sukupolvia kiitän. Silti joitakin se häiritsee, siis se nöyrä kiitos.

    Mutta juuri hehän rakensivat tasa-arvoisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan, jonka minä, nationalistisesti (sic)? haluan säilyttää. Ja juuri tämä yhteiskuntamalli tekee minusta myös konservatiivin, koska en halua tätä juurikaan muuttaa, vaan säilyttää.

    Helposti unohtuu myös ihmisiltä nykyään, että teollisuus, pääsääntöisesti metsäteollisuus oli se, joka Suomen rakentamisen tähän muotoon mahdollisti. Se raha millä koulutus, yliopistot, terveydenhuolto, sosiaaliset tukiverkot piti oikeasti jossakin tuottaa. 50-60-luvuilla eikä vielä 70-luvullakaan sitä rahaa ei voitu lainata globaaleilta lainamarkkinoilta eikä ollut vielä riittävää määrää hyvätuloisiakaan joilta se olisi voitu verottaa. Se tehtiin puulla ja paperilla. Ja niiden miesten ja naisten hartiavoimilla joista Vesa puhuit.


    jope

    VastaaPoista
  15. jope, noin se on, ilman sitkeitä ja ahkeria ihmisiä ja puuteollisuutta olisimme ihan eri ympyröissä.

    VastaaPoista