lauantai 14. heinäkuuta 2018

FREUD, DORA JA TRANSFERENSSI - se koira älähtää johon kalikka kalahtaa

"Dora" oli Freudin kuuluisin hysteriapotilas. 17-vuotias tyttö, jota isän ystävä oli kolme vuotta aiemmin suudellut. Doraa se oli inhottanut. Freudin (ilmeisen tarkoitushakuinen*) seksuaaliviettiin perustuva tulkinta oli, että Dora oli itsekin kokenut seksuaalista halua suutelijaa kohtaan ja siksi poti oireitaan. Oireet siis johtuivat oikeastaan itseinhosta, omien halujen torjumisesta, eivät suutelemiseen pakottamisesta. Dora poistui "ovet paukkuen" ja Freud jäi keksimään transferenssiteoriaansa: potilas siirsi terapeuttiinsa suutelijaa ja tätä haluavaa itseään kohtaan tuntemansa vihan ja inhon. Eikä Freudin siis tarvinnut edes huomata omaa tarkoitushakuisuuttaan, siis sitä, miksi Dora mahdollisesti hänelle kiivastui. Kohde ehkä olikin juuri Freud itse eikä mitään transferenssia tapahtunut. Jos tuosta potilastapauksesta jotain totuutta haluaa etsiä, niin Doran reaktiosta teorioistaan yli-innostunutta ja manipuloivaa Freudia kohtaan.

Freudin sanotaan oppineen paljon Doran tapauksesta, mutta itse en ole siitä ihan varma.** Hän kehitti transferenssin teoriansa tajuamatta koskaan ymmärtämättömyyttään Doran vihaa kohtaan. Oikeastaan hän itse harrasti tuossa transferenssia jos kukaan. Ja tuntuu, että tästä tapahtumasta johtuen mekin arjessamme huomaamatta käytämme teoriaa, joka ehkä perustuu terapeutin itseymmärryksen puutteellisuudelle. Esimerkkksi paskamaisessa puolisossa nähdään muka paskamainen vanhempi eli huono äiti- tai isäsuhde, joka nyt sitten elää parisuhteessa... vaikka puoliso nyt vain on... paskamainen ja suuttumusta ihan itse toisessa aiheuttava. Tuohan on juuri Doran tilanne. Freud käänsi Doran aiheellisen suuttumuksen tätä itseään vastaan. Entä se usein mainittu homofobia? Siinäkin nähdään epävarmuus omasta suuntautumisesta vihan syyksi. Miksi kyseessä ei voi olla vain viha vihaamaansa kohtaan? Tai tulkintamme sanonnasta se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Eikö sekin ole freudilais-doralaisuuden läpitunkema: "Hae syy itsestäsi, et oikeastaan suutu aiheesta." 

Tätä kaikkea pohtiessani mieleeni herää kysymyspaljonko koko moderni länsimainen itsensä syyttäminen ja toiseuden krisoimisen alituinen varominen on Freudin perintöä? Sen ainaisen kolonialismiselityksen lisäksi. Ehkä Freud on opettanut meidät nauttimaan ihan liikaakin itseanalyysistä. Eikä se tehtävä ole ollut edes vaikea. Itsensä analysoiminen ja itsekriittisyys kun saa tuntemaan itsensä älykkääksi ja vastuulliseksi. Se luo älyllistä statusta. Minusta tuntuu, että siinä piilee eräänlaisen autonomisen etiikan vaara. Sellaisen etiikan, joka ei enää löydäkään todellista kohdettaan.

-
* Hyvä esimerkki tästä tarkoitushakuisuudesta on Oidipustragedian valjastaminen seksuaaliteorian perustaksi. Ikään kuin näytelmän arkaaisuus jo itsessään todistaisi viettien ensisijaisuutta sen tulkinnassa. Minusta Freudin tulkinta on täysin mielivaltainen. Jos Oidipuksesta lukee sen, mikä siitä on luettavissa occamin partaveitsen periaatteella, kyse on aistien ja tietämisen pettävyydestä. Se voisi hyvin oll skeptisistisen filosofian perusteksti. Ja mikä on kuolemaakin kauhistuttavampaa? Insesti ja varsinkin siitä syntyvä lapsi. Mikä muu olisi parempi yleisön "kauhistuttaja"? Ja siihenhän tragedioiden kirjoittajat, Sofokles muiden muassa, tietenkin pyrkivat. Freudia uskottavampia tulkintoja Oidipuksesta ovat vaikkapa Kullervo, Boileau-Narcejacin ja Hitchcockin Vertigo tai Park Chan-wookin Oldboy.

**Ks. Areenasta HistoriaMarx, Nietzsche ja Freud

1 kommentti:

  1. Freud oli hyvä psykiatrinen tarinankertoja.

    Uusista voisi mainita "Trump sekavuusoireyhtymän". Löytyy vaikka noilla sanoilla googlettamalla.
    Äsken suomalainen kirjailija vertasi Trumpia Staliniin tuossa kilsan päässä. Sitä se mm. teettää. Asioiden mittasuhteiden ja historian tajun täydellistä katoamista, mm. Kritiikistä ei jää jälkeäkään kun TDS valtaa mielen ja vajoaminen inhokkinsa argumentoinnin tasolle tapahtuu.

    jope

    VastaaPoista