perjantai 25. toukokuuta 2018

JUNTIT JA KNAUSGÅRD (viimeinen kappale lisätty 31.5.)


E. Thesleff: Omakuva
"Kun romaanisarjan ensimmäinen osa ilmestyi Yhdysvalloissa, Hustvedt haastatteli Knausgårdia yleisötilaisuudessa. Haastattelun loppussa hän kysyi, miten on mahdollista että kuuteen kirjaan ja kolmeen tuhanteen sivuun mahtuu viittaus vain yhteen naispuoliseen kirjailijaan (Julia Kristevaan), vaikka viittauksia miespuolisiin kirjailijoihin on satoja.

Knausgård kuittasi kysymyksen lyhyesti: ”Ei vastusta.”


Aika ei riittänyt täsmentäviin kysymyksiin, mutta esseessään ”No competition” Hustvedt mietiskelee, mistä outo vastaus kertoo. Syynä ei voi olla se, että Knausgård pitäisi kaikkia muita naispuolisia kirjailijoita kuin Julia Kristevaa merkityksettöminä. Pikemminkin kyse lienee hänen tavastaan hahmottaa kirjallista maailmaa taistelun ja kamppailun kautta. Eli leimallisen maskuliinisesti.


Hustvedt tuskin liioittelee tulkinnassaan, sillä Knausgård antaa sille vastakaikua Taisteluni-sarjan kuudennessa osassa. Siinä hän kirjoittaa suhteestaan muihin (miespuolisiin) kirjailijoihin, ja väittää, ettei kadehdi Jonathan Franzenia, koska tietää pystyvänsä kirjoittamaan parempia romaaneja. Peter Handke sitä vastoin herättää kunnioitusta, koska hänet Knausgård laskee yhdeksi kolmesta tärkeimmästä elossa olevasta kirjailijasta, ellei peräti tärkeimmäksi. Kahden muun nimet jäävät mainitsematta."

Lainaus on Tommi Melenderin kiinnostavasta toista vuotta vanhasta ja nyt taas ajankohtaisesta blogikirjoituksesta Entä jos Knausgård olisi nainen? Sitä lukiessa tuli mieleeni Kaarina Hazardin Image-kolumni Pehmeäkätisten saunaseura: 

"Jotta miestenkeskisen elämän eläneet miehet tajuaisivat käyttäneensä valtaansa väärin, heidän pitäisi ensin tajuta, että tilanteessa, josta puhutaan, ylipäänsä oli valtaa läsnä. Ja sen he ymmärtäisivät, jos näissä tilanteissa olisi ollut paikalla muita miehiä, koska valta jakautuu miesten kesken. Mutta koska tilanteissa, joista heitä soimataan, he ovat olleet naisten kanssa kahden, on tilanne ollut heidän kannaltaan katsottuna vallasta vapaa – arvatenkin suorastaan rento. Juuri siinä nimenomaisessa tilanteessahan valtaa ei lainkaan ollut läsnä, ei toisia miehiä ollenkaan, ei heidän katseitaan arvioimassa toimintaa. Valta oli kokonaan poissa! Siinä oli vain hän itse ja sitten se nainen. 


Eivät miehet vain siksi tahdo naisilta valtaa pidättää, etteivät tahtoisi runsaudestaan jakaa, vaan siksi, että naisten seura on heille lepoa miesjoukon hierarkiasta. Naisen seurassa sielu virkistyy!"


Tuo miehisyys tuntuu jonkin eri lajin muinaiselta todellisuudelta. Ymmärrän noiden esimerkkien toimivan jonkinlaisina provokatiivisina herätteinä, havahduttavina luonnonilmiöinä. Moisia juntteja on olemassa ja jos vielä sattuvat olemaan itselleen ja kaltaisilleen edullisessa asemassa, tosi paha. (Nythän Metoo näitä alfoina itseään pitäviä onneksi tiputtelee niin kuin hallitsevat bonobonaaraat lauman häirikköuroksia.) Sitä en kyllä tiedä, kannattaako noihin dinosauruksiin tuhlata edes vihaansa. Ja jos mieshierarkiasta haluaa lepoa, kuten Hazard heittää, voi kysyä, onko siitä koskaan pitänytkään. Tai jos siinä vaiheessa ei tee mitään johtopäätöksiä itsestään ja palaa naisen luota jengiinsä virkistyneenä ja itseensä tyytyväisenä, tajuamatta vallan kosketusta, on todellakin omaa valtaansa tunnistamaton tohvelo ja kaiken kyykytyksensä arvoinen. Ja mitä on miestenkeskinen elämä? Onko sellaista olemassa? No, on varmasti, mutta silloin se on jo niin voimakas rajaus ja miehen olemuksellinen määritelmä, ettei siitä enää ole yleiseksi ja validiksi vallan analyyksi. 

Knausgårdin tilanteesta kyllä itseni tunnistan. Kirjailijat joista pidän, ovat enimmäkseen miehiä. En tiedä miksi. Ehkä heitä on niin paljon tyrkyllä, että naiset jäävät huomaamatta. Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna tuli nyt vahvana mieleen, ja Christien Ikiyötä ihailen; Pimeyden vasen käsi, Kultaiset hedelmät... Kotimaisista klassikoista ottaisin autiolle saarelle Alastalon salin rinnalle Huojuvan talon. (En Väinö Linnaa enkä Aleksis Kiveä, no, kyllä Sydämeni laulun.) Kummatkin poikkeuksellisen ajattomia ja universaaleja teoksia (vaikka Jotuni ei ihan loppuun saakka pysykään ryhdissään ja kirkkaudessaan vaan antaa myöten aikakautensa arvomaailmalle). Muun taiteen kohdalla suosikkinaisia on helpompi nimetä. Ellen Thesleff, Pirkko Nukari, Eila Hiltunen, Laila Pullinen, Nanna Susi, Miina Äkkijyrkkä, Mirka Johanssonin 90-luvun grafiikka, Eeva-Liisa Manner, Auli Mantila, Sofia Coppolan taiturimainen Lost in translation, Kathryn Bigelow... 

Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä näistä valta-asetelmista ja samastumisista olisi vaikkapa evoluutiopsykoligilla sanottavaa. En usko, että valta selittää kaikkea. Tai siis se valta, jonka tiedämme vallaksi ja pidämme siitä silti kiinni. (Siitähän Hazard kirjoittaa.) Valtaa tarpeista, haluista, himoista ja aistimuksista tulee vasta, kun ne arvotetaan laadullisiksi tai moraalisiksi määritteiksi. Miksi tunnumme olevamme eri "lajeja"? Mikä hämärä samuus ja eriys jakaa meitä? Mikä on se atavistinen toiseus sisällämme, joka saa meidät samastumaan ensisijaisesti kaltaisiimme? Kilpailuvietti, hoivavietti, seksuaalinen halu tai inho? Knausgårdinkin pitäisi katsoa naista tarkemmin, jotta huomaisi tässä kilpailijansa (eikä halunsa softaamaa kohdetta?); huomaisi sen vastuksen, jonka luuli naisesta puuttuvan. No. En ollut näkemässä haastattelua, mutta tyhmän "ei vastusta" -sammakkonsa hän saattoi tietenkin heittää eleettömän kuivalla huumorilla. Hänen tyyliinsä ja olemukseensa se kyllä sopisi.

Luen uudelleen, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen, de Beauvoirin Toista sukupuolta (lyhennettyä painosta). Ehkä juuri tuo Hazardin kyyninen kirjoitus sai innostumaan siitä uudelleen. Tuntuu hyvältä ja inspiroivalta lukea kiihkotonta teoriaa siitä, miksi ja miten mies on saanut paikkansa ja valtansa (vaikka ei tiedostaisi sitä tai olisi unohtanut sen tai vaikka nykyään jo valtaa niin naisten kuin miesten tietäisi asemissaan käyttävän). On tärkeää ajatella niitä mahdollisia biologisia ja kulttuurisia perustoja, jotka saivat miehen näkemään ja kokemaan naisen sellaisena kuin tämä historian kulussa on nähty ja koettu. de Beauvoir pohtii biologiaa, synnyttämisen eli luonnon uusintamisen ja säilyttämisen tehtävää; naista lajinsa vankina ja miestä lajiaan ja luontoaan ylittävänä luovana yksilönä; sitä, miten mies löysi luonnosta (ja naisesta) vapautetun luovuutensa ja sitä, miten nainen liian helposti palautetaan siihen. Kuvaavaa on että kun lukee tämän kirjan, "naisen kunnioittaminen" kuulostaa epäilyttävältä ilmaisulta, esineellistävältä ja rooliin asettavalta. Mutta Toisessa sukupuolessa on kyse myös miehen mielen vapautumisesta ja itseymmärryksen lisääntymisestä. Mikä atavistinen mystifikaatio ajatteluttaa ihmislajia? Miten historia kuultaa olentojemme läpi? Miehen ja naisen. Sitä de Beauvoir teoretisoi ja tekee sen kauniisti. Kaikessa en välttämättä ole samaa mieltä, mutta jo asian rauhaantuva ajatteleminen tekee hyvää. Jos Hazard olisi kirjoittanut näin, häntä kuunneltaisiin. Tai ainakin useammat kuuntelisivat. Minäkin.





15 kommenttia:

  1. ( Muistaakseni jotakin kommentoinkin tuohon Melenderin tekstiin. )

    Jaksamatta nyt sen kummemmin analyyserata, Juha teit sen jo ansiokkaasti, totean, että jos munkin olisi nimettävä 10, tai vaikkapa 15, minulle aidosti merkittävintä kirjallista tekijää, niin sieltä ei, rehellisyyden nimissä, löytyisi sitä SH:n peräämää naiskirjalijalistaa. Ei kai edes sitä yhtä.

    No, mitä se merkitsee? Minun mielestäni ei oikeastaan yhtään mitään. Noin vain on minun makuni kohdalla. Osa on myös sattumalla.
    Olen lukenut, tietenkin, naisten kirjoittamia kirjoja, mutta ne eivät ole jääneet minulle elintärkeiksi, ainakaan kaikkein merkittävimpien listalle.
    Se ei ole mikään statement eikä arvotus eikä rikos eikä omaa suppeaa ajattelua - se vain on. En etsimällä etsi naisten tekemiä kirjoja jotta olisin tässä "parempi", ne tulevat kyllä vastaan, jos ovat tullakseen.
    Koko SH:n kysymys, määrällinen vaatimus, onkin todella typerä.

    Monet naisten kirjoittamat ovat tehneet minuun toki lukuhetkellä ison vaikutuksen (en sorru nyt siihen, että kirjoitan tähän vaikuttavia nimiä jotain todistallakseni, niitä lukuhistoriassani todella on, tekisi mieli alkaa brassailla, mutta vältän sen nyt), mutta jostakin syystä ne eivät ole jääneet pysyvästi itseeni.
    Se ei varmastikaan kerro minun ajatuksistani naiskirjallisuudesta yhtään mitään toisin kuin joku miesten lukuvahti voisi kuvitella tai kuvitteleekin.
    Jos on sananvapaus, on lukuvapauskin.
    (Vaikka se "vihalukeminen" on kyllä tulossa...)

    Ja kirjallisuus, niin lukeminen kuin tuottaminenkin, alkaa olla yhä enemmän naisten käsissä muutenkin. Sekään ei ole minulle ongelma. Miehet lukevatkin yhä vähemmän, naiset ovat fiksumpia tässä hieman, mutta jos tässä pitäisi alkaa vielä vahtia sukupuolen mukaisia prosentuaalisia osuuksia niin kirjoittajan kuin lukijankin, niin oudossa maailmassa me eläisimme.



    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan joo että tästä on kommentoitu joskus. Jotenkin osui tuon hazardin jutun kanssa yhteen...

      Poista
    2. Se myytti että miehet lukevat vain miesten tekeleitä ja naiset molempien, saattaa pitää osittain paikkansa, ja jos niin todella on, niin pisteet ilman muuta avarille naisille, mutta toisaalta, onko sillä sittenkään mitään väliä? Mielestäni lukutottomuksien sukupuolisidonnaisuuksista ei voi vetää juurikaan suuria johtopäätöksiä. Tai voi, mutta ei yleistäviä.

      Jos jokin statement mulla olisi niin ehkä ihan pienenpieni pyrkimys lukua ensisijaisesti muuta kuin angloamerikkalaista kirjallisuutta. Ja siitäkin voin joustaa ja joustankin oikeastaan aina.
      Mutta aina on yhtä virkistävää löytää joku joka ei kirjoita alunperin englanniksi. Anglot rapakoiden molemmin puolin saavat muutenkin niin helpolla kaiken valmiina syliin (siis jos rajusti kärjistää).

      jope

      Poista
  2. Minuun ovat kolahtaneet monet naisrunoilijat: Södergran, Helvi Juvonen, Sylvia Plath, Pauliina Haasjoki, ihan vaan muutamia mainitakseni. Novellistiikasta mm. Alice Munro - romaanien kohdalla ei kuitenkaan ihan hirveästi ole näitä nimiä, vaikka olen lukenut erittäin hyviä naiskirjailijoiden teoksia paljonkin. Mutta ei nimenomaan ole erityisemmin kolahtanut.

    Sukupuolella on ihmiselle paljonkin merkitystä - onko kirjoittajan sukupuolella merkitystä lukijan kokemuksessa? Tämä on minulle epäselvää, koska itselleni ei hirveästi ole. Kuluneen vuoden aikana olen lukenut pari ihan hyvää teosta arvostetuilta nuoremman polven suomalaisnaiskirjailijoilta, jotka eivät onnistuneet kuvaamaan miehen kokemusta ainakaan sellaisena, että se olisi tuntunut uskottavasti miehen kokemukselta. Eivät kirjat silti huonoja olleet, mutta sellaisia naisen näkökulmasta mieskokemuksesta kertovia - tässä suhteessa toinen varsinkin oli aika hauska.

    VastaaPoista
  3. "Sukupuolella on ihmiselle paljonkin merkitystä - onko kirjoittajan sukupuolella merkitystä lukijan kokemuksessa? "

    Tuohan se on juuri tärkein tässä asiassa. Lukeminen tai lukematta jättäminen sukupuolen mukaan ei ole sukupuolen yli- eikä aliarvioimista, koska en usko että juuri kukaan valitsee kirjoja sen perusteella.
    Mutta sukupuoli itsessään on tärkeä asia ja sukupuolien pyrkimykset myös oman sukupuolensa hyvinvointiin ovat merkittäviä ja tunnustettavia.
    Toivottavasti kukaan ei sotke oikeita tasa-arvopyrkimyksiä määrällisiin toiveisiin tai vaateisiin esim. kirjallisuudessa!!

    Minulle se että olen mies, on tietenkin hieno juttu. Se että vaimoni ja lapseni, rakkaimpani, ovat naisia, on minulle myös tärkeä juttu, siis myös heidän sukupuolensa.

    Lukemiseen en osaa asiaa sotkea. Olisi tyhmää olla lukematta kirjoja sen vuoksi että kirjoittaja on nainen, tai mies. Niin minulle ei ole koskaan käynytkään. Miksi sitten miehet ovat yliedustettuina lukuhistoriassani, en tiedä, mutta tiedän, etten ole asiassa mikään sovinistinen marionetti jota "maskuliinius" vie miten haluaa.

    (Nyt kyllä tekisi mieli munkin laittaa lista mahtavista naisten kirjoittamista teoksista jotka ovat minut pysäyttäneet, mutta jääköön em. syistä.)

    jope

    VastaaPoista
  4. Romaaniosastosta voisin toki mainita Marguerite Duras'n, hänen kielellinen taitonsa on vedonnut minuun. Vuosisatamme eli 1900-luvun naisfilosofeista en ole hirveästi pitänyt (Hannah Arendt pitää tietenkin mainita poikkeuksena), mutta jotkin katkelmat esimerkiksi Juliana Norwichilaisen Jumalan rakkauden ilmestyksessä ovat minuun kolahtaneet. Runoilijoista voisi mainita myös Mirkka Rekolan.

    Nämä kaikki em. ovat kuitenkin käsitelleet enemmän ihmisyyttä yleensä kuin sukupuolta - sukupuolen filosofit tai feministit kuten Kristeva, Irigaray jne. kirjoittavat yleensä sekavasti ja vieläpä tarkoituksellisen sekavasti, mistä en pidä. Toki jotkin Irigarayn ja Kristevan tekstit ovat hienoja.

    Kuten sanoin, kirjoittajan sukupuolella ei ole minulle lukijana merkitystä, ellei siitä kumpua jotain kirjoitukseen ja tematiikkaan olennaisesti kietoutuvaa tunnetta ja taitoa. Feministisine pyrkimyksineen itseään peilailevia toimittajia jne. en oikein jaksa - ei mene minun kokemusmaailmaani kyllin syvälle, on liian aikalais-orientoitunutta ja yleensä kovin ennalta-arvattavaa liturgista tekstiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Durasin Jokapäiväinen elämä on upea kirja. Knausgårdin hengenheimolainen jopa siinä.

      Nythän tv-sarjan vuoksi mm. Atwood valtavasti esillä. Ulkomaiden mediassa myös sen sarjan väistämättömät korrelaatiot islamin ja naisten suhteeseen esillä todella paljon. Kristinuskohan on pieniä lahkoja lukuunottamatta yhteiskunnallisena alistaja-pahiksena täysin kuollut 2000-luvulla. Länsimaissa ainakin. On siis ihan selvä, mitä ihmisille tulee mieleen.
      Atwood onkin juuri nyt kirjallinen superjulkkis kun maailman mediaa seuraa. Knasukin on vielä angloissakin paljon esillä. Mm. Annanpour haastatteli juuri.

      jope

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Poistin kommentin, tuli vähän kirjoitusvirheitä...

    Atwood on tässä "allegoriassaan" jännä - ehkä vaikea pala "suvaitsevaiselle" ihmiselle, ellei lue juttua päättäväisen "kirjaimellisesti" tulevaisuuden kristillisenä dystopiana, mikä ei ainakaan historiallisesti ole mitenkään todennäköistä. Tai ainakaan se ei ole mitenkään oletuksenmukaisin lukutapa.

    Todellisuuden suvaitsevaisesta markkinoinnista. HS on uutisoinut viime päivinä näyttävästi yhden ruotsalaisen muslimiksi kääntyneen kirjailijan dystopiasta, joka kuvaa muslimivainojen tulevaisuutta Ruotsissa (aika jännä näkökulma siihen mitä tapahtuu nyt todella Ruotsissa ja mikä on demografinen todellisuus ja ennuste Ruotsille) sekä nuoren nigerialaisen naiskirjailijan teosta, jossa pariskunnan suurin ongelma on lapsikuolleisuus... Aika mielenkiintoisia valintoja, kun mietitään myös mikä on Nigerian todellisuus...

    No joo, ei kirjallisuutta tarvitse onneksi vetää aina näihin poliittisiin keloihin, mutta välillä hieman mietin, mikä tarve ihmisillä on kiertää todellisuus niin päättäväisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Atwoodin ajattelen just kuten sanot. Tuntuu että se haastaa kuin salaa "vasemmistolukijan". En nyt osaa paremmin tiivistää kuin tuolla kömpelöllä ilmaisulla...
      ...

      Helvi Hämäläisen Mustepulloni on upea runo. Duras on mulle hirveen ristiriitainen. Koen sen jossain määrin teennäiseksi.

      Olen tätä postausta kirjoittaessani miettinyt, mitä jos Yksinkeltaista olisi nuoren naisen kirjoittama. Miten sen sävy muuttuisi? Yhtä loistava se olisi, mutta mietin että onko se, että se on nuoren miehen kirjoittama, eräänlainen yllätysmomentti, joka luo oman sävynsä.

      (P.S. de Beauvoirin esseekokoelma Onko Sade poltettava? on hyvä.)

      Poista
  7. Juha,

    mulla on myös Duras'ta kohtaan joku ristiriita (tämä jonkinmoinen teennäisyys), mutta sitten sieltä löytyy ihan vaan kirjoituksen tasolla niin mahtavaa tekstiä, että en voi olla pitämättä. Parhaimmillaan on jotenkin murhaavan suora - omalla tavallaan samanlainen kuin Knasu.

    Yksinkeltainen nuoren naisen kirjoittamana olisi minulle ehkä vielä päräyttävämpi kokemus - tai en osaa sanoa... Perustelu: Jotenkin osaan odottaa sitä, että vaikka nuoria kirjoittavia miehiä on suhteellisen vähän, ovat ne jotka sitten kirjoittavat usein todella todella hyviä. Kirjoittavia nuoria naisia on enemmän (?), mutta sieltä ei nouse ehkä yhtä isolla prosentilla yhtä hienoja juttuja. Tämä arvio on täysin subjektiivinen.

    Raija Siekkisellä on hienoa proosaa myös, vaikkakin kokonaisuus (tuotannossa, teemoissa) on hieman monotoninen.

    VastaaPoista
  8. Jos tuottamisen tai kuluttamisen määrällä mitataan niin kyllä kirjallisuus kai viimeistään nyt on enemmän naisten käsissä kuin miesten. Varmastikaan ei ole olemassa mitään lasikattoa kirjallisuudessa.

    Lasikattoja on sen sijaan siinä mitä sanotaan. Ja ei sanota.

    Kävelin tänään yliopiston kirjakaupan ikkunan ohi matkalla metroon. Ikkunassa niitä tyypillisiä oikeintiedostavia kirjoja. Ajattelin kristillistä kirjakauppaa. Sieltä tuskin löytyy lainkaan teoksia joissa kyseenalaistetaan Jumala, Jeesus, usko.
    Mietinkin vastaavasti löytyykö esim. tuollaisesta yliopistollisesta kirjakaupasta teoksia, jotka haastavat lempilapset feminismin, kolonialistiset teoriat ja esim. monikulttuurisuuden. Tuskin. Siinä mielessä nuo kaupat muistuttvat uskonnollisia kirjakauppoja, eikö?

    No, tällä haen sitä, että mies tai nainen, pääasia on se onko teos uutta luova, joko ajatuksiltaan tai tekstitaiteeltaan.
    Poliittisesti valtavirtaa "vastaan" (siihen riittää jos se ettei toista kaikkia kliseitä) kirjoittavia miehiä löytyy maasta vain muutaman sormen verran, onko naisia lainkaan?

    Silloin jää enää (tai kuitenkin) estetiikka. Itse teksti ja sen ansiot. Minä Siri H:n paikalla olisinkin kai vastaavana politrukkina penäämäässä vastavassa tilanteessa, tekijältä miksi hän tyytyy vain poliittisen kaanonin kirjailijoihin ja päästää itsensä helpolla. Tai siis en olisi, mutta tuo kysymys on musta tärkeämpi kuin se monta naista ja miestä kuvassa on.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Kutosessa Knasu ei muuten päästänyt itseään helpolla. 12 poäng, Norge.) jope

      Poista
  9. jope, kirjailijoista alkaa tosiaan määrällisesti olla valtaosa naisia - ja palkintoja ropisee yhtä lailla naisille kuin miehille, en näe tässä suurtakaan eroa.

    tunnustetuista kirjailijoista ei taistele valtavirtaa vastaan monikaan - siitä seuraa helposti eristäminen, ainakin jollakin tasolla.

    havaintosi akateemisen kirjakaupan ikkunasta muistuttaa jo hyvin pitkälle kristillisen tai muun uskonnollisen kirjapuodin ikkunaa. kummallakin on jumala, johon kaikki enemmän tai vähemmän liittyy - näin ainakin usein humanistisella ja yhteiskuntatieteellisellä saralla; perusvasemmistolaista / liberaalia humanismiahan sieltä pääasiassa löytyy.

    nykypäivänä kaikkein surullisin näky minulle on kirjailija, joka kirjoittaa suvereenisti, mutta toistaa aatteellisia kliseitä tai peräti briljeeraa niillä.

    no, onhan se estiikka tärkeää ja ikään kuin kirjoittajan omin alue, mutta jos poliittiseksi ryhtyy, niin toivoisi siinä omaa ajattelua - toisaalta se on kuitenkin kaikkein vaikein asia, joten ei auta moittia turhan ankarasti, sillä hyviä ajattelijoita on vähän.

    minullekin Knasun kutonen oli yksi koskettavimmista tuossa taistelussa.

    VastaaPoista
  10. Juha,

    taidanpa ottaa kesälukemisiksi S de B:n Toisen sukupuolen, jos sen kirjastosta saan.

    Kaikkia pitää kunnioittaa erottelematta ja lähtökohtaisesti. Heti kun aletaan erottaa ihmisryhmiä jollakin perusteella kunnioituksen kohteeksi, asia muuttuu jotenkin luonnottomaksi ja epäilyttäväksi - teennäiseksi. Toki itse kunnioitan / ihailen tiettyjä yksilöitä heidän ylivoimaisten ominaisuuksiensa / tekemistensä vuoksi, mutta tämä on kaiketi vähän eri juttu.

    VastaaPoista