sunnuntai 30. joulukuuta 2018

TUNTEMATON TEEVEESSÄ

"Louhimiehen Tuntematon sotilas on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun hän ei rohkeasti toteuta ominta estetiikkaansa. (...) Harmi, sillä sodan kuvaus olisi voinut olla irti päästetyn ja tylyn naturalistisen Louhimiehen ominta aluetta." 

Näin kirjoitin ja kun katson tätä tv-versiota, yhä kirjoittaisin. Estetiikaltaan ja näyttelijäohjaukseltaan Louhimiehen versio on lähempänä Lainetta kuin Mollbergia. Ja sitä en olisi ikinä uskonut. Louhimies on ikään kuin lumoutunut tuntemattoman mytologiasta ylittämättä sitä. Liian kunnioittava sävy tässä on. Tämä jää kyllä raskaasti puolitiehen siitä, mikä olisi ollut mahdollista ja sallittua nykyelokuvassa. 

Kaksi tähteä.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

JOKO - TAI VAI SEKÄ - ETTÄ?

https://www.hs.fi/elama/art-2000005823239.html?share=b25f402f4e67c038260fbd14cde5f91a

Luopuminen on päivän sääntö. Ihan hyvä sääntö sinänsä, ainakin ympäristön kannalta. Minäkin ostan vain tarpeeseen. Toki selviäisin ilman Zarathustran uutta suomennosta ja Lee Childin tarinakokoelmaa Kova mutta reilu, ja varmasti ilman kirjallisuutta muutenkin. Ajankulukseni ja iloksenihan minä luen.

Tämän luopumistrendin mukana tuntuu myös vanha vääntö palanneen kuvioihin: Kevyt vai vakava? Lume vai tosi? Ja tietysti se uusi lumeongelma: Lapsia vai ei?

Lumeessa ei toki sinänsä ole mitään vikaa. Ja kukapa vetäisi rajan toden ja lumeen tai tarkoituksen ja tarkoituksettoman väliin? Minä en ainakaan. Oikeastaan koko tuo kysymys on turhamainen. Tärkeää on vain se, paljonko aiheutan ympäristölleni ja kanssaihmisilleni vahinkoa. Ja erityisesti sitä joutuu kysymään, kummalle sallin valinnoistani olevan enemmän haittaa. Noista  kahdestahan askeettisimmankin luopujan on valittava. Tai oikeastaan mahdotonta valita. Sellaiselle pohjalle hyvinvoiva oikeusvaltiomme on rakennettu, että kaltaiseni vihertävä humanisti valitsee aina väärin. Tai ainakin niin kauan valitsee, kunnes joku keksii uuden yhteiskuntamallin.

tiistai 11. joulukuuta 2018

SYYLLISTYMISESTÄ



Minun kai pitäisi tuntea yksityistä syyllisyyttä siitä,
etten koe enää kollektiivista syyllisyyttä yhtään mistään.



Kuva Niina Salonpää

maanantai 10. joulukuuta 2018

MARX PARIISISSA



Marx kulkee ihmettelemässä ja kommentoimassa aikaamme. Hän tuijottaa jossain Pariisin keskustassa jouluun somistettua rikottua näyteikkunaa ja siinä olevaa toista partasuuta, mekaanista joulupukkia. Suuria lumihiutaleita leijailee. Jossain palaa auto.
"Jos tulisin nyt takaisin, minun olisi puolustettava sen ympäristön vuoksi josta kaikki täällä puhuvat tavaran mahdollisimman kestävää käyttöarvoa. Tavaran pitää kestää. Mikä taas tarkoittaa vähemmän kulutusta. Ja mitä se tarkoittaa köyhimmille? Enemmän kurjuutta. Marx oikaistuu. Joku sattuu sopivasti kulkemaan ohi rämällä pyörällä ja Marxia hymyilyttää. Marx katsoo alas lumisiin kenkiinsä, ottaa taskustaan ison valkoisen nenäliinän ja niistää pärisevästi. Hän taittelee liinan ja työntää sen takaisin taskuunsa. "Aivan niin. Luonto on asettanut minullekin uudet ehdot; en voi palata samanlaisena. Luonnon ja kapitalismin liitto on täältä poissa ollessani tehnyt proletariaatista enemmän vihollisiani kuin ystäviäni. Heidän kun pitäisi haluta vähemmän. Kapinoida sen puolesta. Köyhälle luonto ei ole etuoikeus jota puolustaa, köyhälle luonto on vihollinen, köyhimmät eivät omista osaansa edes siitä. Se vaatii heiltä liikaa. He joutuvat luopumaan muita enemmän sen vuoksi. Luonnon puolesta julistaa etuoikeutettu luokka niin täällä kuin kaikkialla ja sekös tekee köyhimmistä yhä enemmän katkeria. Ymmärrettävää... onhan sekin parempi kuin ei mitään. Viha ja katkeruus."Marx vilkaisee vielä mekaanista pukkia. Hän antaa ison lumihiutaleen laskeutua kämmenelleen ja katsoo sen sulamista. Ohikulkija toivottaa Marxille, kaikesta ympärillä tapahtuvasta huolimatta, hyvää joulua. Marx ehtii vain katsoa hänen peräänsä sanomatta mitään. Hänkin kuitenkin hymyilee. Mitä muutakaan.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

VAIKUTTAVA ELOKUVAKOHTAUS

Filmihullun 50-vuotisjuhlakysely tiedusteli vaikuttavinta elokuvakohtausta. Tämä oli vastaukseni. (Psykon suihkukohtaus oli myös mielessä ja Rublevin kellonvalanta, joka muuten rinnastuu mielestäni tähän Breaking the Wavesin loppukohtaukseen; kumpaakin yhdistää kirkonkellon laukaisema vapautuminen syyllisyydestä.)

PAKAHDUTTAVA TRIER: Breaking the Waves (1996)

Anteeksiantoa ja -saamista ei ole mielestäni kuvattu missään paremmin kuin Breaking the Wavesin loppukohtauksessa, jossa Jan nousee öljynporauslautan kannelle auringonpaisteeseen ja kokee kirkonkellojen soidessa tapetun Bessin ilmestyksen. Mitä Jan saa anteeksi? Hän saa anteeksi ymmärtämättömyytensä toista ihmistä kohtaan, sen että hän on tehnyt Bessistä fetissin. Sehän lopulta aiheutti Bessin tuhon: että Jan (ja ehkä Trier itsekin) näki Bessin outona ja ihanana naismenninkäisenä, enemmän mielikuvitusolentona kuin elävänä ihmisenä. Bessin lapsekas välittömyys kiihotti Janin mielikuvitusta niin, ettei hän ymmärtänyt tämän traagista ydintä eikä osannut siksi ennakoida toimintansa seurauksia. Se oli Bessin kohtalo: mielikuvituksen voitto ymmärryksestä; että hänestä tuli mielikuvitusolento toiselle ihmiselle. Breaking the Waves on elokuva todellisuuksien kohtaamattomuudesta, kunnes ihme yhdistää ne. Tuossa pakahduttavassa kohtauksesa Jan ehkä lopulta ymmärtää kaiken. 

torstai 6. joulukuuta 2018

JOULUSAARNAUSTA (versio Ilkan ja Pohjalaisen kolumnista 6.12.2018)

Tervehdys taas. Tällä kertaa yritän perustella, miksi pelkkänä amerikkalaisena hapatuksena pitämänne Frank Capran Ihmeellinen on elämä kannattaa tänäkin jouluna katsoa.  


Luen taas Beckettiä. Se on kuitenkin alkanut vaatia minulta liikaa uskonnollista mieltä. Toisin sanoen perimmäisen tarkoituksen kaipuuta. Sitä minulla ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. Nyt vain vihdoin huomasin, että ilman sitä Beckettin lukeminen ei ole kovin hedelmällistä. Se on niin, että kun taiteessa tai missä tahansa yhteydessä puhutaan olemassaolon "kosmisesta" turhuudesta tai absurdiudesta, niin kuin nyt Beckett puhuu, kaupataan ihmiselle aina jotakin tarkoitusta. Mutta että mikään olisi turhaa, täytyy se ensin asettaa jotain suurempaa tai absurdimpaa vasten. Vasta sen suhteen sitten voi vähäisyyteensä tai mielettömyyteensä pettyä tai sen hyväksyä. "Tuota en saanutkaan, sain vain tämän vähäisemmän;  turhan, satunnaisen ja tarkoituksettoman." Voi siis sanoa, että tarkoituksettomuuden tunne perustuu mittakaavan vääristymiseen. Siksipä olemassaoloonsa onkin suhtauduttava toisin. Sen mielettömyyden voi jopa kokonaan unohtaa. 

Paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen? Tätähän ihminen tuppaa kysymään kokonaisen elämänsä ajan ja tietenkin heti samalla myös vastaa, koska vain sattuu olemaan olemassa. Ei sen enempää eikä vähempää. Satunnaisuutta kun on aina tarpeeksi ihmisen mittakaavassa. Ajatus konkretisoituu, kun yrittää ajatella uskonnotonta, joka tuntisi turhautumista olemassaolonsa perimmäisestä tarkoituksettomuudesta. Kokeilkaapa. Syntyy käsittämätön olio. Kuin yrittäisi ajatella pyöreää neliötä. Suhteessa mihin uskonnoton muka pitäisi satunnaisuuttaan liian vähäisenä?

Taide, uskonnot ja filosofia ovat täynnä tätä mittakaavan vääristymistä. Itseriittoista turhuuden julistusta ja elämän kieltämistä, jolla perustellaan sitten jotain todempaa tai perustellumpaa. Jo edellä mainittu Beckett esimerkiksi, tai Saarnaaja, tai vaikkapa varhaisen Sartren eksistentialismi (johon yhäkin kyllä mielelläni palaan). Nämä synkkyyden apostolit nyt tulevat mieleeni. Turhuuksien turhuutta totta tosiaan. Ja jos Nietzsche vielä tuosta mielestänne puuttuu, olette väärässä. Hän jos kuka sanoi kyllä elämälle eikä kaivannut tarkoitusta. Elämä riitti. Nietzsche inhosi henkisesti laiskaa ja elämää kieltävää nihilismiä. Ja voisinpa melkein vannoa, että turhuutta viljelevää Beckettiä hän olisi inhonnut yhtä paljon. 

Mutta jos unohdetaan Beckett, Sartre ja Saarnaaja, niin kuka tilalle? Frank Capran elokuvassa Ihmeellinen on elämä tämä satunnaisuuden ja välttämättömyyden välinen näennäinen paradoksi ratkaistaan kauniilla ja älykkäällä tavalla. Kertaheitolla. Olemassaolomme mittakaavassa ei ole tyhjiä paikkoja. Me täytämme ne aina. Tavalla tai toisella. Tämä on yksinkerrainen matemaattinen totuus. Katsokaa Capran elokuva taas jouluna ja nyt uusin silmin. Se ei todellakaan ole vain sentimentaalista hapatusta. Se on hieno, viihdyttävä, filosofinen ja ajaton elokuva, joka osuu ihmisen syvimpään ytimeen. Ja ihan ilman taidekikkailua. Se vain on yhtälö, joka toimii. Ja ehdottomasti se on elokuva, josta Nietzsche olisi pitänyt. Senkin voisin melkeinpä vannoa.

Hyvää ja onnellista Joulunaikaa ja elämänjuhlaa kaikille lukijoilleni!


-

P.S. Edellinen postaus on oikeastaan alaviite tähän kolumnitekstiin.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

TARKOITUKSETTOMUUDEN USKONNOSTA

Luin Christophe Galfardin maallikoille kirjoittamasta Einstein-kirjasesta, että jos liikkuisimme valon nopeudella, emme vanhenisi emmekä näkisi peilikuvaamme mukanamme liikkuvasta peilistä. Eksistenssimme katoaisi. Tyhjyys on siis ikään kuin ominaisnopeutemme lisäarvo. Se ei ole jotain, mitä pitäisi ajatella turhuudeksi, joksikin vähemmäksi. Tyhjyys on jotain, mikä on enemmän. Kaikki filosofiat, absurdit teatterit ja uskonnot ynnä muut jotka määrittävät tyhjyyden tarkoituksettomuudeksi ja houkuttelevat uskomaan siihen (tarkoituksettomuuteenkin on siis uskottava), ovat itsessään turhuutta. Ylimäärää siinä määrin kuin turhuutta markkinoivat. Älkää siis uskoko tarkoituksettomuuteenne ja vielä vähemmän tyhjyyden tunteeseenne. Ilman tyhjyyttä meitä ei olisi olemassa.

lauantai 1. joulukuuta 2018

UPEA CHRISTER KIHLMAN

https://www.google.fi/url?sa=t&source=web&rct=j&url=https://arenan.yle.fi/1-50014243&ved=2ahUKEwiHytbqrf7eAhVDp4sKHZ_5AtQQFjAAegQIBRAB&usg=AOvVaw0WEl6f1-HJ1QATkk6upQda

RUNO PYHÄSTÄ ELÄMÄSTÄ

Kun nuori hauras ihminen
uskossaan pelkää helvettiä
koska vetää niin sanotusti kamaa,
on tunnustettava oma
uskonnottomuutensa ettei pettäisi
hänen luottamustaan mutta
eläydyttävä hänen uskoonsa
niin täydellisesti ja vilpittömästi
kuin mahdollista ja vakuutettava
hänet siitä pelastuksesta johon
hän itse uskoo ja iloittava siitä
hänen kanssaan.